Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Ukraina, Venäjä, EUSA, Nato ja Suomi

Vladimir Putin sai järjestää olympialaisensa Sotšissa 7.-23.2.2014, mutta heti kisojen päätyttyä Ukrainan aikapommi muutti maailmanpolitiikan tilanteen, mahdollisesti hyvinkin pitkäksi aikaa. Marraskuussa 2013 Kiovassa alkaneet protestit yltyivät sopivasti siihen mittaan, että Venäjän tukema oligarkki lähti lipettiin ja maassa suoritettiin sisäinen vallankaappaus, jonka seurauksena valtaan nousi EU-myönteinen juntta. Tämän vallankaappauksen eräänä seurauksena Venäjä otti takaisin Nikita  Hruštšovin päähänpiston seurauksena Ukrainaan liitetyn Krimin niemimaan. Siitä lähtien propagandasota onkin riehunut kovemmin kuin todelliset väkivaltaisuudet, joita niitäkin on riittänyt.

Totuus tapahtumien kulusta ja mukana häärineistä puuhamiehistä luetaan joskus 20-30 vuoden kuluttua, jos silloinkaan. Mediat ovat sakeanaan väitteitä ja vastaväitteitä, joiden totuudellisuutta on mahdoton kenenkään ulkopuolisen tietää. Silti asenteet ovat olleet alusta lähtien hyvin jyrkkiä ja rajalinjat kireitä. Niin jyrkkiä, etteivät selity ainakaan Ukrainalla itsellään.

* * *

Eräs käynnissä olevan propagandasodan yllättävimpiä ilmiöitä on ollut se erittäin nopeasti rakennettu Venäjän vastaisuus, russofobia, josta ei ollut olympialaisten aikaan tietoakaan, vaikka niille vessoille naureskeltiinkin. Muutamassa viikossa Putinin Venäjästä tehtiin "lännen" vihollinen nro 1, kansojen orjuuttaja tai ties mitä. Ei siitä kuitenkaan ole pitkä aika, kun Putin oli monien "lännen" johtajien hyvä ystävä, ei vain Berlusconin.

Krimin niemimaa ei tilannetta voi mitenkään selittää, vaikka sitä koko ajan tyrkytetäänkin paremman puutteessa todisteeksi Venäjän sotaisista aikeista. Vaikka sieltä löytyisi öljyä merenpohjasta, alue on maailmanpoliittisesti aina ollut Venäjän reviiriä, eikä Yhdysvallat ole tehnyt asiasta isoa numeroa ennenkään.

Ukrainasta itsestäänkään tuskin on pohjimmiltaan kysymys. Maa on iso ja väkeä on paljon, mutta niin on ongelmiakin. On vaikea pitää uskottavana ajatusta, että EU olisi ollut valmis ottamaan aseellisen selkkauksen riskin vain saadakseen Ukrainen solmimaan kanssaan sopimuksen, joka päästää eurooppalaiset suuryritykset maahan ja tarjoaa läntiseen Eurooppaan miljoonittain alhaiseen tulotasoon tottuneita ukrainalaisia. Varovaisten arvioiden mukaan EU:n täytyisi pumpata Ukrainaan satoja miljardeja euroja ennen kuin voidaan kohtuudella ruveta odottamaan jotain tuottojakin. Ei, Ukraina ei näytä erityisen hyvältä sijoituskohteelta.

* * *

Asiat näyttävät kuitenkin ihan toiselta, kun niitä tarkastelee Yhdysvaltain hallinnon, sotateollisuuden ja muiden suuryritysten näkökulmasta. Näille kelpaa jossain muualla maailmassa käyty rajoitettu sota milloin vain. Aina kun soditaan, teollisuus saa tilauksia ja kaaoksen keskellä uusia omistuksia ovat usein yllättävän halpaa hankkia.

Yhdysvaltain pidemmän aikavälin tavoite kiistattomasta maailmanherruudesta ovat epäilemättä myös mukana. Kun Kiinaa on pakko sietää (koska kiinalaiset sijoittajat omistavat pelottavan suuren osan yhdysvaltalaisista osakkeista), huomio kiinnittyy muihin potentiaalisiin kilpailijoihin. EU pysyy varsin hyvin ruodussa, kun on ne "yhteiset arvot" ja Nato. Mutta Venäjän painaminen polvilleen on aina tavoite, jota voi yrittää, sillä kylmän sodan lämmittäminen on Yhdysvalloissa helppoa.

Näyttääkin vahvasti siltä, että Yhdysvalloissa on päätetty poistaa maailmanpolitiikan näyttämöltä yksi iso toimija eli Venäjä. Tavoitteeseen pyritään montaa eri tietä, joista Ukraina on ollut keskeinen niin propagandan kuin käytännön toimienkin osalta. Mutta miksi juuri Ukraina? Karttaa katsomalla ymmärtää, miksi Yhdsyvallat haluaa Nato-renkaaseensa mukaan juuri Ukrainan, joka työntyy syvälle Venäjän ydinalueiden lähelle. Luultavasti strategisesta suunnittelusta vastaavat kenraalit ovat Pentagonissa ovat olleet asiassa aktiivisia, elleivät suorastaan hyperaktiivisia.

Avointa sotaa suurvaltojen välillä ei halua kukaan. Mutta ei sellaista tarvitakaan, jos "länsimaat" saadaan yhteiseen rintamaan taloudellisiin painostustoimiin ja samalla pidetään huolta siitä, että raskaan sarjan propaganda vyöryy aamusta iltaan kautta maailman. Venäjän solmima kaasusopimus Kiinan kanssa tuli Yhdysvalloille ikävänä takaiskuna, mutta eipä siitä tänä päivänä tarvitse välittää.

* * *

Ukrainalaisilla itsellään on vain huonoja vaihtoehtoja. EUSA valitsi maan uudeksi presidentiksi vanhan oligarkin, joka on sitoutunut noudattamaan hänelle annettuja ohjeita. Siinä ei nyrkkeilymenestys auttanut, kun iso raha puhui. Maassa on käynnissä katkera sisällissota (kaikki sisällissodat ovat katkeria), jota pitävät yllä sekä Venäjä että Yhdysvallat, vaikkakin eri syistä. Venäjä tarvitsisi rauhaisan Ukrainan, mutta ei EUSA:n talutusnuorassa kävelevää kiukuttelevaa naapuria. Yhdysvalloille on yksi lysti, mitä Ukrainassa tapahtuu, kunhan maa saadaan liitettyä Naton täysjäseneksi. Mitä pidempään aseellinen selkkaus jatkuu, sen parempi aseteollisuudelle ja toisaalta Yhdysvaltain pyrkimykselle todistaa Venäjä syylliseksi suunnilleen kaikkeen.

Ukrainalaisilta itseltään ei ole kysytty eikä tulla kysymään mitään. Kun etukäteen tiedetään, että maa on jakautunut ainakin kahtia, ei kansalaisilla tule olemaan mahdollisuutta valita tulevaisuuttaan vapailla vaaleilla. Varmaan eduskuntavaalitkin joskus järjestetään, mutta luultavasti samalla lailla lopputulos kontrolloiden kuin presidentinvaaleissakin. EU on sitonut arvovaltansa siihen, että Ukraina tekee kuten länsi käskee. Ei siinä voi päästää kansalaisia äänestämään toista näkemystä valtaan.

* * *

Suomessa Ukrainan tapahtumien saldona on ollut ennen muuta jotenkin aisoissa pysyneen russofobian suunnaton räjähdys. Kun ulkopolitiikan kurssia on käännetty vähintään 180 astetta, jokainen vuoden 1944 rajoihin tyytymätön on päässyt ilmaisemaan tuntemuksensa vapaasti ja ns. valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Mitään väliä ei ole sillä, että Putin edustaa aatteellisesti lähinnä oikeistolaista ryöstökapitalismia. Ryssäviha on taas sallittua ja osa kansalaisista ottaa tilanteesta kaiken irti.

Varsinainen tavoite on luonnollisesti Suomen liittäminen Naton täysjäseneksi "Ukrainan kriisin" varjolla. Propaganda "epäluotettavasta" ja "laajentumishaluisesta" Venäjästä lyö meteliä viikosta toiseen täysin tosiasioista piittaamatta. Kun vielä Sauli Niinistö on saanut toisen kautensa varmistettua, alkaa silläkin rintamalla tapahtua.

#YesTooManyWomenChildrenAndMen?

Suhtaudun kaikkeen väkivaltaan erittäin torjuvasti, joten en voi olla kannattamatta toimia, joilla pyritään vähentämään väkivallan määrää ihmisten maailmassa (luonnon väkivaltaisuuksille meidän ei pidäkään pääsäännön mukaan tehdä mitään).

En silti pysty pitämään #YesAllWomen-kampanjan lähtökohtia järkiperäisen erittelyn kestävinä. Ensimmäinen perusongelma on katteeton yleistys ("all women"), toinen kokonaisen sukupuolen demonisointi sekä teoriassa että käytännössä.

On ymmärrettävää, että "YesAllWomen" on iskevämpi slogan kuin esimerkiksi "YesTooManyWomen". Se on kuitenkin myös vähemmän todenmukainen. Kaikki maailman naiset eivät ole joutuneet miehisen naisvihan, seksismin tai väkivallan uhreiksi. Osa naisten huonoista kokemuksista on myös muiden naisten aiheuttamaa, ei miesten.

Missä määrin tällainen perusteeton yleistys heikentää itse viestiä, ei ilmeisesti huolestuta niitä, jotka sloganin ovat päättäneet ja ottaneet käyttöön. Se ei luultavasti huolestuta myöskään viestin allekirjoittajia, jotka eivät kuitenkaan edusta kaikkia naisia.

Kaltaistani väkivallattomuutta kannattavaa miestä kuitenkin harmittaa, ettei tärkeästä asiasta voida puhua ilman demonisoivaa ja selkeästi valheellista tunnusta, jota ei voi mitenkään allekirjoittaa syyllistymättä älylliseen epärehellisyyteen.

* * *

Naisten kokema väkivalta ja muu huono käytös ovat tosiasioita ja erittäin vakavia ongelmia. Samalla lailla huomiota vaativia ongelmia kuin lasten ja miesten kokema väkivalta. Mutta onko se näitä merkittävämpi ongelma ja jos on, miten asia on mitattu?

Tunteenomaisen väittelyn tasolla naisen on helppo puolustautua toteamalla, että vaikka ihan kaikki naiset eivät olisikaan joutuneet miesten uhreiksi, "riittävän moni" on kuitenkin joutunut. Ja vaikka osa naisten kokemasta väkivallasta ei ole miesten aiheuttamaa, pääosa kuitenkin on. Ja vaikka kaikki miehet eivät ole syyllistyneet väkivaltaan naisia kohtaan, "riittävän moni" kuitenkin on yleisen tuomion ansaitakseen.

Minusta tämä logiikka on sekä pahasti ontuvaa että epäoikeudenmukaista. Yhtä ontuvaa ja epäoikeudenmukaista kuin on miesten väittää, että "kaikki naiset" höpsöttävät, puhuvat liikaa, nalkuttavat ja käyttäytyvät muutenkin käsittämättömällä tavalla. Kokonaisen sukupuolen leimaaminen jonkin käyttäytymisen edustajaksi on aina perusteetonta, koska vaihtelu yksilöiden tasolla voittaa yleistykset.

* * *

Auttaako kokonaisen sukupuolen demonisointi edes lyhyellä aikavälillä? Emotionaalisella tasolla epäilemättä syntyy yhteenkuuluvuuden ja myötäelämisen hyviä tuntemuksia, kuten miljoonaluokan osallistuminen osaltaan todistaa. Mutta muuttaako tällainen kampanja jotain siinä todellisuudessa, jossa väkivaltaa ja vihaa esiintyy?

Jos kampanjalla halutaan koventaa rangaistuksia, alentaa puuttumiskynnystä tai nostaa yleistä tietoisuutta, tuloksia voi hyvinkin olla saatavissa. Kokonaan toinen asia on, väheneekö ihmiseen kohdistuva väkivalta tätä tietä. Itse olen aika skeptinen, koska kampanja ei edes yritä saada puolelleen esimerkiksi väkivallattomia miehiä.

Minulla ei tietenkään ole helppoja ja yksinkertaisia ratkaisun avaimia. Pitäisin kuitenkin välttämättömänä ryhtyä kiihkottomasti tutkimaan ja erittelemään väkivaltaisten ilmiöiden suhdetta sukupuoleen ja toisaalta sukupuolisuuteen ja vallankäyttöön. Sitä kautta piirtyvä kuva on luultavasti huomattavan paljon monimutkaisempi kuin #YesAllWomen-kampanjan tarjoama.

Ihminen on kykenevä erittäin monipuoliseen ja kekseliääseen väkivaltaan iästä ja sukupuolesta riippumatta.
Pienten lasten osoittamaa julmuutta ei oikein haluttaisi myöntää todelliseksi uskonnollisen perisynnin harrastajia lukuun ottamatta. Myös naisten väkivaltaisuus on voimakkaan tabun verhoama asia. Siksi on olemassa vaara, että väkivallan pelkistäminen miessukupuolen aiheuttamaksi ongelmaksi sivuuttaa todelliset syyt ja jää siksi tehottomaksi.

Siksi sanon itse mieluummin #YesTooManyWomenChildrenAndMen.

Kiikari väärinpäin

Kirjallisuuden määristä päätellen politiikka on Suomessa ennen muuta ulkopolitiikkaa. Nuoren kansallisvaltion sijainti Ruotsin itäisenä läänityksenä ja Venäjän läntisenä porttina on tuottanut sekä rikkaan poliittisen historian että vielä rikkaamman tämän historian tulkinnan.

Silti ulkopolitiikka on myös tämän päivän työtä, jonka avulla pieni Suomi tulisi pitää hyvissä ulkosuhteissa kaikkiin suuntiin ja ennen muuta kaikkien mahdollisten kansainvälisten konfliktien ulkopuolella.

Tai näin minä 1949 syntyneenä suomalaisena olen ulkopolitiikan tehtävän ymmärtänyt. Tiukkoina oppi-isinä Paasikivi ja Kekkonen, joiden ns. realistinen käsitys pienen valtion ulkopolitiikasta johdatteli Suomen toisen maailmansodan jälkeisestä kaaoksesta hyviin naapurisuhteisiin ja ehkä vielä enempäänkin: mahdollisuuteen suorastaan edistää kansainvälistä hyvinvointia ja rauhantilaa.

Nyt vuonna 2014 joutuu kuitenkin kysymään, onko Paasikiven ja Kekkosen ulkopolitiikasta enää mitään jäljellä. Kun on lukenut ulkoministeri Erkki "Rauhanmerkki" Tuomiojan tämänvuotisia linjanvetoja ja aivan erityisesti niitä HS:n keskustelupalstoilla estoitta kehuvien kovan linjan oikeistolaisten kirjoituksia, on pakko todeta, että sekä Paasikivi että Kekkonen on totaalisesti hylätty ja kielletty kolmeen tai useampaan kertaan.

Suomen ulkopolitiikkaa voi luonnehtia mielikuvalla väärin päin pidetystä kiikarista. Kun ulkopolitiikan tekijät katsovat Venäjää, kiikari on niin että kaikki näyttää oikein pieneltä ja etäiseltä. Kun samat toimijat katsovat Yhdysvaltoja ja EU:ta, kiikari käännetään oikein päin  ja syntyy illuusio siitä, että nehän ovat ihan lähellä.

Kiikarin käyttö ulkopolitiikassa on paha virhe. Realistista kuvaa ei kiikarilla synny, oli se kuinka päin tahansa. Mutta virhe on tietysti tahallinen ja voimakkaasti ideologinen. Siksi kovat oikeistolaiset ihastelevat Tuomiojan kannanottoja, koska ne noudattelevat oikeiston näkemystä maailmasta ja maailmanjärjestyksestä.

Tuomioja sentään teeskentelee EU-keskeisyyttä, vaikka todellisuudessa kaikki mitä hän on tehnyt, tukee Yhdysvaltain pyrkimystä maailman yksiselitteiseen hallintaan. Vielä on Tuomiojalta ääneen sanomatta, että kyllä Suomen täytyy liittyä Natoon. Mutta eiköhän sekin sieltä vielä tule, kun eläkeikäisen viranhoitointo ei näytä laantuvan.

* * *

Paasikiven ja Kekkosen muotoilemaa realismin koulukuntaa tavataan syyttää oikeiston suunnalta Venäjän mielistelyksi ja lännen suuntaan pyllistelyksi. Jostain syystä pyllistely toisin päin ei ole tälle samalla porukalle mikään ongelma, vaikka nyt se takapuoli osoittaa lähinaapurina olevan suurvallan suuntaan. Tai ehkä juuri siksi se ei olekaan ongelma vaan tuntemusten aito ilmaus.

Ulkopolitiikka on aina joko itsekästä tai antautuvaa. Paasikiven ja Kekkosen aikana ulkopolitiikkamme oli selkeän itsekästä, vaikka näytti vain joustavalta. Pidettiin yllä hyviä suhteita Neuvostoliittoon, jotta voidaan maksimoida oma vapaus ja liikkumavara. Minusta tosiasiat näyttävät, että tuo itsekäs joustavuus oli järkevä linja.

Tänä päivänä Suomen ulkopolitiikka on täysin antautunut Yhdysvaltain hallinnon pyrkimyksille (a) hallita koko maailmaa omien suuryritysten voittojen maksimoimiseksi ja (b) ympäröidä vanhasta muistista päävihollisena pidetty oikeistolaisen Putinin johtama Venäjä Nato-maiden saartorenkaalla. Puheissa korostetaan EU:n merkitystä viitekehyksenä, mutta juhlapuhepinnan alla koko ajan valmistellaan Naton täysjäsenyyttä ja itsenäisyyden viimeistenkin rippeiden alistamista Yhdysvaltain suurvaltapolitiikalle.

Ovatko oikeistolaisen ulkopolitiikan tekijät ja tuumailijat sokeita vai pelkästään häikäilemättömiä USA-kortin varaan kaiken laittavia uhkapelureita? On vaikea uskoa, että täyskäännös olisi ollut seurausta ymmärryksen puutteesta. Uskottavampaa onkin, että Tuomioja & Co käänsivät veneen ja siinä samassa takkinsa kylmän laskelmoinnin jälkeen.

Tuossa laskelmassa Venäjä on uuden maailmanjärjestyksen häviäjä, jota ei tarvitse enää ottaa huomioon. Itään sojottavan kiikarin voi pysyvästi asentaa väärinpäin.

* * *

Itse en usko, että Tuomioja & Co ovat valinneet oikean hevosen - jos ovat edes oikealla radalla pelaamassa. Vaikka Venäjä olisi missä ongelmissa hyvänsä, se sijaitsee nyt ja tulevaisuudessa Suomen itärajalla. Mikään ei muutu helpommaksi Suomelle sillä, että tuosta rajasta tehdään Naton itäraja.

Venäjän ulkopolitiikka suhteessa Suomeen on ollut häkellyttävän johdonmukaista siitä riippumatta, kuka tai ketkä Venäjällä ovat olleet vallassa. Vain sillä on ollut merkitystä, muodostaako Suomi sumpun perällä sijaitsevalle Venäjälle sotilaallisen uhkan vai ei. Tai ei tietenkään Suomi itse vaan Suomi sotilaallisen hyökkäyksen reittinä. Vain sillä on pitkällä tähtäimellä merkitystä Venäjälle.

Juuri siksi Suomen nykyinen ulkopolitiikka suhteessa Venäjään on lyhytnäköistä ja vastuutonta pyllistelyä. EUSA:n nyrkin alta on tietysti näennäisen helppo torua venäläisiä milloin mistäkin syystä ja näyttää sitä kaapin paikkaa, jota Paasikivi ja Kekkonen eivät pitäneet pienelle maalle mahdollisena toimintamallina.

Minusta Suomen ulkopolitiikan vastuulliset toimijat ovat myyneet maamme itsenäisyyden ja perusturvallisuuden - niin miksi? Mikä saa suomalaisen poliitikon nuolemaan raivoisasti niin EU:n suurten maiden johtajien kuin Yhdysvaltain hallinnon takapuolta? Riittääkö palkaksi se, että voi lopultakin näyttää Venäjälle keskisormea pitkään ja perusteellisesti?

On tässä tuleville ulkopolitiikan historian tutkijoille selvitettävää. Ainakin siinä tapauksessa, ettei tässä jouduta Yhdysvaltain ja Venäjän välisen nokittelun tuloksena kokonaan pois maailmankartalta.

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Hapetonta hypetystä

Onko e-kirja 2010-luvun suurin hukkaan valunut markkinointiponnistus? Emme vielä tiedä, kun vuosiakin on vielä jäljellä. Hyvä ehdokas se tässä sarjassa joka tapauksessa on.

Verkon kautta käytettävät sisällöt tuntuvat pysyvästi vaikeaselkoiselta innovaatiolta, jollaisena itse asiaa pidän. Ihmisten on vielä suhteellisen helppo mieltää "melkein samaksi" musiikin kuunteleminen Spotify-palvelusta tai elokuvan katseleminen Netflixistä (tai YouTubesta). Musiikki ja elokuvat ovat sama asia käyttöliittymästä riippumatta, vaikka laatu vaihtelee.Tekstin kanssa asia on paljon monimutkaisempaa. Erittäin paljon monimutkaisempaa.

Vaikka paperille painettu kirja on käyttöliittymänä varsin iäkäs, se on myös toimivaksi hiottu kokonaisuus eikä mitenkään vanhuuttaan kuolemassa. Silti sen kuolemaa odottaa moni, reaktioista päätellen myös turhautuneena ja kirjan sitkeyttä manaillen.

Manailijoiden kärkijoukkona on ns. lukulaitteisiin sijoittanut teollisuus (voisi kutsua vaikka kindlekorporaatioksi), joka haluaisi paitsi oman pois, myös avaimet tulevaisuuden tulovirtoihin. Teollisuutta tukevat pontevasti ne, joiden mielestä lineaarinen lukeminen on so last season ja itse asiassa tarpeetonta, koska kaikki tärkeä julkaistaan tänään ja huomisaamuna suoraan verkossa.

Moni utelias yksilö on myös tykästynyt lukulaitteisiin ja sähköiseen musteeseen luottaen myyntimiesten puheisiin ja lupauksiin enemmän kuin omaan ihmistuntemukseensa. Esimekiksi kosmologi Kari Enqvist julisti vuoden 2013 lopulla Yliopisto-lehdessä, että "Paperin lumous murtuu". Tässä uskossaan hän ei ole yksin, koska myös kirjallisuutta kustantavan teollisuuden piirissä odotetaan kädet täristen sitä hetkeä, jolloin päästään takomaan lisäarvoa verkossa nollakustannuksin.

Helsingin Sanomat ja muut asianosaiset julkaisevat säännöllisin väliajoin juttuja siitä, kuinka e-kirja on "juuri lyömässä läpi" tai "tekemässä läpimurtoa". Tällainen toistuva hypetys toimii, koska ihmiset eivät muista, että ihan samaa luvattiin myös vuosi sitten, eikä silloinkaan ollut kysymys faktoista vaan asianosaisten eli edunsaajien arveluista.

* * *

Minusta e-kirjallisuuden näkymät eivät ole perinteisen paperille painetun kaunokirjallisuuden korvaajana kummoisetkaan. Mahdollisuuksia on, mutta todennäköisesti ihan muualla - ja siitä enemmän jossain toisessa kirjoituksessa.

E-kirja pärjää huonosti paperiselle kaunokirjalle, koska useimmilta potentiaalisilta ostajilta puuttuu todellinen tarve korvata yksi kerrallaan ostettavat ja luonnollisella käyttäjärjestelmällä toimivat kirjat kokonaisella sähköisellä laitejärjestelmällä. Motivaatioksi ei useimmille riitä, että kirjan voi lukea e-lukulaitteella.

Yhtälöä heikentää vakavasti se, että e-kirja-ala ei pysty tarjoamaan huonosti motivoituneelle kuluttajalle teknisesti vaivatonta ja hinnaltaan edullista tuotetta. E-kirjat ovat riutuneet jatkuvasti päivittyvän lukulaitetekniikan ja kymmenien erilaisten formaattien ikävässä liemessä, jota DRM-suojaukset ja muut ilopillerit eivät ole ainakaan helpottaneet.

E-kirjojen hinnoittelu on omalta osaltaan varmistanut - ainakin Suomessa - sen, että tapahtui mitä muuta tapahansa, kukaan ei voi innostua asiasta edullisen hinnan takia. Kustantajien seppuku-politiikkaa selittää varovainen taiteilu paperin ja e-kirjan välissä (kummastakin halutaan maksimaalinen tuotto), mutta järjetöntä se silti on ja jokaisen hype-juttua kirjoittavan toimittajan painajainen.

E-kaunokirjallisuuden perusongelma on kuitenkin siinä, ettei kustantajilla ole riittävästi oikeuksia massajakelun käynnistämiseksi. Tarpeeksi moni kirjailija on jättänyt hyväksymättä kustannussopimukseen sujautetun lausekkeen, jolla tekijä antaa kaikki verkkojakelun oikeudet kustantajalle ilmaiseksi tai sikahalvalla. Kustantajat ovat siinä tilanteessa, etteivät voi yksin sanella verkkomaailman tapahtumia. Se näkyy myös varovaisuutena.

* * *

E-kaunokirjallisuus on keskimääräistä enemmän psykologinen asia. Kirjailijan ja lukijan välinen monisatavuotinen suhde on rakentunut fyysisen paperikirjan ympärille ja varaan. Tämän suhteen monia näkymättömiä, mutta silti vahvoja sidoksia ei ammattikosmologikaan välttämättä näe saati ymmärrä. Silti ne ovat olemassa ja hidastavat koko ajan sitä, mikä bisneksen näkökulmasta olisi väistämätöntä.

Vaikka teknologia tuntuu usein vetävän meitä perässään, synnyttävän tarpeita joista emme olleet tietoisia ja suorastaan pakottavan loputtomaan laiterumbaan, e-kirjan kohdalla näin ei näytä käyvän. Vaikka kasvua on, se uutisoitavissa oleva läpimurto ei vaan ole tapahtunut. Ei edes anglosaksisissa maissa, missä tarjolla on sekä enemmän että halvemmalla kuin Suomessa.

Kysymys ei ole "paperin lumosta" vaan monimutkaisemmasta suhteesta, jota ihminen ei ole kaikilta osin valmis katkaisemaan. Tietosisällöt siirtynevät pääosin verkkoon ja tämän vuosikymmenen aikana. Mutta itse arvelen, että paperille painettu kaunokirjallisuus pitää vielä pitkään asemansa merkittävän ihmisjoukon elämässä. Ei toki kaikkien, mutta niin monen, ettei kirjapainoja kannata sulkea.

Kokonaan toinen asia on, että verkkoympäristöön on jo syntynyt uusia kirjallisen ilmaisun muotoja, joille ei paperin maailmassa ole oikein vastinetta. Luet yhtä sellaista juuri nyt. Palaan siihen myöhemmin.

Herravihasta ja vallankumouksesta

Tämänaamuisessa Metrossa toimittaja Laura Halminen kiukuttelee "herravihaajille" tekstillä, josta oli äkkiseltään vaikea tietää, oliko se tosissaan vai rankalla sarkasmilla kirjoitettu. Mutta kyllä Halminen valitettavasti ihan vakavissaan taitaa olla.

Kolumnistia kiukuttaa, kun "herravihaiset" vain riekkuvat milloin missäkin asussa, mutta eivät saa mitään aikaan. Halminenkin on seuraillut tapahtumia jo kaksi vuosikymmentä, mutta "kunnon muutosta" tämä kaikenvastustajien joukko ei ole saanut aikaan. Hän on pettynyt, koska "Ehkä Suomi tarvitsee vallankumouksen yhtä lailla kuin 1990-luvullakin".

Selityksenä Halmisen kolumnin missaneille voi todeta, että hän kertoo itsekin seisseensä mellakkapoliisin rivistöä vastassa ja huutaneensa, että Suomi tarvitsee vallankumouksen. Tämä järisyttävä hetki lienee ollut sitä 1990-lukua. Kolumnisti nimittäin tervehtyi pikaisesti luettuaan Stalinin ja Castron "elämäkerrat" (oletettavasti Radzinskin ja Raffyn kohdettaan vihaavat opukset) ja muutaman "sotateoksen".

Halmisen herravihaajiin kuuluvat niin monet, että on liki pakko olettaa kolumnistin siirtyneen mellakkapoliisin ja poliittisen historian pikakurssin jälkeen suoraan Kansallisen Kokoomuksen riveihin (myös Vihreiden oikea laita voisi olla sopiva koti). Sellaista tietenkin sattuu ja sattuu varmaan myöhemminkin.

Silti sitä jää ihmettelemään, voiko toimittajaksi päästä näin vähällä yhteiskunnallisella ymmärryksellä ja suomalaisen poliittisen historian tuntemuksella? Halminen ei nimittäin ole ollenkaan ymmärtänyt, mitä hänen taajaan käyttämänsä termi "herraviha" on meillä tarkoittanut ja mistä se kumpuaa.

Nuori kolumnisti arvelee löytäneensä inhoamistaan aikaansaamattomista rettelöitsijöistä edes yhden yhteisen nimittäjän, mutta aika huonosti tuo herraviha sellaiseksi sopii. Otetaan selkeyden vuoksi listaus kaikista niistä, jotko ovat Halmisen hermoa niin ärsyttäneet, että ovat saaneet maininnan kolumnissa (ei, kiakkovieraita siellä ei jostain syystä mainita):

* anarkistinainen (se Stubbia porvarikapitalistiksi haukkunut)
* Nyt saa riiittää -mielenosoittajat (kaikki)
* Anonymous-naamarit
* itsenäisyyspuolue
* foliohatut
* vasemmistonuoret
* oikeistopopulistien äärilaita
* Suur-Venäjä -aatteet ihailijat
* kannabiksen laillistajat
* korpikommunismin kuolemaan pettyneet kansallisvaltion puolustajat
* tanssiva city-vasemmisto


Millä metodilla näiden ryhmien edustajien yhteinen agenda saadaan kasaan, on minulle arvoitus. Halminen kuitenkin moittii "herravihaisia" siitä, että niillä on pakka levällään ja rahkeita ei riitä edes päätöksentekoon osallistumiseen saati tuon koneiston jyräämiseen. Ehkä on siis jokin tarkemmin määrittelemätön ja ehdottomasti salainen "vallankumous", jota Halminenkin salaa toivoo tapahtuvaksi, mutta on niin pahuksen turhautunut, kun omat eivät ole siitä kiinnostuneita ja nämä "herravihaajat" ovat niin rahkeettomia.

Herravihaa Suomessa on kovin vähän jäljellä, mutta talouden ja politiikan eliitin näkökulmasta se vähäkin on selvä kauneusvirhe. Suomessahan on tehty vain onnistuneita ellei suorastaan fantastisia talouspoliittisia päätöksiä, joten närisijät ovat määritelmän mukaan väärässä - tai "herravihaisia", ihan miten vain. Kun politiikan teko on pelkistetty eliitin vaihtoehdottomaksi ainoan oikean tien kulkemiseksi, niitä kansalaisia, joiden näkemyksiin tämä ei sovi, alkaa löytyä yllättävän paljon.

Siitä on kolumnistin kanssa oltava samaa mieltä, että koti- ja ulkomaisen eliitin vastaiset toimet ovat olleet aika hentoisia. Eivät kuitenkaan aivan mitättömiä, jos niistä sentään joku hermostuu. Mutta se varmaan kannattaa miettiä pidemmän kaavan pohjalta, millaista yhteiskuntaa oikein haluaa. Mitään tekemättä on tarjolla ehtaa 2000-lukulaista finanssikeinottelijoiden vedättämää mättökapitalismia, jossa voitot ovat yksityisiä, riskit yhteisiä.

Jos taas on sitä mieltä, ettei tällainen kapitalismi ole meille kaikille hyväksi, jotain muuta on yritettävä. Laura Halmisen mielestä "herravihaajat" eivät osaa. Siksi on pakko kysyä, osaisiko Laura Halminen paremmin ja mitä hän ehdottaisi tehtäväksi?

__________________________

(Kolumnin yhteydessä julkaistun sähköpostiosoitteen perusteella Laura Halminen on Helsingin Sanomat -nimisen sanomalehden palveluksessa. Helsingin Sanomat osa osa Sanoma-konsernia, joka on Pohjoismaiden toiseksi suurin viestintäyhtymä.)

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Pilakuvia sieltä, missä naurukin on mustaa

Olen ollut pitkään siinä käsityksessä, että läntisen maailman vallannut "poliittisen korrektiuden" kaikkialle ulottuva rutto on tappanut poliittisen pilakuvan maailmasta, pois lukien The Onion -sivuston. Onneksi silmiin sattui kirjaston uutuusluettelosta kiintoisan epäkorrekti nimi Pilakuvia perseestä.

Into-kustantamo on tehnyt kulttuuriteon ja suomentanut kaksi yhdysvaltalaisen Mr. Fishin piirroskokoelmaa. Pilakuvia perseestä 1 & 2 (Go Fish - How to Win Contempt and Influence People) ovat jokseenkin kovinta kamaa, mitä suomalaiset kustantajat ovat uskaltaneet paperille painaa 2000-luvulla.

Salanimellä Mr. Fish piirtävä on Philadelphiassa asuva toimittaja, joka ilmoittaa, ettei koskaan pyytänyt saada syntyä. Niille, jotka eivät malta odottaa saavansa itse kirjoja käsiinsä, voi suositella alkupalaksi verkkosivuilta löytyviä kuvia. On kuitenkin syytä sanoa ääneen, että jopa Mr. Fish - tai hänen sivunsa tarjoava Truthdig -  harjoittavat itsesensuuria. Suomennetuissa kirjoissa näyttäytyy monta luokkaa hurjempi piirtäjä kuin verkossa.

Kahdesta ilmestyneestä kokoelma nro 2 on vielä parempi. Se käy ärhäkästi minkä tahansa valtaa väärin käyttävän kimppuun. Pääkohteena ovat ymmärrettävästi yhdysvaltalaiset presidentit, joista kukaan ei saa Mr. Fishiltä armoa. Mutta eivät saa myöskään paavi, rasistit, kreationistit, israelilainen kiinteistövälittäjä, poliitikot tai kiihkoilevat islamistit. Viimeksi mainittuja Mr. Fish kutkuttelee tutunoloisella kuvalla, jossa turbaanissa muhivan pommin kantaja täytyy itse piirtää numeroiduilla katkoviivoilla.

Mr. Fishin kynä taipuu moniin tyylilajeihin, jotka tukevat sanan purevaa terää erittäin onnistuneesti. Tästä hän on ehtinyt saada palkintojakin. Parasta on kuitenkin se, että sana on aidosti vapaa, kahlitsematon. Mr. Fish on ehdottomasti ja jyrkästi Yhdysvaltain kaikkia hallintoja ja niiden mädännäisyyttä vastaan, mutta ehkä vielä selkeämmin hänen työtään voi kuvata George Orwellin sitaatilla, jota Truthdig pitää esillä: "Journalism is printing what someone else does not want printed. Everything else is public relations."

Erityiskiitokset suomenkielisen version kustomoinnista täkäläisiin oloihin. Kuvassa, jossa työtön istuu maassa vierellään kyltti "Onko Toivoo töistä?" on toisen sanan fonttikin suoraan Kokoomuksen propagandasta.

Jos haluat yhteyttä Mr. Fishiin, sähköposti on mrfish@truthdig.com

Lex Beatles ja EU:n syvin olemus


Vuoden 2013 marraskuussa oli Suomessakin eriskummallinen oikeudelllinen näytelmä, jonka avulla äänitteiden esittäjien ja tuottajien (= levy-yhtiöiden) oikeuksia pidennettiin 50:stä 70 vuoteen. Alkuperäinen esitys oli ollut 95 vuotta, joten jotkut pitivät ratkaisua jopa "edistysaskeleena". Yhdysvalloissa kun on tuo 95 vuotta ollut jo pitkään käytössä.

Näytelmä vietiin läpi sen kummemmin seuraajia kaipaamatta. Eduskunta hyväksyi muutosesityksen 5.11.2013 ja tasavallan presidentti vahvisti laina 8.11.2013. Muutokset tulivat voimaan lähes saman tien eli 15.11.2013. Tällaista pikavauhtia harvemmin esiintyy lainsäädännössä. Mutta nyt olikin tosi kyseessä eli eurooppalaisen suuryrityksen mahdollisuus jatkaa monopolihinnoiteltua rahastustaaan. Sen pyhempäähän ei voi olla.

Laki lanseerattiin aikoinaan paljon viihdykettä tuottaneilla mielikuvilla köyhyyteen vajoavasta Sir Cliff Richardista, jonka pankkitiliä varhaisten suosikkilevytysten rojaltit eivät enää lihottaisi, ellei suoja-aikoja pian muutettaisi. Kohde on jokseenkin huonosti valittu, koska kaikki tietävät, että Cliff Richard on miljonääri, eikä todellakaan ole varhaistuotantonsa rojalteista riippuvainen.

Niinpä siinä kävikin niin, että Sir Cliff joutui kiistelyiden takia luopumaan 1960-luvun alkuvuosien tuloistaan ja levyteollisuus määrittelemään lakimuutokselle uuden takarajan. Sitä ei tietenkään koskaan ole sanottu ääneen, mutta jokainen kulttuurihistoriaa tunteva tietää, miksi suoja-aikojen muutos oli pakko saada voimaan vuoden 2013 puolella, kuten sitten nöyrien palvelijoiden kiirehtimisellä tapahtuikin.

Syynä oli maailman neljän suuren joukkoon kuuluvan EMI Recordsin kultamuna eli The Beatles, jonka single Please, please me julkaistiin 11.1.1963. Jos lakimuutos olisi astunut voimaan vasta vuoden 2014 puolella, EMI olisi joutunut voimattomana katsomaan, kuinka joku röyhkeä halpalevy-yhtiö julkaisee albumin Please, please me halvemmalla kuin täyteen hintaan, kuten EMI on kaikki nämä vuodet tehnyt yhtyeen levyille. Nöyryytystä olisi lisännyt myös albumi With the Beatles, joka sekin julkaistiin vuoden 1963 puolella.

Mutta EMI:n lobbaus EU:ssa toimi aiotulla tavalla, vaikka lakimuutoksen kritiikki oli ankaraa ja se osoitettiin usein akateemisin tutkimuksin ja selvityksin haitalliseksi niin kuluttajille kuin ääniteteollisuudelle yleensäkin. EMI sai vaatimansa ja näin se voi taas 20 vuotta lisää kerätä voittoja monopoliasemallaan ja sen mukaisella hinnoittelullaan (The Beatles ei ole koskaan ollut alennusmyynnissä).

Miksi tällaisesta kannattaa murehtia, kun mikään ei oikeasti muuttunut, pikemminkin päin vastoin?

Ykkösmurhe on se, että jälleen kerran tekijänoikeudellista suoja-aikaa pidennettiin, vaikka kaikki tutkimukset osoittavat pitkien suoja-aikojen olen huono asia kaikille muille paitsi oikeudenhaltijoille. On aivan varmaa, että hyvissä ajoin ennen vuonna 2033 EMI käynnistää uuden prosessin, jonka tuloksena EU pidentää suoja-ajan 95 vuoteen, ellei sitä ole muista syistä tehty jo sitä ennen. Suoja-ajat ovat jo nyt lähes absurdin pituisia, mutta tunnetusti mikään ei tekijänoikeusteollisuudelle on riittävästi.

Toinen murhe liittyy siihen maaorjuuden kaltaiseen asemaan, jossa Suomi muiden EU-vasallien tavoin on mm. tekijänoikeusasioissa. On yksi lysti, mitä mieltä Suomessa ollaan, tekijänoikeuden minimiehdot määritellään EU:ssa, ei Suomessa. Tällainen lainsäädännön kehittämisen vallan luovuttaminen pois ei ole itsenäisen valtion vaan vasallin tunnusmerkki.

Kolmas syy tuntea huolta tällaisten uutisten äärellä on se valta, joka ylikansallisilla suuryrityksillä on EU:ssa. Mikään määrä tieteellistä tutkimustietoa ei riittänyt, kun toisella puolella oli huolella lobattu EU:n oikeistolainen enemmistö, joka tekee aina kuten suuryritykset määräävät. Minusta on äärimmäisen huolestuttavaa, että jollain levy-yhtiöllä on valta määrätä EU:n pakottavasta lainsäädännöstä. Eikä tilanne näytä mitenkään hävettävän tai edes huolestuttavan suomalaisia päättäjiä, virkamiehiä tai kuluttajia.

Jatkamme siis EMI:n osakkeenomistajia myötäilevällä linjalla hamaan ikuisuuteen.