Yritän ainakin humaani olla

En ole koskaan kokenut ilmaisuja ”humanismi” ja ”humanisti” onnistuneiksi tai ainakaan omaan maailmankuvaani sopivina, vaikka ulkopuolinen ehkä määrittäisi minut tuosta vain ”tyypilliseksi humanistiksi” (varsinkin termin yliopistollisessa mielessä "humanististen tieteenalojen harrastajaksi"). Yritän ilman muuta olla kaikilla mahdollisilla tavoilla ”humaani” toimissani, mutta epäilen syvästi, täyttäisinkö yhdenkään virallisen humanistin asettamia tiukkoja ehtoja. En myöskään tiedä, onko maailmassa paikkaa, tilaa tai hetkeä, jota voisin luottavaisin mielin kutsua humanismiksi. Tuntuu riippuvan aina määrittelijästä, mitä humanismi on ja ennen muuta, mitä se ei ole, ei voi olla tai ei saa olla. Olenkin päättänyt elää ja kuolla näiden käsitteiden ulkopuolella ja suhtautua suurella epäluulolla jokaiseen, joka julistaa humanismin ilosanomaa käyttämiään ilmaisuja tarkemmin määrittelemättä. Kaikkein voimakkain hälytysääni kuuluu aivoissani, kun minulle tarjotaan humanismia filosofian näkökulmasta.

Päätin silti kahlata läpi Jarno Hietalahden kirjan Ihmisyyden ytimessä : Filosofisen humanismin idea (Gaudeamus 2022), koska olen parantumattoman utelias ja täytyyhän myös filosofisen humanismin edustajalle antaa mahdollisuus. En nyt tiedä, valaistuinko suuremmin, mutta Hietalahden suorittama filosofien ja heidän ajattelunsa läpikäynti tuskin teki minulle pahaakaan. Kirjoittajan puhetapa on omaan makuuni hiukan liian opettajamainen, selittelevä ja ehkä myös aavistuksen liian lapsenuskoinen. Minua ei myöskään miellytä, kun filosofi toistelee sanoja ”toki” ja ”tietenkin”, eikä muutenkaan liiemmin pidä todennäköisenä, että omassa päättelyssä voisi olla mitään pielessä (vaikka muiden filosofiseen humanismiin kohdistamassa kritiikissä sitä pieleenmenoa riittääkin).

Päätin kuitenkin pohdiskella ääneen joitakin niistä teemoista, joita Hietalahti nostaa pinnalle tai jotka kirja sai minut nostamaan mieleni etualalle. Olen aika kriittinen, koska vaikka jaan melkein kaikki Hietalahden eettiset prinsiipit, huomaan lähestyväni asioita aika eri suunnalta. Tiedän myös, etten läpäisisi Hietalahden pääsykoetta filosofisten humanistien joukkoon, koska en halua tehdä välttämätöntä eroa ihmisen ja muiden eliölajien välillä. Kritiikkini ei toisaalta tarkoita, että pitäisin filosofista humanismia täysin epäonnistuneena yrityksenä luovia eettisten ongelmien hetteikössä. Jarno Hietalahti on paneutunut aiheeseensa, tuntee alan kirjallisuutta ja keskustelua (tuhat kertaa enemmän ja paremmin kuin minä), vaikka ei aina päädy samalle polulle. Hänen kirjansa ansaitsee ilman muuta huomiota, vaikka sitten kriittisyyden kautta.

* * *

Hietalahti naureskelee itsekin humanisteiksi itsensä mieltävien taipumukselle olla keskenään eri mieltä ja perustaa sen takia varmuuden vuoksi oma koulukunta. Nauru onkin tarkemmin ajatellen ainoa järkevä reaktio ilmiöön, joka muuten voisi olla aika masentava ainakin siitä näkökulmasta, että jotain ihmistä hyödyttävää pitäisi kai saada aikaankin. Tässä suhteessa Hietalahti näyttää olevan vilpitön optimisti, jota todellisuuden ja tavoitteiden välillä ammottava kuilu (Hietalahti ei kiistä sitä) ei saa vetäytymään sen paremmin kuoreensa kuin ehkä tarjolla olevaan norsunluiseen kammioon. Pidin siitä, miten avoimesti Hietalahti tuo jatkuvasti esille filosofien eripuraisuuden ja humanistien häkellyttävän monien polkujen olemassaolon. Siitä on hyvä ponnistella, sillä vaikka asia – ihmisyyden ydin – on kovin vakava ja syvämietteisyyteen haastava olio, sitä voi lähestyä myös muuten kuin totisena.

Filosofiselle humanistille suhde luonnontieteisiin ja tekniikkaan on selvästi monimutkainen, etten sanoisi suoraan haastava. Kun itselläni on aika biologinen asenne ihmiseen ja muihin eliöihin, en kykene seuraamaan Hietalahtea kaikkein vahvimmin ihmisen erityisyyttä korostaviin sfääreihin. Näen ihmisyyden ytimen tältä osin yksinkertaisemmin kuin filosofi. Määrittelen sen elämän kautta pyrkimykseksi puolustaa jokaisen eliön oikeutta toteuttaa ainutlaatuisuuttaan. Muusta eliökunnasta irrallista ja siihen nähden itsenäistä ”ihmisyyttä” en tunnusta, vaikka arvelen ymmärtäväni, mitä sillä halutaan sanoa ja tarkoittaa. Lause kuten ”Ihmisen pitää tehdä hyvää, koska se on oikein.” (s. 44) on kehäpäätelmä, mutta jos sen laventaa koko eliökuntaan, se voisi kuulua "Ihmisen pitää tehdä hyvää, koska se on koko eliökunnalle hyväksi".

Hietalahti kamppailee koko kirjansa ajan ihmisen vapaan tahdon edellyttämisen ja epäilyn välillä – kuten jokseenkin kaikki muutkin elävät ja jo kuolleet filosofit. Aivofysiologian näkökulmasta emme ole vapaita ainakaan nopeitten reaktioiden maailmassa, ne kumpuavat kaikki hitaan päätöksenteon ja harkinnan ohittavasta alitajunnasta. Pidän myös uskonnollista vapaan tahdon edellyttämistä huijauksena. Voimme näennäisesti päätyä vapaasti mihin tahansa johtopäätöksiin asiassa kuin asiassa, mutta on vaikea arvioida, minkä vapaudesta tällainen harkinta loppujen lopuksi kertoo. Tietoisuutemme ei toimi tyhjiössä vaan sekä yhteisössä ja sitäkin laajemmassa eliökunnan kokonaisuudessa. Aistimme ovat kovin epäluotettavat eikä aivojemme sinänsä häkellyttävä suorituskyky anna mitään takeita päättelymme johdonmukaisuudesta saati totuusarvosta. Yksinkertaiset kemialliset yhdisteet saavat meidät haluamaan asioita ilman että ymmärrämme ollenkaan halumme lähdettä vaan tulkitsemme reippaasti päättäneemme vapaasta tahdostamme haluavamme seuraavaksi vaikkapa kupillisen kofeiinia sisältävää kuumaa juomaa.

* * *

Minulle jää Hietalahden kirjasta tunne, että hän myöntää luonnon itseisarvon, mutta haluaa silti ajatella, että ihmisen itseisarvo on jotenkin arvokkaampaa, erityisempää. Tulkintani mukaan luonto voittaa kuitenkin filosofit aina ja kaikessa 10-0. Filosofi ei pysyisi hengissä päivääkään ilman bakteereita, mutta bakteerit ovat pärjänneet miljardeja vuosia ilman filosofeja ja ihmisen filosofiaa oikein mainiosti. Voidaan väittää, että ihmisaivojen kyky käyttää kieltä ja sen avulla myös abstraktioista tekee meistä lajina poikkeuksellisen. On toisaalta mahdollista, että tällainen päätelmä johtuu vain siitä, ettei meillä ole mitään käsitystä muiden eliöiden kielistä ja kommunikaatiotavoista. Vielä vähemmän ymmärrämme muille eliöille merkityksellisiä asioita, tuskin edes tunnistamme niistä useimpia, vaikka tutkijat tutkivat aihetta vimmatusti.

Ihminen on puhuva eläin, mutta ihmisellä ei ole sisäistä pakkoa olla humanisti tai jonkin tietyn lajin humanisti. Juuri tällä hetkellä itseensä vakavasti suhtautuvat vauraat, valkoihoiset miehet ovat laajalti yhtä mieltä siitä, että Israelin valtion oikeus tuhota miehittämänsä ja ryöstämänsä Palestiinan vapaustaistelijoita valitsemallaan tavalla on paljon tärkeämpi ja arvokkaampi ihmisoikeus kuin Gazan ja Länsirannan alueilla asuvien palestiinalaisten oikeus elää rauhassa, kasvattaa lapsiaan ja oliivipuitaan. Ihmisen historia ei ole pelkästään kunkin aikakauden Gazan kauhuja, mutta kohtuuttoman usein väkivalta ja epähumaani kohtelu valtiollisenakin politiikkana on ollut vallassa olevien ratkaisu. Tarkoittaako se, että humanisteja on kovin harvakseltaan eliitin joukossa vai että humanismi on voimaton ja aseeton ei-humaanin talousjärjestelmän ja imperialistisen vallankäytön edessä?

Olen taipuvainen ajattelemaan, että humanismi jonkinlaisena ideologiana on periaatteessa kaunis, mutta todellisuudessa voimaton ideaali. Ei siksi, mitä se tavoittelee, vaan koska se ei pyri muuttamaan antihumanismia tuottavia rakenteita, vaan tyytyy vetoamaan ihmisyksilön moraaliin ja toivoo sen muuttuvan oikeanlaiseksi. Valtioilla ei ole moraalia, suurilla valtioilla ei edes sellaisen valhekuvaa. Humanismi ei ole koskaan kyennyt ratkaisemaan vallan rakentamaa estettä hyvän tavoittelulle. Ei ole kyennyt eikä luultavimmin koskaan tule kykenemäänkään. Mikään humanismin lukuisista haaroista ei kykene haastamaan konkreettista, yhteiskunnallista valtaa ja sen synnyttäviä voimia. Siksi se on tuomittu jäämään filosofien ja hyvää tarkoittavien haaveilijoiden ismiksi. Buddhalaisille kaikki elämä on arvokasta. Monelle humanistille lähinnä ihmisen elämä on arvokasta. Liian monelle ei-humanistille elämällä on vain välinearvoa aineellisen rikkauden tavoittelussa. Myös kapitalismille humanismi häviää 10-0, valitettavasti.