Valkoisia valheita, osa 1

Jos olisin Suomen valkoisen vallan perinteen vaalija ja ihailija, tätä kirjaa lukisin jatkuva häpeän puna poskilla (tietenkin sillä edellytyksellä, että myöntäisin tosiasiat enkä jatkaisi valheessa elämistä). Marjaliisa ja Seppo Hentilä ovat koonneet yhteen keskeiset tosiasiat historian lyhyestä ajanjaksosta, joka melkein teki Suomesta keisarillisen Saksan siirtomaan ja kuningaskunnan vuonna 1918. Saksalainen Suomi 1918 (Siltala 2016) ei ole pelkästään tärkeä kirja, sen pitäisi kuulua jokaisen satavuotisten valkeiden valheiden lumoissa tai huijaamana edelleen elävän lukemistoon.

Kirja on tärkeä, koska se valottaa toisaalta huonosti tunnettua (tarkoituksellisesti sellaiseksi jätettyä) historian vaihetta, toisaalta osoittaa oikeistolaisen Suomen itsenäisyyspyrkimysten suhteellisuuden ja "vapaussodan" käsitteen perinpohjaisen valheellisuuden. Ensimmäinen on kirjan varsinainen tavoite, jälkimmäinen enemmänkin sivutuote. Kun tulossa ovat sekä Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlinta odotettavissa olevine valheineen (työväestö oli itsenäisyyden perässä todellisuudessa paljon hanakammin kuin porvaristo) että heti perään vuoden 1918 satavuotismuistelu vielä varmemmin odotettavissa olevine taisteluineen historiallisesta totuudesta, Hentilöiden tuore kirja tarjoaa vahvan annoksen kiihkottomasti, mutta ei kuivasti koottuja tosiasioita.

Saksalainen Suomi 1918 tarjosi ainakin itselleni runsaasti uutta tietoa. Ei niinkään tapahtumien yleisestä kulusta, vaan yksityiskohtia, jotka pakottavat miettimään monia vakiintuneita ajatuskulkuja uudelleen. Se juuri onkin mielestäni hyvän poliittisen kirjan tehtävä: tarjota uutta informaatiota ja panna ajattelemaan kokonaisuutta entistä tarkemmaksi ja selväpiirteisemmäksi. Tässä suhteessa Hentilät ovat mielestäni onnistuneet erinomaisesti. Vaikka kirjoittajat eivät salaa yleistä näkemystään siitä, että suomalaiset monarkistit, saksalaisintoilijat ja voittanut valkoinen puoli yleensä toimivat lyhytnäköisesti, ammattitaidottomasti ja monessa tilanteessa yksinkertaisesti typerästi, he eivät sorru paatokseen. Kirjan makoisinta antia on saksalaisten ja suomalaisten toimijoiden ratkaisujen ja motiivien jatkuva kuljettaminen rinnakkain. Se on hyvin valaisevaa.

* * *

Monelle valkoisen Suomen ihailijalle Hankoon 3.4.1918 rantautunut kreivi Rüdiger von der Goltz on edelleen Mannerheimiin rinnastuva sankari. Historian ironiaa on, että juuri Mannerheim suhtautui Goltzin ja saksalaisten maihinnousuun kaikkein kielteisimmin. Mannerheimia raivostutti ajatus, ettei hän saa kaikkea kunniaa punaisten vallan tuhoamisesta. Von der Goltz oli kuitenkin älykäs ja tilanteet tajunnut sotilasdiplomaatti, joten hän pelasti Mannerheimin kasvot sallimalla tämän järjestää tunnetun voitonparaatinsa valkoisina turkislakkeineen ja sipsuttavine hevosineen pari viikkoa sen jälkeen, kun saksalaiset olivat ottaneet vastaan helsinkiläisten kiitokset.

Von der Goltz osoittautuu Hentilöiden esittelyssä muutenkin paljon monisyisemmäksi ja mielenkiintoisemmaksi henkilöksi kuin millaiseksi valkoinen perinnekirjallisuus hänet on kutistanut. Von der Goltz oli ehdottomasti Saksan keisarikunnan asialla, mutta häneltä riitti aitoa myötätuntoa myös Suomea kohtaan (toisin kuin useimmilta muilta saksalaisilta, joille Suomi oli pelkkä pelinappula, kuten pari vuosikymmentä myöhemmin taas saatiin huomata). Punaa vitivalkoisille poskille voi nostattaa myös kuvaus siitä, kuinka paljon inhimillisemmin saksalainen maihinnousujoukko suhtautui punaisiin vankeihin kuin suomalaisten kostonhimoinen rankaisuporukka.

Von der Goltz ja monet muut saksalaiset toimijat näyttäytyvät karussa tapahtumaketjussa nukkemestareilta, joiden liikuttelemat suomalaiset tomppelit sortuvat milloin tolkuttomaan ahneuteen (valkoinen Suomi mm. vaati itselleen Kuolan niemimaata ja suurta osaa Itä-Karjalasta käytännössä vastikkeetta), milloin katteettomaan ja monarkistiseen unelmointiin (elämme tasavallassa vain, koska Saksa hävisi ensimmäisenkin maailmansodan). Jopa kaikkein kiihkeimmät aatteelliset tasavaltalaiset, kuten Santeri Alkio, lumoutuivat nukkemestareiden edessä, vaikka muuten näkivät selvemmin Saksan itsekkäät tarkoitusperät, eivätkä antaneet täysin hämätä itseään. Sen sijaan Svinhufvud, Paasikivi ja muut monarkistiset oikeistojohtajat näyttäytyvät lähinnä hölmöläisinä. Ei Mannerheimkaan Hentilöiltä saa mairittelevaa kuvausta. Kun hän anglofiilina ei suostunut nuoleskelemaan saksalaisia saappaita, vaan lähti mieluummin suosiolla rakentamaan Venäjän keisarin vallan palauttavaa verkostoaan, Mannerheim tuli kuitenkin vahingossa toimineeksi kaukonäköisemmin kuin useimmat muut valkoisen Suomen johtohenkilöt.

* * *

On kiehtovaa lukea siitä johdonmukaisuudesta, jolla Saksa eurooppalaisena suurvaltana suhtautui Suomen pelkkänä pelinappulana ja valmistautui tekemään maastamme siirtomaan, jonka ainoana tehtävänä oli toimia puskurina pohjoisesta työntyviä brittejä vastaan ja jonkinlaisena valttikorttina Venäjän kanssa neuvoteltaessa. Varmasti Saksassa oli Suomeen lämpimästi suhtautuvia yksilöitä, mutta tiukan paikan tullen tunteet jätettiin nopeasti sivuun. Tässä suhteessa kenraali Erich Ludendorff on hyvä esimerkki tylystä strategista, jolle suomalaisten hädällä tai nälällä ei ollut mitään merkitystä, jos niitä ei voinut käyttää Saksan sotilasstrategian hyväksi. Sama kuvio toistui Hitlerin Saksan kanssa. Sitäkin liian moni Suomessa erehtyi luulemaan "ystäväksi".

Saksalainen Suomi 1918 ottaa varovaisesti kantaa myös satavuotiaaseen kiistakysymykseen siitä, ratkaisiko saksalaisten maihinnousudivisioona sisällissodan tuloksen. Sen Hentilät osoittavat vakuuttavasti, ettei Saksaa kiinnostanut valkoisten ja punaisten välienselvittely, sille Suomi oli osa Venäjää ja sitä kautta käynnissä ollutta maailmansotaa. Keisarillinen Saksa oli toki luonnostaan antibolševistinen, mutta toisin kuin valkoinen historiantulkinta on pyrkinyt väittämään, maihinnousua ei motivoinut halu varmistaa valkoisten voitto. Myös punaisten johto neuvotteli saksalaisten kanssa, eikä ole syytä epäillä, etteivätkö saksalaiset olisi voineet operoida myös punaisen Suomen kanssa. Miten pitkälle punaiset olisivat olleet valmiita alistumaan Saksan komentoon, jäi näkemättä. Ainakaan saksalaista kuningasta he eivät olisi kaivanneet.

Mannerheim joutui myöntämään, että valkoisten armeija tarvitsee saksalaisia aseita, mutta koville se otti. Hentilät eivät ota kantaa jyrkästi, mutta rivien välistä voi lukea, että ilman saksalaisten väliintuloa sisällissota olisi heidän mielestään joka tapauksessa kestänyt paljon kauemmin ja kenties päättynyt jollain muulla tavalla kuin se nyt päättyi. Valkoisen historiankirjoituksen suuria valheita onkin ollut esittää saksalaiset samaan aikaan pyyteettöminä vapauttajina ja samaan aikaan vain Mannerheimin urotöiden täydentäjänä. Sama skitsofrenia elää vahvasti edelleen. Itse olen taipuvainen uskomaan, että moni muukin asia kuin sisällissodan lopputulos oli ollut toinen ilman Saksan interventiota. Sitä pohdiskelua jatkan kuitenkin joskus toiste. Saksalainen Suomi 1918 kannattaa joka tapauksessa lukea. Paitsi jos haluaa jatkaa elämistä itsepetoksen ja harhojen vallassa.