Timothy Snyder on yhdysvaltalainen historioitsija, jonka tuore suomennos (Antero Helasvuo, joka ei käytä muuten onnistuneessa käännöksessään suomalaista venäjän translitterointitapaa) Tie epävapauteen (Siltala 2019) sijoittuu jonnekin tietoteoksen ja pamfletin välimaastoon. Vaikka kirjassa on satoja viitteitä, Snyder ei edes yritä todistaa keskeisiä syytöksiään, vaan kirjoittaa niistä paatoksella, jonka vain ehdoton oikeassaolemisen usko voi synnyttää. Tältä osin Snyder on kaukana viileästä historian tutkinnasta ja tulkinnasta. Snyderilla on viesti - Venäjä on kaikin puolin kelvoton ja nyt se on tekemässä Yhdysvalloista kaltaistaan -, jota ei tule kyseenalaistaa.
Snyder on vuonna 1969 syntynyt holokaustitutkija, joka haluaa selittää Hitlerin lisäksi myös Stalinin, Putinin ja Trumpin. Näkökulma ja asenteet ovat vain kovin perinteisellä tavalla "amerikkalaisia". Snyder ei ole esimerkiksi vaivautunut sen vertaa marxilaisuuteen paneutumaan, että kykenisi tekemään eron "sosialismin" ja "kommunismin" välillä. Tyypilliseen tapaan Snyder ei myöskään hahmota Yhdysvaltain globaalia ulkopolitiikkaa minkäänlaisena aktiivisena voimana, kriittisyydestä puhumattakaan. Samaa epäanalyyttisyyttä edustaa tapa kirjoittaa, kuinka Baltian ja Itä-Euroopan maat "liittyivät" EU:hun. Todellisuudessahan näitten maitten kohdalla on syytä puhua "liittämisestä", koska se oli EU:n ja USA:n johdon tietoinen pyrkimys. Ulkopuolelle jätettiin vain Venäjän liittolaisiksi arvioidut.
Snyder ei mitenkään peittele äärimmäisen kielteistä perusasennoitumistaan Venäjään ja venäläisyyteen. Hän näkee vain Venäjän aktiivisena ja aggressiivisena, EU ja USA ovat leppoisia, ystävällisiä ja koko ajan puolustuskannalla. Tällaisesta silmälappuisuudesta ei tietenkään seuraa mitään erityistä hyvää, vaan lukija alkaa epäillä sellaisiakin väittämiä, jotka voivat hyvinkin pitää paikkansa. Kun näkee yhden osapuolen vain "pahan valtakuntana", vaikka ei juuri sitä termiä käytäkään, todistelu korvautuu paatoksella. Sellaista jaksaa vain valmiiksi uskovainen.
* * *
Timothy Snyder on tyystin eri kannalla kuin esimerkiksi Masha Gessen, joka on kuvannut Putinin miehenä ilman ideologiaa, yksinkertaisesti rahaan ja valtaan kiintyneenä taviksena. Snyder marssittaa esiin "fasistifilosofi" Ivan Iljinin (1883-1954), joka saa kunnian toimia Putinin keskeisenä ideologisena esikuvana. Myös Lev Gumiljovin (1912-1992) eurasianismi ja Aleksandr Duginin (1962-) antisemitistinen fasismi ovat Snyderille osa Putinin ideologista taustaa, kun tämä vuonna 2012 päätti lopettaa EU:n ja Yhdysvaltojen näkemisen myönteisinä ja ryhtyi aktiivisesti tuhoamaan näitä. Syyksi Snyder esittää sen, että kun Venäjän kehittäminen muiden rinnalle osoittautui mahdottomaksi, Putin päätti romahduttaa muut Venäjän tasolle.
Snyderin logiikan mukaan ilmiöt, kuten Brexit, oikeistopopulismin nousu Euroopassa, Ukrainan kriisi ja Trumpin nousu presidentiksi olivat kaikki seurausta Putinin uudesta strategiasta ja ehkä vain siitä. Snyderin globaalilla näyttämöllä ei ole muita aktiivisia toimijoita kuin Putinin Venäjä. Kiina, Yhdysvallat ja Eurooppa ovat kukin tahoillaan hyväntahtoisesti hiljaa, ymmällään ja avuttomia Putinin pirullisen ovelien juonien ja modernin verkkovaikuttamisen edessä. Melkein voisi luulla Putinin keksineen internetin ja somen, niin suvereenisti hän hallitsee niitten avulla maailmaa.
Snyder käsittelee pitkään sekä Ukrainaa että Yhdysvaltain presidentinvaaleja. Ukrainan suhteen hänen näkemyksensä on kirkas ja yksivärinen; jopa oligarkit siellä ovat pohjimmiltaan demokraattisia, eikä äärioikeistoa ole kuin Venäjän propagandassa. Maidanin epäselväksi jäänyt joukkosurma ei ole epäselvä Snyderille; asialla olivat tietenkin Putinin käskyttämät tarkka-ampujat. Tämä kaikki on itsestään selvää, koska kyseessä oli Putinin uuteen strategiaan kuuluva pyrkimys riistää Ukraina EU:lta. Mitään yhteyttä Krimin ja Ukrainan sotilasstrategiseen sijaintiin ei Snyderille ole olemassa.
* * *
Kirjan mielenkiintoisin osa on sen loppu, jossa Snyder piirtää ns. Russiagaten kokovartalokuvan lähtien siitä väitteestä, että Putinin valitsi Trumpin presidentiksi. Pohdintoihin siitä, miten Putin pitää Trumpia pihdeissään, Snyderillä on valmis vastaus (tämäkin ilman todisteita): venäläiset raharikkaat pelastivat Trumpin joutumasta vararikkoon, rahoittivat hänen hankkeitaan ja tekivät Trumpista velallisen. Samasta syystä Trump ei voi paljastaa verotietojaan, joista venäläisten osuus kävisi ilmi. Tämähän voi olla totta, vaikka tähän asti yleisin selitys Trumpin nöyristelylle on ollut venäläisten Moskovassa kuvaama jopa Trumpille kiusallinen filmi.
Snyderille ns. Russiagate on sataprosenttisesti totta, ei mikään teoria. Kirja on kirjoitettu ennen Robert Muellerin tutkimusten julkaisua, mutta tuskin Snyder olisi mieltään muuttanut vain sen takia. Kirjan kuvaus siitä, kuinka ylivertaisella taidolla ja oveluudella venäläiset huijasivat sekä Yhdysvaltain kaikkia tiedustelupalveluita, poliitikkoja, kansaa ja lehdistöä, on hengästyttävä. Snyderin tarinaan uskominen on kirjaimellisesti uskon asia, koska hänen todistusaineistonsa on olematonta. Usko kumpuaa tässä tapauksessa siitä, että siltä asiat näyttävät, jos hyväksyy teorian Putinin pyrkimyksestä tehdä Yhdysvalloista Venäjän kaltainen rappeutunut kleptokratia.
Huijasiko Putinin myös Yhdysvaltoja johtavat rikkaimmat miljardöörit? Siihen Snyder ei ota kantaa. Hän ei puhu niistä kahdesta tehtävästä, jotka Trump sai rikkaalta eliitiltä: varmistaa korkeimman oikeuden konservatiivisuus ja vähentää rikkaiden verotusta. Snyder ei kirjoita mitään asioista, jotka eivät loogisesti sovi yhteen hänen Putin-teoriansa kanssa. Tämä kääntää tasapainon lopullisesti pamfletin puolelle. Sadat viitteet eivät pelasta, kun historioitsija valikoi mukaan vain omaa teoriaa tukevat osaset. Tie epävapauteen on toki kiinnostavaa luettavaa poliittisen historian harrastajalle, mutta suuhun jää tunne, että on kuitenkkin seurannut Fox Newsin kaltaisen propagandamedian lähetystä.
Korruptio Suomessa (Into 2019) tarttuu tärkeään aihepiiriin, mutta ei valitettavasti ole niin onnistunut lukupaketti kuin toivoisi. Toimittaja Salla Nazarenko, jonka nimiin antologia on jostain syystä kirjattu, vaikka hänen osuutensa teksteistä ei ole edes laajin tai painavin, on koonnut yhteen joukon tekstejä, joiden tyylilaji vaihtelee niin rajusti, että asiaan perehtymätön lukija on ymmällään. Tässä olisi selvästi tarvittu kokoavaa otetta, mutta näyttää siltä, ettei siihen ole ollut joko halua tai kykyä, kustantajalla tai Nazarenkolla. Johdannossa oleva tehtävälista on sinänsä hyvä, mutta yhteys kirjan teksteihin ei ole selkeä.
Korruptio Suomessa koostuu selkeästi kahdenlaisista teksteistä. Yli puolet on akateemisia pienoistutkielmia, joista vastaavat Erkki Laukkanen (Corruption Perceptions Index) ja Tommi Niinimäki (juridiset näkökulmat, kolme tekstiä). Tämä osasto on niin spesifiä ja epäpopularisoitua tekstiä, että pelkään pahoin sen avautuvan vain asiantuntijoille kunnolla. Maallikko ymmärtää kuitenkin sen, että Suomen korkealle tilastoissa nostava korruptiomittari on pahasti vääristävä ja rakennettu ylikorostamaan köyhien maiden ongelmia ja aliarvioimaan varakkaiden maiden hyväveli-tyyppisiä järjestelmiä.
Salla Nazarenko on itse kirjoittanut johdannon Myytti korruptiovapaasta Suomesta, jossa hän perustelee, miksi meillä suomalaisilla ei ole mitään syytä elvistelyyn. Meiltä puuttuu arkinen setelinvaihtokorruptio, mutta muita vastikkeellisia palveluksia vaihdetaan pontevasti. Venla Mäntysalo on paneutunut näihin rakenteellisiin ongelmiin ja hyvä veli -verkostoihin, joskaan ei mielestäni tuo mitään varsinaisesti uutta ja dramaattista tietoa aiheesta.
* * *
Hiukan samaa ongelmaa on Jarno Liskin korruptiohistoriikissa Konjakkia ja kaksoisrooleja. Liski käy läpi sodanjälkeisen Suomen eräitä tunnettuja ja varsinkin poliittisiin toimijoihin liittyviä tapauksia. Todennäköisesti motiivina on ollut muistuttaa siitä, että korruptio ei ole mikään uusi ilmiö vaan pikemminkin uusiutuva luonnonvara. Liskin kuvaamat tapahtumat ovat kuitenkin asianharrastajille tuttuja, eikä sinänsä sujuvasta ja ansiokkaasta katsauksesta jää juuri uutta mietittävää. Rahan houkutus on ikuinen ja konnuuden muodot vaihtelevat yllättävän vähän.
Ehkä hiukan yllättäen kirjan vahvimmaksi osioksi muodostuu professori Janne Saarikiven itsekriittinen teksti Hyvinsyöneen tunnustuksia korruptio-Suomesta. Saarikiven kattaus keskittyy ymmärrettävästi ns. akateemisiin piireihin, mutta piirtyvä kuva on kaikessa inhorealistisuudessaan vaikuttava. Jos kulttuurimme korkeimmassa kärjessä (?) toimitaan näin raadollisesti ja hävyttömästi täysin systemaattisesti ja pysyvästi, millaista mahtaa meno olla vähemmän sivistyneissä piireissä.
Saarikiven tekstin vahvuus nousee juuri oman itsensä laittamisesta likoon. On vaikea moralisoida miestä, joka avoimesti tunnustaa syyllistyneensä itsekin samaan, mistä moittii kollegoitaan. Tällaiseen rehellisyyteen ei suomalaisessa julkisuuskulttuurissa juuri koskaan törmää, siksikin se tuntui raikkaalta aiheensa ikävyydestä huolimatta. Saarikivi heittää lukijalle myös kovan pähkinän purtavaksi: onko Suomesta tullut juuri siksi niin tasa-arvoinen ja hyvinvoiva, että meillä on ollut tehokkaat kansalliset korruption muodot, jotka eivät ole tuhonneet rakenteita vaan pitävät niitä pystyssä?
* * *
Korruption kitkeminen on tunnetusti viheliäisen vaikeata. Ennen muuta siksi, että päävastuu toimista lankeaa luonnostaan juuri niille, jotka siitä korruptiosta hyötyvät. Ei ole uskottavaa, että poliittinen järjestelmä, jonka kaikki ilmansuunnat harrastavat korruptiota omalla tavallaan, yhtäkkiä muuttuisi puhtoiseksi ja rupeaisi totisiin toimiin korruption juurimiseksi. Ja jos jatkamme Janne Saarikiven viitoittamilla ajatusladuilla eteenpäin, pitäisikö meidän kitkemisen sijasta kysyä, millainen korruptio on kansakunnalle hyödyllisintä?
Me suomalaiset inhoamme ajatusta, että opettajalle pitäisi antaa lahjus hyvästä todistuksesta, poliisille voitelurahaa liikennerikkomuksen unohtamisesta tai virkamiehelle ruskea kirjekuori, että hän ylipäätään hoitaisi tehtävänsä. On paljon helpompi sietää "maan tapaa" ja "hyvien veljien" näljästelyä keskenään. Sehän on pääosin näkymätöntä ja kohtuuteen tyytyvä kansalainen voi ajatella, että pois silmistä, pois mielestä, lieneekö tuota edes olemassa.
Korruption syvin raivostuttavuus on siinä, että sen voima perustuu maksukykyyn. Korruptio on aina eriarvoista ja eriarvoistavaa. Mitä varakkaampi ihminen on, sitä myönteisempi ilmiö korruptio on. Rutiköyhä ei voi lahjoa ketään, mutta hänet voi helposti pakottaa rikolliselle tielle, kun vaihtoehtoa ei anneta. Mitä laajempaa ja avoimempaa korruptio on, sitä epävakaampi ja eriarvoisempi yhteiskunta on. Tämän takia sitä vastaan on taisteltava, vaikka rintama olisi kuinka heiveröinen ja työmäärä lannistavan suuri. Paremmassa yhteiskunnassa on vähemmän korruptiota ja vähemmän korruptiolle altista mieltä.
Tartuin Nina Kokkisen kirjaan Totuudenetsijät
: esoteerinen henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin
taiteessa (Vastanpaino 2019) ristiriitaisin miettein. En ole
kiinnostunut uskonnollisuudesta sen missään olomuodossa, se on minulle etäisempi asia kuin Andromedan galaksi. Mutta tunnen suurta vetoa Hugo Simbergin
kuvista avautuvaan maailmaan, mitä se sitten edustaakin. Olen myöskin
tutustunut, pääosin sattumalta ja muitten töitten seurauksena esoterian ja
okkultismin maailmaan, teosofiaan, ruusuristiläisyyteen ja muihin virallisen
kansankirkon opin ja tavat haastaneisiin hengellisiin (tai henkisiin, jokainen
päättäköön itse) virtauksiin.
Kokkinen on tehnyt merkittävästi työtä ja Totuudenetsijät
on graafisesti hieno saavutus. Oikoluku on hoidettu kunnolla, silmään osui vain
Viktor Rydbergin etunimen heilahdus Victoriksi sivulla 54. Silti lukukokemus
oli väsyttävä. Osittain syy on aiheessa: jos eivät olemattoman etsimisen
tuhannet muodot innosta ja kiinnosta, niihin keskittyvä kirja on väkisin turhauttava.
Osittain syynä on ehkä myös Kokkisen erittäin pitkälle ja syvälle menevä
analyysi ja johtopäätösten teko. Sitä ei ole syytä sinänsä moittia, mutta taas: jos
kuvataiteen motiivien arvuuttelu ei innosta, tällainen määrä vain kolmen
taiteilijan töihin keskittyvää analyysia voi olla ylivoimainen urakka.
Nina Kokkisen kirja avaa joka tapauksessa kolmen suositun ja
tunnetun taiteilijan ajattelua merkittävästi. Todennäköisesti tämä avaus ei ole
kaikille taiteen ystävillekään tuttua asiaa, joten kirjalle on tässäkin
mielessä aitoa kysyntää. Mutta paradoksaalista tai ei, en usko Totuudenetsijöiden
varsinaisesti lisäävän esoterian ja "okkulttuurin" (Kokkisen
ehdottama termi) ymmärtämisen mahdollisuuksia. Vaikka Nina Kokkinen yhdistää
suomalaisten taiteilijoiden mietteet kansainvälisiin virtauksiin ja keskeisiin
ajattelijoihin, ei hänkään voi mitään sille, että esoteria ja okkulttuuri ovat
pysyvästi hyvin sekalainen kokoelma kuvitelmia, joita yhdistää usko
todellisuuden ulkopuoliseen "toiseen maailmaan", joka on jotain muuta
kuin kirkkojen julistama totuus.
* * *
Tunnen ilmeisen vastaväitteen: vaikka okkultistien tavoittelemaa maailmaa ja totuutta ei olisikaan olemassa, on itse etsintä kulttuurisesti kiinnostavaa ja etsinnän tiimellyksessä syntyneet tekstit, kuvat ja musiikki kiinnostavia itsessään. Tämä on osittain totta. Monet taiteilijat ovat saaneen olemattoman jahtaamisesta virikkeitä. Emme väheksy Johann Sebastian Bachin saavutuksia säveltäjänä vain sillä perusteella, että pidämme hänen Jumal-uskoaan lapsellisena ja tyhjän päällä lepäävänä. Luovan ihmisen inspiroituminen on tosiasia, vaikka lähde ja muusa olisivat mielikuvituksen tuotetta.
Kulttuuri- ja uskontohistoriallisesti on kiinnostavaa, etteivät erityisesti Simberg ja Akseli Gallen-Kallela tallautuneet uskonnollisesti vanhoillisimpien ja kiihkoilevimpien jalkoihin. Tosin Simbergin Tampereen tuomiokirkkoon tekemät työt pelastuivat vain niukalla äänestyspäätöksellä ja tuskin niitä Gallen-Kallelan alastomia impiä ja uroita kaikki katselivat hyväksyvästi. 1900-luvun alussa eli vielä voimakkaana sellainen kristillinen eetos, että alastomuus sinänsä on synnillistä, häpeällistä ja kiellettyä, vaikka tiettävästi kaikki ihmislapset ovat toistaiseksi syntyneet maailmaan ilman vaatteita.
Nina Kokkinen muistuttaa myös siitä, että taiteilijakolmikkomme edusti teologisesti lähinnä sitä ajattelua, että historiallinen Jeesus oli ihminen, vaikka olisi kuinka ollut myös Jumalan poika. Tässäkään he eivät olleet linjassa kirkon edustaman kolminaisuusopin kirjaimen kanssa. Joissakin kirkollisissa piireissä pidettiin epäilemättä epäilyttävänä sitä, että Jeesus maalattiin kovin arkisen näköisenä, siis ihmisenä. En kuitenkaan löytänyt selviä esimerkkejä siitä, että taiteilijoiden puhdasoppisuutta olisi julkisesti vaadittu tai epäilty kirkon itsensä puolelta. Ehkä siellä puolella ymmärrettiin, että moinen olisi suosittujen kuvataiteilijoiden kohdalla kaksiteräinen miekka.
* * *
Voiko taide nousta stimuloivista kemikaaleista, kuten Jean Sibelius ilmeisesti uskoi, tai esoteerisestä etsinnästä? Ovatko Bachin sävellykset niin taidokkaita, koska hän oli Jumalaan uskova kirkkosäveltäjä? Olisivatko Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Simbergin työt olleet huonompia ilman hengellistä pohdintaa ja etsintää? Onko teosofian voimalla luotu tekstejä, joita ei muussa viitekehyksessä olisi voinut syntyä? Näihin kysymyksiin Nina Kokkinen ei mielestäni varsinaisesti tartu, mikä ei sinänsä ole yllättävää, koska vastaaminen on äärimmäisen vaikeaa.
Emme pysty simuloimaan toisenlaisia taiteellisia elämänuria. Olisiko uskonnoton Olivier Messiaen säveltänyt jotain toisin? Olisiko uskonnollinen Johann Wolfgang von Goethe jättänyt kirjoittamatta kuolemattomat runonsa? Pitäisikö Hugo Simbergin tauluja analysoida pikemminkin tyydyttämättömän seksuaalisuuden ja hylätyn rakkauden kuin hengellisen etsinnän heijastuksina? Emme tiedä, emmekä tule koskaan tietämään. Oma intuitioni väheksyy tätä "hengellistä nostatusta", koska arvelen sen olevan vain satunnainen ilmaus taiteilijan mielessä muutenkin olevalle. Mutta ei minulla sen kummempia todisteita ole kuin muillakaan. Pohtia kannattaa edelleen.
Hugo Simbergin maalaus Haavoittunut enkeli on vuodelta 1903 ja se sisältyy Ateneumin kokoelmiin. Myöhemmin hän toteutti saman työn Tampereen tuomiokirkon seinämaalauksena 1905-1906, merkittävimpänä erona taustamaiseman tehtaanpiiput, joita alkuperäisessä työssä ei ole. Nimi on jälkipolvien antama, Simberg ei itse halunnut teosta selittää eikä nimetä. Minusta se oli hyvä ratkaisu, taiteen on hyvä jäädä arvoitukseksi.
Katsoin Netflixin viisiosaisen sarjan The Family. Tämä Jeff Mossin ohjaama ja kirjailija Jeff Sharletin tuottama elokuva kertoo salaisesta organisaatiosta, jonka tavoitteena on valta Jeesukseen uskovien valkoisten miesten johtamassa maailmassa. Tai valta kaikenväristen miesten johtamassa maailmassa, voi rivien välistä myös lukea ja ymmärtää. Elokuva on vaikuttava, mutta itse olisin tiivistänyt sen parituntiseksi dokumentiksi ilman näyteltyjä osia. Ymmärrän, mihin niillä Yhdysvaltain markkinoilla tähdätään, mutta nämä jaksot ovat toisaalta omiaan hämärtämään sitä, mikä on "totta", mikä fiktioksi puettua oletusta.
Siihen nähden, miten paljon vaivaa tämä "Perhe" (tai Fellowship) on nähnyt salatakseen olemassaolonsa ja vaikutusvaltansa, Sharlet on kyennyt keräämään varsin paljon myös aitoa dokumentaarista aineistoa sekä tuoreita haastatteluja. Jälkimmäisissä äänessä ovat sekä Perheen tukijat että kriitikot, joista useimmat ovat entisiä, nyt pettyneitä tukijoita. Organisaation keskeinen henkilö, karismaattinen Douglas Coe ehti kuolla ennen dokumentin valmistumista (17.2.2017), mutta hänen persoonansa valottuu kyllä perusteellisesti muutenkin.
Dokumenttia on kritisoitu siitä, että se keskittyy Coen toimintaan Yhdysvaltain republikaanipuolueen konservatiivisempien edustajien piirissä. Ulkopuolisesti se ei näytä olennaiselta asialta, koska Coelle oli yhdentekevää, mitä uskontoa tai politiikkaa hänen kohdehenkilönsä edusti, kunhan sai tämän houkuteltua oman Jeesus-lippunsa alle. Doug Coe ei ollut uskonnollinen fundamentalisti vaan pikemminkin yhdellä kortilla pelaava yhteiskunnallinen toimija. Tuon kortin nimi oli ja on "Jeesus". Maallisen ja uskonnottoman ihmisen ihmettelyyn siitä, miten Jeesuksella olisi vastaus aikamme suuriin ongelmiin Coella oli aina sama vastaus: Jeesus + nothing. Käsittämätön määrä vaikutusvaltaisia, vanhoillisia miehiä dokumentin mukaan on kuitenkin pitänyt tätä tyhjänpäiväisyyttä uskottavana yhtälönä.
* * *
Jos ei jämähdetä pohtimaan sitä, mitä todellista annettavaa The Familyllä on ollut annettavana yhdysvaltalaisille poliitikoille paitsi rahaa, tukea ja suojaa skandaaleita (näitä dokumentti esittelee kiusallisen tarkasti), on pakko pohtia kysymystä siitä, onko Doug Coen johtama Perhe uhka demokraattiselle yhteiskunnalle Yhdysvalloissa tai peräti koko maailmalle. Itse sanoisin, että ainakin Yhdysvalloissa Perheen valta on järkyttävän suurta ja näkymättömyydessään aito uhka. Yhdysvalloissahan uskonto ja valtio on muodollisesti erotettu toisistaan, mutta samaan aikaan uskonto on mukana kaikessa, mitä valtiojohto tekee tai ei tee.
Onko Doug Coe synnyttänyt globaalin uhkan? Ainakin hän on yrittänyt pontevasti. Eräs keskeinen väline on ollut Kansallisen rukousaamiaisen (National Prayer Breakfast) nimellä tunnettu tapahtuma, johon kerätään poliittisessa avainasemassa olevia miehiä ympäri maailmaa. Harvempi tietää, ettei kyseessä ole suinkaan Yhdysvaltain presidentin järjestämä rukoushetki, vaan Perheen sataprosenttisesti hallitsema tapahtuma, jota presidentit sitten tervettä itsesuojeluvaistoa noudattaen osallistuvat, olivat asioista mitä mieltä tahansa. Kun Timo Soini ulkoministerinä osallistui näihin tilaisuuksiin, hän teki juuri kuten Doug Coe oli suunnitellut eli antoi Perheelle julkisen tukensa projektissa, jonka kaukaisena tavoitteena on maailma, jota johtavat pelkästään Jeesukseen uskovat miehet.
Suomesta katsottuna koko tämä Perheen touhu ja jeesustelu vaikuttaa yhtä aikaa uskomattomalta ja aika koomiselta. Ajatus siitä, että joku pokkana väittää oman Jumalansa määränneen, että maailmaa täytyy johtaa Jeesukseen uskovien miesten voimin, on jo niin omahyväinen, että sitä on vaikea ottaa vakavasti. Kuitenkin kun katsoo itse dokumenttia, joutuu pohtimaan, voivatko kaikki nämä Perheelle omistautuneet miehet olla taitavasti näytteleviä huijareita? Koko tämä yhdysvaltalainen uskonnollisuus on niin kummallinen asia, ettei siihen oikein osaa suhtautua. On kuin katsoisi kokonaista eduskunnallista viimeisenkin tolkkunsa menettäneitä timosoineja ja päiviräsäsiä. Sitä haluaa vain herätä painajaisesta mahdollisimman pian.
* * *
Oman tulkintani mukaan The Family perustuu toisaalta henkilökohtaiseen karismaan, toisaalta miesten välisen lojaaliuden ylikorostamiseen. Edellinen on totta, jälkimmäinen lähinnä sosiaalisella paineella synnytetty keinotekoinen ilmiö. Näitä miehiä yhdistää myös poliittinen kunnianhimo, joka saa tekemään Perheen kannalta kiusallisia rötöksiä. Mutta kuten katolisessa perinteessä, kaiken saa anteeksi, jos pysyy uskollisena Doug Cohenin Jeesukselle. Mitä kaikkea se sitten merkitseekään. Sharletin dokumentin perusteella The Family on itseriittoinen, ylimielinen, äärivanhoillinen, mieskeskeinen ja taloudellisesti menestyneiden toimijoiden kerho.
Dokumentti kertoo paljon karisman tehosta. Eräs vaikuttavimpia hahmoja on jotenkin irrallisena elokuvassa mukana oleva, selvästi köyhempään kansanosaan kuuluvien ja pääosin mustaihoisista koostuvaan ryhmään kuuluva vanhempi musta mies. Hänen viestistään on vaikea saada selkoa, mutta jotenkin hän onnistuu vakuuttamaan lojaaliuttaan Perheelle ja vaatimaan mustille tasaveroisia mahdollisuuksia. Loistava esiintyjä, käännyttäisi kenet tahansa mihin tahansa. Ja käännyttämisestähän tässä kaikessa on lopulta kysymys. Omaksu minun näkemykseni ja minä tuen sinua tulevaisuudessa. Näinhän maailma pitkälle toimii.
Mutta kyllä minua tämän Perheen arvot ja avoin pyrkimys uskonnolliseen maailmanvaltaan myös kauhistuttavat. Emme tiedä, kuka sitä valtaa loppujen lopuksi käyttäisi. Donald Trumpille annetaan ohjelmassa nimi "wolfking". Hän edustaa susia, jotka näyttävät nynnyille kaapin paikan, vaikka onkin mitä ilmeisimmin tekopyhä eikä taatusti usko mihinkään muuhun jumalaan kuin siihen, jonka voi kirjata pankkitilille. Doug Coenin Perheeseen ei nynnyillä ole asiaa. Doug Coenin Jeesus ei ole nynny lempeyden saarnaaja, vaan temppelin väkivalloin puhdistava, kulmahammasta näyttävä toimija.
Pidin kovasti Asta Lepän kirjasta Voittajien varjot (Kirjapaja 2017). Leppä jatkaa tavallaan siitä, mihin ehti, kirjassaan Sävyttömät sanat : Kun vastakkainasettelut saivat vallan (Kirjapaja 2019). Kaksi vuotta sitten tähtäin oli selkeästi yleisessä eriarvoisuudessa ja vallassa. Nyt on näkökulma huomattavasti henkilökohtaisempi, yksilöllisempi ja sen myötä tekstit toisistaan riippumattomampia. Temaattisesti tekstejä sitoo kysymys minän suhteesta maailmaan. Lepällä on nyt ehkä enemmän kysymyksiä kuin selviä vastauksia.
Kuten aiemminkin, Asta Leppä kirjoittaa harmaan ja mustan eri sävyillä, mutta teksti on täynnä pieniä värillisiä läiskiä, joiden ansiosta lukija ei lamaannu kauhusta tai silkasta myötätunnosta. Parhaimmillaan Leppä tarjoilee todella oivaltavia vertauskuvia, kuten hektisyydestä kirjoittaessaan: "On kuin olisi juuttunut jonkinlaiseen Kronoksen byrokratiaan ilman henkilöllisyystodistusta". (s. 151) Ei ihme, että Leppä on osallistunut jo yhteen novellikokoelmaan; voi hyvin kuvitella hänet myös kokonaan fiktion puolelle.
Kaikki tämän esseekokoelman aihepiireistä eivät iskeneet minuun yhtä hanakasti, mutta se ei tietenkään ole kirjoittajan vika. Yhtä sukupolvea vanhempana suhtautuu terveyden ja sairauden, nuoruuden ja vanhuuden kysymyksiin kirjoittajaakin tylymmin, armottomammin. Se ei kyllä vie arvoa Lepän huomioilta ja kysymyksiltä, pohdinnat esimerkiksi lumelääkinnästä ovat varsin mielenkiintoisia. Arvokasta on myös puhua anoreksian kaltaisesta ilmiöstä oman kokemuksen kautta.
* * *
Essee Jotakin pahaa hyvässä tutkii ikuista hyvän ja pahan ongelmaa kiinnostavasti mm. 1970-luvun lapsen näkökulmasta. Yllättäen en tunnista itseäni ja kokemuksiani Lepän kuvauksesta, jonka mukaan "tuon ajan lapsia kutsuttiin tavan takaa tuhmiksi". Paljon paremmin hänen kuvauksensa vastaa mielikuviani omasta lapsuudestani 1950-luvulla, jolloin muistan itse pelänneeni kaikkein eniten sitä, että osoittautuisin jotenkin "tuhmaksi" aikuisten määrittämällä tavalla. (Osoittautui, että ymmärsin asian varsin vääristyneesti, kun tulkitsin minuun koulumatkalla törmänneen aikuisen toimet omaksi tuhmuudekseni). Ilmeisesti Asta Lepän lapsuus on osunut pahasti myöhästyneelle 1950-luvulle.
Asta Leppä käy pahuuden tietä aika perusteellisesti käsitellen mm. Magda Goebbelsia ja Robert J. Oppenheimeria. Lopulta hän päätyy kysymään, kannattaako näistä perinteisistä käsitteistä oikeastaan pitää kiinni? Vastaukseksi löytyy runoilija Ralph Waldo Emersonin ajatus siitä, ettei oikeasti ole hyvää eikä pahaa, on vain auttamista ja loukkaamista. Vain teot merkitsevät jotain ja jokainen meistä tekee sekä hyviä että huonoja tekoja. Ratkaisevaa onkin, kumpien tekojen määrä on kasvussa.
Tässä suhteessa Asta Leppä näkee paljon huolestuttavia asioita, joita hän pohtii avausesseessään Mustat ja valkoiset. Vaikka ihmiskunnan kehityksessä on kiistatta tapahtunut myös valtavaa edistystä (ilman ironiaa), erityisesti 2010-luvun somettunut ilmapiiri on myös jyrkästi korostanut vastakohtaisuuksia, mustavalkoista ajattelua (jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan) ja jotenkin 1970-luvulta paremmin tuttua kärjistynyttä ilmapiiriä, jossa totuudella ei ole viihdearvoa, kaikki määräytyy sen mukaan, miltä asiat näyttäytyvät ja kuulostavat, miten niitä voi käyttää vallantavoittelun välineenä.
* * *
Asta Lepän yhteiskunnallinen poleemisuus on tässä kokoelmassa jotenkin pinnan alla, mutta kyllä se siellä tallella edelleen on, ratkaisu on harkittu: "Olen kovin pahoillani, jos seurauksena on nyt pettymys siitä, etten käytä terävää kieltäni ja hassunhauskoja sanontojani ruotimaan niitä 'pöljiä', jotka eivät ole samaa mieltä kanssani päivänpolttavista kysymyksistä. En katso, että minun osallisuudestani tuohon kuorolauluun olisi mitään rakentavaa hyötyä." (s. 18)
Kysymys osallisuuden, aktiivisuuden roolista yksilön elämästä piinaa kirjoittajaa selvästi ja monelta suunnalta. Hän haluaisi päästä eroon menestyspropagandasta, velvollisuuspuheesta ja päästä vapaaksi niistä vaatimuksista, joita jättimäisen kaupalliset toimijat meille ihmispoloille koko ajan asettavat. Mutta onko meistä siihen, jaksammeko väsymykseltämme ja masennukseltamme "panna vastaan sille koneistolle, joka tainnuttaa meidät tällaisiksi?" (s. 205)
Asta Leppä nostaa lukijan eteen peilin, jota ei saa pois, jonka taakse ei pääse kurkistamaan. Peilistä näkyy enimmäkseen ikäviä asioita, mutta eihän niille voi lopullisesti antautua, eihän? Hyvillä teoilla on sentään vielä mahdollisuus.
Kustantaja on valinnut tälle kirjalle kannen, joka ainakin minussa herätti voimakkaan "tätä-en-halua-ottaa-käteeni" -reaktion. Erityisen voimakkaasti minua kavahduttaa selän ratkaisu kirjoittaa tekijän ja kirjan nimi alkamaan eri suunnista ja kohtaamaan niin, että lopputulos on aina ärsyttävä. Kaikki varmasti graafikon tarkkaan harkitsemia ratkaisuja. Ilman Asta Lepän aiemman kirjan myönteistä kantovoimaa en tähän kirjaan olisi luultavasti kirjaston hyllyssä koskaan tarttunut. Liian tehokas kansi?
