Ensimmäisen kylmän sodan kronikka

On virkistävää lukea kotimainen poliittisen historian populaariteos, jonka kirjoittajat ovat samaan aikaan aidosti asiansa tuntevia ja lukijaa arvostavalla tavalla neutraaleja. Pekka Visuri ja Heikki Talvitie tunnetaan myös rohkeudestaan esittää eliitin suosimia selitysmalleja kritisoivia näkemyksiä Venäjän ja NATO-yhteistyön kaltaisissa isoissa ja ikuisissa aiheissa. Kylmän sodan päätös : Draamaa Helsingissä, Moskovassa ja Berliinissä (Into 2023) vie lukijan kuitenkin kolmen vuosikymmenen taakse aikaan, jolloin ns. ensimmäinen kylmä sota (Yhdysvallat vs. Neuvostoliitto) päättyi arkisesti sen takia, että Neuvostoliitto hajosi sisältäpäin ja sen perilliset alkoivat vannoa kapitalistisen markkinatalouden nimeen. Kirjan pääpaino on todellisuudessa Moskovassa ja vähemmän Helsingissä. Berliini jää jokseenkin vähälle käsittelylle, vaikka Saksojen yhdistyminen kiistatta kuuluu kylmän sodan ensimmäisen vaiheen raukeamisen seurauksiin.

Visurilla ja Talvitiellä on ollut selkeä työnjako, jonka tuloksena Neuvostoliitosta kirjoittaa Moskovassa suurlähettiläänä vuosina 1988-1992 toiminut Heikki Talvitie, kun taas Pekka Visuri vastaa Keski-Eurooppaa ja suomalaista päätöksentekoa koskevista osista. Ratkaisu on kohtalaisen onnistunut ennen muuta siksi, että kummankin kirjoitustyyli kuuluu samaan koulukuntaan. Teksti on korostuneen asiallista, suorastaan koruttomuudeksi ajoittain pelkistyvää tosiasioiden raportointia ilman pyrkimystä vääntää lukijalle, miten asiat tulee ymmärtää. Jos aiheet eivät ole lukijalle ennestään lainkaan tuttuja, ratkaisu saattaa ajoittain tuntua hiukan tylyltä. Toisaalta se luottaa lukijan arvostelukykyyn ja kaikenlaisen ylimielisen besserwisserismin täydellinen puuttuminen on erittäin virkistävää ja kiitoksen ansaitsevaa.

Vaikka Kylmän sodan päätös on yleisellä tasolla kronologisesti etenevä, sen verran tapahtumat liukuvat päällekkäin, että lukija joutuu pysymään tarkkana. Kirjoittajat ovat myös olettaneet, että lukijoille ei tarvitse erikseen kuvailla kirjassa esiintyviä poliittisia toimijoita ja päättäjiä. Käsitellyt vuodet omakohtaisesti eläneille tämä lienee täysin korrekti lähtökohta, mutta ennustan nuoremmille lukijoille jonkin sortin epätoivoa varsinkin tavattoman monien Neuvostoliittoa ja Venäjää edustavien toimijoiden kohdalla. Onneksi heillä on käytössään Wikipedia ja me iäkkäät saamme yllättyä, kuinka monet aikoinaan merkittävät nimet olivat jo kadonneet aktiivisesta muistista.

* * *

Arvelen, että moni kirjan lukija yllättyy siitä, miten monien käänteiden kautta jälkikäteen arvioiden nopeat ja yllättävät maailmanpolitiikan käänteet joutuivat todellisuudessa kulkemaan. Neuvostoliitto ei romahtanut hetkessä, eikä kylmä sota haihtunut parissa viikossa, Saksa ei yhdistynyt käden käänteessä eikä Suomi siirtynyt Neuvostoliiton valtapiiristä EU:n ja NATOn syliin vuodessa eikä kahdessa. Visuri ja Talvitie ovat välttäneet jälkiviisastelun vaaran nojautumalla kronikoinnissaan tiukasti virallisiin ja puolivirallisiin lähteisiin, jotka ovat usein subjektiivisia yksilöiden tulkintoja, mutta toisaalta oman aikansa objektiivisia lähtökohtia. Lukijan on syytä muistaa, että kirjan kattamana aikana ei ollut käytettävissä internetiä, älypuhelimia eikä myöskään kaikenkattavaa tiedustelupalveluiden urkintajärjestelmiä.

Kirjoittajat eivät ole voineet vastustaa kiusausta tuoda korostuneesti esiin molempien puolten tiedustelupalveluiden kyvyttömyys ennustaa tapahtumia millään hyödyllisellä tarkkuudella. Todellisuudessa valtavat tapahtumat vyöryivät eteenpäin tavoilla, joita kukaan ei osannut ennakoida. Toki voidaan sanoa, että Ronald Reaganin hallinnon käynnistämä asevarusteluhanke "Tähtien sota" oli harkittu yritys romahduttaa Neuvostoliiton talous, joka sitten myös onnistui. Ei ole kuitenkaan näyttöä siitä, että Yhdysvallat olisi luottanut sen toimivuuteen, vaan ratkaisevat askeleet otettiin kuitenkin presidenttien keskinäisissä tapaamisissa. Jos Mihail Gorbatšov ei olisi noussut Neuvostoliiton johtoon, muutokset olisivat voineet lykkääntyä ties minne asti. Muutospaineet olivat olemassa, mutta historian askeleet ovat silti yllättävän oikukkaita.

Suomalaisen lukijan näkökulmasta kirjan parasta antia on ehkä juuri Neuvostoliiton muutosten analyyttinen ja kiihkoton kuvaus. Heikki Talvitie oli tapahtumien keskellä ja kykenee kuvaamaan uskomattoman monimutkaisen ja kymmenien sattumankantamien kirjavoittaman prosessin sekä uskottavasti että ymmärrettävästi. Näkökulma on ulkopuolisen tarkkailijan, eikä Talvitie ole edes yrittänyt eläytyä neuvosto-osapuolen toimijoiden ajatusmaailmaan. Minusta ratkaisu on erittäin hyvä, sillä näin rakentuu kuva itse tapahtumista, ei spekulatiivisista onnistumisista ja epäonnistumisista.

* * *

Vaikka kirjoittajat yrittävät urheasti piipahtaa aina välillä myös koto-Suomen vallan kamareihin, ei voi välttää tunnetta, että Suomen ratkaisujen selostaminen tuntuu kovin tylsältä ja epädramaattiselta, vaikka noina vuosina murenivat YYA-sopimus, Suomen puolueettomuusrooli ja varovaisuus länsisuhteissa. Osasyyllinen Suomi-episodien värittömyydelle lienee Mauno Koivisto, jonka presidenttikaudelle kirjan tapahtumat sijoittuvat. Jahkailustaan ja fundeeramisestaan tunnettu presidentti piti kyllä huolta siitä, ettei Suomessa ryhdytty elämöimään Neuvostoliiton vaikeuksilla (halua olisi kyllä löytynyt). Sen seurauksena oikeisto syytteli Koivistoa esimerkiksi balttien itsenäistymisten tunnustamisen hidastelusta ja nihkeydestä. Visuri osoittaa tämän syyttelyn perusteettomaksi, Koivisto ei vain halunnut hätäillä.

Visuri muistuttaa myös siitä, että Koiviston edustamalle verkkaiselle ja epäluuloiselle suhtautumiselle muiden maailman valtioiden ratkaisuihin oli perusteitakin. Esimerkiksi Ruotsissa runsaina esiintyviin sukellusvenehavaintoihin Koivisto suhtautui epäillen, eikä tahtonut uskoa niitä Neuvostoliiton aiheuttamiksi, koska Ruotsin viranomaisilla ei ollut näyttää todisteita. Sittemmin onkin käynyt ilmi, että hän oli ollut oikeassa, kun Reaganin puolustusministeri Caspar Weinberger 2000-luvulla myönsi, että Yhdysvaltain sukellusveneet tekivät Ruotsin aluevesille runsaasti sukelluksia. Asiasta oli kuitenkin sovittu Ruotsin puolustusvoimien ylimmän johdon kanssa, sillä kyseessä oli harkittu pyrkimys horjuttaa luottamusta Neuvostoliittoon. Ruotsihan oli vain muodollisesti puolueeton, todellisuudessa se teki tiukasti salattua yhteistyötä NATOn kanssa vuosikymmeniä.

Kun nyt on käynyt ilmeiseksi, että Yhdysvaltain näkökulmasta kylmä sota käynnistyi uudelleen viimeistään 2010-luvun alkupuolella, Kylmän sodan päätös tuntuu jotenkin häiritsevän tilapäiseltä - mitä se jälkiviisaasti arvioiden olikin. Kun Venäjä Vladimir Putinin toimikaudella nousi taas Yhdysvaltain arvioissa uhkaksi yksinapaiselle hegemonialle, kylmä sota palasi työvälineeksi ongelmitta, vaikka Venäjästä oli tullut täysin markkinatalouden hallitsema valtio. Ongelmana ja uuden kylmän sodan pääsyynä lieneekin ollut se, että yhdysvaltalaiset yritykset epäonnistuivat pyrkimyksessään vallata Venäjän talouselämä ja markkinat. Kun venäläiset oligarkit ottivat Venäjän haltuunsa, ainakin Washingtonissa, ehkä myös Pentagonissa, päätettiin tehdä asialle jotain. Kylmä sota 2.0 uhkaa nyt muuttua koko ihmisen maailman tuhoavaksi ydinasein käytäväksi sodaksi, kun Yhdysvallat on siirtänyt mielenkiintonsa Venäjästä Kiinan tuhoamiseen. Samasta syystä.