Agnostinen mentalisti

Tartuin ehdottomasti uteliaana Jose Ahosen tuoreeseen kirjaan Yli luonnollisen : Mentalistin tutkimusmatka salatieteisiin (Atena 2023). Arvioin myönteisesti Ahosen vuonna 2020 ilmestyneen oman ammattinsa esittelyn. Tästä ei taida tulla yhtä myönteistä, sillä kirja tuotti minulle jonkinasteisen pettymyksen, turha sitä on kiistää. Ei niin, että kirja olisi jotenkin huonosti kirjoitettu tai edes, että Ahosen päätelmät olisivat toiveiden vastaisia. Kirjassa on mielestäni kaksi suurempaa ongelmaa ainakin itseni kaltaiselle kriittiselle lukijalle, joka ei osaa ohittaa havaintojaan kaikessa hiljaisuudessa. Ensinnäkin kirjan sisältö on melkoisen epäkoherentti siitä huolimatta, että metodologisesti Ahonen noudattaa yhtenäistä taktiikkaa eli kytkee ylenpalttisen torjunnan pois päältä ja heittäytyy tarkastelemaan outoja ilmiöitä ja niihin lujasti uskovia ihmisiä. Kirjaan on valikoitunut kymmenkunta aihetta, mutta ulkopuolelle jää vielä enemmän (Ahonen kuvailee tilannetta itse näin: "Olisin halunnut perehtyä myös esimerkiksi enkeliterapiaan, kaivonkatsomiseen, aaveisiin, korvavaloihin, power balance -rannekkeisiin, astrologiaan, enneuniin, homeopatiaan, kehostapoistumiseen, kirliankuvaukseen, telekinesiaan ja wiccaan." s. 185). Ahonen ei mielestäni riittävästi perustele sitä, miksi hän päätyi siihen valikoimaan, johon päätyi. Ehkä se oli puhdasta sattumaa. Ehkä hänellä oli jokin tiedostamaton pyrkimys. Emme ehkä koskaan saa tietää.

Toinen itseäni vaivaava Ahosen tekstin piirre on se, että hän on ulottanut "avarakatseisen" tutkimusasenteensa myös kirjan käsitteistöön niin, ettei lukija voi mitenkään tietää, käyttääkö kirjoittaja erilaisia epämääräisiä termejä tarkoituksella tutkimuskohteittensa valitsemalla tavalla vai onko peräti kyse siitä, ettei Ahonen itse pidä niitä ongelmallisina. Tällaisia kirjassa "luonnollisina" esiintyviä käsitteitä ovat mm. sielu, sydän (ei-fysiologisessa mielessä) ja yliluonnollinen. Tiedän kokemusperäisesti, millaisiin semanttisiin tulkintoihin termit todennäköisesti liittyvät, mutta varma en voi olla. Ahonen ei itse käytä termiä "agnostikko", mutta oman tulkintani mukaan se on laajassa mielessä (ei ahtaasti ja vain uskonnolliseen uskomiseen liittyen) ainoa asenne, joka voi selittää kirjan löysän terminologian. Agnostikko ei ota kantaa hankaliin asioihin, vaan jättää toisensa poissulkevatkin vaihtoehdot rauhaan. Tämä on täysin sallittua myös ns. tietokirjallisuudessa, mutta juuri tässä kirjassa siitä kehkeytyy mielestäni ongelma.

Kovasti toivon olevani täysin väärässä, mutta kirjaa lukiessa tuli useita kertoja tunne, ettei Jose Ahonen ole itse asiassa kovinkaan syvällisesti perehtynyt esimerkiksi skeptisen eli kriittisen ajattelun piirteisiin, uskonnottomuuden ja ateismin väliseen rajanvetoon tai edes siihen, miten moderni luonnontiede piirtää rajaa tutkittavissa olevien ja ulottumattomissa olevien ilmiöiden välillä. Ratkaisu voi olla harkittu "pudottautuminen" kirjassa esiintyvien "salatieteiden" edustajien maailmaan, jossa sinkoilevat huolettomasti isot ja pienet termit, joiden määritelmistä tuskin on laajaa yksimielisyyttä edes tiedemaailman ulkopuolelle. Ikävämpi vaihtoehto on, ettei ammattimentalisti pidä ongelmallisena soveltaa vaikeasti todistettavien väitteiden esittäjien sanastoa ja maailmankatsomusta sellaisenaan näiden toimintaa esitellessään. Tältä osin Yli luonnollisen ei edusta ainakaan ns. kriittistä journalismia.

* * *

Selvyyden vuoksi on ehkä todettava, että vaikka pidän itse itseäni uskonnottomana rationalistina ja luonnontieteellisen maailmankuvan omaksujana, en suhtaudu halveksivasti kummallisiin väitteisiin sinänsä. Minusta on ilmeistä, että tieteen valtavista saavutuksista riippumatta on todellisuudessa luultavasti rajattoman paljon ilmiöitä ja piirteitä, jotka ovat meille toistaiseksi tuntemattomia ja selittämättömiä. On myös täysin mahdollista, että merkittävä osa näihin liittyvästä tiedosta jää kuviteltavissa olevassa tulevaisuudessakin arvoitukseksi. Pidän kuitenkin väitteitä "toisesta, henkisestä todellisuudesta" yhtä epäuskottavina kuin perinteisiä uskonnollisia uskomuksia. En itse asettaisi Ahosen tavoin luonnontiedettä ja jonkin uskomuksen edustajan kertomuksia samaan näyteikkunaan näytteinä todellisuuden eri puolista. "Esoteerinen maailma" on minulle ihmisaivojen fiktiota siinä missä perinteiset jumaluudet, menninkäiset ja joulupukit.

Näinkään tylystä ja jyrkästä lähtökohdasta ei kuitenkaan seuraa, että pitäisin Ahosen kirjassa esiin nostettuja aihepiirejä turhana ajanhukkana tai haitallisina, ellei niihin liity viattomien ihmisten häikäilemätön huijaaminen rahan, vallan, sekin tai jonkin muun ihmistä houkuttavan edun muodossa. Minusta kaikkea voi ja saa tutkia, mihin tahansa saa uskoa ja mitä tahansa saa kritisoida. Luonnontieteet eivät tiedä kaikki vastauksia, minä vielä vähemmän. Mutta pidän Jose Ahosen eläytymistä ja empatiaa kirjassa kohtaamiaan outouksia kohtaan kirjan antoisuutta heikentävänä asiana. Kun luin Ahosen loppuhenkosta, olin huomaavina, että myös kirjoittaja itse haluaa hiukan toppuutella itseään ja muistuttaa siitä, miten helppoa ihmisen aivoja on ohjailla ja saada ne pitämään hyvin todentuntuisina ja uskottavina asioita, jotka eivät sitä oikeasti ole. Ammattimentalistina Ahonen tietää liikaa voidakseen olla uskottava salatieteilijä. Mutta uskottava agnostikko hän ehkä onnistuu olemaan.

Mistä päästään eettiseen kysymykseen siitä, minkä vastuun edes varovaisen myönteisesti kiistanalaisista ilmiöistä kirjoittava kantaa. Yli luonnollisen käsittelee ainakin seuraavia aihepiirejä: lavailluusiot ja hypnoosi, spiritismi, energiahoidot, Empty Force -tekniikka, Wim Hof -tekniikka, ufot, kaukonäkeminen, pleijadilaiset, psykedeelit ja tarot-kortit. Osaan jutuista Ahonen heittäytyy henkilökohtaisesti ja kehuu jälkikäteen kaikkia opastajiaan vilpittömiksi ja hyviksi ihmisiksi. Kyllä hän pitää esillä myös sitä mahdollisuutta, että kauniin kuoren alla sittenkin piilee jonkinlainen asiakkaan vedätys. Mutta jostain syystä se sää Ahosen esittelyissä sivuosaan, vaikka ammattimentalismi pystyykin monessa tilanteessa erittelemään tapahtumia neutraalisti ja jopa luonnontieteellisesti. Itse en voinut mitään sille, että minulle jäi päällimmäiseksi tunne jonkinlaisesta lempeästä puffaamisesta. Ei vimmaisesti tai fundamentalistisesti, vaan kevyesti kannustaen kokeilemaan ja kokemaan. En ole ihan varma siitä, onko tällainen täysin harmitonta.

* * *

Jostain syystä minua ärsytti eniten kirjan tarot-kortteja käsittelevä osio. Se on alkeellisella tavalla kritiikitön ja ottaa oudolla tavalla totuudellisina jokseenkin kaikki näihin kortteihin liitettävät ominaisuudet. Ahonen päätyy jopa otsikoimaan yhden alaluvun ilmaisulla "Uskon yliluonnolliseen, hetkittäin" ja toteamaan, että "Tarot-kortteihin on sisällytetty paljon viisautta, oli se sitten esoteeristä tai ei. Meille kaikille tekisi hyvää välillä hiljentyä meditoimaan elämäntilannettamme ja vaikka peilata sitä korttien symboliikkaa vastaan" (s. 177) Näin siitä huolimatta, että Ahonen on edeltävillä sivuilla kuvaillut, kuinka kysymys on kuvasymbolien tulkinnasta ja että pakkoja on "lukemattomia". Ahosta ei myöskään mietitytä, millä tekniikalla korttipakasta vedetään tulkittaviksi juuri "oikea" korttipari. Muuttuuko todellisuus, jos pakkaa sekoitetaan yksi kerta aiottua enemmän? 

Ammattimentalistina Ahonen tietää, että korttiparin tulkinta voidaan saada tulkintaa kuuntelevalle yllättävän "sopivaksi" monilla tekniikoilla, joissa ei ole mitään "yliluonnollista". Miten voidaan erottaa toisistaan tulkitsijan psykologiset taidot ja korttien mystisellä tavalla sisältämä "viisaus"? Kortit itsessäänhän eivät sano mitään, eikä ole olemassa mitään kaikkia tulkitsijoita sitovia normeja. Skeptisen ulkopuolisen mielestä tarot-kortit ovat potentiaalista viihdettä kuten kaikki muutkin ihmisen kehittelemät korttipelit. Hiukan erilaista, mutta silti sattumaan ja tulkitsevan ihmisen mielikuvitukseen, ei kätkettyyn tietoon saati viisauteen perustuvaa viihdettä. Ongelmalliseksi asia muuttuu, kun korttien "sanoman" alkaa ottaa vakavasti. Ongelmia voi olla luvassa erityisesti silloin, jos tarot-kortit ottaa vakavasti joku, jolla on valtaa muihin ihmisiin.

Lukija voi tässä vaiheessa turvallisesti päätellä, että suhtaudun agnostisuuteen kärttyisesti. Agnostikko istuu toden ja ei-toden välisellä aidalla vihellellen huolettomasti ja itseään fiksusta valinnasta onnitellen. Minusta päätyminen agnostikoksi on merkki siitä, ettei ole halunnut tai tohtinut viedä erittelyään loppuun asti. Jose Ahonen kirjoittaa: "En tiedä, onko Jumala olemassa. En myöskään tiedä, ovatko henkiparannus, energiat tai selvänäköisyys totta." Ei niistä tiedä kukaan muukaan, mutta eivät vaihtoehdot ole myöskään samalla viivalla tai yhtä painavia. Oudon väitteen esittäjällä on aina todistustaakka, ei sillä, joka outoa väitettä ei usko tai pidä todennäköisenä. Ahonen lähti kirjaprojektinsa puitteissa hakemaan ajattelunsa avartamista ja arvioi siinä myös onnistuneensa. Lukija onnittelee kirjoittajaa, mutta jää pohtimaan, mitä tällainen egotrippi käsittelemistään asioista loppujen lopuksi antaa lukijalle. Itse en kokenut suuria elämyksiä ja lähinnä vain ufoja ja psykedeelejä käsittelevät luvut tuntuivat aidosti kriittisiltä ja informatiivisilta. "Salatieteistä" kirja ei juuri mitään kerro, kirjan alaotsikko on melko katteeton. Toisaalta voi myös ajatella, ettei lukija menetä mitään tärkeää, jos kirjoittaja ei kerro lisää fiktiivisistä uskomuksista.

Säveltäjä ennen kaikkea muuta

Emmin pitkään esittelyn kirjoittamista Pekka Hakon kirjasta Kristallista savuksi : Kaija Saariahon maailma (Otava 2022). Olen seurannut Kaija Saariahon uraa siinä missä kaikkia muitakin suomalaisia taidemusiikin säveltäjiä osana musiikkikirjastonhoitajan ammattikuvaa ja yleistä ajan tasalla pysymisen pyrkimystä. Kuulun silti niihin musiikin harrastajiin, joihin Saariahon musiikki ei ole osunut ja tehonnut, vaikka olen sitkeästi yrittänyt uusia levytyksiä kuuntelemalla. Kun kuitenkin sattuman oikusta sain kirjan eteeni täsmälleen samaan aikaan, kun tieto Saariahon kuolemasta ilmestyi uutisvirtaan, tunsin jonkinlaista velvollisuutta käsitellä säveltäjää, joka objektiivisten mittareiden perusteella oli 2000-luvun kiistatta menestynein suomalainen säveltäjä (nousu maailman ykköskaartiin alkoi jo 1990-luvulla, mutta asia varmistui vuonna 2000 valmistuneen oopperan L'amour de loin valtavan menestyksen myötä). Koska en kuitenkaan kunnolla tunne Saariahon tuotantoa, seuraava teksti on korostuneesti Pekka Hakon kirjan esittely ja arvio.

Pekka Hako on kokenut kirjoittamisen ammattilainen, jonka tekstiä on helppo lukea. Otavan oikolukijat ovat myös tehneet työnsä, vaikka en itse puhuisi uruista yksikkömuodossa ("jokainen urku on omanlaisensa", s., 378). Kirjassa on aakkosellinen sävellysten hakemisto tai tarkemmin ottaen sivunumerohakemisto. Kronologiselle tai systemaattiselle teoslistauksellekin olisi voinut olla käyttöä, vaikka 119 teosta ei sinänsä ole hallitsemattoman suuri sävellysten määrä. Systemaattinen teosluettelo löytyy onneksi Wikipediasta. Myös henkilöhakemisto on mukana, kuten tällaisessa kirjassa aina pitääkin olla. Harmillisesti Hako on jättänyt yksinkertaisen tekstin hahmottamisen välineen eli teosnimien kursivoinnin hyödyntämättä. Nyt lukuisat erisnimet eivät nouse tekstistä niin hyvin kuin olisivat voineet. Itseäni vaivaa myös Hakon ratkaisu käyttää kirjan kohteena olevasta henkilöstä systemaattisesti pelkkää etunimeä. "Kaija" on sikäli perusteltavissa, että Hako tunsi Kaija Saariahon henkilökohtaisesti ja säveltäjä on hyväksynyt ratkaisun. Voi silti kysyä yleisellä tasolla, mikä tarve suurelle yleisölle suunnatun elämäkerran kirjoittajalla on tällaiseen tuttavallisuuteen, kun teksti on muuten täysin asiallista ja pelkkä sukunimi toimisi kautta kirjan ilman ongelmia. Samaan ratkaisuun päätyi aikanaan myös Erkki Salmenhaara Madetoja-elämäkerrassaan (1987), tosin vielä huonommin perustein.

Pekka Hako ei ole kirjoittanut varsinaista elämäkertaa, vaan Kristallista savuksi on alanimekkeensä mukaisesti Kaija Saariahon "maailman" esittely. Hako on liittänyt kirjaan erittäin suuren määrän Saariahon omaa tekstiä, joista osa on päiväkirjamerkintöjä, osa muistiin merkittyjä unia ja osa itsenäisiä esseitä. Saariahon teksteillä on kirjassa niin keskeinen rooli, että olisin kustantajan roolissa merkinnyt Saariahon kirjan toiseksi tekijäksi siitä riippumatta, onko Saariaho tällaista ehdottanut tai ei. Kirjan taitossa nämä Saariahon tekstit eivät erityisen hyvin erotu Pekka Hakon teksteistä, vaan lukija joutuu pitkälle sanamuodoista päättelemään, kumpi on äänessä. Jotain selkeämpää typografista ratkaisua olisi taittajan kannattanut soveltaa, lopputulos ei ole minusta lukijaa palveleva. Silti se, että Saariaho on itse näin paljon äänessä, on ehdottomasti hyvä ratkaisu ja dokumentaarisesti arvokas palvelu Saariahon persoonasta kiinnostuneille.

* * *

Kun totesin, ettei Kristallista savuksi ole varsinainen elämäkerta, tarkoitin ensi sijassa kirjan rakennetta ja painotuksia. Vaikka tekstin pääpaino on ehdottomasti Saariahon sävellystyön ja sen taustojen varsin tarkassa ja eläytyvässä esittelyssä, kirja esittelee kyllä myös Saariahon siviilielämän vaiheet kohtalaisen hyvin. Nämä osiot on kuitenkin siroteltu sillä lailla, ettei niitä voi helposti lukea erikseen. En moiti ratkaisua, kunhan totean, mutta epäilen, että perinteistä säveltäjäelämäkertaa odottaneet ovat voineet hiukan pettyä kirjan painotuksiin. Minusta ratkaisu vastaa kirjan otsikointia, eikä Pekka Hako itsekään halua, että kirjaa luettaisiin pelkästään elämäkertana. Kirjassa ei ole varsinaista draaman kaarta, koska se ehti valmistua - mikä oli hieno asia sinänsä - juuri ennen Saariahon melko yllättävää kuolemaa. Pekka Hako ei ole voinut kirjoittaa kokonaisarviota, jollaiseen hän epäilemättä olisi tuntenut vahvaa vetoa, jos Saariahon kuolema olisi tapahtunut ennen kirjan painamista.

Minusta Kristallista savuksi tarjoaa erinomaisen Saariahon sävellystuotannon esittelyn, vaikka se ajoittain muuttuu ylimalkaiseksi mainitsemiseksi. Mutta kun Pekka Hako pysähtyy esittelemään tärkeämmiksi arvioimiaan teoksia, teksti on informatiivista ja antoisaa sillekin, joka ei ole Saariahon musiikista syttynyt. Saariahon antaumuksellinen suhtautuminen säveltämiseen, tinkimätön työmoraali ja tarkka yksityiskohtien hiominen tulevat hyvin valotetuiksi. Hakon tekstistä heijastuu myönteisellä tavalla sekä pitkä ura kotimaisen taidemusiikin promoottorina että säveltaiteellisesti luovien ihmisten elämien tulkitsijana. Tässä katsannossa Kristallista savuksi on hyvä esimerkki siitä, miten kirjoitetaan yleistajuista, mutta sisällöstä tinkimätöntä tekstiä taiteesta ja taiteilijoista.

Tässä suhteessa jäin itse pohtimaan lähinnä sitä, onko Pekka Hako joutunut karsimaan tekstistä säröiksi tulkittavissa olevia osia. Pohdin tätä siksi, että kirjassa esiintyy erittäin vähän muihin toimijoihin kohdistuvaa kritiikkiä ja niissäkin parissa kohdassa, jossa selvästi moititaan jotakuta, tämän nimi on jätetty asioista paremmin selvillä olevien yksinomaiseen omistukseen ja lukija joutuu arvuuttelemaan, kenestäköhän voisi olla kysymys. Se on selvää, että Pekka Hako on halunnut kirjoittaa Kaija Saariahosta myötäsukaisen kirjan, vaikka esimerkiksi säveltäjän vaikeahkoa isäsuhdetta kuvataan avoimesti. Kokonaisuudesta jää nyt sellainen tunne, että Kaija Saariaho oli kaikin puolin jokseenkin täydellinen ihminen, vaikka hänellä itsellään oli selvästi ongelomia itsetunnon ja ujouden alueilla. On inhimillisesti täysin ymmärrettävää, että Pekka Hako on kirjoittanut eräänlaisen 70-vuotisjuhlakirjan hyvästä ystävästään. Rohkenen silti arvella ääneen, että lukijoita voisi myöhemmin kiinnostaa myös sellainen Saariaho-tutkimus, joka on tehty kohdehenkilön vaikutuspiirin ulkopuolelta.

* * *

Minulla ei ole kompetenssia arvioida, miten perusteltu Kaija Saariahon maine suurena 2000-luvun eurooppalaisena taidemusiikin säveltäjänä loppujen lopuksi on. Olen tätä pientä tekstiä varten kuunnellut uudelleen isohkon joukon Saariahon musiikkia, enkä valitettavasti voi kertoa, että se olisi vaikuttanut minuun yhtään enempää kuin ennenkään. Sillä, pidänkö minä tai joku muu Saariahon musiikista, ei ole tässä yhteydessä tietenkään mitään merkitystä. Mutta yleisemmällä tasolla voinee pohtia sitä, millaiset tekijät – joista osa voi olla ulkomusiikillisia – ovat Kaija Saariahon kansainvälisen maineen synnyttäneet. Olen itse arvellut, että jos Saariaho olisi jäänyt asumaan Suomeen, nyt koettua uraa ei välttämättä olisi syntynyt. Muutto Ranskaan ja Ircamin piiriin epäilemättä avittivat Saariahon uraa, mutta siitä ei toki seuraa, ettei se ura olisi voinut urjeta jotain muutakin reittiä pitkin.

On kuitenkin huomion arvoista, että vaikka meillä on myös joitakin Saariahon ikätovereita ja ystäviä Korvat auki -yhteisöstä, jotka ovat myös luoneet kansainvälisen uran (erityisesti Esa-Pekka Salonen kapellimestarina ja Magnus Lindberg säveltäjänä), Saariaho on vertaistensa joukossa silti varsin ylivoimainen, kun asiaa mitataan sävellystilausten, kansainvälisten esitysten ja levytysten määrässä sekä erilaisten palkintojen tulvassa (Saariaho ehdittiin vain pari kuukautta ennen kuolemaansa nimittää myös taiteen akateemikoksi, jota isompaa virallista tunnustusta ei Suomessa oikein voi saada). Auttoiko "puoliranskalaisuus" pyyhkäisemään osan esteistä syrjään? Auttoiko sukupuoli ja ulkoinen habitus feministisen emansipaation vanavedessä? Oliko Saariaholla onnea olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Oliko hänessä karismaa, joka sai sävellystilausten päättäjät ja ohjelmistosuunnittelijat kiinnostuneiksi? En tiedä, eikä Pekka Hako mielestäni edes yritä tällaisiin tavallaan epäolennaisiin kysymyksiin vastata.

On hienoa, että suomalainen taidemusiikin säveltäjä, joka ei sävellä laskelmoitua taidepoppia kaupallisille markkinoille, menestyy kansainvälisessä musiikkimaailmassa, jossa kuitenkin käydään aika kovaotteista sotaa näkyvyydestä ja kuuluvuudesta. Suomessa varsin harva näyttää tajuavan, miten merkittävän aseman Saariaho ehti saavuttaa. Ei tajuta, koska Suomessa arvostetaan lätkää ja Euroviisuja, ei niinkään omituista nykytaidetta tekeviä luusereita, jotka ovat koko ajan kärttämässä apurahoja voidakseen harrastaa tarpeetonta taiteiluaan. Jos tämä Suomi lukisi Pekka Hakon Saariaho-kirjan – mitä se ei tee –, se tuskin muuttaisi vakaita ennakkoasenteita myönteisemmiksi. Silti on hyvä, että tämä kirja on kirjoitettu ja Kaija Saariahon omaperäinen ja monella tavalla huikea ura säveltäjänä on tiivistetty monografian kansien väliin odottamaan sitä hetkeä, että uteliaisuus voittaa ennakkoluulon. Jean Sibelius saattaa edelleen olla maailmalla tunnetumpi kuin Kaija  Saariaho, mutta ei hänkään omana aikanaan saanut kokea samanlaista eurooppalaisamerikkalaista ylistystä – myös saksankielestä maailmasta – kuin Kaija Saariaho. Se ei ole ihan vähän se.

Kiihkolla Raamatun ja Israelin puolesta

Koska olen uskonnoton rationalisti ja kohtalaisen tiukka antirasisti, Timo R. Stewartin kirja Luvatun maan lumo : Israelin kristityt ystävät Suomessa (Gaudeamus 2022) oli varsin raskas lukukokemus. On vaikea suhtautua empaattisesti ihmisiin, joiden elämä perustuu toisaalta fiktiivisiin olioihin uskomiseen, toisaalta Raamatun kaltaisen monikerroksisen sepitteen pitämiseen paitsi uskottavana, myös oppaana menneeseen, olevaan ja tulevaan. Timo R. Stewart ei ole urakkaa helpottanut sikäli, että hän on paneutunut suomalaisten uskonnollisten Israel-fanien vaiheisiin ja näkemyksiin kunnioitettavalla tarkkuudella. Kirja on hyvin kirjoitettu ja oikoluettu, eikä ole tietenkään kirjoittajan vastuulla, että aihe on pääosin puiseva tai syviä huokauksia synnyttävä. Kuvitusta on ilahduttavan paljon ja kansi (Heikki Rönkkö Ragnhild Sellénin maalauksen pohjalta) on tyylikäs, vaikka ehkä johdattaa lukijan odottamaan jonkinlaista kansalliskiihkoista tarinaa, mistä kuitenkaan ei ole kyse.

Stewart tarjoaa aihepiiristä todella vankan informaatiopaketin, joka kattaa sekä Israelin valtion historiaa, hitusen juutalaisen sionismin vaiheita, suomalaisen herännäiskristillisen sionismin ideologiaa että eri kristillisten piirien suhtautumisen uskoville monimutkaisiin kysymyksiin Raamatusta, lähetystyöstä ja pakanoista. Harmillisesti vähemmälle jää historiallisen sionismin kehitys eurooppalaisesta sosialistisesta aatteesta nykypäivien äärioikeistolaiseksi ja rasistiseksi ylivaltaideologiaksi. Myöskään Israelin valtion suhtautuminen suomalaisten ja muiden ei-juutalaisten intoiluun ei ole suuremmin esillä, mahdollisesti dokumenttien vähyyden takia. Lukija jää kuitenkin miettimään, onko Israelin hallintojen puntarissa käynyt muitakin arvoja kuin turismi, yleinen PR ja pelko kristittyjen lähetystyön vaikutuksesta juutalaisen valtion perustuksiin. Näitä voi toki itsekin pohdiskella, mutta vastauksia on vaikeampi keksiä.

Olen seurannut sivusta kirjan kohteen eli suomalaisen sionismin vaiheita siltä osin, kun kyse on ollut julkisesta Israelin sotaretkien puolelle asettumisesta ja siitä ulkopuoliselle aika skitsofreenisena näyttäytyvästä solidaarisuudesta, jota kristityiksi itsensä määrittelevät tuntevat juutalaisvaltiota kohtaan (kiihkeimmille kristityillehän juutalaiset ovat joka tapauksessa Jeesuksen pettäneitä ja hylänneitä pakanoita). Olinkin yllättynyt siitä, miten pitkälle historiaan kotimaisen sionismin ja myöhemmän Israel-fanituksen juuret ulottuvat. En tiedä, onko tämän historian tuntemisesta mitään hyötyä, mutta tässä se nyt joka tapauksessa on varsin perusteellisesti esiteltynä sille, jota asia kiinnostaa. Hyvä tietokirja ei välttämättä maistu kaikille lukijoille, mutta pysyy silti hyvänä tietokirjana.

* * *

Luvatun maan lumo selittää kohtalaisen hyvin sen outouden, että aktiiviset kristityt tuntevat voimakasta vetoa juutalaisen Israelin suuntaan. Tärkein huomio lienee siinä, että todellisuudessa kristillinen sionismi ei olekaan kiinnostunut juutalaisuudesta ja juutalaisista muussa mielessä kuin lähetys- eli käännytystyön kohteina. Kristilliset sionistit eivät ole semiittejä, vaan heitä vetää Israelin suuntaan pakkomielteinen suhtautuminen Raamattuun ja sen erehtymättömyyteen. Historiallisesti tarkastellen varhaisten kristillisten sionistien suhtautuminen juutalaisiin oli itse asiassa melko antisemitististä, vaikka ei ulottunutkaan samaan ylimieliseen rasismiin, jolla useimmat suhtautuivat Palestiinassa asuviin muslimeihin ("arabeihin"). Itselleni melko uusi ajatus oli vakaumus, että Israelin valtion perustaminen oli kristillisille sionisteille jonkinlainen todiste Raamatun luotettavuudesta. Tässä oli kyse myös erilaisten profetioiden eli tulevaisuuden ennustamisen "onnistumisesta" ja tulossa olevasta kristittyjen taivaaseen tempaamisesta toteutuneiden profetioiden seurauksena.

Stewart esittää myös mielenkiintoisen ajatuksen siitä, että suomalaisten sionistien Israel-rakkaudessa oli uskonnollisten mielikuvien lisäksi kysymys jonkinlaisesta Suomen talvisodan heijastuksesta, kun Israel päihitti ympäröivät arabivaltiot sotilaallisesti. Ajatusta lienee hankala varsinaisesti todistaa, mutta kyllä se uskottavalta vaikuttimelta vaikuttaa, kun kristilliset sionistit olivat jokseenkin kaikki mieleltään hyvin oikeistolaisia ja suhtautuivat torjuvasti Neuvostoliittoon. Tässä mielessä on kiintoisaa todeta, että myös sosialidemokraattisen vasemmiston piirissä oli suhteellisen näkyvää Israel-myönteisyyttä valtiojohdon korkeita tasoja myöten. Demareille esimerkiksi kibbutsit olivat myönteinen, jotenkin "epäpoliittinen" ilmiö. Osaltaan reformistisen vasemmiston asenteisiin vaikutti se, ettei Suomessa kerta kaikkiaan ollut voimia, jotka olisivat puhuneet palestiinalaisten puolesta (Palestiina-solidaarisuusliike kyllä syntyi myöhemmin). Kenttä jäi täysin kristillisten sionistien haltuun.

Sionismin historian näkökulmasta on silti ironista, että sekä kristittyjen että juutalaisten oma sionismi muuntui jonkinlaisen sosialistisen kansallishenkisen alun jälkeen vanhoilliseksi, jyrkän oikeistolaiseksi ja lopulta avoimen rasistiseksi ideologiaksi. Itselleni jäi jotenkin epäselväksi, onko ilmaisu "kristillinen sionismi" myös näiden ihmisten itsensä hyväksymä, vai onko se tutkijan kehittelemä työtermi ilmaisulle, josta itse käytän herkästi aika pejoratiivista ilmaisua "Israel-fanitus". Ainakaan Stewart ei osoita, että suomaiset kristityt Israelin ystävät olisivat olleet varsinaisia sionistisen liikkeen asiamiehiä tai naisia. Siihen heillä ei liene ollut riittävää motivaatiota, koska oman "sionismin" motiivina ei ollut juutalaisten oman valtion saaminen itseisarvona, vaan pelkästään Raamatun ennustusten todentajana.

* * *

Stewartin kirja vaikenee monista ikävistä ja ehkä kiusallisistakin asioista, jotka voisivat luontevasti liittyä kristillisten sionistien historiaan. Israelin valtion perustamiseen ja rakentamiseen elimellisesti liittynyt palestiinalaisten häätäminen ja massamittainen surmaaminen ohitetaan kirjassa, koska luultavasti sen ohittivat myös kristityt Israelin ystävät. Tampellan salaisista asekaupoista Israelin kanssa (Shlomo Zabludowicz) tai Israelin ydinaseesta ei kirjassa myöskään puhuta. Stewart tuo kyllä esiin sen, että osa kristityistä sionisteista tuomitsee sodan ja myös palestiinalaisten tappamisen periaatteen tasolla, vaikka asiasta ei mitään isompaa ongelmaa tehty haittaamaan aiottua käännytystyötä. Senkin Stewart toteaa, että monet kristilliset sionistit ovat joutuneet toistuvasti pettymään keskeisissä toiveissaan. Israelin valtio on vakaasti pystyssä, mutta juutalaiset eivät halua kääntyä kristityiksi ja maailmanloppua Raamatun ennustamalla tavalla ei näytä kuuluvan. Stewart ei kysymystä henno suoraan muotoilla, mutta omasta puolestani kyllä kysyisin, mitä vuosisataisesta suomalaiskristillisestä sionistisesta liikkeestä on loppujen lopuksi jäänyt käteen matkailumuistojen lisäksi.

Tuskin kristilliset sionistit missään olosuhteissa myöntävät mahdolliseksi, että juutalainen Israel on käyttänyt hyväkseen kristittyjen uskonnollista kiihkoa ja siitä seurannutta tietoista sokeutta. Lähetystyö ei ole tuottanut tuloksia, mutta Israelin valtio on vahvistunut myös kristillisten sionistien tuella, vaikka ei välttämättä sillä tavalla, minkä puolesta aktivistit ovat toimineet. Suomalaisten Israel-turistien rahavirtaa ei kannata liioitella, mutta sitäkin tärkeämpää Israelin hallinnolle lienee ollut se, että varsinkin Palestiina-solidaarisuustyön käynnistyttyä on myös Suomessa ollut vahva Israel-lobby, jonka toimintaa juutalainen Israel on voinut hyödyntää. Jyrkimmät juutalaiskiihkoilijat eivät Stewartin kirjan todistuksenkaan mukaan ole koskaan hyväksyneet kristittyjen toimintaa Israelin hyväksi, mutta pragmaattisemmille poliitikoille se on ollut myönteinen asia, olivatpa vallassa olleet Israelin demarit, maltillinen oikeisto tai jyrkän linjan kiihkoilijat, kuten tällä hetkellä.

Lienee selvää, että Israelin hallinto näkee kristillisen sionismin itselleen hyödyllisenä ilmiönä, vaikkakin eri syistä kuin mitä kristilliset sionistit itse kuvittelevat. Suomalaiset Israelin ystävät tekevät lobbaustyötä, joka Suomen juutalaisille olisi hankalaa sekä määrällisesti että perinteisten ennakkoluulojen takia. Suomalaiselle uskovaiselle näyttää olevan helppoa avustaa juutalaisvaltiota, kun sen voi tehdä sellaisen järjestön kautta, joka ilmoittaa pyrkivänsä käännyttämään juutalaiset ja joka pitää Raamattua manuaalina maailman kaikkeen ongelmanratkaisuun. Se, mikä kaltaiseni ulkopuolisen (ja antirasistin) näkökulmasta näyttää täysin älyttömältä olemattoman ympärillä peuhaamiselta, täyttää ilmeisesti joidenkin suomalaisten uskonnollisesti virittyneiden ihmisten toiveet riippumatta siitä, mitä tuon toiminnan tosiasialliset tulokset ovat tai eivät ole tai millaisiin rasistisiin ja epähumaaneille asioille samalla tulee antaneeksi tukensa. Ja ainahan voi arvella, että oli niin tai näin, sen täytyy olla kaikkivaltiaan jumalan tahto, joten mikäpä ettei.

Kaikki kukat kukkikoot, ihan oikeasti

Olen ollut koko aikuisikäni Suomen Luonnonsuojeluliiton jäsen, Kainuussa asuessani peräti järjestöaktiivi (taisin olla jonkun vuoden sikäläisen luonnonsuojelupiirin vetäjänäkin). Kun järjestö nyt täyttää vuosia (jo 85), onnittelisin sitä mielelläni koko sydämestäni valtavasta työstä luonnon suojelemiseksi ja ihmisten asenteiden korjaamiseksi. Rakkauteemme on kuitenkin pesiytynyt pysyvä ryppy, joka taas aktivoitui kesän lähestyessä ja liiton lehden Luonnonsuojelijan tuoreen numeron pudottua postiluukusta. Jo kannessa pistää silmään aggressiivinen vinkki "Eroon haitallisista vieraslajeista". Hetken ehdin jo toivoa parasta, kun päätoimittaja Liisa Hulkko oli otsikoinut pääkirjoituksensa leppoisasti "Kaikki kukat kukkikoot". Mutta ei, kyllä hänkin on "vieraslajien" kimpussa ja haluaakin vain eroon käsitteestä "rikkakasvi" (olen aivan samaa mieltä). Luonnonsuojelijoiden lehdessä on sitten kokonainen aukeama annettu Markus Seppälän kokoamalle jutulle "Tunnista, torju ja raportoi" (vaikka en halua levittää jutun ideologiaa, linkki on aktiivinen niille, jotka eivät juttua ole lukeneet ja ihmettelevät tätä tekstiäni.)

Olen jo vuosia sitten kirjoittanut blogitekstin Lajirasismia, jossa kritisoin vieraslajivihaa ihmiskeskeisenä ideologiana. Sen jälkeen on SLL vain kiihdyttänyt toimintaansa tällä alueella ja pitää aihetta aktiivisesti esillä myös Suomen Luonto -lehden puolella. Olen pahoittanut tästä mieleni usein ja syvästi, mutta eihän yksittäinen jäsen asialle mitään voi, jos vieraslajiaktivismilla on liiton päättäjien enemmistön tai ehkä jopa yksimielinen tuki. Sen tiedän, etteivät kaikki biologitkaan allekirjoita SLL:n vieraslajiteesejä (esimerkiksi tunnettu eläintieteilijä Seppo Turunen on ollut samoilla linjoilla kuin minä), mutta siltä näyttää, että ainakin enemmistö on valinnut toisin ja kannattaa aktiivista "vieraslajien" torjuntaa. Seppälä ja jutun toinen kirjoittaja Titta Vikstedt kirjoittavat kiihkoilematta, mutta eivät toisaalta problematisoi sen paremmin vieraslajin kuin haitallisuuden käsitteitä. "Haitalliset vieraslajit ovat suomalaiselle luonnolle vielä suhteellisen vähäinen, mutta ilmastomme lämmetessä jatkuvasti paheneva ongelma."

VieKas-hanke viehättää ilmeisesti monia, mutta ei minua. Kuten tuossa kahdeksan vuoden takaisessa tekstissäni totean, termi "vieraslaji" on jokseenkin ongelmallinen. VieKas-työssä on onneksi sentään luovuttu (toivottavasti) aiemmin viljellystä sanaparista "alkuperäinen" ja "tulokaslaji", joka perustui täysin mielivaltaiseen 200 vuoden rajapyykkiin. Mutta kun "vieraslaji" on määritelmällisestikin ihmisen toiminnan tuottama ilmiö, sen asenteellisuus suorastaan häikäisee kriittistä katsetta. Tiedämme, että luonto pystyy ihan omin voimin ihmeellisiin leviämisiin, joten joitakin poikkeustapauksia (kalojen ja riistan istutus) lukuun ottamatta emme voi varmuudella tietää, onko jokin vieraaksi tuomittu ihmisen piittaamattomuuden seurausta vai kuitenkin luonnon omia ilmiöitä. Tästä riippumatta VieKas-aktivistit tuomitsevat yksittäiset lajit "vieraiksi" sanan kielteisessä merkityksessä.

* * *

Eliölajin "haitallisuus" on puhtaasti antroposentrinen käsite, johon jokaisen biologisesti orientoituneen ihmisen luulisi suhtautuvan varauksella. VieKas-piireissä on tosin kehitelty ajatusta, että "vieraslajeilla" on keskeinen merkitys yleisen luontokadon aiheuttajana. Minusta väite on ongelmallinen, koska eliöiden katoaminen ja ilmaantuminen on evoluution väistämätön ja tavattoman yleisesti toistuva piirre. Jos "vieraslajit" yhdistetään luontokatoon, täytyy edes myöntää, että kyseessä on ihmisen aiheuttama ongelma, ei näitten eliölajien itsensä. Mielestäni yleinen näyttö "vieraslajien" ja inhimillisen luontokadon yhteydestä on heiveröistä. Vaikka luonnossa ei mitään absoluuttista tasapainotilaa koskaan olekaan, evoluutio näyttää yleensä johtavan hetkellisen ylivoiman tasoittumiseen ajan myötä. Että näin käy ilman ihmisen toimia, ei tietenkään ole yllättävää. Evoluutiolla ei ole tavoitteita, mutta sen perusmekanismit näyttävät varmistavan, että kun ympäristöt eli elämisen ehdot muuttuvat, mikään strategia ei ole ylivoimainen ja voittamaton (tosin bakteerit näyttävät löytäneet strategian, joka ehkä haastaa tämän näkemyksen).

Olen myöntänyt ja myönnän edelleen, että jotkin eliöt ovat ihmisen kapeasta näkökulmasta kiistatta "haitallisia" tuottamalla ihmisen kaltaiselle eliölle terveyttä tai henkeä uhkaavia ominaisuuksia, kuten myrkyllisyyttä. Biologisesti ajatellen tämäkin haitta on normaalia evoluution vaikutusta ja ainoa ongelma on, ettei ihmisen evoluutio ole tuottanut kykyä sietää tätä tai tuota ominaisuutta. Siksi olisi ääneen todettava, ettei itse eliössä ole mitään haitallista sinänsä, mutta ihmislajin turvallisuuden takia sen ja ihmisen kohtaamiset täytyy voida minimoida. Siksi voin hyväksyä esimerkiksi jättiputkien hävittämisen ihmisasutusten läheltä, vaikka suunnilleen samoin perustein voisi myös nokkosen julistaa "haitalliseksi". Pidän kuitenkin biologisesti käsittämättömänä, että jonkin lajin tehokas leviämiskyky leimaa sen "haitalliseksi". Ei ihmisen pidä ruveta mestaroimaan ja tukemaan keinotekoisesti lajeja, joilla ei ole riittävästi puolustuskykyä. Se on silkkaa antroposentristä itsekkyyttä ja esteettistä hienostelua.

Henkilökohtaisesti eniten tympäisevät leimat, joiden perusteella jonkin lajin "haitallisuus" kytketään sen ihmisen taloudenpidolle synnyttämille haasteille ja uhille. Jos vaikka hyväksytään ihmislajin lajikohtainen itsekkyys, ei sitä nyt ainakaan luonnonsuojelun yhteydessä pitäisi mainita. Lause "Tontin valloittanut jättiputki voi alentaa kiinteistön ja maan arvoa, ja vanhoissa kulttuurimaisemissa sitä voi pitää myös maisemallisena haittana." voi olla totta, mutta toteamuksella ei ole mitään tekemistä luonnonsuojelun kanssa. Ihmisen talous on jatkuvaa taistelua muiden eliölajien alistamiseksi, mutta se täytyy perustella jollain muulla kuin luonnon varjelemisen viikunanlehdellä. Taloudellisten haittojen rinnalla voivottelu "kotoisten lajien" syrjäytymisestä on hitusen ymmärrettävää, kyllä minäkin perinteisiä piennarlajeja rakastan. Mutta autotiemaisemia kaunistavan komealupiinin mahdottomaksi osoittautunut hävitysvimma on minusta absurdia. Se on jo kotoinen laji, joka leviää alueille, jotka ihminen on tuominnut joutomaiksi. Suurimmassa osasta Suomen maapinta-alaa ei kasva lupiinin lupiinia.

* * *

Vaikka VieKas-aktivistit todennäköisesti myöntävät, että jokseenkin kaikki haitallisiksi määritellyt eliölajien esiintymät ovat ihmisen oman toiminnan seurausta, jostain syystä rankaisu kohdistuu noihin eliölajeihin, ei ihmiseen itseensä. On toki totta, että vahinko on jo tapahtunut ja tulee tapahtumaan uudestaan ja uudestaan. Mutta olisi hyvä samalla myöntää, että ihmiskeskeinen harmittelu on ihmiskeskeisyyttä, joka ei myönnä luonnon ja sen sisältämien eliölajien itseisarvoa. Juuri tämän takia minua surettaa, että myös SLL on niin aktiivisesti mukana tässä aktivismissa, jonka pitäisi kuulua pikemminkin Maa- ja metsätalousministeriön, Metsähallituksen ja 4H-kerhojen työlistalle. Henkilökohtainen luontosuhteeni lähtee siitä, että meillä lajina ei ole mitään eettistä valtaa muun elonkirjon yli. Olen aina ajatellut – tai ehkä vain toivonut –, että kaikille luonnonsuojelijoilla olisi samanlainen eliölajien itseisarvosta lähtevä eetos. Joudun kuitenkin myöntämään, että näin ei näytä olevan.

Jos olisin keltamajavakaali (Lysichiton americanus), ihmettelisin kovasti sitä vieraskammoista asennetta, jolla minut on otettu Suomessa vastaan. En ole omin voimin tänne Alaskasta siirtynyt, enkä voi mitään sille, että evoluution myötä minusta on kehittynyt karuissakin oloissa pärjäävä, tehokkaasti leviävä laji, jonka ulkomuoto myös miellyttää monia ihmislajin edustajia. En osaa – en edes osaa haluta – oman leviämiseni estämistä, joten toivon suomalaisten kollegoiden lopulta hyväksyvän minutkin osaksi suomalaista elonkirjoa, johon olen sattumalta liittynyt, tietojeni mukaan brittiläisten hortonomien ansiosta (itse en olisi osannut Amerikan länsirannikolta Eurooppaan mitenkään siirtyä). En tiedä itsekään, jäänkö pelkästään Etelä-Suomeen, aika sen sitten näyttää. Paitsi jos ahkerat "haitallisten vieraslajien" hävittäjät onnistuvat tuhoamaan kaikki ilmentymäni. En osaa itse arvioida, mitä iloa siitä olisi ja kenelle, mutta mielestäni se olisi aika jyrkkää toimintaa.

Kun palaan ihmislajiseen tietoisuuteeni, pohdin vielä tovin sitä, haluanko olla jäsenenä yhteisössä, joka toimii kyllä menestyksekkäästi luonnon suojelemiseksi, mutta samalla kampanjoi aktiivisesti monien eliölajien hävittämiseksi Suomen luonnosta. Ei voi toivoa kaikkien kukkien kukkivan ja samaan hengenvetoon vaatia komealupiinien hävittämistä. Kesäkuun 16. päivänä vietetään taas "Luonnonkukkien päivää", jo kahdennenkymmenennen kerran. En tiedä, ovatko VieKas-aktivistien hävitysjoukot töissä myös silloin, ehkä eivät. Mutta minä kyllä iloitsen tuolloin yhtä hyvin voikukista, päivänkakkaroista, juhannusruusuista kuin lupiineista, puistolemmikeistä ja silkkiunikoista, jos niitä näkyviini satun saamaan. Luotan myös siihen, että esimerkiksi kimalaiset ovat kanssani aivan samaa mieltä. Suhteeni Suomen Luonnonsuojeluliittoon on kriisissä, sitä en kiistä. Mutta jaksan toivoa, että tämä vieraslajivimma on tilapäistä ja lopulta voittaa elonkirjon itseisarvon tunnustava eetos.