Diplomaatit työkkärissä

Kun olin lapsi, suhtauduin diplomaatteihin hyvin kunnioittavasti. Isäni toimi 1960-luvun alussa sotilasasiamiehenä Varsovassa ja sen kautta pääsi suomalaislapsi näkemään vilauksen diplomaattien elämästä (joka poikkesi huomattavasti siitä, mihin kotona oli totuttu). No, eihän se tietenkään sitä loputonta kutsuilla käymistä pelkästään ollut silloinkaan, vaikka lapsen näkökulmasta silti helposti vaikutti. Opin kuitenkin ymmärtämään, että diplomaatti on ihminen, jonka tehtävänä on tulla toimeen muiden kanssa siitä riippumatta, missä ollaan ja keiden kanssa ollaan tekemisissä.

Diplomaateilla ja diplomatialla on pitkä, värikäs ja jokseenkin huonosti tunnettu historia. Maallikon on vaikea ymmärtää, että sekin on pohjimmiltaan vaativaa ammattityötä, vaikka aina silloin tällöin tehtäviin nimitetään myös muilla perusteilla, joskus kaikkia järkiperusteita vastaan. Diplomaatin täytyy olla kielitaitoinen, sosiaalisesti lahjakas ja mielellään laajasti sivistynyt. Viinapään on syytä olla hyvä, ellei satu olemaan lasiinsylkijä. Poliitikot ajattelevat mielellään, että diplomaatin tärkein kyky on olla luotettava sanansaattaja, joka ei niinkään ajattele itse vaan toteuttaa kotimaasta tulevia ohjeita. Sotilaat ovat vielä ihan oma ryhmänsä: sotilasasiamiehet ovat laillistettuja vakoilijoita näytelmässä, jossa kaikki tietävät, että kaikki tietävät.

Diplomatian historia on pitkälle suurvaltojen tai sellaiseksi pyrkivien tasapainottelua sotimisen ja muiden keinojen välillä. Pienille valtioille diplomatia on keskeinen väline pysyä hengissä isoisten kahinoidessa. Niille isoille vallankäyttäjille, jotka ovat von Clausewitzinsa lukeneet ja ymmärtävät, että sota ei saa olla tavoite vaan politiikan jatkamista muilla keinoin, diplomatia voi toimia jopa osana sotavalmisteluja. Pienille vallankäyttäjille diplomatia taas voi olla keino pysytellä neuvottelupöydässä ja välttää joutuminen inhimillisesti ja taloudellisesti kauhistuttavaan sotimiseen.

* * *

Kun ajattelee 2000-luvun maailmanpolitiikan näyttämöä, on vaikea välttää vaikutelmaa, että vaikka diplomaattien ammattikunta vielä on muodollisesti olemassa ja toiminnassa, sitä ei käytetä enää samaan kuin aikaisemmin eli neuvottelemaan rähinöinnin sijasta, etsimään kohtuullista kompromissia avoimen tappelun sijasta ja pelastamaan vallankäyttäjien kasvot tilanteissa, joissa he omaa kömpelyyttään tai taustavoimiensa pysyvän typeryyden takia uhkaavat menettää sekä uskottavuutensa että kansainvälisen maineensa. Diplomaatit ovat joutuneet sivuraiteelle prosessissa, jossa vallankäyttäjät eivät halua sopia, vaan nujertaa vastustajansa, saada kiistattoman voiton ja hegemonian.

Diplomatian nykyinen alennustila (tai ehkä pikemminkin pakotettu työttömyys) juontaa uskoakseni Neuvostoliiton romahtamisen jälkeiseen aikaan. Ydinaseiden tuottama kauhun tasapaino oli pakottanut myös mekkalointiin taipuvaiset mukautumaan siihen tosiasiaan, ettei erimielisyyksiä kerta kaikkiaan saanut päästää liian suuriksi. Päätoimijoitten keskinäiseen sotimiseen ei ollut varaa kenelläkään. Kun Neuvostoliitto katosi maailmannäyttämöltä, alkoi välittömästi vallan uusjako, jossa Yhdysvallat arveli hetken kypsäksi ilmoittautua planeetan ainoaksi supervallaksi ja johtajaksi.

Olen jokseenkin varma, että tämä maailmanpolitiikan muutos ei ollut ammattidiplomaattien neuvojen mukainen, vaan se kumpusi kansallishenkisistä kuvitelmista ja ahneista imperialistisista toiveista. Kun Yhdysvallat Pearl Harbourin jälkeen luopui sivustakatsomisen roolista, sen poliittiset johtajat uskoivat nyt voivansa saada kaiken. Ammattidiplomaatti ei tällaiseen lyhyeksiajatteluun sortuisi, koska siihen ammattitaitoon kuuluu poliittisen historian perusteiden ymmärrys. Se puolestaan opettaa, että sanelu on huono vaihtoehto neuvotteluille, sopimiselle ja kaikkien osapuolten toiveiden huomioon ottamiselle. Kaikki imperiumit sortuvat.

* * *

Nyt kun Yhdysvalloissa ja sen ulkopuolella jännätään, miten Donald Trumpin presidenttikausi muuttaa maailmanpolitiikan kuvioita, Euroopassa ja Suomessa joudutaan ottamaan huomioon sellainenkin mahdollisuus, että Neuvostoliiton romahduksesta alkanut kausi on päättymässä ja Yhdysvallat ehkä kääntyy sisäänpäin (niitä sisäisiä ongelmia riittääkin, ei Trumpia olisi muuten äänestetty presidentiksi). Yhdysvaltojen vanavedessä kiltisti seilanneet EU-maat joutuvat nyt arvuuttelemaan, pitääkö heidän kaivaa Venäjän-tuntijansa ja diplomaattinsa naftaliinista tai työkkäristä. Heidän palveluksiaanhan ei ole kymmeneen vuoteen tarvittu ollenkaan, kun suhteita Venäjään on hoidettu diplomatian sijasta propagandalla. Venäjä on Ukrainan kriisistä lähtien toiminut samoin. Diplomaatti vain pöydän yhdellä puolella on arvoton, Putin kyllä tietää sen.

Kaikkialla Euroopassa noussut populistinen, rasistinen ja ksenofobinen kansallishenkisyys ei ole vahinko tai sattuma. Se on tulosta siitä, että neuvottelut ja sopiminen on korvattu sanelulla. EU:n demokratiavajeen syveneminen vuosi vuodelta on tästä surullinen esimerkki. Eurooppa ei ole sairastunut, se on lietsottu halveksimaan sopuisuutta ja huomaavaisuutta, hurraamaan sapelinkalistelulle, militarismille ja rahan ylivallalle. Kun itsekkyys ja ahneus ovat osoittautuneet ainoiksi EU-maita yhdistäviksi ilmiöiksi, ei kannata ihmetellä äärimmäisten näkemysten suosion äkillistä kasvua. Näin käy, kun diplomatia korvataan uhkailuilla ja painostuksella, sovun etsiminen nyrkin heristyksellä.

Suomi pärjäsi ison ja oikukkaan Neuvostoliiton naapurina loppujen lopuksi häkellyttävän hyvin. Se oli pitkälti Urho Kekkosen vahvan tahdon ja taitavuuden ansiota: Suomessa kyllä olisi riittänyt niitä, jotka neuvokkaan itädiplomatian sijasta olisivat hakeutuneet Yhdysvaltojen helmoihin seurauksista piittaamatta. Kekkonen oli itse taitava diplomaatti, vaikkei varsinainen ammattilainen ollutkaan. Tänä päivänä Suomessa ei ole vain Kekkosen kokoista aukkoa ulkopoliittisessa osaamisessa, meillä on vielä isompi ongelma siinä, että valtaeliitti on kokonaan unohtanut perinteisen diplomatian merkityksen. Nykyisen hallituksen ulkoministeri Timo Soini on niin kallellaan angloamerikkalaiseen maailmaan, ettei hän ymmärrä olevansa vastuussa myös Suomen idänpolitiikasta (sitähän ei enää oikeastaan ole, mitä nyt Sauli Niinistö ehkä hiukan yrittää vanhoja perinteitä tekohengittää). Kun joku yhden aatteen Ulkopoliittinen instituutti korvaa älykkään diplomatian, ollaan isossa pulassa. Sellaisessa nyt ollaan.