Aina joku uskaltaa ajatella toisin

"Toisinajattelija" tarkoitti minun nuoruudessani vain yhtä asiaa eli Neuvostoliiton poliittista järjestelmää sisältäpäin vastustanutta ja uhmannutta yksilöä. Termi oli läpeensä poliittinen ja tarkoitettu muistuttamaan siitä, ettei Neuvostoliitossa ollut sallittua ja hyväksyttyä ajatella "toisin" kuin NKP:n keskuskomitea oli hyväksi arvioinut. En muista, että termillä olisi ollut 1970- ja 1980-luvuilla juurikaan muuta käyttöä. Esimerkiksi Kekkosen ankaraa vastustajaa Kauko Karetta saattoivat kannattajat kehua tällä termillä, mutta koskaan sillä ei tarkoitettu porvarillisessa yhteiskunnassa kaltoin kohdeltua ajattelijaa tai toimijaa. Eihän sellaisia pitänyt olla olemassakaan.

Matti Salminen (ei se bassolaulaja kuitenkaan)  on koonnut kirjan Toisinajattelijoiden Suomi ; Tarinoita yhden totuuden maasta (Into 2016) siltä pohjalta, että porvarillisen vallan haastajat ne Suomessa todellisia toisinajattelijoita ovatkin ja ovat aina olleet. Näkökulmaa voi aavistella kannen punaväristä ja silmiin osuvista tunnettujen vasemmistolaisten kasvoista. Silti Salmisen päätös rajata käsitteellisesti kirjan ulkopuolelle Kauko Kareen kaltaiset toimijat on jollain tavalla harmillinen, koska se typistää varsinaisen aihepiirin ("miksi ihminen ajattelee toisin seurauksista piittaamatta") todellista pienemmäksi. Toki mukana on useita ajattelijoita, joita ei voi millään mittarilla pitää vasemmistolaisina (kuten Urho Kekkonen), mutta kun oikea puolisko on jätetty pois, kuva on väkisinkin vino.

Salminen ei myöskään peittele omaa ideologiaansa, vaikka ei sitä tarkemmin määrittele. Hänen poliittinen kotinsa lienee jossain vasemmistodemareitten kohdalla, ainakin hän suhtautuu suunnilleen yhtä torjuvasti äärioikeistoon ja kommunisteihin. Ehkä tämä henkinen sitoutuminen tuo kirjaan jonkin lisäarvon, mutta itse en sitä oikein hahmottanut. Ehkä odotin vääriä asioita eli neutraalia kaikenlaisen toisinajattelun esittelyä ja erittelyä. Rajauksensa puitteissa Salminen on kyllä tehnyt taustatyötä, mutta olisiko koko toisinajattelun kirjo ollut liian vaativa urakka? Siksikö kirjassa ei myöskään ole minkäänlaista teoreettista johdantoa siihen, mitä "toisinajattelussa" on eri aikoina voitu tarkoittaa?

* * *

Toisinajattelijoiden Suomi piirtää kuvaa miehistä ja muutamasta naisesta, joita valkoinen Suomi on pitänyt valtaansa uhkaavina ja joihin siksi on kohdistettu painostus- ja sortotoimia, toisen maailmansodan jälkeen lähinnä ei-väkivaltaista sanallista aseistusta ja toisaalta vaikenemista hyväksi käyttäen. Osaan tarinansa päähenkilöistä Salminen on selvästi eläytynyt vahvasti, joten tasapuolista esittelyä ei kannata odottaa. Monet kirjaan päässeet ovat toisaalta niin hyvin yleisellä tasolla tunnettuja ja analysoituja, ettei Salmiselle jää paljoakaan mielekästä kerrottavaa. Siksi on hyvä, että hän käyttää tilaa suurelle yleisölle vähemmän tunnettujen rohkeitten ihmisten elämän ja ajattelun kuvailuun. Sellaiset nimet kuten Arvid Järnefelt, Felix Iversen, Aarne Orjatsalo, Erkki Vala, K. H. Wiik, Johan Helo ja Ensio Hiitonen tuskin tulisivat ensimmäisinä mieleen, jos kotimaisia toisinajattelijoita pyydettäisiin luettelemaan.

Salminen tarjoaa sekä taustatietoja että pitkiäkin sitaatteja, jotka puoltavat paikkaansa, kun kyse on näiden ihmisten ajattelun esittelemisestä. Myös lopussa oleva tiivis päähenkilöiden taustoitus on hyödyllinen, vaikka ei koko kirjaa läpi lukisikaan. Kirjan typografia ei tässä suhteessa kuitenkaan ole erityisen onnistunut. Sitaatteja ei ole nostettu millään teknisellä tavalla esiin, vaikka se olisi kirjan rakenne huomioon ottaen ollut täysin perusteltua. Nyt joutuu silmä tarkkana katsomaan, mistä lainausmerkit alkavat ja missä ne päättyvät. Tarkkaavaisuus on tarpeen myös siksi, että Salminen on lisännyt tekstiin runsaasti myös omia pohdintojaan. Siinä ei ole mitään vikaa sinänsä, mutta lukijan on välillä vaikea hahmottaa, kuka on äänessä ja minkäkin näkemyksen esittäjä.

Salmisen kirja olisi taatusti hyötynyt ulkopuolisen kustannustoimittajan avusta. Tyyli horjuu välillä tietokirjan ja ajankohtaisen blogitekstin välillä. Ulkopuolisen silmä olisi ehkä myös huomannut joidenkin asioiden toiston, joka lienee seurausta siitä, että kirjaa on tehty palasina. Yleisissä tietokirjoissa tarjoillaan harvemmin lukuvinkkejä pitkin tekstiä, mutta vaikka tapa tuntui minustakin hiukan oudolta, on pakko myöntää, että monissa tapauksessa Salmisen vinkkailu on ihan hyödyllistä sille, joka ei aihepiiriin ole aiemmin tutustunut. Salminen myös antaa reilusti tunnustusta niille tutkijoille ja historiasta kirjoittaneille, joiden asennetta hän pitää riittävän kriittisenä "yhden totuuden maata" kohtaan.

* * *

Moni (tarkoituksella) unohdettu ajattelija ja yhteiskunnallinen toimija saa Salmisen ansiosta mahdollisuuden tulla muistetuksi rohkeudestaan ja joskus myös kaukonäköisyydestään. Tämän rinnalla Salminen heittää mietittäväksi joitakin villejä ajatuksia kuten kysymyksen siitä, oliko Urho Kekkonen Suomen merkittävin toisinajattelija, hänhän joutui ennen vallan kahvaan pääsyä ja tasavallan valtaistuimelle nousua taistelemaan usein hyvin vahvoja voimia vastaan. Kysymys on tavallaan akateeminen, koska Kekkonen ei ainakaan jäänyt useimpien porvaristoa vastaan puhuneiden tavoin nujerretuksi tai unohdetuksi - tai joutunut esimerkillisen toimintansa takia tapetuksi, kuten Maiju Lassila tai Arndt Pekurinen.

Minusta tuntuu, että "toisinajattelua" ei Suomessa ole oikein koskaan analysoitu kunnolla yhteiskunnallisena ilmiönä, koska termillä on ollut niin voimakas ideologinen lataus. On vaikea tietää, pitikö Paavo Haavikko itseään "toisinajattelijana", K. J. Ståhlberg tuskin ainakaan. Ehkä Salmisen olisikin pitänyt problematisoida keskeistä käsitettään ennen syöksyä historian tapahtumiin. Itselläni on sellainen tunne, että Salmisen kattaukseen tulleita ihmisiä kuvaa paremmin käsite "rohkea yhteiskunnallinen ajattelu" kuin semanttisesti laimeampi "toisin" ajattelu. Useimpia Salmisen sankareita nimittäin yhdistää juuri rohkeus ajaa asiaa, jota virallinen valtaeliitti ei ole halunnut ajettavan (ateismi, pasifismi, työläisten oikeudet, väkivallattomuus, sosiaalinen tasa-arvoisuus jne). Tällainen rohkeus ei mielestäni tee tasavallan presidentistä vielä "toisinajattelijaa".

Toisinajattelun ytimessä on aina asetelma, jossa yksilö asettuu eliitin valtaa vastaan silläkin uhalla, että siitä koituu itselle harmia tai jotain vielä pahempaa. Kaikki toisinajattelu ei ole koskaan ollut hengenvaarallista, mutta kun se on sitä ollut, yksilön rohkeuden ja uhrivalmiuden kysymyksiä on vaikea välttää. Siitä näkökulmasta katsoen Salmisen henkilögalleriassa on kyllä aivan liikaa väkeä. Liikaa niitä, joitten kynä ja suu ovat kyllä olleet vallankäyttäjille epämieluisia, mutta eivät oikeasti vaarallisia. Oikeastaan tekisi mieli sanoa, että ne suurimmat toisinajattelijat ovat menettäneet päättäväisyytensä takia henkensä. Yrjö Kallinen sai valkoiselta Suomelta neljä kuolemantuomiota vuonna 1918, hänen selviämisensä ja siitä seurannut ihmeellinen elämänuransa olivat valkoisen vallan näkökulmasta puhdas vahinko.