Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

tiistai 20. joulukuuta 2016

Luokkayhteiskunta ei puhumalla katoa, mutta...

Luokista ja luokkayhteiskunnasta ei ole pitkään aikaan saanut puhua, meillähän on ollut jo vuosikymmeniä käynnissä vastakkainasetteluiden purkaminen eli kokoomuslainen työväenpresidentti ja hyvinvointi jaettuna tasan kaikkien kesken. Siksi onkin niin tyrmistyttävää, että joku uskaltaa kirjoittaa pamfletin otsikolla Luokkalaki (Into 2016). Asialla on ollut kansanedustaja, tutkija Anna Kontula, joka muistuttaa yltäkylläiseen jouluun ja aivan uskomattomaan vuoteen 2017 valmistautuvia suomalaisia siitä, että Suomi on edelleen luokkayhteiskunta.

Kantola kuvaa kiihkoilematta, mutta vastaansanomattomasti sitä syrjintää, joka silkoisen tasa-arvonpinnan alla todellisuudessa vallitsee. Kantola tarkastelee myös itse yhteiskuntaluokan käsitettä monipuolisesti osoittaen oikeiston propagandan katteettomaksi. Vastakkainasettelu ei ole todellakaan ohi, työväenluokka on edelleen olemassa ja sitä kohdellaan tasa-arvon nimissäkin huonommin kuin muita. Kantolan todistelulle antaa vahvaa tukea hänen rehellinen näkemyksensä työväenluokkaisesta taustasta kansanedustajaksi nousseen tilanteesta: Kantola on kyllä peräisin työväenluokasta, mutta ei siihen enää kuulu, sillä kansanedustaja nousee eliittiin, halusi tai ei.

Porvaristo on perinteisesti hyljeksinyt luokkapuheita, koska ne vievät niin vääjäämättä asioiden ytimeen eli siihen, että kansalaiset eivät muodollisessa demokratiassakaan ole saman arvoisia ja ettei yleinen ja yhtäläinen äänioikeus tarkoita, että työläinen olisi johtajan veroinen. Kantolan kirjan suurin ansio onkin siinä, kuinka hän konkreettisin esimerkein osoittaa, millä tavoilla sosiaalinen asema johtaa eriarvoisuuteen, oli kysymys pankkisalaisuudesta, yksityisyyden suojasta tai terveysjärjestelmästä. Tarkoitukseni ei ole tässä kerrata Kontulan todistelua, se kannattaa jokaisen lukea itse.

* * *

Tartun sen sijaan mielelläni Kontulan loppukaneettiin, jonka siteeraan tässä kokonaisuudessaan sen herättämien isojen ajatusten takia:

"Tänä päivänä lähes kaikki suomalaiset allekirjoittavat syrjimättömyyden ja tasavertaisuuden ihanteet. Miksi ei tälle perustella voisi syntyä liikettä aidosti tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta? Sellaisen, jossa laki ja oikeudet eivät katso luokka-asemaasi. Jopa sellaisen, jossa luokkia ei enää ole."

Tämän kauniin ja optimistisen ajatuksen taustalla on Kontulan näkemys siitä, että maailman kapitalistiseen tuotantotapaan perustunut järjestelmä on romahtamassa. Ei niinkään "sosialismin" takia, kuten aikaisemmin ajateltiin, vaan (tieto)tekniikan ja digitalisaation kaikkialle ulottuvien vaikutusten takia. Kapitalismin perusta, lisäarvon nyhtäminen ihmisen työstä, käy ohueksi, kun työn tekevät robotit ja tavaran kopion hinta lähenee nollaa. Finanssikapitalismi yrittää näyttää elinvoimaiselta vaihtoehdolta, mutta kaikki tiedämme, että se ei ole todellista, sitä ei voi syödä ja juoda.

Kysymys luokkajaon pysyvyydestä on siis täysin mielekäs, sanoi mainostoimisto Bob mitä hyvänsä. Tavaroita tuottava kapitalismi on jo nyt joutumassa nurkkaan, kun maailmasta ei pian löydy enää maata, johon tuotannon siirtämällä olisi mahdollista alentaa tuotantokustannuksia. Tuottava tuotanto ei voi nojata globaaliin köyhyyteen, jossa kellään ei ole varaa ostaa tuotteita. Vauraan eliitin ostoilla ei pyöritetä kovinkaan isoa teollisuutta. Köyhät eivät tarvitse eliittiä, mutta eliitti tarvitsee köyhiä paitsi lisätäkseen vaurauttaan, myös ollakseen eliittinä olemassa. Eliittihän katoaa, jos kaikki kuuluvat siihen.

* * *

Luokaton yhteiskunta on perinteisen marxilaisen kommunismin perimmäinen tavoite. Minusta se on arvokas ja kestävä tavoite, jonka puolesta on jaksettava toimia, sanoivat Stalin, Reagan tai paavi mitä tahansa. Luokaton yhteiskunta voi olla utopiaa, mutta silti sitä kannattaa tavoitella, sillä hiukan vähemmänkin luokkayhteiskuntaa on parempi kuin täysiverinen jako ylä- ja alaluokkaan. Anna Kontulan kysymys on helppo ohittaa ja kuitata epärealistisena haihatteluna, mutta minusta se ei ole sitä vaan täysin ajankohtainen, perusteltu näkemys. Ahneuteen ja oman voiton tavoitteluun perustuva yhteiskunta on tuottanut suunnattomia rikkauksia, mutta ei todellista tasa-arvoa. Se on mahdollista vain hävittämällä luokkien mahdollisuuskin.

Juuri nyt eivät Kontulan maalaamat visiot näytä olevan suosiossa. Toisaalla todellisuudesta erkaantunut finanssikapitalismi elää omaa varjoelämäänsä, johon tuotantokapitalismi kiinnittyy yhdeltä reunaltaan. Toisaalla politiikassa jylläävät äärimmäiset tunteet, kansallishenkisyys, kansainvaellus pakoon sotia ja köyhyyttä, siekailematon väkivalta oman näkemyksen edistämiseksi, pahimmillaan kaikkien sota kaikkia vastaan. On vaikea löytää esimerkkejä, jotka puhuisivat ihmiskunnan kääntymisestä rationaalisesti ongelmia selvittävään suuntaan. Viha on nyt rakkautta vahvempi. Luokkataistelu uhkaa paisua globaaliksi välienselvittelyksi.

Kapitalismi ei ole koskaan ollut erityisen itsekriittinen järjestelmä, mutta sen markkinataloudellinen äpärälapsi (äpärä siksi, että aito kapitalisti rakastaa monopolia ja vihaa kilpailua) on osoittautunut sopeutumiskykyiseksi. Kykeneekö se sopeutumaan myös palkkatyön katoamiseen? Kukaan ei vielä tiedä. Palkkatyön korvaava yhteiskunta ei kuitenkaan vääjäämättä perustu kapitalismiin ja markkinatalouteen. Siinä piilee myös mahdollisuus lähteä aivan uusiin suuntiin. Aidosti tasa-arvoisuuteen perustuva luokaton yhteiskunta ei ehkä tule olemaan täysin Marxin ennusteiden mukainen, mutta ainakaan se ei voi perustua eliitin valtaan. Paljon riippuu siitä, kumpaa eliitti tulee pitämään parempana: sopeutumista vai täydellistä tuhoutumista.



Miksi uskonnottomuus ei ole uskonto

Olin nuorempana aika ärhäkkä ateisti. Kuvittelin, että kyllä se siitä, kun pääsee rauhassa keskustelemaan ja argumentoimaan. Enpä olisi voinut pahemmin erehtyä. Tarkemmin ajatellen mistään elämäni keskusteluista uskonnollisesti ajattelevien ihmisten kanssa ei ole seurannut ainakaan mitään sellaista, minkä olisin itse voinut havaita, suuntaan tai toiseen. Havainnon masentama luovuinkin ateismista joskus 2000 luvun alussa ja olen siitä alkaen määritellyt itseni uskonnottomaksi.

Jos kuvittelin sen riittävän, tarjolla oli uusi erehdys. Missä tahansa maailmankatsomuksellisessa keskustelussa, jossa ateisti tai uskonnoton ottaa kantaa asiaan, jossain vaiheessa joku älypää keksii väittää, että ateistit ja vapaa-ajattelijat ovat vain yhden sortin fundamentalistisia uskovaisia. Tätä keskustelullista "nokkeluutta" viljelevät ihmiset ovat todennäköisesti kiukkuisia, kun omat argumentit loppuvat. Silti heidän väitteensä on niin eriskummallinen, että se kaipaa mielestäni hiukan pohdintaa.

Jos ohitamme sen loogisen ristiriidan, joka sisältyy väitteeseen, että olla uskomatta jumalaan olisi itsessään uskoa, voimme kuvitella fundamentalistisyytöksiin joitakin syitä. Silkka kiukku siitä, että ateisteilla ja uskonnottomilla on niin kovia perusteluja, vaikuttaa todennäköisesti joihinkin ihmisiin niin, että suusta alkaa tulla "ite olet" -syytöksiä, vaikka niissä ei olisi mitään tolkkua. Taustalla lienee ajatus, että pudottamalla ateistit uskovaisten tasolle he osoittautuvat yhtä erehtyväisiksi kuin uskovaiset - ainakin välittömän psykologisen reaktion tasolla.

* * *

Ehkä jotkut "ite olet" -syytösten sinkoajista tekevät niin silkaa nolostumista, kun ovat tajunneet, että todistustaakka tosiaankin on eriskummallisen väitteen esittäjällä ("Jumala on olemassa"), ei niinkään sillä, joka väitettä epäilee. Tämän yksinkertaisen toteamuksenhan pitäisi lopettaa jokainen jumala-keskustelu alkuunsa, koska uskovaiset eivät ole koskaan ottaneet todistustaakkaa kannettavakseen, vaan ovat kautta vuosituhansien tyytyneet joko kohauttamaan olkapäitään tai vetoamaan "uskon voimaan" ja väittämällä korskeasti, ettei jumalan olemassaoloa tarvitse todistaa, koska asia on inhimillisen todisteluvelvollisuuden yläpuolella (samalla nämä korskurit tietenkin tulevat myöntäneeksi, ettei heillä ole mitään väitteidensä tueksi).

Mutta entä jos uskova tai sellaisena esiintyvä ei kerta kaikkiaan ymmärrä, mitä tarkoittaa olla uskomatta mihinkään korkeampaan voimaan? Voisiko se olla yhtä vaikeaa kuin on uskonnottoman ymmärtää, miksi ja miten normaaliaivoinen ihminen voi uskoa väitteisiin, jotka ovat hyvin yllättäviä ja joiden tueksi ei ole olemassa yhtään ainutta todistetta? Jos uskonnottomuus on käsittämätöntä, on tietenkin paljon helpompi niputtaa se muitten "väärien" uskomusten valtavaan joukkoon kuin ottaa se vakavana haasteena. Näin tekevät todennäköisesti ainakin ne, jotka eivät muutenkaan pohdiskele uskomustensa perusteita.

Itse olen päättänyt selittää näkemykseni kärsivällisesti jokaiselle, joka haluaa kuunnella ja ajatella. Olen myös päättänyt, etten esittele uskonnottomuutta lähetyssaarnaajien tyyliin "parempana vaihtoehtona". Jos kuulija ei vakuutu perusteluistani, asiaa tuskin auttaa vakuuttelu, painostus tai houkuttelu. Ns. taistelevan ateismin suurin ongelma eivät ole faktat, vaan ihmisen psykologia. Harhaisen maailmankuvan sisäistänyt ihminen ei näe sitä harhaisena, joten uusiin ajatuksiin voi päätyä vain oman polun kulkemalla, ei inttämällä. Meistä ihmisistä ei ole hauskaa huomata olleemme hölmöjä. Julkisesti vielä vähemmän hauskaa.

* * *


Uskonnottomuus ei ole uskonto, koska se ei pyri vastaamaan yhtään mihinkään. Uskonnottomuus on yhtä pieni asia kuin pisamattomuus. Uskonnottomuus ei ole alku, vaan lopetus, josta ei seuraa mitään. Uskonnottomuutta ei juhlita tai murehdita. Kun siihen on päätynyt, sen voi käytännössä unohtaa (vaikka ympäröivä maailma tietysti tekee unohtamisen vaikeaksi). Uskonnottomuus ei ole edes vastaamista väitteeseen, että jumala on olemassa. Se ei kiistele tai väittele, koska se ei ole ideologia, vaan taikauskon puuttumista. Uskonnottomuus on täysin immateriaalinen olotila, joka ei välttämättä reagoi mitenkään ulkomaailmaan. Sillä ei ole erityisiä tuntomerkkejä, se vain on.

Uskonnottomuus ei ole ideologia tai "vain yksi uskomus muiden joukossa", vaan useimmiten ideologisten pohdintojen lopputulos, pääteasema. Tämä voi kuulostaa karulta, jos aivot ovat täynnä metafyysisiä kysymyksiä ja luonnontieteiden tarjoama vastaus ei tunnu riittävän. En tiedä, miltä muista uskonnottomista tuntuu, mutta itse koen sen vain kielellisenä ilmaisuna sille, etten ole vähäisessäkään määrin taipuvainen taikauskoisuuteen. En myöskään "usko" tieteeseen, vaan pidän sitä yksikertaisesti parhaana todellisuuden kuvaamisen välineenä.

Aika yleisesti ilmeisesti ajatellaan, että uskonnottomalla ei voi olla moraalia eikä elämälle syvällistä tarkoitusta. Uskonnottomana tiedän, että asia on täsmälleen päin vastoin. Koska en voi vedota jumalan tahtoon, joudun tekemään moraaliset ratkaisut itse ja joudun siksi pohtimaan niitä koko ajan. Myös "elämän tarkoitus" on koko ajan pohdintaa vaativa asia, ellei laillani ajattele, että elämällä ei tarvitse olla mitään tarkoitusta. Uskonnoton on vapaa pohtimaan isoja ja pieniä asioita ilman ehtoja. Tässä mielessä ajattelen, että uskonnottomuus tarkoittaa ennen muuta vapautta ja velvollisuutta ajatella itse.


maanantai 12. joulukuuta 2016

Nikkelitalvisota

Teoriassa historiantutkimus on aina tietoa lisäävää toimintaa. Antti Hietalahti ei ole ammattitutkija, ja ehkä juuri sen takia hän on uskaltanut haastaa suomalaisen talvisotahistorian tulkitsijat puhumaan asioista, joista on sekä tietoisesti että ymmärtämättömyyttä haluttu vaieta. Talvisodan salainen strategia (Otava 2016) on erittäin mielenkiintoinen historiallisten prosessien kuvaus, mutta samalla erittäin tärkeä muistutus siitä, että historian tapahtumiin kajoava tulkitsee poliittisten toimijoiden tekoja. Hietalahti ei elvistele, mutta ei myöskään nöyristele. Kun todistusaineisto hänen mielestään osoittaa, että ammattitutkijoiden tulkinnat talvisotaan johtaneista - tai ylipäätään toisen maailmansodan - tapahtumista ja niiden taustoista ovat kestämättömiä, hän sanoo sen suoraan.

Antti Hietalahdella on merkittävä uutinen jokaiselle, joka on tuudittanut itsensä talvisodan pyytettömien ja sankarillisten myyttien uneen. Hietalahti väittää, että talvisota oli suomalaisten puolelta vakava virhearvio ja Neuvostoliiton puolelta hyvin rajoitetuin tavoittein toimeenpantu kurinpalautus, jonka yhteydessä ei saanut näyttää puna-armeijan todellista iskukykyä Saksalle, joka kurinpalauksen harkiten salli. Hietalahden kirjan ydin on Petsamon Kolosjoen alueen nikkeliesiintymä, jonka merkitystä Saksan sotilaalliselle suorituskyvylle on perinteisesti vähätelty, mutta jonka Hietalahti nostaa keskeiseksi elementiksi sotkuisassa kansainvälisessä tanssiesityksessä, jossa Suomen poliittinen johto - ennen muuta Risto Ryti ja Väinö Tanner - kuvitteli voivansa hyppyyttää sekä Saksaa että Neuvostoliittoa omaksi hyödykseen.

Hietalahden todistelu on myrkkyä niille, jotka haluavat pitää yllä mielikuvaa Suomesta avuttomana suurvaltojen uhrina. Hietalahti osoittaa varsin hyvin, kuinka Suomi kävi salaista sotaa Petsamon nikkelin avulla tarkoituksena pakottaa Saksa estämään Neuvostoliiton pyrkimykset Suomen suunnalla. On mahdollista, että jokin yksityiskohta ei mennyt aivan kuten Hietalahti kuvailee, mutta kokonaiskuva on huomattavasti uskottavampi kuin perinteinen uhrimyytti. Päättäjät voivat tehdä katastrofalisia päätöksiä, kuten ulkoministeri Eljas Erkko  kieltäytyessään itsepintaisesti taipumasta Neuvostoliiton rajantarkistusehdotuksiin talvisodan alla vastoin mm. Saksan, Englannin ja Mannerheimin neuvoja. Mutta tuollakin ratkaisulla oli loogiset syynsä: Erkko luotti siihen, ettei Neuvostoliitto hyökkää Saksan reaktion pelossa. Erkolla oli perusteet niin ajatella, mutta niitä ei voitu kertoa ääneen. Siksi piti sepittää myytti, jota on tekohengitetty näihin päiviin asti.

* * *

Talvisodan salainen strategia perustuu paljolti lähteisiin, joita on perinteisesti vähätelty (kuten Göringin lupaukset menetysten takaisin saamisesta) tai joita ei ole enää olemassa. Lähteiden vähyydelle Hietalahti antaa kaksi selitystä, jotka molemmat murentavat osaltaan uhrimyytin uskottavuutta. Ensinnäkin koko nikkelikysymystä käsiteltiin 1930-luvulla äärimmäisen salaisena asiana, josta ei tietoisesti haluttu jättää mitään kirjallisia dokumentteja. Aluksi sumuverhona oli "kalajauhotehdas", mutta myöhemmissä vaiheissa yksinkertaisesti hoidettiin asiaa suullisesti. Tässä oli tärkeä rooli K. N. Rantakarilla, joka toimi käytännössä Suomen saksalaismielisten asiamiehenä Hitlerin Saksassa. Tästä roolista ei esimerkiksi Wikipedian artikkeli kerro käytännössä mitään.

Totuuden paljastavia lähteitä myös tuhottiin aktiivisesti siitä lähtien, kun Saksan häviö alkoi näyttää selvältä. Näin asian kiteyttää Hietalahti: "Kun harjoitettu politiikka johti katastrofaaliseen epäonnistumiseen, vastuunalaisilla paikoilla toimineet ymmärsivät, että arkaluontoiset paperit kaipaavat vain yhtä työvälinettä: tulitikkua." Risto Ryti ajatteli kuten Churchill: historian kirjoitus täytyy hoitaa itse, jotta se näyttää hyvältä. Hietalahden mielestä Ryti ansaitsi sotasyyllisyystuomionsa erittäin painavin perustein. Hän ei ollut sijaiskärsijä vaan keskeinen peluri sotiin johtaneissa prosesseissa. Moni keskeinen arkistolähde on edelleen ulottumattomissa. Hietalahti vaatii salailun lopettamista ja esimerkiksi Petsamon Nikkeli Oy:n todennäköisesti Lontoossa olevan arkiston avaamista tutkijoille.

Hietalahti selventää merkittävästi suomalaisten päättäjien rooleista ja -mielisyyksistä luotua bona fide -kuvaa. Ryti ja Tanner eivät olleet saksalaismielisiä ollenkaan, toisin kuin Rantakari ja monet muut äärioikeiston edustajat. He laskivat kuitenkin, että Saksan pakottava tarve saada Petsamon nikkeli haltuunsa tarjoaa mahdollisuuden painostaa Saksa tukemaan Suomea suhteessa Neuvostoliittoon. Myöskään Mannerheim, jonka vähäisen merkityksen talvisotaan johtaneen politiikan muotoilijana Hietalehti hyvin osoittaa, ei ollut saksalaismielinen. Yhteinen nimittäjä oli Neuvostoliiton vastaisuus, siinä Saksa sai saman roolin kuin 1918. Anglofiilit sietivät jopa saksalaisia, kun heidän avullaan näytti olevan mahdollisuus toteuttaa Suur-Suomi. Myös Mannerheim oli anglofiili, jota tosin kiinnosti Suur-Suomen sijasta tsaarin Venäjän palauttaminen.

* * *

Jälkiviisaus ei historiantutkimuksessa ole mikään synti. Hietalahti osoittaa vakuuttavasti, että Suomen hallitseva eliitti ei ole ollut kiinnostunut rehellisyydestä edes jälkiviisauden muodossa. Vaikka talvisota johtui lähinnä epäonnistuneesta riskinotosta (edes Tanner ei syksyllä 1939 uskonut Neuvostoliiton hyökkäykseen Saksa-kortin takia), todellista poliittista laskelmointia ei ole haluttu myöntää, koska uhrimyytti ja siihen kiedottu kotimaisten päättäjien "viattomuus" ovat olleet poliittisesti niin hyödyllisiä. Suurin osa suomalaisista uskoo edelleenkin, ettei talvisotaa olisi voitu välttää, vaikka tosiasiat osoittavat ihan muuta. Sota oli poliittinen valinta, vaikka sitä ei tietenkään sinänsä haluttu. Poliittisten päättäjien ydin otti riskin, koska he luottivat siihen, että Saksan intressi nikkeliä kohtaan riittää pitämään Neuvostoliiton aisoissa. Riski petti, koska Saksa halusi antaa uppiniskaiselle Suomelle opetuksen siitä, miten suurvaltojen ja pienten maitten välisiä asioita hoidetaan.

Kaiken tämän avaamalla Hietalahti on syyllistynyt majesteettirikokseen. Hän asettaa kyseenalaiseksi kaiken sen kauniin ja liikuttavan, jolla talvi- ja jatkosotia on yli puoli vuosisataa hellitty näyttönä suomalaisuuden hienoimmista puolista. Talvisota oli todellisuudessa tarpeeton epäonnistuneen nokittelun seuraus, jonka avulla sekä Saksa että Neuvostoliitto osoittivat Suomelle sen paikan kansainvälisellä näyttämöllä. Suomi otti opiksi, mutta vain Saksan osalta. Suhtautuminen Neuvostoliittoon muutti vasta totaalisesti hävityn jatkosodan jälkeen, pakon edessä. Jatkossa Suomi teki, kuten Saksan etujen mukaan tuli tehdä. Tuon valinnan katastrofaaliset seuraukset eivät kuulu Hietalahden kirjan raameihin, mutta nekin tulevat ymmärrettävämmiksi, kun tunnetaan paremmin talvisodan taustoja. Saksa ei luovuttanut Suomea Neuvostoliiton etupiiriin salaisella lisäpöytäkirjalla, vaan Saksa käytti tuota lisäpöytäkirjaa opettaakseen suomalaiset jukuripäät ja anglofiilit tavoille.


Historian ymmärtämisessä ei ole tärkeää päästä osoittamaan syyttävällä sormella. Hietalahden konnagalleria on kyllä pitkä ja siinä ovat mukana melkein kaikki 1930- ja 1940-luvun alun suomalaiset poliitikot Mannerheimia lukuun ottamatta. Suomalaisten elämillä leikittely on vakava asia, mutta tärkeämpää on ymmärtää, etteivät asiat todellakaan tapahtuneet "vahingossa" tai "jotenkin vain". Ratkaisuilla oli taustansa, jotka joiltain osin vasta nyt alkavat selkiintyä ja oudoilta aina tuntuneet linjanvedot saavat luonnollisen selityksen. Ehkä yllättävintä on se, kuinka haluttomia useimmat suomalaiset historiantutkijat ovat olleet kaivelemaan syvemmältä sitä mahdollisuutta, että suomalaiset poliitikot ovat olleet kylmäverisiä pelureita, jotka ihan oikeasti uskoivat voittavansa. Ehkä se niin kirpaisee myöntää, että poliittinen tarkoituksenmukaisuus (uhrimyyttiä ei saa uhata) on johdatellut tutkijat ei-uskottaviin johtopäätöksiin. Antti Hietalahti on tässä suhteessa ehkä tehnyt suurenkin palvelun ammattilaisille - jos he vain ymmärtävät tuon palveluksen ottaa vastaan.


torstai 8. joulukuuta 2016

Salaa muu?

Tähtitieteilijä ja toimittaja Anne Liljeström puhuu Hesarin henkilöesittelyssä "muunsukupuolisuudestaan". Verkkokeskusteluun osallistuneiden reaktioista päätellen aihe kiinnostaa monia, mutta samalla juttua on moitittu siitä, ettei se loppujen lopuksi avaa perimmäistä asiaa eli subjektiivista kokemusta yhtään ymmärrettävämmäksi. Ehkä jutun tarkoituksena olikin nostaa aihe esille, ei selittää sitä. Näin siksi, ettei toisen ihmisen sukupuolen kokemusta taida olla helppoa ymmärtää, jos ylipäätään mahdollista ollenkaan. Nythän ei puhuta biologiasta vaan psykologiasta - tai suoraan neuropsykologiasta.

Minusta Hesarin juttu ei tehnyt riittävän selväksi, ettei Liljeström puhu biologisesta sukupuolesta, joka ei ole mielipide tai subjektiivinen tuntemus. On ilmeisesti aivan eri asia syntyä "väärään" kroppaan kuin kokea olevansa biologisten vaihtoehtojen ulkopuolella. (Tästä asiasta en halua ryhtyä kiistelemään, kun en ole biologi, mutta käsittääkseni kromosomitasolla sukupuolia ei ole loputtoman monta). Myös Liljeström viittaa tähän harmitellessaan alitajuisia pyrkimyksiä korostaa hänen feminiinisyyttään esimerkiksi television maskeeraustuolissa. Täysin biologiasta riippumatta "muunsukupuolinen" ei halua tulla kohdelluksi korostuneesti miehenä tai naisena.

Jos ajatellaan, että biologia muodostaa aineellisen perustan sekä sukupuoleen liittyvien elinten, hormonien että aivojen tasolla, yksilön subjektiiviset kokemukset ovat biologian ja ympäristön (ympäröivän yhteisön) käyttäytymien välissä teoriassa ja käytännössä. Useimmat yhteisöt suhtautuvat asiaan aika yksitotisesti, eikä mitään "muita" liene siedetty kuin poikkeustapauksissa. Liljeströmin lailla tuntevien ihmisten kohtalo lienee historiallisesti ollut sopeutua jompaankumpaan pääsukupuoleen, hyvällä tai pakolla. Se, että tänä päivänä asiasta voidaan puhua ja se voi heijastua jopa lainsäädännössä sallivasti, lienee hyvin uusi ilmiö, jonka saanee elintilastaan kiittää yleistä seksuaaliseen käyttäytymiseen liittyvien ahdasmielisyyksien osittaista lievenemistä.

* * *

Yritin tosissani lukea Anne Liljeströmin kuvausta siitä, millaista on olla "muunsukupuolinen" ja joudun myöntämään, etten luultavasti kykene sitä ymmärtämään. Yritin muistella omaa elämääni ja varsinkin tuntemuksiani nuorempana. Muistan useinkin hassutelleeni pukeutumalla hameeseen. Olen leikkinyt innokkaasti pikkuautoilla, mutta toisaalta en ole koskaan tuntenut minkäänlaista vetoa perinteisiin miesten piireihin (autot, urheilu, metsästys, ryyppääminen, testosteroniuhoilu). Muistan toisaalta antaneeni viiksien kasvaa jo varsin nuorena, koska pidin kasvojani jotenkin liian naisellisina ilman viiksiä ja partaa. Olen ensimmäisen lapseni syntymästä alkaen kokenut aika voimakasta hoitoviettiä, joidenkin tuttujen mielestä miehelle oudon voimakkaastikin. Tiedän pohtineeni useinkin, millaista olisi olla nainen. Joskus kateellisena, joskus kauhistuneena.

Olenko tällä perusteella salaa itseltänikin "muunsukupuolinen"? Biologisesti ja seksuaalisesti olen mies, enkä usko minkään visuaalisen piirteeni viestittävän epävarmuutta sukupuolestani. Silti, kun oikein uppoudun yritykseen ymmärtää Anne Liljeströmin maailmaa, joudun myöntämään, etten oikeastaan osaa sanoa, mikä muu määrittäisi minut mieheksi kuin biologia ja seksuaalinen käyttäytyminen. En voi kiistää, ettenkö olisi "heteromies", mutta jos joku kysyisi, tunnenko suurta yhteenkuuluvuutta muitten heteromiesten kanssa, niin vastaukseni olisi kielteinen. Asia ei missään tapauksessa ole minulle iso ja tärkeä, eikä minulla ole mitään vaikeutta esiintyä yhteiskunnan oletusten mukaisena heteromiehenä. Koko totuus se ei silti taida olla.

Kun jatkan syvemmälle, löydän aika paljon asioita, joissa en ole koskaan halunnut olla kuten muut heteromiehet enkä ehkä ole ollutkaan. Minulla ei ole ajokorttia eikä alfa-uroksen tarpeita. En koe itseäni äijäksi, enkä viihdy äijäilevässä seurassa. Välttelen riskejä ja vaaroja, viihdyn hyvin kotona. Kutsuilla leikin mieluummin lasten kanssa kuin juttelen joutavia tylsässä aikuisseurassa. En silti ole koskaan tuntenut tarvetta määritellä itseäni joksikin muuksi kuin mieheksi. Mutta johtuuko se vain siitä, ettei sellaista vaihtoehtoa ole ollut näkyvästi tarjolla? Vai pikemminkin siitä, ettei asia ole minulle kuitenkaan oikeasti tärkeä. En huolestu, jos joku ei pidä minua tarpeeksi "miehenä".En muista, että olisin moista koskaan murehtinut, en edes seurusteluyrityksissäni.

* * *

Mietin vielä sitä, voisiko "muun" kokemisessa olla eroa siitä riippuen, kumpaan biologiseen pääryhmään on sattunut syntymään. Anne Liljeström ei selvästikään halua olla nainen eikä mies, mutta minua asia ei niin huoleta. Stereotyyppisesti voisi ajatella, että yhteiskuntamme on aina suhtautunut suvaitsevammin ei-naisellisiin naisiin kuin ei-miehekkäisiin miehiin. Homofobian lisäksi ei-miehiin saattaa kohdistua suurempia vaatimuksia käyttäytyä biologian mukaisesti. Mutta ehkä vahvasti koetun "muunsukupuolisuuden" ongelmana onkin juuri se, että puoli pitäisi valita, vaikka itse ei ollenkaan halua. Tässä vaiheessa myönnän, että vaikka olisin kuinka häilyvästi "mies", en ole samassa tilanteessa kuin Anne Liljeström.

Kuinka pitkälle ihmisen subjektiivisia tuntemuksia pitäisi kuulla ja kunnioittaa? Eihän kukaan paheksu sitä, miltä Anne Liljeströmistä tuntuu, mutta jo se, ettei häntä saisi maskeeraajantuolissa kohdella naisena, asettaa ympäristölle haasteita, joihin ei välttämättä olla vielä kypsiä. "Oletettuun" sukupuoleen liittyviä ennakko-oletuksia on valtavan paljon, eikä ole realistista odottaa tai vaatia, että ne katoaisivat vain siksi, että joku "androgyyni" sellaista pyytää. Toisaalta Kanadassa ja Yhdysvalloissa on jo lainsäädäntöä, jonka perusteella voidaan määrätä rankkoja sakkoja siitä, jos yksilöä ei puhutella juuri sillä persoonapronominilla, jonka hän itse kokee oikeaksi. Eikä tämä ole vitsi, New York Cityssä on julkaistu 31 termin lista, josta valita ja joihin viranomaisten täytyy mukautua. NYCissä voi olla "drag queen", mutta myös "non-op", "HIJRA" tai "two-spirit", mitä ne sitten tarkoittavatkin (minulla ei ole aavistustakaan).

Näen tässä asiassa vahvan ylilyönnin vaaran (joka mielestäni on rapakon takana jo toteutunut). On yksi asia tunnustaa, että yksilöllä on oikeus kokea itsensä juuri sellaiseksi kuin haluaa ja toinen asia vaatia, että yksilöllä on subjektiivinen oikeus vaatia 250 000 dollarin sakon uhalla verovirkailijaa muistamaan, että tiskille tulee "two-spirit" tai "non-binary transgender". Minusta tuollaiset 31:n termin listat (Kanadassa huhutaan olevan jo 72 termiä valmiina) voisi jättää tutkijoille ja yksityiseen kanssakäymiseen. Ajatelkaa nyt vähän niitä lomakepohjiakin! Pahoin silti pelkään, että Anne Liljeströmin myötätuntoa herättävä puheenvuoro tulee meilläkin hukkumaan joululahjalistaa pitempien gender-vaatimusten alle. Itse olisin täysin tyytyväinen, jos voisin valita kyselykaavakkeesta vaihtoehdon "muu", jos siltä sillä hetkellä tuntuisi.

maanantai 5. joulukuuta 2016

FZ (ja tupakka)

Säveltäjä Frank Zappa täyttäisi parin viikon kuluttua 76 vuotta, jos ei olisi mennyt täysin ennenaikaisesti kuolemaan jo 4.12.1993 vain 53 vuoden ikäisenä. Kuolinsyyksi ilmoitettiin julkisuuteen eturauhasen syöpä, josta Zappa ehti aktiivisesti kärsiä joitakin vuosia. Vaikka FZ ehti tuossakin ajassa luoda valtavasti, voimme vain apeina aprikoida, mitä kaikkea hän olisi tehnyt musiikissa ja yhteiskunnassa, jos olisi elänyt edes Mick Jaggerin ikään (nyt 73 vuotta). Mielikuvitus ei riitä, mutta ehkä vuosi 2017 ei edes alkaisi Donald Trumpin valtakautta peläten. Zappa harkitsi nimittäin itsekin vakavasti ehdokkuutta ja olisi ilman sairastumistaan saattanut sen toteuttaa. Mikään ei olisi sen ehdokkuuden jälkeen ollut ennallaan.

Seuraava teksti spekuloi elintapojen ja eliniän yhteydellä, eikä millään tavalla koskettele Zappan musiikkia, vaikka syksy 2016 on tuonut harrastajien ulottuville kaksi uutta levyä ja toivon mukaan joulun alla vielä kolmannen. Nyt ei siis puhuta musiikista vaan siitä, miksi luovat elämät katkeavat kesken. Tarkoitukseni on myös kysyä, ovatko ne oikeasti jääneet kesken vai onko kyseessä pelkkä harha, joka sisältää kestämättömän oletuksen jostain vakiomittaisesta luovan yksilön elämänkaaresta.

Spekulaation lähtökohtana voimme hetken aikaa miettiä, millaisessa maailmassa eläisimme, jos mm. seuraavat henkilöt eivät olisi kuolleet selvästi ennenaikaisesti (suhteessa ihmisten yleiseen keski-ikään ko. kulttuurissa, ei muuten): Tim Buckley (kuoli 28-vuotiaana), Jimi Hendrix (kuoli 27-vuotiaana), Buddy Holly (kuoli 22-vuotiaana), Brian Jones (kuoli 27-vuotiaana), Janis Joplin (kuoli 27-vuotiaana), Jim Morrison (kuoli 27-vuotiaana), Gram Parsons (kuoli 26-vuotiaana), Otis Redding (kuoli 26-vuotiaana) - tai Toivo Kuula (kuoli 35-vuotiaana), Heikki Suolahti (kuoli 16-vuotiaana), Petri Walli (kuoli 26-vuotiaana)...

* * *

Suinkaan kaikki edellä mainitut eivät kuolleet sitä tahtoen, pikemminkin päin vastoin. Itsemurhat eivät ole luovien ihmisten joukossa mitenkään tavallisia, vaikka niihin kohdistetaan helposti hyvin kiihottunutta kiinnostusta, jota jokamies ei saa aikaan oikein millään. Tarkoitukseni ei ole myöskään pohdiskella näitä kuolinsyitä sen laajemmin, kirjo ulottuu itsemurhista liikenneonnettomuuksiin, tukehtumisista huumeiden yliannostuksiin. Jokainen kuolee johonkin, onko asiassa sinänsä mitään spekuloinnin perustaa? Itse ajattelen - tietysti FZ:n takia -, että jotkut näistä kuolemista ovat kuitenkin erityisen kiukuttavia, koska ne ovat johtuneet pikemminkin piittaamattomuudesta kuin sattumasta.

Frank Zappa suhtautui alkoholiin hyvin pidättyvästi, vaikka tiettävästi saattoi nauttia hyvää viiniä aterian yhteydessä. Hänen yleistyksensä viininjuojista (eivät rähise) ja olutveikoista (rähisevät erittäin herkästi) lienee pohjautunut varsin laajaan empiiriseen havaintoaineistoon kiertueilla. Vaikka Zappa ei itse juopotellut, ei hän suhtautunut siihen yhtä tylysti kuin varsinaisiin huumausaineisiin. Sitkeän harhakäsityksen mukaan Zappa aloitti huumeiden käyttämisen villeinä hippivuosina, mutta karu tosiasia on, että jopa kannabis, jota hän on kertonut kokeilleensa, aiheutti Zappalle huonon olon. Eikä siinä kaikki, hänestä tuli tunnetusti erittäin suvaitsematon työnantaja. Zappan palkkalistalta lensi nopeasti pois, jos jäi kiinni pössyttelystä työaikana tai kiertueella. Muusikot oppivat olemaan varuillaan, mitä helpotti se, että Zappa asusti yleensä eri hotellissa. Mutta kyllä niitä käryjäkin kävi ja kenkää tuli.

Edellä sanottuun katsoen Zappan suhde tupakkaan oli erikoinen. Hän aloitti tupakoinnin hyvin nuorena (pikkuveli Charles Robert on antanut todistajanlausuntonsa kirjassaan Frankie and Bobby : Growing up Zappa, 2015) ja jatkoi sitä keskeytymättä, herkeämättä koko lyhyen elämänsä ajan. Zappa kiisti silti olevansa nikotinisti, hän vain sattui "pitämään tupakasta". Jokainen Zappan julkisia esiintymisiä seurannut kuitenkin ymmärtää, että kyseessä oli erittäin vahva riippuvuus, jonka symbolina oli kitaraan kiinnitetty teline, johon Zappa saattoi soolonsa ajaksi sijoittaa sauhuavan Winstoninsa. Riippuvuuden jyrkkä kiistäminen on varmaan psykologisesti helpostikin selitettävissä, mutta muuten rationaalisen Zappan henkilökuvassa se on joka tapauksessa outo poikkeama. Ironisesti voi ajatella, että oli kaikkien onni, että Zappa ehti kuolla ennen nykyajan tupakointikieltoja. Vielä eläessään Zappa ehti manata lentoyhtiöitä, jotka kielsivät tupakoinnin - Zappan mielestä naurettavista syistä kuten passiivisen tupakoinnin vaarallisen perusteella.

* * *

Klassisen selityksen mukaan luova ihminen ei piittaa terveistä elämäntavoista, koska hänellä on tärkeämpääkin tekemistä ja kuolema korjaa kuitenkin jossain vaiheessa. Tällainen romanttisesti riutuva elämäntaiteilija ei tietysti ole pelkkää fiktiota, mutta kun lukee hengissä pysyneiden rock-hemmojen liikuttavia raitistumiskertomuksia, tulee tunne, että se rock and roll -elämäntapa on lähinnä surkeaa elämänhallintaa. Stimulanttien vaikutuksesta luomistyöhön on kiistelty ja kiistellään varmaan loputtomiin, mutta harvassa taitavat olla ne mestariteokset, jotka on ihan oikeasti luotu kännissä tai kamapäissä. Taiteilijat ja muusikot tietävät itse, kuinka paljon on kysymys kovasta työstä. No, totuus harvemmin on mediaseksikästä.

Taiteiden historia tuntee tapauksia, joissa ihmisen luomisvoima purkautuu kerralla ja sammuu sitten. Tällaisissa tapauksissa on vaikea puhua ennenaikaisesta kuolemasta muuten kuin yleisinhimillisessä mielessä. Mutta olisiko täydessä luomisvoimassa kuolleen pitänyt muuttaa elintapojaan, ettei olisi joutunut vastaamaan viikatehenkilön kutsuun kesken touhujen? Jo kuolleiden kohdalla kysymys on tietysti myöhässä, mutta spekuloivalla mielellä ajattelee helposti, että jos Zappa olisi lopettanut tupakoinnin joskus 1970-luvun alussa, ehkä hänen elimistönsä ei olisi tarjonnut syövälle edes sitä eturauhasta? Kukaan meistähän ei tiedä, oliko hänen tappavan tautinsa syy juuri tupakassa, mutta yleisten syiden perusteella sellaista voi ainakin vahvasti epäillä. Zappa olisi itse varmasti kiistänyt epäilyn jyrkästi.

Nuoret ihmisethän eivät kuole tupakoinnin aiheuttamiin syöpiin, joten esimerkkiä voi katsoa vain vanhemmista. Mutta eihän kukaan nuorena sitä tee ja ajattele, että voi kuolla nuorena. Sellaista vaihtoehtoa ei kerta kaikkiaan ole. Se mikä synnyttää mielihyvää, ei voi olla vaaraksi. On mahdotonta tietää, yrittikö kukaan Zappalle marmattaa tämän alituisesta tupakoinnista (tuskin yritti kahta kertaa). Vielä 1970-luvulla oli Suomessakin tavallista, että yhteinen oleskelutila oli sakeana tupakansavusta. Ehkä Zappa syntyi vaan vääränä vuosikymmenenä, olisi pitänyt odottaa pari vuosikymmentä ja hän olisi edelleen hengissä. Mutta toisaalta meillä on Keith Richards, joka kaikkia lääketieteellisiä ja biologisia todennäköisyyksiä uhmaten on edelleen elossa ja täyttää kahden viikon kuluttua 73 vuotta, vaikka omankin todistuksensa mukaan on rääkännyt elimistöään kohtuuttomasti jo yli puolen vuosisadan ajan. Oudot ovat elämän ja kuoleman polut.


sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Funk funkimpi funkis

Minulla ei ole minkäänlaista asiantuntemusta ruveta arvioimaan muotoilija Samu Aarnion kirjaa Funkis Karjalassa 1 (Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys 2016), joten teen sen puhtaasti satunnaisena lukijana. Itse asiassa mieleni tekee sanoa pari ajatusta tuosta funkiksesta eli arkkitehtuurin tyylisuunnasta, jota kuvaillaan käsitteellä "funktionalismi". Ensin silti muutama sana Aarnion kirjasta, johon tartuin uteliaana monestakin syystä. Äidin puolen sukuni on osittain karjalaista ja suvussa on ollut arkkitehteja, joista toinen eli Elsi Borg on päässyt Aarnion kirjaankin (NNKY:n Hospitz 1939 Sortavalassa, nykyään hotelli Ladoga). Kirjassa useammankin kerran esiintyvä Uno Ullberg, tunnettu funkis-arkkitehti, piirsi isovanhemmilleni kesähuvilan Neionniemeen Vuoksen rannalle (valitettavasti jäi rajan tuolle puolen ja tuhoutui sodissa) ja tarjosi nuorelle isoisälleni Kaarlo Borgille töitä toimistossaan.

Samu Aarnion kirjan taustalla on Joensuussa ja Petroissa kesällä 2016 esillä ollut samanniminen näyttely, mutta kyseessä ei ole näytttelyvihkonen, vaan täysipainoinen Pohjois- ja Laatokan-Karjalan funkis-rakennusten esittely kuvin, sanoin ja arkkitehtuuripiirroksin. Kirja on kauttaaltaan mustavalkoinen, mikä ei funkiksen kohdalla ole sinänsä ongelmallista, kun kohteet ovat pääosin mustavalkoisia nekin. Kun teoksessa kuitenkin on rinnakkain historiallisia ja nykyhetken kuvia, jälkimmäisten toteuttaminen värikuvina olisi helpottanut katsojan orientoitumista. Kuvatyö ansaitsee sinänsä kiitoksen, sillä Aarnio on käynyt kuvaamassa sekä edelleen käytössä olevia rakennuksia ja raunioita. Tämä ratkaisu on ehdottomasti parempi kuin olisi ollut vain todeta, mitä 1930-luvulla tehdylle rakennukselle nyt kuuluu.

Aarnion tekstit ovat asiantuntevia ja informatiivisia, taitto - sekin Aarnion käsialaa - on onnistunut ja kirjassa on tietoteokseen kuuluvat viitteet ja lähteet asianmukaisesti. Aarnion teksti olisi kuitenkin kaivannut oikolukua, sen verran on sekä kirjoitusvirheitä että vähemmän onnistunutta suomea mukana. Kukaan ei ole kaikkien asioiden mestari. Täysin anteeksiantamatonta sen sijaan on se, ettei kirjassa ole hakemistoa, vaikka kirja vilisee arkkitehtien ja muiden toimijoiden nimiä sekä paikannimiä suomeksi ja venäjäksi. Yksittäisen arkkitehdin löytäminen edellyttää jokaisen sivun läpikäymistä, mitä voi pitää jo lukijan kiusaamisena. Hakemistojen puute todistaa sekin osaltaan kustannustoimittajan tarpeesta. Kustannuksia hakemisto ei olisi juuri lisännyt.

* * *

Kirja esittelee suuren joukon arkkitehteja, jotka tuskin ovat ammattikunnan ulkopuolella erityisen tunnettuna. Funkis ei ollut suosion huipulla kuin runsaan vuosikymmenen, mutta monet sen tuloksista ovat kestäneet aikaa loistavasti ja kuuluvat edelleen ihmisiä kiinnostavien nähtävyyksien joukkoon. Tässä mielessä Aarnion kirja, vaikka keskittyykin vain yhdellä alueella toteutettuihin hankkeisiin, tarjoaa uteliaalle amatöörille mielenkiintoisia löytöjä. Ainakin itselleni tällainen "uusi" nimi oli Erkki Huttunen, jota voi hyvin perustein kutsua Karjalan funkiksen kuninkaaksi, niin keskeinen ja merkittävä hänen työnsä on ollut.

Toinen mielenkiintoinen, joskaan ei sinänsä aivan uusi havainto liittyy siihen, miten voimakkaasti funkis Suomessa ja myös Karjalassa on liittynyt osuusliike SOK:n julkiseen kuvaan. Taustalla on se, että Erkki Huttunen aloitti 1928 SOK:n rakennusosastolla piirtäjänä ja vuosina 1939-1941 hän toimi osaston johtajana. Omassa mielenmaisemassani SOK on aina ollut valkoisen funkiksen leimaama liikemerkkejään myöten. Varmaan kaikkea muutakin firman historiaan mahtuu, mutta ehkä en ole ainoa, joka yhdistää automaattisesti nämä kaksi asiaa.

Aarnion kirja kertoo myös havainnollisesti ja kiinnostavasti siitä, miten vaihtelevia 1930-luvun uusien funkisrakennusten kohtalo on ollut. Monet rakennukset ovat nykyään samassa tai samantyyppisessä käytössä kuin alkujaankin, vaikka välttämättä nykyiset katsojat ja käyttäjät eivät talojen arkkitehtonista historiaa tunnekaan. Toisaalta monet Sortavalan (Сортавала) keskustan ulkopuoliset rakennukset ovat joko tuhoutuneet kokonaan tai jääneet raunioitumaan kiinnostuksen, rahan tai molempien puutteessa. Jännityksellä kuitenkin odotan Aarnion kirjan jatko-osaa, joka oletettavasti kattaa eteläisemmän Karjalan ja Karjalankannaksen alueen. Pelkästään Viipurin takia odotukset ovat erittäin korkealla, joten toivotaan Samu Aarnion jatkavan ja saavan hankkeelle edelleen rahoitusta.

* * *

Kuten alussa vihjailin, funkis tyylinä on ollut elämässäni läsnä myös perhetaustan takia. En lapsena enkä vähän myöhemminkään ajatellut näkemieni piirustusten ja kuvien funkis-taustaa, mutta jollain tavalla kiinnyin tyyliin, vaikka en millään tavalla pelkästään siihen. Funktionalismin perusajatukset ovat minusta edelleen järkeviä, vaikka oma esteettistä aistiani viehättää myös moni ei-funktionaalinen tyyli kuten jugend ja klassismi. Funkis ei nimittäin johtanut yksiviivaiseen kaavamaisuuteen, vaikka sellaiseenkin ideologisia aineksia olisi ollut. Monissa funkis-helmissä on kiehtovia yksityiskohtia, kuten kaarevia pintoja ilman mitään erityistä syytä. Monet funkis-tyyliset kirjainmallit ja muotoillut esineet miellyttävät nekin, osin samoista, osin selittämättömistä syistä.

Miksi funktionalismi kuitenkin jäi toisen maailmansodan jälkeen sivuun ja erilaiset "modernistiset" tyylit, joita arkkitehtuurin osalta voisi kutsua myös uustylsiksi ja vieläkin ikävämmiksi, valtasivat suunnitteluhuoneet? Tai en minä oikeasti tiedä, kävikö niin, mutta jotenkin siltä tuntuu, että sotien jälkeen ei enää rakennettu mieleen painuvia uusia taloja (en tässä yhteydessä lähde pohtimaan modernia arkkitehtuuria sinänsä, olen sen suhteen aivan liian tietämätön ja möläyttäisin kuitenkin jotain todella typerää). En tiedä, olisiko tänä päivänä "sallittua" suunnitella julkinen rakennus 1930-luvun funkiksen periaatteiden ja esteettisten ihanteiden mukaisesti. Funkis-Guggenheim olisi mielenkiintoinen ajatus.

Kaltaiseni sataprosenttinen arkkitehtuuriamatööri on oman esteettisen mielensä vanki. Minua ei mikään mahti saa pitämään 1960- ja 1970-lukujen betonisuunnittelua säilyttämisen arvoisena (vaikka en aktiivisesti vaadi edes Makkaratalon siistimistä), vaikka se on olennainen osa nuoruuttani. Se ei vaan koskaan ole herättänyt minussa mielihyvää. Muistan edelleen vuonna 1970 yleisölle avatun Töölön modernistisen kirjaston, jonka piirtäjä Aarne Ervi esiintyy myös Samu Aarnion kirjan sivuilla. Se oli kirjastona ihana asia, ei vähiten tuolloin modernin musiikkikirjastonsa takia (sitäkään ei enää ole), mutta pelkästään sen sähköiskuja tarjoilleet muoviset pintamateriaalit herättivät torjuntaa (Rikhardinkadun kirjasto oli toista maata ja on edelleen). Minua se rakennus ei vaan viehätä esteettisesti. Olen selvästikin leimautunut sotia edeltäneen maailman estetiikkaan ja funkikseen, vaikka synnyin vasta 1949. Funkis koskettaa minua, sitä uudempi oikeastaan ei ollenkaan.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Vapaa sana tekee myös kipeää

Sain tänään tietää, että Suomessa toimii "yhdenvertaisuusvaltuutettu" (jatkossa YVV). Wikipedian mukaan se "on viranomainen, jonka tehtävänä on valvoa yhdenvertaisuuslain (1325/2014) syrjintäkieltojen noudattamista sekä edistää yhdenvertaisuuden toteutumista ja ehkäistä syrjintää. Lisäksi valtuutettu toimii kansallisena ihmiskaupparaportoijana ja maastapoistamisen valvojana.
Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimialaan kuuluvat uuden yhdenvertaisuuslain mukaiset syrjintäperusteet: ikä, alkuperä, kansalaisuus, kieli, uskonto, vakaumus, mielipide, poliittinen toiminta, ammattiyhdistystoiminta, perhesuhteet, terveydentila, vammaisuus, seksuaalinen suuntautuminen ja muu henkilöön liittyvä syy. Sukupuoleen tai sukupuoli-identiteettiin perustuva syrjintä kuuluu tasa-arvovaltuutetulle ja työelämään liittyvät syrjintätapaukset aluehallintovirastoille."

Asia selvä, varmaan tällainen "itsenäinen ja riippumaton" viranomainen on tarpeen. Tämän päivän uutisten perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että ainakin tämän viraston erikoisasiantuntija Robin Harms on syytä passittaa opiskelemaan Suomen lakia vähän lisää. Niin oudolta kuulostaa hänen perustelunsa vaatimukselle Huopalahdessa roikkuvan Hitlerin Saksan lipun poistamisesta: "Lainsäädäntö on mielestämme tässä asiassa selvä. Natsilippujen pitäminen ikkunassa ei nauti lain suojaa. Ääriliikkeiden kuten Suomen vastarintaliikkeen (SVL) toiminta perustuu muiden ihmisten oikeuksien kyseenlaistamiseen ja vastustamiseen, jolloin heidän toimintansa ei nauti sanan- ja kokoontumisvapauden suojaa". Herra Harms, minkään lipun pitäminen ikkunassa ei nauti lain suojaa, joten ryhdyttekö välittömästi toimiin myös kaikkien muiden näkösällä pidettävien kansallisten lippujen poistattamiseksi? Kyllä aina löytyy joku, jonka mielestä jokin lippu on loukkaava ja ärsyttävä.

En tiedä, pitäisikö tähän asiaan suhtautua ollenkaan vakavasti. Toisaalta YVV tekee tässä itsestään narria ilman ulkopuolista apua (SVL:n lippu on tummavihreällä pohjalla oleva nuoli ylöspäin, ei Hitlerin Saksan lippu), mutta toisaalta kyseessä on ilmaisunvapauden piiriin kuuluva asia. Koska asiasta kirjoitan, lukija voi arvata, että jälkimmäinen painoi enemmän. Minusta on uskomatonta ja huolestuttavaa, että YVV:nä toimiva viranomainen hyökkää näin avoimesti ja asiantuntemattomasti perustuslain takaaman sananvapauden kimppuun. Pelkästään sen takia tätä hakemusta ei saa päästää ohi noin vain.

* * *

Liput ovat symboleja ja ihmislajille näyttää olevan hyvin ominaista rakastaa ja vihata symboleja (tietysti siksi, että symbolien takana oleville asioille ei voida mitään). Kansallishenkisesti virittyneille ihmisille valtiolliset ja muut liput ovat symbolimaailman kunkkuja. Niitten takia ei pelkästään revitä pelivehkeitä, vaan ollaan valmiita kuolemaan ja tappamaan. Historia on täynnä hurmeisia kertomuksia jonkun lipun omistuksesta ja käyttövallasta käydyistä rähinöistä. Niiden rinnalla kysymys siitä, saako huopalahtelainen opiskelija pitää Hitlerin Saksan käyttämää lippua ikkunassaan vai ei, on tietysti vähäinen. Mutta samasta asiasta siinä on kyse. Opiskelija haluaa viestittää, että hän ihailee natsismia. YVV väittää, että lipun pitäminen ikkunassa "loukkaa ihmisarvoa". Molemmat ovat siis lippusymboliikan lumoissa. Molemmat ovat mielestäni tomppeleita.

YVV:llä ei selvästikään ole todellisia epäkohtia hoidettavana, jos sillä on aikaa tällaiseen. Harmsin esittämät perustelut eivät pelkästään linkuta, niillä ei ole mitään kestävyyttä. Hitlerin Saksan käyttämien symbolien kriminalisointia on harrastettu Saksassa, Itävallassa, Unkarissa, Puolassa, Tšekissä, Ranskassa, Brasiliassa, Israelissa, Ukrainassa ja Venäjällä, mutta ei Suomessa. Täällä on ymmärretty, ettei symboleja vastaan kannata taistella, sen sodan voittaa aina symboliaan marttyyrina puolustava. Perustuslakimme turvaa jokaisen, myös natsin sananvapauden. Symboli ei ole teko, vaan mielipide. Sen ei tarvitse saada erillistä lain suojaa, koska se saa suojaa suoraan perustuslain pykälän 12 kautta.

Tietenkin myös tuo natsihenkinen opiskelija on tomppeli yrittäessään uhoilla tuolla kangaspalalla jotain, mihin ei itsellä ole lihaksia. Mutta kun YVV vetoaa samassa talossa asuviin "ulkomaalaisiin", se tulee osoittaneeksi myös täydellisen tietämättömyytensä. "Ulkomaalaisuus" ei nimittäin millään tavalla korreloi YVV:n olettamien yhteiskunnallisten näkemysten kanssa. Monet niistä "ulkomaalaisista", joista YVV kai on tässä huolissaan, tulevat maista, joissa juutalaisvastaisuuden tähänastiseen huippuunsa vienyt Adolf Hitler on edelleen kova sana, ihailtu valtiomies, joka ei valitettavasti ehtinyt viedä hommiaan ihan loppuun asti. YVV:ssä tuskin voidaan olla epätietoisia siitä, etteivät "ulkomaalaiset" ole etnisesti, maailmankatsomuksellisesti, uskonnollisesti tai kultturisesti homogeeninen ryhmä. Voi hyvinkin olla, että tuossa talossa asustaa suomalaisen natsin lisäksi juutalaisia vihaava muslimi, jolle tuo natsilippua ulkoiluttava tyyppi on sankari.

* * *

Tämä YVV:n typerehtiminen liittyy todennäköisesti siihen hämärään ajattelutapaan, jonka mukaan kaikkia näkemyksiä ei tarvitsekaan suvaita. Ns. länsimainen sananvapauden käsite lähtee kuitenkin siitä, ettei ketään saa syrjiä hänen mielipiteidensä takia. Tarja Kiemunki sai sakot, koska Suomen lain mukaan saa vapaasti olla sitä mieltä kuin Kiemunki näyttää olevan, mutta se mielipide täytyy esittää yksilöitä ja etnisiä ryhmiä loukkaamattomalla tavalla. Saa olla mitä mieltä tahansa ja tämän mielen saa vapaasti ilmaista, mutta ilmaisutapa ei saa olla toista objektiivisesti loukkaava. Olisi mielenkiintoista kuulla YVV:n perustelevan oikeudessa, millä tavalla jotakuta loukkaa punainen kangas, jonka keskellä on valkoinen ympyrä ja johon on maalattu ikivanha onnen symboli. Todennäköisesti suuri osa tuon lipun näkevistä ei edes osaa tulkita sen symboliikkaa eli ei tiedä, mistä lipusta on kyse. Pelkkä pahastuminen edellyttää aika monimutkaista ajatusketjua.

Sanavapauden suojelemisen suurimpia ongelmia on se, että liian moni tulkitsee käsitteen koskevan vain omasta mielestä mukavia näkemyksiä. Kyllä minuakin potuttaa natsien uhoilu Hitlerin symboleilla, mutta vielä enemmän huolestuttaa yhteiskunta, jossa ruvetaan kriminalisoimaan symboleja ajankohtaisten virtausten ja hetken näkemysten pohjalta, vaikka teeskennellään demokratiaa ja vapaata sanaa. Jos lukee YVV:n tehtäväkuvausta, sen mukaan viranomaisen on huolehdittava myös siitä, ettei natsia, savolaista, mormonia tai pedofiilia syrjitä. Yhdenvertaisuuslain tarkoitus ei ole suojata yksiä ja tarjota aseita hyökätä toisten kimppuun.Kirsi Pimiän pitäisi itse asiassa lähettää Robin Harms Huopalahteen juttelemaan tuon natsilippuopiskelijan kanssa, josko häntä on elämässä syrjitty, kun hän näyttää turvautuvan natsi-ideologiaan.

Sananvapaus ei ole helppo asia. Sen järkähtämätön puolustaminen edellyttää, että hyväksyy aidosti yleisen tasavertaisuuden eli samat oikeudet fiksuille (samaa mieltä kuin itse on) ja mänteille (eri mieltä kuin itse on). Tämän hyväksyminen on erittäin vaikeaa, tiedän sen omasta kokemuksesta. Mutta vaihtoehto, vallassa olevan mielivalta, on paljon pelottavampi vaihtoehto, vaikka sattuisi olemaan samalla puolella. Inhoan sanaa "suvaitsevaisto", mutta valitettavasti tuon haukkumasanan taustalla on myös perusteltua kritiikkiä siitä, että osa suvaitsevuutta vaativista ei kannata aitoa sananvapautta. Natsit eivät suvaitsevuutta tietenkään itse harrasta, mutta ovat oppineet, etteivät sitä harrasta kaikki vastapuolellakaan. Aito, loppuun asti viety sananvapaus tekee myös kipeää.


Tällä kuvalla haluan ilmiantaa yhdenvertaisuusvaltuutetulle Tampereella sijaitsevan Viinikan kirkon, joka on terrorisoinut natsihenkisillä ovenpielillään kulmakunnan ulkomaalaisia jo vuodesta 1932 lähtien. Tässähän ei poliisi tarvitse edes kotietsintälupaa, sen kun ottaa mukaan vasaran ja taltan. Oikean reunan hakaristeistä saa vähällä vaivalla hienoja F-kirjaimia. Tai ei sittenkään, sehän voidaan tulkita kannaotoksi Führerin puolesta... parasta kun hakataan sileäksi saman tien!

torstai 1. joulukuuta 2016

Prenikkateatteri

Sitä ehtii aina vuodessa unohtaa, mitä kaikkea koomista ja typerää itsenäisyyspäivän ns. virallisiin rituaaleihin liittyy. Tänään on uutisoitu niistä virallisin silmin ansioituneista miehistä ja muutamasta naisesta, joilla on kunnia ottaa vastaan jonkun "ritarikunnan" myöntämä kunniamerkki eli prenikka. En tiedä, kuinka edustava oma suhtautumiseni on ikäluokassani eli niissä suurissa. 1960-luvun hippunuorena en kovallakaan miettimisellä ole keksinyt mitään järjellistä syytä suhtautua tähän prenikkateatteriin vakavasti saati arvostavasti. Minulle tämä on pelkästään monarkiavajeesta kärsivien pakkotasavaltalaisten sijaistoimintaa.

Eikä tarvitse kenenkään tulla erikseen muistuttamaan, että siellä Neuvostoliitossahan ne prenikat vasta kunniassa olivatkin! Tiedetään ja suhtaudutaan myös prenikoiden itäversiohin samalla hilpeydellä, joskin on todettava, että siellä prenikkateatterin yhteiskunnallinen kattavuus oli meikäläistä paljon laajempi eli muutkin kuin eliittiin kuuluvat raskautettiin rintapieliin kasautuvilla romumetallisilla koristuksilla. Sitähän nokkela tietää tulleensa epädemokraattisesti hallittuun maahan, kun hallitsija tuskin pysyy pystyssä itselleen myöntämiensä kunniamerkkien vetovoiman takia.

Eikä tarvitse myöskään tulla epäilemään, että siinä se vanha hippikommari vaan kateellisena kuolaa, kun isänmaa palkitsee kunnollisen uran tehneitä, aisan yli potkimattomia ja muutenkin nuhteettomia eliitin jäseniä. Mikään ei tuottaisi minulle suurempaa (hetkellistä) iloa kuin lähettää Valkoisen Ruusun ritarikunnan sihteeristölle (kai heillä sellainen on?) vastauskirje, jossa kieltäydyn kohteliaasti, mutta päättäväisesti Valkoisen Ruusun ritarikunnan pronssisesta ansiomerkistä, vaikka sitä ei ole koskaan myönnetty kenellekään. Minusta valtiolliset ansiomerkit ovat yksinkertaisesti syvältä, erittäin syvältä. (Ansiomerkit ovat syvältä yleensäkin, mutta yleensä vaarattomia.)

* * *

En tiedä, kaipaatko lukijana lisäperusteluita, mutta koska vielä luet tätä, täältä niitä pesee.

A. Valtiolliset kunniamerkit ovat syvältä, koska niiden valintaperusteet ovat silkkaa silmänlumetta. Niitä ei myönnetä todellisten tekojen tai saavutusten perusteella, vaan johtavan aseman ja riittävän pitkän uran seurauksena (ikää täytyy myös olla, ritarikunta ei erityisemmin arvosta nuoruutta, mikä tiedoksi Robinille, Benjaminille ja myös Cheekille - hän tosin saattaa olla pian vaaravyöhykkeessä). Tänään viimeksi pankinjohtaja Reijo Karhinen näytteli Hesarissa "nöyrää" oloa, vaikka hänen pitäisi eliitin ytimeen kuuluvana oikein hyvin ymmärtää, mistä tässä teatterissa on kysymys.

B. Valtiolliset kunniamerkit ovat syvältä, koska ne ovat todellisuudessa eliitin sisäinen palkitsemisjärjestelmä, jossa ei yritetä edes muodon vuoksi teeskennellä demokratiaa. Äitienpäivänä saattaa aittapolulta parrasvaloihin napattu 20:n lapsen väsynyt äiti kiitävän hetken paistatella, mutta itsenäisyyspäivän alla ei rahvaalla ole paikkaa valokeilassa, paitsi jos sattuu olemaan ohiammuttu ja aivan hemmetin sitkeähenkinen veteraani. Nämä poikkeukset ovat kuitenkin samassa roolissa kuin Hesarin kiintiövasemmistolainen toimittaja: että voidaan sormella osoittaa, jos syytetään yksipuolisuudesta.

C. Valtiolliset kunniamerkit ovat syvältä, koska ne ovat aidon tasavaltalaisuuden näkökulmasta silkkaa monarkismin tekohengitystä. Jos prenikoita jakelisikin karusti oikeusministeriön 13. osaston prenikkajaosto,  mutta ei, pitää olla "Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan" kaltaisia teennäisyyksiä. Mikä ihmeen "valkoinen ruusu", ruusuhan on yleensä punainen? Vainko siksi, että keisarillisen Venäjän armeijan korkea upseeri Gustaf Mannerheim pääsi vaikuttamaan asiaan tämän alan asiantuntemuksellaan, eikä hän tietenkään voinut hyväksyä mitään punaista? No, toisaalta, onhan meillä vaakunassakin leijona, tuo Varsinais-Suomesta Koillismaalle ulottuvalla vyöhykkeellä niin yleinen suurikokoinen kissapetoeläin.

* * *

En missään tapauksessa haluaa riistää keneltäkään niitä miellyttäviä väristyksiä, joita tällaisen valtiollisen huomionosoituksen osuminen kohdalle saattaa synnyttää. Jos koko teatteria ei lakkauteta, jollekullehan niitä titteleitä ja prenikoita täytyy myöntää ja kadunmies moisesta vain hämmentyisi. Olen silti vakavasti sitä mieltä, että satavuotiaaksi sinnitellyt Suomen tasavalta pärjäisi vallan mainiosti ilman tätä jokseenkin irvokasta prenikkasirkusta. Irvokasta siksi, että sekä myöntäjät että vastaanottajat teeskentelevät. Teeskentelevät, että kyse olisi oikeasti "ansioituneesta toiminnasta isänmaan hyväksi" ja metallia saavat olisivat siinä objektiivisesti muita paremmin ansioituneita.

Itsenäisyyspäivän mitalisade on aina suunnattu, suunnataan ja tullaan suuntaamaan siihen kaveriporukkaan, jonka avulla valta pidetään niiden käsissä, joihin se vuonna 1918 päätyi ja jotka onnistuivat surkean veikkauskierroksen 1939-1944 tuloksista huolimatta pitämään tuosta vallasta kiinni. Sateen yksi suihku on tarkoitettu militääreille, jotka urheasti pitävät porvarilliset siviilit turvassa, vaikka kunnon rähinää ei ole ollut seitsemään vuosikymmeneen. Kyllä moisesta turhautumisputkesta jo muutama kenu joutaa prenikoida. Se toinen suihku suuntautuu luonnostaan sille samalle verkostolle, joka muun ajan vuodesta nostaa toistensa palkkoja ja palkkioita, jotta hajurako rahvaaseen ei pelkästään säily, vaan mieluummin kasvaa koko ajan.

Tiesitkö muuten, arvoisa lukijani, ketkä ei-suomalaiset ovat sadan vuoden aikana saaneet em. ritarikunnan ketjun? No esimerkiksi  Hermann Göring, keisari Hirohito, Nicolae Ceaușescu, Erich Honecker ja Bašar al-Assad. Monen muun lisäksi tietenkin, ei ritarikunta vallankäyttäjiä aseta eriarvoiseen asemaan, kaikki kuuluvat kuitenkin samaan kerhoon. Tai tiesitkö, että vuonna 1963 ritarikuntamme joutui vaihtamaan Akseli Gallen-Kallelan suunnitteleman hienon hakaristin kuusenhavuristiin, koska Charles de Gaulle joutui harmikseen peittelemään prenikkaansa ranskalaisten tuoreen äkäisiltä katseilta? Tekevälle sattuu ja prenikkateatterin pitkät näytäntökaudet ja vaihtuva ohjelmisto tuottavat yllätyksiä. Mutta tärkeintähän on, että eliitillä on kivaa keskenään.


 Kuvalla on yhteys blogitekstiin, vaikka se meneekin vähän mutkan kautta.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Sattumamarsalkka

En oikein osaa selittää, miksi minun piti lukea Martti Turtolan tuore kirja Mannerheim (Tammi 2016). Turtola on sotahistorioitsija, joka kirjoittaa "vapaussodasta" ilman lainausmerkkejä eli hyväksyy julman sisällissodan naamioimisen taisteluksi vapaudesta, vaikka tietää oikein hyvin, että Neuvosto-Venäjä oli laittanut Svinhifvudin matkaan lupauksen siitä, ettei sotkeudu taisteluihin Suomessa ja Mannerheim ei sitten vaan piitannut tästä sähkeestä, koska oli päättänyt palauttaa valtaan Venäjän keisarin ja siihen tehtävään sopi mainiosti suomalaisten työläisten nuijiminen hengiltä ja sitä loogisesti seuraavas hyökkäys Leninin joukkoja vastaan. Mitä nyt saksalaiset tulivat asioita sotkemaan.

Karu tosiasia lienee, että Mannerheim-myytin purkaminen on myönteinen asia, vaikka sen mistä lähtökohdista tekisi ja siksi minäkin tähän kirjaan tartuin. Turtolan kaikkia motiiveja on vaikea tietää, sillä varsinaisesti mitään olennaista uutta hän ei aiheeseen tuo. Mannerheim-kirjathan myyvät varmasti, käsittelytavasta riippumatta. Myytinrakastajat ostavat ylistyskirjoja, myytinmurtajat niitä toisia. Turtolan kirja kuuluu kyllä kiistatta jälkimmäiseen ryhmään, sillä hän keskittyy purkamaan myytin kestämättömiä osatekijöitä, joita on paljon. Nautitaan siis siitä, vaikka kirjan kansi viittaakin myytinrakennuspuolelle.

Turtola tuntee ja hallitsee aihepiirinsä - sotahistorian - erittäin hyvin, mutta kyllä tätä kirjaa olisi ollut syytä vähän myös kustannustoimittajan kautta käyttää. Kirjassa on paljon palasista koottuun viittaavaan asioiden toistelua, ikään kuin kirjoittaja ei enää muistaisi, mitä juuri vähän aikaisemmin kirjoitti. Kustannustoimittaja ja kärkäs lukija tällaiset kuitenkin heti huomaa, harmikseen. Turtolan tapa käyttää huutomerkkejä on myös häkellyttävä. Niistä olisi voinut 90% poistaa ilman vahinkoa ja samalla uskottavuutta parantaen. Kirja myös päättyy dramaturgisesti jotenkin latteasti, kun Turtola käyttää viimeiset sivut lähinnä sen pohdiskelemiseen, kuinka vakavaa Mannerheimin alkoholinkäyttö oli ja voiko sitä kutsua alkoholismiksi. Ei asia merkityksetön ole, mutta ehkä ne viskigrogit eivät kuitenkaan myytissä olennaista roolia ole näytelleet.

* * *

Vaikka Turtolalla on selkäytimessä tarve arvostaa Mannerheimia porvarillisen Suomen pelastajana ja marsalkkana, aika vähän myönteistä hän kohdehenkilöstään onnistuu kasaamaan. Vuoden 1918 sisällissodan ratkaiseminen valkoisten hyväksi, sotavarustelun vuoden 1939 aikana ja kansakunnan yhdistäminen sotien aikana hän mainitsee plus-puolella, mutta kyllä se miinus-puoli on hirveän paljon pidempi ja painavampi. Turtola muistuttaa nuoren Mannerheimin rohkeudesta (jopa uhkarohkeudesta) rintamalla ja kyvykkyydestä organisoida ankaralla kurilla sotkuisia järjestelyjä. Mutta toisaalta Turtola joutuu toteamaan, ettei Mannerheim ollut ammattitaitoinen sotapäällikkö, vaan pikemminkin asiat menivät kuten menivät Mannerheimista riippumatta. Päätöstä olla yhtymättä Leningradin piiritykseen Turtola pitää kaukonäköisenä, vaikka muuten Mannerheimin ratkaisuille löytyy ihan muita motiiveja.

Turtolan kertoman perusteella Mannerheim oli mitä suurimmassa määrin oikeassa paikassa oikeana hetkenä - siis loppujen lopuksi, vaikka ehti lukuisia kertoja myös epäonnistua perusteellisesti lukuisissa hankkeissaan. Lyhyt juhlahetki valkoisen armeijan johtajana 1918 oli tosiasioiden valossa puhdasta sattumaa ja johtui enemmän kyvykkäiden upseereiden vähyydestä kuin Mannerheimin omista toimista. Jos sattuma olisi hiukankin toisin käännellyt johtimiaan, tsaarin uskollinen palvelija ei olisi Suomeen edes tullut ja joku muu olisi saanut yrittää nujertaa punaiset suomalaiset. Hiukan vähemmän sattumanvaraista oli se, että Mannerheim pääsi nöyryyttävien takaiskujen jälkeenkin palaamaan suomalaisen vallan ytimeen sekä sotilaan että poliittisen vallan käyttäjänä, diletanttina itse asiassa molemmissa rooleissa, mutta suunnattoman kunnianhimoisuutensa ansiosta loppujen lopuksi esteet voittaen.

Sen Turtolakin joutuu toteamaan, etteivät Mannerheimin teot myyttiä oikeuttaisi, vaan kyse oli siitä, että hän oli sopiva rooliin, johon hän pyrki ja sopiva jopa Stalinille, joka ei vaatinut Mannerheimia tilille sotarikoksista, joihin tämä ilman muuta syyllistyi paljon suuremmassa määrin kuin tuomitut, joita voi pitää Mannerheimin sijaiskärsijöinä. Stalinkin ymmärsi, että Mannerheimia voi käyttää vakuutena sille, että suomalainen laitaoikeisto ei ryhdy keikuttamaan venettä. Tai kyllähän se keikutti ja Mannerheim antoi salaa vauhtia, mutta ulospäin voitiin teeskennellä, että marsalkka yhdistää koko kansan hävityn sodan jälkeen. Stalin oli yhtä häikäilemätön kuin Mannerheim ja ymmärsi venäläisen aatelisupseerin mielenlaatua ehkä paremmin kuin monet suomalaiset.

* * *

Ehkä oudointa Turtolan analyysissä on se, ettei hän missään vaiheessa tiivistä ääneen Mannerheimin ikäviä luonteenpiirteitä sillä sanalla, joka nykymaailmassa tulee vääjäämättä mieleen. Mannerheim oli ilmiselvä narsisti, ehkä suorastaan psykopaattinen valtavassa epäempaattisuudessaan ja kyvyssään kohdella läheisiäkin ihmisiä julmalla tavalla. Mannerheimin huumorintajuttomuus ja varsinkin kyvyttömyys nauraa itselleen eivät yksin todista narsismista, mutta kun listalle lisätään sairaalloinen kunnianhimoisuus, kyvyttömyys myöntää omia virheitä, pitkävihaisuus, demokratianvastaisuus, loputon vallanhimo ja opportunistisuus, kuva on aika kiistaton. Turtola yrittää selittää Mannerheimin vastenmielisiä luonteenpiirteitä kurjalla lapsuudella. Se lienee osaselitys varsinkin empatiakyvyttömyyteen, mutta eihän pikku Gustaf ennen isän häipymistä ja äidin ennenaikaista kuolemaakaan mikään kullannuppu tainnut olla.

Yksi suuria arvoituksia Mannerheimin tarinassa on se, miksi niin monet kanssapelurit alistuivat hänen tahtoonsa, usein vielä lapsellisten kiukutteluiden ja "muuten minä eroan" -leikkien jälkeen. Psykologisesti luontevan selityksen antaa se narsistin piirre, joka sallii manipuloida ihmisiä ilman omantunnon kolkuttelua. Silti on vakea ymmärtää, etteivät poliitikot nähneet vaaran merkkejä siinä, kuinka Mannerheim eri tilanteissa pyrki systemaattisesti keräämään kaiken vallan itselleen - ja sodan melkeissä siinä pitkälle onnistuikin. Kyllähän jotkut kovat pelurit kuten Paasikivi ja Tanner asian näkivätkin, mutta riittävää rintamaa ei syntynyt tai Mannerheim oli onnistunut tekemään itsestään - tai myytistään - jo korvaamattoman. Ystäviähän Mannerheimilla ei ilmeisesti koskaan ollut, vain lojaaleja ihailijoita, palvelijoita ja tukijoita.

Turtola antaa reilusti tunnustusta viime vuosien tärkeimmälle Mannerheim-kirjalle eli Juhani Suomen vuonna 2013 julkaistulle monumentaaliteokselle Mannerheim - viimeinen kortti? (Siltala). Suomihan repii hajalle erityisesti sotavuosiin liittyviä myytin aineksia niin perusteellisesti, ettei Turtolalle ole jäänyt käytännössä muuta kuin tilaisuus viitata kollegansa perusteelliseen selvitykseen. Tässä mielessä voidaan sanoa, että Turtola ottaa erittäin vahvasti etäisyyttä myytinrakentajiin, vaikka se viimeinen johtopäätös, että Mannerheim oli todella ikävä tyyppi, jääkin sanomatta. Turtola ei rakenna myyttiä, mutta ei halua toisaalta ihan kokonaan luopua ajatuksesta, että Mannerheim on maineensa ja asemansa ansainnut. Siksi tuore kirja jää jotenkin puolitiehen, vaikka kirjoittaja epäilemättä saakin osansa siitä lokasingosta, johon Suomen Mannerheim-falangilla näyttää olevan loputtomasti ammuksia.


PS. Yhden minulle ennestään tuntemattoman historiallisen detaljin Turtola kertoo. Historian suuren ironian mukaan Mannerheimin vapautti muodollisesti Venäjän armeijan palveluksesta allekirjoituksellaan Vladimir Lenin.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Fidel

Kuuba ja sen johtaja Fidel Castro ovat pelkällä olemassaolollaan kiusanneet maailmanpoliisiksi itsensä muilta mitään kysymättä ylentäneen Yhdysvaltain hallintoa yli viisi vuosikymmentä. Suhtautuminen häirikköön on ollut armotonta: massiivinen propagandasota, yksipuolinen kauppasaarto, jatkuva sabotaasi ja yhteiskunnallisen vakauden järkyttäminen ja lukuisat yritykset salamurhata mies, jota ei voinutkaan ostaa eikä pakottaa alistumaan. Nyt on luontoäiti onnistunut siinä, missä CIA kumppaneineen toistuvasti epäonnistui. Castron kuolema ei silti mitenkään muuta hänen elämäntyönsä merkitystä.

Kokoonsa nähden Kuuba on aina herättänyt valtavia intohimoja. Yhdysvaltain koko maailmaan ulottuneen propagandan seurauksena meidän on kaikkien ollut melkein pakko ottaa kantaa Kuubaan ja ennen muuta Fidel Castroon. Jälkikäteen arvioiden Yhdysvaltain hallinto teki varmaan jättivirheen tehdessään Kuubasta niin ison asian. Mutta eihän maailmanpoliisin tarvitse virheitään myöntää tai analysoida. Silti on tosiasia, että Yhdysvallat on käyttänyt suunnattomasti rahaa suistaakseen Castron vallasta ja palauttaakseen Kuuban mafian ja muiden yritysten temmellyskentäksi. Kaikkien noiden miljardien tuloksena Floridassa on äkäisten ulkokuubalaisten yhteisö, mutta juuri mitään muuta ei aikaan ole saatu.

Barack Obama oli ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti - järjestyksessä nro 11 Castron valtakaudella -, jolla oli selkärankaa myöntää, että Kuuban eristäminen ei ole toiminut ja että politiikkaa täytyy muuttaa. Obaman myönteisiä eleitä ei pidä kuitenkaan liioitella; hänen takanaan pääosa poliitikoista istuu syvällä Sikojenlahden poteroissa haluamatta minkään muuttuvan. Kukaan ei tiedä, mitä Donald Trump aikoo Kuuban suhteen tehdä, jos mitään. Miamin emigrantit eivät Trumpin silmissä välttämättä ole kauhean erilaisia kuin Meksikon rajan yli tulleet. Fidel Castron kuolemalla tuskin on mitään välitöntä merkitystä, eihän hän enää vuosiin ollut vallan kahvassa muutenkaan.

* * *

Meillä Suomessa suhtautuminen Kuubaan ja Fidel Castroon on ollut yhtä kahtiajakautunutta kuin muuallakin. En tiedä, kuinka paljon aitoja fidelistejä meillä on koskaan ollut, mutta Kuuba on saanut sekä poliittisesti motivoitunutta tukea että puolustajia politiikasta huolimatta, koska se on ollut niin selvästi altavastaajana jättimäisen naapurinsa uhkaamana. Sympatiaa on tietysti lisännyt se, että Kuubasta on virrannut niin paljon hienoa musiikkia ja muusikoita. Sikareillakin on omat ystävänsä, mutta ei nyt mennä siihen sen syvemmälle. Castrostakin tuli lopulta tupakoinnin vastustaja, ellen väärin muista.

Kuuban ja Fidel Castron vihollisten joukko on uskollista sekin. Esimerkiksi Helsingin Sanomat on käynyt Castron vastaista propagandasotaa viisi vuosikymmentä aina sen mukaan, miten paljon Yhdysvallat on avointa nuijimista kaivannut. Menetelmä on ollut kautta aikojen sama: kirjoitetaan näyttävästi epäkohdista ja vaietaan kaikesta siitä hienosta, mitä Kuubassa on saatu aikaan. Ja jos jossain kohdin on ollut pakko myöntää, että Kuuban terveysjärjestelmä hakkaa kansalaisen näkökulmasta mennen tullen esimerkiksi Yhdysvaltain tarjonnan, kiirehditään aina tarjoamaan vastapainoksi vapauden puutetta, salaisen poliisin tiukkaa kurinpitoa ja kumivenepakolaisten paljoutta.

Kuuban vastaisen propagandan keskeinen tehtävä on aina ollut pestä musta valkoiseksi eli todistella, että kaikkien ongelmien syynä on Fidel Castro ja hänen valtansa, ei suinkaan Yhdysvaltain painostustoimet. Todellisuudessa Kuuba on vain puolustautunut ison naapurin vastavallankumouksellisten toimien pakottamana ja se isoin asia eli julma kauppasaarto on puhtaasti yksipuolista. Kuuba ei ole koskaan julistanut Yhdysvaltoja kauppasaartoon. Castron hallinnolla on toki omat syntinsä, mutta on mahdotonta tietää, miten asiat olisivat menneet, jos Yhdysvallat olisi luonut Kuuban suuntaan normaalit diplomaattisuhteet heti Castron vallan vakiinnuttua. Väitän, että hyvin toisin olisivat asiat menneet.

* * *

Kun maailmassa nykyään on muuten vähemmän ideologioita ja enemmän varsinkin uskonnollista kiihkoilua, Kuuban erityisasema Yhdysvaltain edustaman asevoimakapitalismin piikkinä - ja vielä aivan kiinni nivusissa - vain korostuu. Obamalle ei älykkäänä ihmisenä tuottanut vaikeuksia vierailla näytösluontoisesti Raúl Castron luona, mutta useimmille yhdysvaltalaisille Kuuba edustaa kaikkea sitä pahaa, mitä propagandan myrkyillä vain voidaan loihtia ihmisten mieleen. Vaikka vanhoillisten päättäjien enemmistö joskus kallistuisi sille kannalle, että normaalit diplomaattiset välit ovat myös Yhdysvaltain etu, kansalaisten näkemysten muuttuminen tulee viemään kymmeniä vuosia.

Se on suuri sääli. Kuuba on monessa suhteessa valoisa poikkeus Väli-Amerikan kokonaiskuvassa, vaikka ei ottaisi vertailukohdaksi edes pahnanpohjimmaista eli Haitia. Ehkä tämä vertailu on kuitenkin hyvä pitää mielessä, sillä ilman Fidel Castron aloittamaa vallankumousta Kuuba voisi olla Haitin kaltainen ryöstetty ja hylätty maa. Yhdysvaltain oikeiston pysyvä vaatimus "vapaasta Kuubasta" (siis siitä, että kasinot täytyy palauttaa mafiosoille ja maan luonnonvarat luovuttaa yhdysvaltalaisille suuryrityksille) on paitsi kohtuuton ja oikeudeton, myös Yhdysvaltain itsensä kannalta täysin järjetön. Kumpikin hyötyisi kukoistavasta kaupasta ja molempiin suuntiin kulkevasta turismista. Miamin emigranttien räikkien tahtiin tanssiminen ei tuota kuin kipeät varpaat.

Fidel Castron henkilökohtainen jälkimaine tuskin muuttuu olennaisesti hänen kuolemansa takia. Suurelle vihaan opetetulle enemmistölle hän pysyy pilkan ja kaunan kohteena, meille muille hän on edelleen poikkeuksellisen älykäs, mutta myös kovaotteinen ja armoton vallankumouksellinen, erinomainen puhuja ja organisaattori, aidosti lähellä tavallista ihmistä pysynyt kansanjohtaja. Castro joutui lukuisten murhayritysten takia käytännössä eristäytymään, mutta ei hänen useimpia kuubalaisia tarvinnut koskaan pelätä. Ulkomaisista pankkitileistä vihjailleille Castro lupasi lahjoittaa kaikki näiden löytämät rahat. Eipä tainnut löytyä sitä ensimmäistäkään dollaria. Castro kun ei ollut sellainen normaali latinalaisamerikkalainen jefe. Hän pysyi loppuun asti uskollisena tärkeimmälle eli kuubalaisille. Kuubalaisille libertad on paljon isompi asia kuin freedom.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Aina joku uskaltaa ajatella toisin

"Toisinajattelija" tarkoitti minun nuoruudessani vain yhtä asiaa eli Neuvostoliiton poliittista järjestelmää sisältäpäin vastustanutta ja uhmannutta yksilöä. Termi oli läpeensä poliittinen ja tarkoitettu muistuttamaan siitä, ettei Neuvostoliitossa ollut sallittua ja hyväksyttyä ajatella "toisin" kuin NKP:n keskuskomitea oli hyväksi arvioinut. En muista, että termillä olisi ollut 1970- ja 1980-luvuilla juurikaan muuta käyttöä. Esimerkiksi Kekkosen ankaraa vastustajaa Kauko Karetta saattoivat kannattajat kehua tällä termillä, mutta koskaan sillä ei tarkoitettu porvarillisessa yhteiskunnassa kaltoin kohdeltua ajattelijaa tai toimijaa. Eihän sellaisia pitänyt olla olemassakaan.

Matti Salminen (ei se bassolaulaja kuitenkaan)  on koonnut kirjan Toisinajattelijoiden Suomi ; Tarinoita yhden totuuden maasta (Into 2016) siltä pohjalta, että porvarillisen vallan haastajat ne Suomessa todellisia toisinajattelijoita ovatkin ja ovat aina olleet. Näkökulmaa voi aavistella kannen punaväristä ja silmiin osuvista tunnettujen vasemmistolaisten kasvoista. Silti Salmisen päätös rajata käsitteellisesti kirjan ulkopuolelle Kauko Kareen kaltaiset toimijat on jollain tavalla harmillinen, koska se typistää varsinaisen aihepiirin ("miksi ihminen ajattelee toisin seurauksista piittaamatta") todellista pienemmäksi. Toki mukana on useita ajattelijoita, joita ei voi millään mittarilla pitää vasemmistolaisina (kuten Urho Kekkonen), mutta kun oikea puolisko on jätetty pois, kuva on väkisinkin vino.

Salminen ei myöskään peittele omaa ideologiaansa, vaikka ei sitä tarkemmin määrittele. Hänen poliittinen kotinsa lienee jossain vasemmistodemareitten kohdalla, ainakin hän suhtautuu suunnilleen yhtä torjuvasti äärioikeistoon ja kommunisteihin. Ehkä tämä henkinen sitoutuminen tuo kirjaan jonkin lisäarvon, mutta itse en sitä oikein hahmottanut. Ehkä odotin vääriä asioita eli neutraalia kaikenlaisen toisinajattelun esittelyä ja erittelyä. Rajauksensa puitteissa Salminen on kyllä tehnyt taustatyötä, mutta olisiko koko toisinajattelun kirjo ollut liian vaativa urakka? Siksikö kirjassa ei myöskään ole minkäänlaista teoreettista johdantoa siihen, mitä "toisinajattelussa" on eri aikoina voitu tarkoittaa?

* * *

Toisinajattelijoiden Suomi piirtää kuvaa miehistä ja muutamasta naisesta, joita valkoinen Suomi on pitänyt valtaansa uhkaavina ja joihin siksi on kohdistettu painostus- ja sortotoimia, toisen maailmansodan jälkeen lähinnä ei-väkivaltaista sanallista aseistusta ja toisaalta vaikenemista hyväksi käyttäen. Osaan tarinansa päähenkilöistä Salminen on selvästi eläytynyt vahvasti, joten tasapuolista esittelyä ei kannata odottaa. Monet kirjaan päässeet ovat toisaalta niin hyvin yleisellä tasolla tunnettuja ja analysoituja, ettei Salmiselle jää paljoakaan mielekästä kerrottavaa. Siksi on hyvä, että hän käyttää tilaa suurelle yleisölle vähemmän tunnettujen rohkeitten ihmisten elämän ja ajattelun kuvailuun. Sellaiset nimet kuten Arvid Järnefelt, Felix Iversen, Aarne Orjatsalo, Erkki Vala, K. H. Wiik, Johan Helo ja Ensio Hiitonen tuskin tulisivat ensimmäisinä mieleen, jos kotimaisia toisinajattelijoita pyydettäisiin luettelemaan.

Salminen tarjoaa sekä taustatietoja että pitkiäkin sitaatteja, jotka puoltavat paikkaansa, kun kyse on näiden ihmisten ajattelun esittelemisestä. Myös lopussa oleva tiivis päähenkilöiden taustoitus on hyödyllinen, vaikka ei koko kirjaa läpi lukisikaan. Kirjan typografia ei tässä suhteessa kuitenkaan ole erityisen onnistunut. Sitaatteja ei ole nostettu millään teknisellä tavalla esiin, vaikka se olisi kirjan rakenne huomioon ottaen ollut täysin perusteltua. Nyt joutuu silmä tarkkana katsomaan, mistä lainausmerkit alkavat ja missä ne päättyvät. Tarkkaavaisuus on tarpeen myös siksi, että Salminen on lisännyt tekstiin runsaasti myös omia pohdintojaan. Siinä ei ole mitään vikaa sinänsä, mutta lukijan on välillä vaikea hahmottaa, kuka on äänessä ja minkäkin näkemyksen esittäjä.

Salmisen kirja olisi taatusti hyötynyt ulkopuolisen kustannustoimittajan avusta. Tyyli horjuu välillä tietokirjan ja ajankohtaisen blogitekstin välillä. Ulkopuolisen silmä olisi ehkä myös huomannut joidenkin asioiden toiston, joka lienee seurausta siitä, että kirjaa on tehty palasina. Yleisissä tietokirjoissa tarjoillaan harvemmin lukuvinkkejä pitkin tekstiä, mutta vaikka tapa tuntui minustakin hiukan oudolta, on pakko myöntää, että monissa tapauksessa Salmisen vinkkailu on ihan hyödyllistä sille, joka ei aihepiiriin ole aiemmin tutustunut. Salminen myös antaa reilusti tunnustusta niille tutkijoille ja historiasta kirjoittaneille, joiden asennetta hän pitää riittävän kriittisenä "yhden totuuden maata" kohtaan.

* * *

Moni (tarkoituksella) unohdettu ajattelija ja yhteiskunnallinen toimija saa Salmisen ansiosta mahdollisuuden tulla muistetuksi rohkeudestaan ja joskus myös kaukonäköisyydestään. Tämän rinnalla Salminen heittää mietittäväksi joitakin villejä ajatuksia kuten kysymyksen siitä, oliko Urho Kekkonen Suomen merkittävin toisinajattelija, hänhän joutui ennen vallan kahvaan pääsyä ja tasavallan valtaistuimelle nousua taistelemaan usein hyvin vahvoja voimia vastaan. Kysymys on tavallaan akateeminen, koska Kekkonen ei ainakaan jäänyt useimpien porvaristoa vastaan puhuneiden tavoin nujerretuksi tai unohdetuksi - tai joutunut esimerkillisen toimintansa takia tapetuksi, kuten Maiju Lassila tai Arndt Pekurinen.

Minusta tuntuu, että "toisinajattelua" ei Suomessa ole oikein koskaan analysoitu kunnolla yhteiskunnallisena ilmiönä, koska termillä on ollut niin voimakas ideologinen lataus. On vaikea tietää, pitikö Paavo Haavikko itseään "toisinajattelijana", K. J. Ståhlberg tuskin ainakaan. Ehkä Salmisen olisikin pitänyt problematisoida keskeistä käsitettään ennen syöksyä historian tapahtumiin. Itselläni on sellainen tunne, että Salmisen kattaukseen tulleita ihmisiä kuvaa paremmin käsite "rohkea yhteiskunnallinen ajattelu" kuin semanttisesti laimeampi "toisin" ajattelu. Useimpia Salmisen sankareita nimittäin yhdistää juuri rohkeus ajaa asiaa, jota virallinen valtaeliitti ei ole halunnut ajettavan (ateismi, pasifismi, työläisten oikeudet, väkivallattomuus, sosiaalinen tasa-arvoisuus jne). Tällainen rohkeus ei mielestäni tee tasavallan presidentistä vielä "toisinajattelijaa".

Toisinajattelun ytimessä on aina asetelma, jossa yksilö asettuu eliitin valtaa vastaan silläkin uhalla, että siitä koituu itselle harmia tai jotain vielä pahempaa. Kaikki toisinajattelu ei ole koskaan ollut hengenvaarallista, mutta kun se on sitä ollut, yksilön rohkeuden ja uhrivalmiuden kysymyksiä on vaikea välttää. Siitä näkökulmasta katsoen Salmisen henkilögalleriassa on kyllä aivan liikaa väkeä. Liikaa niitä, joitten kynä ja suu ovat kyllä olleet vallankäyttäjille epämieluisia, mutta eivät oikeasti vaarallisia. Oikeastaan tekisi mieli sanoa, että ne suurimmat toisinajattelijat ovat menettäneet päättäväisyytensä takia henkensä. Yrjö Kallinen sai valkoiselta Suomelta neljä kuolemantuomiota vuonna 1918, hänen selviämisensä ja siitä seurannut ihmeellinen elämänuransa olivat valkoisen vallan näkökulmasta puhdas vahinko.


sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Ei edes tiede ole turvassa

Minusta Tiina Sarjan kirjalle Kuka oikein tietää : Kun mielipide haastoi tieteen (Docendo 2016) annettu nimi ei tee sisällölle ihan oikeutta. Kyllä Sarja tästäkin kirjoittaa, mutta se on pikemmin peruste kirjoittaa laajasti ja perusteellisesti siitä, mitä tiede on, mitä se ei ole ja miksi se on ylivoimainen väline hyödyllisen tiedon jalostamisessa. Pääosin tämä kirja on nimittäin asiallista ja suorastaan oppikirjamaista johdatusta siihen, miten tiedeyhteisö ja siihen liittyvä julkaisutoiminta ovat rakentuneet, miten ne toimivat ja miten ne pärjäävät monen kirjavan haastajaporukan kanssa. Näkökulma sopii mainiosti kirjoittajalle, joka on sekä tekniikan tohtori että tiedeviestinnän maisteri.

Tiina Sarja kirjoittaa korostuneen asiallisesti, kuin halutakseen korostaa, ettei häntä saa houkuteltua samoihin käytös- ja ilmaisutapoihin kuin mihin tieteen kriitikot usein näyttävät mieltyneen. Tämä asiallisuus, välillä suoranainen kuivakkuus, on tietysti kaksiteräinen asia. Oppikirjan täytyykin sellainen olla (siis asiallinen), mutta kun kirjan otsikko viittaa ajankohtaiseen polemiikkiin, jää Sarjan perusteltu, mutta jotenkin laimeaksi jäävä analyysi vähän harmittamaan. Monia tieteen menetelmiä ja peruslähtökohtia pysyvästi kritisoivat ajattelutavat eivät joudu missään vaiheessa ryöpytykseen, vaikka olisivat sen mainiosti ansainneet. Suomessa esimerkiksi valtiollinen kirkko on kovin suopea tiedemiehille (yhdessäkin poseerataan mielellään), mutta eivät senkään teologiset lähtökohdat ole sovitettavissa edes alkeellisen tieteellisen ajattelun kanssa (yritetty toki on, huonoin tuloksin).

Toinen ilmeinen Tiina Sarjan kiinnostuksen tai kokemuksen ulkopuolelle jäävä maailma on politiikka melkein kaikissa muodoissaan. Tieteen rahoitusta käsitellään, mutta poliittisten toimijoiden vaikutusta mm. tieteellisen ajattelun arvostukseen ei valitettavasti käsitellä kirjassa ollenkaan. On kuin isoja yhteiskunnallis-taloudellisia ratkaisuja tehtäisiin epäpoliittisessa umpiossa, jossa ongelmat liittyvät enemmänkin tietoteoreettiisiin erilaisuuksiin kuin harkittuihin poikkeaviin tavoitteisiin. Kuitenkin poliittiset päättäjät ovat monella tavalla keskeisessä asemassa varsinkin tieteen perustutkimuksen rahoittamisessa, eikä päätöstä leikata yliopistojen rahoitusta voi erottaa päättäjien maailmankatsomuksista ja ideologisista pyrkimyksistä. Päättäjä ei ole automaattisesti tieteellisen ajattelun ystävä, mutta tätä Sarja ei ole halunnut tai rohjennut avata.

* * *

Itse tartuin kirjaan sen alaotsikon tarjoaman houkutuksen takia. Tiina Sarja pohtii aika laajastikin toisaalta tieteellisen tietoon, toisaalta pelkästään kokemukseen ja mielipiteeseen nojaavan ajattelun ja toiminnan eroa. Näkökulma ei kuitenkaan ole kirjan keskiössä, vaan se on siroteltu vähän sinne ja tänne. Itse olen sitä mieltä, että juuri erilaisten näkemysten perusteluiden suorastaan nihilistinen asettaminen samalle viivalle - mistä jotkut itsetehostuksen tarpeen kiimassa olevat mediatyöläiset ja viestinnän eliittiin päässeet kantavat päävastuun - on se varsinainen ongelma. Kautta aikojen tutkijat ovat käyneet julkista keskustelua maallikoiden kanssa. Mutta vasta nyt annetaan arvovaltaista tukea sellaiselle ajatukselle, että maallikon mielipide on aina vähintään saman arvoinen kuin asiaa tutkineen tieteilijän (tämä lienee nykyinen sukupuolineutraali termi tiedemiehelle) näkemys. Kaikkein räikeimmin populistista "kansan viisaus ohittaa aina tutkijan suppean näkökulman" -väitettä ajavat journalistin irvikuvat ovat ilmiselvästi kateellisia tutkijoiden arvostuksesta ja haluavat itse sille paikalle.

Julkisessa viestinnässä on 2000-luvulla sotkettu tehokkaasti - ja uskoakseni paljon myös tarkoituksellisesti - välttämätön ja usein arvokas dialogi ammattitutkijoiden ja maallikoiden välillä sellaiseen tiedonvälitykseen, joka tähtää jo lähtökohtaisesti tietämisen ja ymmärtämisen lisäämiseen. Kun lyödään saman pöydän ääreen väittelemään uskontotieteilijä, fundamentalistiuskovainen ja ateisti, parhaassa tapauksessa voidaan löytää itse kunkin ajattelussa olevia jääkyhmyjä ja sulatella niitä niin pitkälle, että myönnetään myös tuon toisen pöydän ääressä olevan keskustelijan olevan ihminen kuten minäkin. Ei sellainen hyödytöntä ole.

On kuitenkin kokonaan eri asia uskotella, että tuollaisesta keskustelusta voisi syntyä merkityksellistä uutta tietoa. Ateismi ei edusta tiedettä (vaikka keskusteluun kutsuttu ateisti voi tietenkin olla tieteen edustaja) yhtään sen enempää kuin uskovainen tai uskontotieteilijäkään. Heidän puheenaiheensa ei ole tieteen ulottuvilla edes samalla tavalla kuin vastaava väittely eläin- ja kasviperäisten rasvojen terveysvaikutuksista voisi olla. On paljon asioita, joihin tieteellä ja tieteellisellä ajattelulla ei ole paljoakaan annettavaa (uskonto, politiikka, makuasiat). Toisaalta on paljon asioita, joissa vain tieteellä on mielekästä tietoa tarjottavana (useimmat luonnontieteet, monet sovelletut tieteet) ja vielä enemmän niitä, joitten kohdalla tieteen rooli on vähintäänkin iso kysymysmerkki (talous, teologia, humanistiset alat).

* * *

Ei ole tietenkään Tiina Sarjan vika, että hän on kirjoittanut asiallisen oppikirjan eikä räväkkää, poleemista pamflettia. Sarjan kirja on ehdottomasti hyödyllinen ja tarpeellinen, mutta se ei välttämättä kykene iskemään suoraan siihen mätäpaiseeseen, jota kohti kuitenkin kurkottaa. MV-lehden annilla itseään päivittäin ruokkiva tuskin tarttuu Tiina Sarjan asiatekstiin, joten muitakin konsteja täytyy yrittää. Itse nostan kriittisen tikun nokkaan toimittajat ja heidän taustayhteisönsä. Viime kädessä ne näyttävät sekä esimerkkiä että tarjoavat foorumit tieteenvastaisuudelle. MV ei ole itse ongelma, vaan enemmänkin ongelman tuottama, pahasti tulehtunut näppylä.

On täysin ratkaisevaa vallitseville asenteille, miten toisaalta keskeiset tiedonvälityskanavat (YLE, Hesari jne) ohjaavat keskustelujen tyyliä ja asenteita ja miten toisaalta poliittinen eliitti suhtautuu ns. kokemus- ja mielipidetietoon eli käytännössä populistiseen taktiikkaan. Nyt kun Perussuomalaiset on hallituspuolue, sen oma julkinen retoriitta on lieventynyt, mutta jäsenistön militantti osa ei ole seurannut perässä. Kun poliisi suojelee uusnatseja vastamielenosoittajilta, se on poliittisen eliitin tukea myös tieteenvastaisuudelle. Äärioikeisto on aina halveksinut tutkittua tietoa, koska totuus ei sovi kansalliskiihkoiseen veripuheeseen. Tieteenvastaisuuden tukeminen on aina myös tieteenvastaisuutta.

En itse ole erityisen optimistinen. Vaikka tiedebarometrit ja kirkostaeroamistilastot kertovat hienoisesta taikauskoisuuden vähenemisestä, julkisen puheen laatu ei ole foorumeiden vapautumisen ja määrällisen lisääntymisen seurauksena noussut. Nekin, joiden täytyisi kantaa kovin vastuu tolkun säilyttämisestä, kilpailevat mainosrahoista antautumalla sensaatioiden metsästykseen ja "kansan" mielistelyyn. Hyvä huono esimerkki on Hesarin verkkokeskustelu, joka moderoituna ei tietenkään koskaan yllä MV-lehden avoimesti rikolliseen riehuntaan, mutta joka esimerkiksi sallimalla pysyvän rasistisen venäläisvastaisuuden näyttää mallia. Vastaavasti Yleisradio on selkeästi edistänyt ns. kokemusasiantuntemuksen nousua tiedepohjaisen asiantuntemuksen rinnalle ja jopa ohi. Jos isoiset toimivat näin, miksi se ei vaikuttaisi? Tiedekään ei ole näissä oloissa turvassa.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Valkoisia valheita, osa 1

Jos olisin Suomen valkoisen vallan perinteen vaalija ja ihailija, tätä kirjaa lukisin jatkuva häpeän puna poskilla (tietenkin sillä edellytyksellä, että myöntäisin tosiasiat enkä jatkaisi valheessa elämistä). Marjaliisa ja Seppo Hentilä ovat koonneet yhteen keskeiset tosiasiat historian lyhyestä ajanjaksosta, joka melkein teki Suomesta keisarillisen Saksan siirtomaan ja kuningaskunnan vuonna 1918. Saksalainen Suomi 1918 (Siltala 2016) ei ole pelkästään tärkeä kirja, sen pitäisi kuulua jokaisen satavuotisten valkeiden valheiden lumoissa tai huijaamana edelleen elävän lukemistoon.

Kirja on tärkeä, koska se valottaa toisaalta huonosti tunnettua (tarkoituksellisesti sellaiseksi jätettyä) historian vaihetta, toisaalta osoittaa oikeistolaisen Suomen itsenäisyyspyrkimysten suhteellisuuden ja "vapaussodan" käsitteen perinpohjaisen valheellisuuden. Ensimmäinen on kirjan varsinainen tavoite, jälkimmäinen enemmänkin sivutuote. Kun tulossa ovat sekä Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlinta odotettavissa olevine valheineen (työväestö oli itsenäisyyden perässä todellisuudessa paljon hanakammin kuin porvaristo) että heti perään vuoden 1918 satavuotismuistelu vielä varmemmin odotettavissa olevine taisteluineen historiallisesta totuudesta, Hentilöiden tuore kirja tarjoaa vahvan annoksen kiihkottomasti, mutta ei kuivasti koottuja tosiasioita.

Saksalainen Suomi 1918 tarjosi ainakin itselleni runsaasti uutta tietoa. Ei niinkään tapahtumien yleisestä kulusta, vaan yksityiskohtia, jotka pakottavat miettimään monia vakiintuneita ajatuskulkuja uudelleen. Se juuri onkin mielestäni hyvän poliittisen kirjan tehtävä: tarjota uutta informaatiota ja panna ajattelemaan kokonaisuutta entistä tarkemmaksi ja selväpiirteisemmäksi. Tässä suhteessa Hentilät ovat mielestäni onnistuneet erinomaisesti. Vaikka kirjoittajat eivät salaa yleistä näkemystään siitä, että suomalaiset monarkistit, saksalaisintoilijat ja voittanut valkoinen puoli yleensä toimivat lyhytnäköisesti, ammattitaidottomasti ja monessa tilanteessa yksinkertaisesti typerästi, he eivät sorru paatokseen. Kirjan makoisinta antia on saksalaisten ja suomalaisten toimijoiden ratkaisujen ja motiivien jatkuva kuljettaminen rinnakkain. Se on hyvin valaisevaa.

* * *

Monelle valkoisen Suomen ihailijalle Hankoon 3.4.1918 rantautunut kreivi Rüdiger von der Goltz on edelleen Mannerheimiin rinnastuva sankari. Historian ironiaa on, että juuri Mannerheim suhtautui Goltzin ja saksalaisten maihinnousuun kaikkein kielteisimmin. Mannerheimia raivostutti ajatus, ettei hän saa kaikkea kunniaa punaisten vallan tuhoamisesta. Von der Goltz oli kuitenkin älykäs ja tilanteet tajunnut sotilasdiplomaatti, joten hän pelasti Mannerheimin kasvot sallimalla tämän järjestää tunnetun voitonparaatinsa valkoisina turkislakkeineen ja sipsuttavine hevosineen pari viikkoa sen jälkeen, kun saksalaiset olivat ottaneet vastaan helsinkiläisten kiitokset.

Von der Goltz osoittautuu Hentilöiden esittelyssä muutenkin paljon monisyisemmäksi ja mielenkiintoisemmaksi henkilöksi kuin millaiseksi valkoinen perinnekirjallisuus hänet on kutistanut. Von der Goltz oli ehdottomasti Saksan keisarikunnan asialla, mutta häneltä riitti aitoa myötätuntoa myös Suomea kohtaan (toisin kuin useimmilta muilta saksalaisilta, joille Suomi oli pelkkä pelinappula, kuten pari vuosikymmentä myöhemmin taas saatiin huomata). Punaa vitivalkoisille poskille voi nostattaa myös kuvaus siitä, kuinka paljon inhimillisemmin saksalainen maihinnousujoukko suhtautui punaisiin vankeihin kuin suomalaisten kostonhimoinen rankaisuporukka.

Von der Goltz ja monet muut saksalaiset toimijat näyttäytyvät karussa tapahtumaketjussa nukkemestareilta, joiden liikuttelemat suomalaiset tomppelit sortuvat milloin tolkuttomaan ahneuteen (valkoinen Suomi mm. vaati itselleen Kuolan niemimaata ja suurta osaa Itä-Karjalasta käytännössä vastikkeetta), milloin katteettomaan ja monarkistiseen unelmointiin (elämme tasavallassa vain, koska Saksa hävisi ensimmäisenkin maailmansodan). Jopa kaikkein kiihkeimmät aatteelliset tasavaltalaiset, kuten Santeri Alkio, lumoutuivat nukkemestareiden edessä, vaikka muuten näkivät selvemmin Saksan itsekkäät tarkoitusperät, eivätkä antaneet täysin hämätä itseään. Sen sijaan Svinhufvud, Paasikivi ja muut monarkistiset oikeistojohtajat näyttäytyvät lähinnä hölmöläisinä. Ei Mannerheimkaan Hentilöiltä saa mairittelevaa kuvausta. Kun hän anglofiilina ei suostunut nuoleskelemaan saksalaisia saappaita, vaan lähti mieluummin suosiolla rakentamaan Venäjän keisarin vallan palauttavaa verkostoaan, Mannerheim tuli kuitenkin vahingossa toimineeksi kaukonäköisemmin kuin useimmat muut valkoisen Suomen johtohenkilöt.

* * *

On kiehtovaa lukea siitä johdonmukaisuudesta, jolla Saksa eurooppalaisena suurvaltana suhtautui Suomen pelkkänä pelinappulana ja valmistautui tekemään maastamme siirtomaan, jonka ainoana tehtävänä oli toimia puskurina pohjoisesta työntyviä brittejä vastaan ja jonkinlaisena valttikorttina Venäjän kanssa neuvoteltaessa. Varmasti Saksassa oli Suomeen lämpimästi suhtautuvia yksilöitä, mutta tiukan paikan tullen tunteet jätettiin nopeasti sivuun. Tässä suhteessa kenraali Erich Ludendorff on hyvä esimerkki tylystä strategista, jolle suomalaisten hädällä tai nälällä ei ollut mitään merkitystä, jos niitä ei voinut käyttää Saksan sotilasstrategian hyväksi. Sama kuvio toistui Hitlerin Saksan kanssa. Sitäkin liian moni Suomessa erehtyi luulemaan "ystäväksi".

Saksalainen Suomi 1918 ottaa varovaisesti kantaa myös satavuotiaaseen kiistakysymykseen siitä, ratkaisiko saksalaisten maihinnousudivisioona sisällissodan tuloksen. Sen Hentilät osoittavat vakuuttavasti, ettei Saksaa kiinnostanut valkoisten ja punaisten välienselvittely, sille Suomi oli osa Venäjää ja sitä kautta käynnissä ollutta maailmansotaa. Keisarillinen Saksa oli toki luonnostaan antibolševistinen, mutta toisin kuin valkoinen historiantulkinta on pyrkinyt väittämään, maihinnousua ei motivoinut halu varmistaa valkoisten voitto. Myös punaisten johto neuvotteli saksalaisten kanssa, eikä ole syytä epäillä, etteivätkö saksalaiset olisi voineet operoida myös punaisen Suomen kanssa. Miten pitkälle punaiset olisivat olleet valmiita alistumaan Saksan komentoon, jäi näkemättä. Ainakaan saksalaista kuningasta he eivät olisi kaivanneet.

Mannerheim joutui myöntämään, että valkoisten armeija tarvitsee saksalaisia aseita, mutta koville se otti. Hentilät eivät ota kantaa jyrkästi, mutta rivien välistä voi lukea, että ilman saksalaisten väliintuloa sisällissota olisi heidän mielestään joka tapauksessa kestänyt paljon kauemmin ja kenties päättynyt jollain muulla tavalla kuin se nyt päättyi. Valkoisen historiankirjoituksen suuria valheita onkin ollut esittää saksalaiset samaan aikaan pyyteettöminä vapauttajina ja samaan aikaan vain Mannerheimin urotöiden täydentäjänä. Sama skitsofrenia elää vahvasti edelleen. Itse olen taipuvainen uskomaan, että moni muukin asia kuin sisällissodan lopputulos oli ollut toinen ilman Saksan interventiota. Sitä pohdiskelua jatkan kuitenkin joskus toiste. Saksalainen Suomi 1918 kannattaa joka tapauksessa lukea. Paitsi jos haluaa jatkaa elämistä itsepetoksen ja harhojen vallassa.