Sattumamarsalkka

En oikein osaa selittää, miksi minun piti lukea Martti Turtolan tuore kirja Mannerheim (Tammi 2016). Turtola on sotahistorioitsija, joka kirjoittaa "vapaussodasta" ilman lainausmerkkejä eli hyväksyy julman sisällissodan naamioimisen taisteluksi vapaudesta, vaikka tietää oikein hyvin, että Neuvosto-Venäjä oli laittanut Svinhifvudin matkaan lupauksen siitä, ettei sotkeudu taisteluihin Suomessa ja Mannerheim ei sitten vaan piitannut tästä sähkeestä, koska oli päättänyt palauttaa valtaan Venäjän keisarin ja siihen tehtävään sopi mainiosti suomalaisten työläisten nuijiminen hengiltä ja sitä loogisesti seuraavas hyökkäys Leninin joukkoja vastaan. Mitä nyt saksalaiset tulivat asioita sotkemaan.

Karu tosiasia lienee, että Mannerheim-myytin purkaminen on myönteinen asia, vaikka sen mistä lähtökohdista tekisi ja siksi minäkin tähän kirjaan tartuin. Turtolan kaikkia motiiveja on vaikea tietää, sillä varsinaisesti mitään olennaista uutta hän ei aiheeseen tuo. Mannerheim-kirjathan myyvät varmasti, käsittelytavasta riippumatta. Myytinrakastajat ostavat ylistyskirjoja, myytinmurtajat niitä toisia. Turtolan kirja kuuluu kyllä kiistatta jälkimmäiseen ryhmään, sillä hän keskittyy purkamaan myytin kestämättömiä osatekijöitä, joita on paljon. Nautitaan siis siitä, vaikka kirjan kansi viittaakin myytinrakennuspuolelle.

Turtola tuntee ja hallitsee aihepiirinsä - sotahistorian - erittäin hyvin, mutta kyllä tätä kirjaa olisi ollut syytä vähän myös kustannustoimittajan kautta käyttää. Kirjassa on paljon palasista koottuun viittaavaan asioiden toistelua, ikään kuin kirjoittaja ei enää muistaisi, mitä juuri vähän aikaisemmin kirjoitti. Kustannustoimittaja ja kärkäs lukija tällaiset kuitenkin heti huomaa, harmikseen. Turtolan tapa käyttää huutomerkkejä on myös häkellyttävä. Niistä olisi voinut 90% poistaa ilman vahinkoa ja samalla uskottavuutta parantaen. Kirja myös päättyy dramaturgisesti jotenkin latteasti, kun Turtola käyttää viimeiset sivut lähinnä sen pohdiskelemiseen, kuinka vakavaa Mannerheimin alkoholinkäyttö oli ja voiko sitä kutsua alkoholismiksi. Ei asia merkityksetön ole, mutta ehkä ne viskigrogit eivät kuitenkaan myytissä olennaista roolia ole näytelleet.

* * *

Vaikka Turtolalla on selkäytimessä tarve arvostaa Mannerheimia porvarillisen Suomen pelastajana ja marsalkkana, aika vähän myönteistä hän kohdehenkilöstään onnistuu kasaamaan. Vuoden 1918 sisällissodan ratkaiseminen valkoisten hyväksi, sotavarustelun vuoden 1939 aikana ja kansakunnan yhdistäminen sotien aikana hän mainitsee plus-puolella, mutta kyllä se miinus-puoli on hirveän paljon pidempi ja painavampi. Turtola muistuttaa nuoren Mannerheimin rohkeudesta (jopa uhkarohkeudesta) rintamalla ja kyvykkyydestä organisoida ankaralla kurilla sotkuisia järjestelyjä. Mutta toisaalta Turtola joutuu toteamaan, ettei Mannerheim ollut ammattitaitoinen sotapäällikkö, vaan pikemminkin asiat menivät kuten menivät Mannerheimista riippumatta. Päätöstä olla yhtymättä Leningradin piiritykseen Turtola pitää kaukonäköisenä, vaikka muuten Mannerheimin ratkaisuille löytyy ihan muita motiiveja.

Turtolan kertoman perusteella Mannerheim oli mitä suurimmassa määrin oikeassa paikassa oikeana hetkenä - siis loppujen lopuksi, vaikka ehti lukuisia kertoja myös epäonnistua perusteellisesti lukuisissa hankkeissaan. Lyhyt juhlahetki valkoisen armeijan johtajana 1918 oli tosiasioiden valossa puhdasta sattumaa ja johtui enemmän kyvykkäiden upseereiden vähyydestä kuin Mannerheimin omista toimista. Jos sattuma olisi hiukankin toisin käännellyt johtimiaan, tsaarin uskollinen palvelija ei olisi Suomeen edes tullut ja joku muu olisi saanut yrittää nujertaa punaiset suomalaiset. Hiukan vähemmän sattumanvaraista oli se, että Mannerheim pääsi nöyryyttävien takaiskujen jälkeenkin palaamaan suomalaisen vallan ytimeen sekä sotilaan että poliittisen vallan käyttäjänä, diletanttina itse asiassa molemmissa rooleissa, mutta suunnattoman kunnianhimoisuutensa ansiosta loppujen lopuksi esteet voittaen.

Sen Turtolakin joutuu toteamaan, etteivät Mannerheimin teot myyttiä oikeuttaisi, vaan kyse oli siitä, että hän oli sopiva rooliin, johon hän pyrki ja sopiva jopa Stalinille, joka ei vaatinut Mannerheimia tilille sotarikoksista, joihin tämä ilman muuta syyllistyi paljon suuremmassa määrin kuin tuomitut, joita voi pitää Mannerheimin sijaiskärsijöinä. Stalinkin ymmärsi, että Mannerheimia voi käyttää vakuutena sille, että suomalainen laitaoikeisto ei ryhdy keikuttamaan venettä. Tai kyllähän se keikutti ja Mannerheim antoi salaa vauhtia, mutta ulospäin voitiin teeskennellä, että marsalkka yhdistää koko kansan hävityn sodan jälkeen. Stalin oli yhtä häikäilemätön kuin Mannerheim ja ymmärsi venäläisen aatelisupseerin mielenlaatua ehkä paremmin kuin monet suomalaiset.

* * *

Ehkä oudointa Turtolan analyysissä on se, ettei hän missään vaiheessa tiivistä ääneen Mannerheimin ikäviä luonteenpiirteitä sillä sanalla, joka nykymaailmassa tulee vääjäämättä mieleen. Mannerheim oli ilmiselvä narsisti, ehkä suorastaan psykopaattinen valtavassa epäempaattisuudessaan ja kyvyssään kohdella läheisiäkin ihmisiä julmalla tavalla. Mannerheimin huumorintajuttomuus ja varsinkin kyvyttömyys nauraa itselleen eivät yksin todista narsismista, mutta kun listalle lisätään sairaalloinen kunnianhimoisuus, kyvyttömyys myöntää omia virheitä, pitkävihaisuus, demokratianvastaisuus, loputon vallanhimo ja opportunistisuus, kuva on aika kiistaton. Turtola yrittää selittää Mannerheimin vastenmielisiä luonteenpiirteitä kurjalla lapsuudella. Se lienee osaselitys varsinkin empatiakyvyttömyyteen, mutta eihän pikku Gustaf ennen isän häipymistä ja äidin ennenaikaista kuolemaakaan mikään kullannuppu tainnut olla.

Yksi suuria arvoituksia Mannerheimin tarinassa on se, miksi niin monet kanssapelurit alistuivat hänen tahtoonsa, usein vielä lapsellisten kiukutteluiden ja "muuten minä eroan" -leikkien jälkeen. Psykologisesti luontevan selityksen antaa se narsistin piirre, joka sallii manipuloida ihmisiä ilman omantunnon kolkuttelua. Silti on vakea ymmärtää, etteivät poliitikot nähneet vaaran merkkejä siinä, kuinka Mannerheim eri tilanteissa pyrki systemaattisesti keräämään kaiken vallan itselleen - ja sodan melkeissä siinä pitkälle onnistuikin. Kyllähän jotkut kovat pelurit kuten Paasikivi ja Tanner asian näkivätkin, mutta riittävää rintamaa ei syntynyt tai Mannerheim oli onnistunut tekemään itsestään - tai myytistään - jo korvaamattoman. Ystäviähän Mannerheimilla ei ilmeisesti koskaan ollut, vain lojaaleja ihailijoita, palvelijoita ja tukijoita.

Turtola antaa reilusti tunnustusta viime vuosien tärkeimmälle Mannerheim-kirjalle eli Juhani Suomen vuonna 2013 julkaistulle monumentaaliteokselle Mannerheim - viimeinen kortti? (Siltala). Suomihan repii hajalle erityisesti sotavuosiin liittyviä myytin aineksia niin perusteellisesti, ettei Turtolalle ole jäänyt käytännössä muuta kuin tilaisuus viitata kollegansa perusteelliseen selvitykseen. Tässä mielessä voidaan sanoa, että Turtola ottaa erittäin vahvasti etäisyyttä myytinrakentajiin, vaikka se viimeinen johtopäätös, että Mannerheim oli todella ikävä tyyppi, jääkin sanomatta. Turtola ei rakenna myyttiä, mutta ei halua toisaalta ihan kokonaan luopua ajatuksesta, että Mannerheim on maineensa ja asemansa ansainnut. Siksi tuore kirja jää jotenkin puolitiehen, vaikka kirjoittaja epäilemättä saakin osansa siitä lokasingosta, johon Suomen Mannerheim-falangilla näyttää olevan loputtomasti ammuksia.

PS. Yhden minulle ennestään tuntemattoman historiallisen detaljin Turtola kertoo. Historian suuren ironian mukaan Mannerheimin vapautti muodollisesti Venäjän armeijan palveluksesta allekirjoituksellaan Vladimir Lenin.