Kun törmäsin ensimmäisen kerran mainintaan kirjasta Vimmaa ja voimaa : Suomen Teiniliitto ja yhteiskunta 1939-1983 (Teos 2023), olin pitkään hämilläni. Toki tiedän Teiniliiton ja hurjat tarinat sen valtataisteluista 1970-luvun alkuvuosina. Mutta jouduin toisaalta myöntämään itselleni, ettei minulla ole vähäisintäkään muistikuvaa Teiniliitosta oman elämäni varrella, vaikka ikäni puolesta (s. 1949) niitä pitäisi olla paljonkin. En kykene muistamaan, että koulussani Töölön yhteislyseossa (Tyly) olisi vuosina 1960-1968 ollut Teiniliiton toimintaa puhumattakaan siitä, että olisin itse siihen osallistunut. En muista teinikortteja, en Teinilehteä, en kerta kaikkiaan mitään. Yritin selvittää asiaa luokkatovereiden parviälyn avulla. Joko ei muistettu ollenkaan tai muistettiin, että jotain ihan pientä oli, mutta ei näkyvästi eikä ainakaan niin, että olisi laajasti toimittu. Kommentoin tuoretta historiikkia siis hyvin ulkopuolisista ja viattomista lähtökohdista. En ole ollut asianosainen.
Historiikki on ryhmätyön tulosta. Tekstiä ovat tuottaneet Ville Soimetsä, Essi Jouhki, Liisa Lalu, Kimmo Rentola, Ville Okkonen ja Aapo Roselius, heistä kolme ensimmäistä myös toimittajan roolissa. Lopputulos vaikuttaa varsin tasapainoiselta ja asenteiden tasolla myös kohtuullisen neutraalilta. Jonkin annoksen antitaistolaisuutta olen havaitsevani, mutta sitä tasapainottaa vanhoillisen oikeiston nimeäminen vanhoilliseksi oikeistoksi ilman lieventäviä asianhaaroja. Teksti on varsin hyvin yhdenmukaistettu, eikä eri kirjoittajien saumoja ole jäänyt. Viitteet, bibliografia ja henkilöhakemisto ovat kaikki mallikkaasti koottu. Mustavalkoinen kuvitus on runsas ja pääosin ennen näkemätöntä, lukuun ottamatta kanteenkin päässyttä ikonista kuvaa pitkätukkaisesta Björn Wahlroosista ja Leif Salménista Espalla kyltin "Vastuu tulevaisuudesta on meidän" alla. Sen alla oleva kuva kiltisti letkajenkkaa tai vastaavaa tanssivista teineistä on koko kirjaa ajatellen edustavampi.
Kun ei ole ollut mukana Teiniliitossa, vaikka olisi voinut olla, kirjan historiikkia lukee jatkuvasti hämmentyneenä ja pohtien, oliko oma koulu jotenkin poikkeava? Se oli ns. valtionkoulu, mutta aika iso, enkä osaa kuvitella, että rehtorimme Antti Reinikainen olisi omalla päätöksellään kieltänyt liiton toiminnan koulussaan. Ei hän sellainen ollut, vaikka muuten joskus aika jämy. Miten olen voinut olla isossa oppikoulussa Helsingissä kahdeksan vuotta ja jäädä täysin tietämättömäksi Teiniliiton toiminnasta? On totta, että oma yhteiskunnallinen heräämiseni tapahtui vasta armeijassa kesäkuusta 1968 lähtien. Mutta toisaalta, kouluamme kävivät myös Eino S. Revon julkisuudessakin tunnetut lapset, joten voisiko olla mahdollista, ettei meillä ollut omaa Teinikuntaa? Ilmeisesti on voinut olla ja muutosta tapahtui vasta poistuttuani koulun piiristä.
* * *
Vimmaa ja voimaa kuvaa uskottavalla ja aika järkyttävälläkin todistusvoimalla suomalaisen koululaitoksen yleistä henkeä sekä sotien aikana että pitkään sen jälkeen. Keväällä 1918 kiteytynyt valkoisen Suomen aatemaailma hallitsi koulujamme yksiselitteisellä ja totaalisella tavalla – koti, uskonto ja isänmaa olivat elävää todellisuutta jokaisessa koulussa. Ehkä hätkähdyttävintä kirjassa on tajuta, miten kaksi hävittyä sotaa ja uusi ulkopolitiikka eivät vaikuttaneet millään lailla koulujen vanhoilliseen oikeistolaiseen henkeen ja opetukseen. Kouluissa oltiin kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan – samat koti, uskonto ja isänmaa olivat edelleen yleisen ajattelun ohjenuorina. Vasemmiston nousu eduskunnassa (se huipentui vuonna 1966, kun SDP ja SKDL saivat enemmistön äänistä ja paikoista) ei heijastunut juuri millään lailla koululaitokseen, koska opettajien koulutusta ei järjestetty eduskunnan voimasuhteiden mukaisesti, vaan toimintaa hallitsivat opetushallinnon oikeistolaiset virkamiehet ja viime kädessä koulujen usein hyvin oikeistolaiset rehtorit ja opettajakunta.
Ei siis ihme, että koululaisten järjestäytymisen historia oli hyvin pitkälle alisteista sille, minkä valkoinen Suomi katsoi turvalliseksi hyväksyä ja jota se piti sotilaallista puolustustahtoa, tiukkaa sukupuolikuria ja ehdotonta luterilaiskristillistä maailmankuvaa tukevana. Myös Teiniliiton varhaishistoria pitkälle 1960-luvulle asti kertoo tiukasti rajatusta ja valvotusta maailmasta, joka ei toiminut koululaisten omilla ehdoilla eikä välttämättä edes heijastanut heidän toiveitaan ja odotuksiaan millään tavalla. Koululaisten toimintaa johtivat opettajat ja sellaiset tarkasti valitut oppilaat, joiden katsottiin voivan turvallisesti olla esikuvina muille, kun järjestettiin jotain toimintaa. Ajatus siitä, että koululaisilla voisi olla oikeutettuja vaatimuksia koululaitokselle ja sen toiminnalle, oli mahdoton. Muistan itsekin, että vasta lukiovuosina 1966-1968 ilmaantui ajatus, ettei opettajien tekemiin vääryyksiin ja olosuhteiden kohtuuttomuuksiin ehkä ole pakko alistua.
Vaikka Teiniliiton eri inkarnaatioiden toiminta oli 1960-luvun lopulle asti yhteiskunnallisesti varsin viatonta ja epäpoliittista, kohdistui ennen muuta sen tiedotukseen ja aihevalikoimaan jatkuvasti valvova ja hiukan epäluuloinen katse. Kun yleisyhteiskunnallinen murros katkaisi aiemman auktoriteettiuskollisen ja nöyrän alistumisen perinteen, koululaisiakin ruvettiin tarkastelemaan yhteiskuntarauhaa mahdollisesti uhkaavana elementtinä. Kysymys ei ollut puoluepolitiikasta, vaan suhtautumisesta konservatiivisiin arvoihin, jotka eivät maistuneet suurille ikäluokille yhtä hyvin kuin ennen sotia syntyneille. Erityisesti suhtautuminen uskontoon ja seksuaalisuuteen nousivat symboleiksi uusien koululaisvuosikertojen uudelle suhtautumiselle vanhempien ikäpolveen ja heidän rakentamaansa Suomeen. Teiniliitto ei koskaan uhannut yhtään mitään, mutta sellainen mahdollisuuskin hermostutti vanhoillisia piirejä.
* * *
Monet opiskelijapolitiikassa toimineet ja myöhemmin myös valtakunnan politiikkaan lähteneet harjoittelivat Teiniliitossa sekä verkostoitumista että ihmisten näkemyksiin vaikuttamista. Vimmaa ja voimaa sisältää paljon jälkikäteen hupaisilta tuntuvia kuvauksia erilaisista valtaan ja linjanvetoihin liittyneistä kiistoista. Niitä lukiessa voi ensin ajatella, että kaikki se oli aivan turhaa ja jäi ilman seurauksia. Todellisuudessa myös nuorten koululaisten ja opiskelijoiden usein tragikoomisella vimmalla oli vaikutusta myös valtakunnan politiikkaan. En tarkoita tällä sitä, että osa tulevista kansanedustajista, ministereistä ja muista politiikan vaikuttajista harjoitteli Teiniliitossa. Tarkoitan enemmän sitä, että sekä oikeistossa (Kokoomus) että vasemmistossa (SDP + SKDL) nuorten tasolla tapahtunut ideologinen taistelu vaikutti loppujen lopuksi hyvinkin moneen valtakunnallisesti merkittäväksi osoittautuneeseen asiaan. Kokoomuksen nouseminen talvisodan poteroista Kekkosen yhdeksi tukipuolueeksi olisi tuskin ilman nuoren polven esiinmarssia koskaan toteutunut. Vastaavasti sekä demareitten että kommunistien puoluekehitys olisi luultavasti ollut aivan toisenlainen ilman ns. nuortaistolaisuuden lyhytaikaista, mutta määrällisesti merkittävää ruisketta.
Teiniliiton historia on siinä mielessä aika surullinen, että sen voiton ja loiston päivät (sillä oli parhaimmillaan noin 120 000 jäsentä) jäävät tämänkin historiikin lukemisen jälkeen helposti 1980-luvun alussa tapahtuneen nopean romahduksen ja sitä seuranneen kuoleman varjoon. Voidaan pitää jonkinasteisena mysteerinä sitä, miten käytännössä kaikki Suomen koululaiset yhdessä vaiheessa kattanut järjestö saattoi vain parin vuosikymmen aikana muuttua tarpeettomaksi tai ainakin toimintakyvyttömäksi, mahoksi ja loppuun kuluneeksi. Tätä eivät kirjoittajat ole halunneet syvällisemmin eritellä, ehkä eivät ole kyenneet. On toki selvää, että peruskoulun ja muiden yhteiskunnallisten muutosten seurauksena myös koululaisten asemassa tapahtui muutoksia, jotka saattoivat vähentää Teiniliiton kaltaisen toiminnan tarvetta. Myönteisesti ajatellen Teiniliitto on korvautunut muilla aktiviteeteilla, jotka eivät edusta vanhantyyppistä järjestöllisyyttä vaan jotain ihan muuta.
Yksi itselleni käsittämätön puute kirjassa on. Se ei nimittäin ollenkaan riittävästi käsittele nuorisomusiikin ilmaantumisen vaikutusta kouluikäisten elämään ja aktiviteettien suuntautumiseen. Oman muistikuvani mukaan sen jälkeen kun The Beatles tuli elämäämme, aivan kaikki muuttui. Tajusimme olevamme eri ihmisiä kuin vanhempamme, jotka paheksuivat ihailemaamme musiikkia ja muusikoiden pitkiä tukkia, jotka – tietenkin – nopeasti ilmaantuivat myös meidän kuuntelijoiden päitä koristamaan. Oman arveluni mukaan nuorison popmusiikin harrastus mullisti myös koulujen perinteitä, joiden on ollut pakko näkyä myös Teiniliiton toiminnassa. Kun luokkatoverinani oli yhden vuoden Topmostin basisti Heimo Holopainen, oli se paljon isompi juttu kuin pohdinta siitä, kohtelevatko opettajat meitä epäoikeudenmukaisesti ja pitäisikö asialle ehkä tehdä jotain. Popmusiikki ei tarkasti ottaen radikalisoinut juuri ketään, mutta se sai kyllä miettimään aikuisten maailman oikeutta päättää nuorten puolesta, mikä on hyvää ja tärkeää. Se ei ollut merkityksetön opetus.
