Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

maanantai 31. toukokuuta 2021

Kiinnostava aihe, onneton toteutus

Arne Somersalo kuuluu niihin suomalaisen äärioikeiston toimijoihin, jonka nimi vilahtelee siellä täällä 1920- ja 1930-lukujen poliittisen historian luvuissa, mutta ei koskaan ehdi kunnolla tarkentua. Siksi tartuin uteliaana Veikko U. J. Heinosen kirjaan Arne Somersalo : Ilmavoimien 1920-luvun komentaja - Tuntemattomin tunnettu suomalainen fasisti? (AC Air Art Oy 2020). Kirjoittaja on taustaltaan lentäjä, upseeri ja valtio-opin tohtori Jyväskylän yliopistosta (2011). Poliittisesta historiasta hän on suorittanut approbaturin Helsingin yliopistossa 1981. Kirja on omakustanne, AC Air Art on Heinosen oma yritys. Kirjan taittajaksi, kustannustoimittajaksi ja oikolukijaksi on merkitty Thoûa Heinonen. Kustantaja tulkitsee - väärin - tekijänoikeutta ilmoittamalla, että Kaikki arkistokuvat on uudelleen muokattu, mistä syystä kustantaja kieltää niiden jäljentämisen ja levittämisen. Laki ei todellisuudessa tarjoa tällaista mahdollisuutta, vaan kyse on lain omavaltaisesta tulkinnasta.

Aloitan näinkin omituisesti, koska tämä kirja on julkaisuna melkoinen raakile. Kuvissa on paljon mielenkiintoisia tapauksia, mutta monet niistä on käytännössä tuhottu aivan liian mustalla painatuksella. Se on sinänsä looginen ratkaisu taitossa, jossa luvut aloittavat sivut on painettu mustalle pohjalle. Mutta kuvat ovat pieni ongelma tekstin rinnalla. On täysin sallittua, ettei tietokirjoittaja tee omaa tutkimusta, vaan kokoaa hajallaan olevaa informaatiota ja muokkaa siitä aiemmin puuttuneen kokonaiskuvan. Heinonen on selvästi tavoitellut jotain tällaista, mutta aivan liian suuri osa melkein 500-sivuisesta kirjasta koostuu paitsi pitkistä ja usein aika huonosti perustelluista sitaateista (mm. 2 ja 1/2 sivua käytetään Upseerikokousten sääntöjen kirjaamiseen), yksioikoisesta aiempien kirjoittajien ja tutkijoiden näkemysten kertaamisesta. Somersalon henkilökuva jää repaleiseksi ja mm. perhesuhteet käyvät jotenkin ilmi kuin vahingossa kirjan loppuosassa. Siellä täällä on Heinosen omia tulkintoja, mutta ne hukkuvat yleiseen sota- ja poliittisen historian kuvailuun.

Loppujen lopuksi vain Somersalon rooli IKL:n ja sen lehtien keskeisenä kirjoittajana saa kirjassa selvästi uutta valaistusta. Tämä osio on mielenkiintoinen, samoin kuin Suomen ilmavoimien alkuvaiheiden kuvaus, vaikka se jääkin yllättävän byrokraattiseksi. Kirjoittajan lentäjätaustaa vasten olisi voinut odottaa sen olevan kirjan keskeisimpiä jaksoja. Aivan liian pitkään ja yksityiskohtaisesti Heinonen kuvailee Lapuan liikkeen ja erityisesti Mäntsälän kapinan vaiheita. Hän nimittäin tulee jokseenkin sellaiseen päätelmään, ettei Somersalolla todellisuudessa ollut kummankaan kanssa mitään erityistä roolia, vaikka oli vahva sympatisoija ja Vihtori Kosolan liittolainen. Näissä kohdissa korostuu se, ettei Heinonen ole tehnyt omaa tutkimustyötä, vaan on keskenään ristiriitaisten lähteiden varassa. Myös Somersalon roolista Suomen Suojelusjärjestön (S.S.L.) toimitsijana ja ideologina olisi mieluusti lukenut vähän enemmänkin, mutta ilmeisesti ilman erillistä tutkimustyötä kertomista ei ole ollut.

* * *

Olen harvoin lukenut tämän aihepiirin omakustannettakaan, joka olisi kielellisesti niin onneton kuin tämä elämäkerta (Heinoselle elämänkerta). Jos kustannustoimittaja- oikolukija on parantanut kirjan kieliasua, en halua edes ajatella lähtökohtana ollutta käsikirjoitusta. Arvelen kuitenkin, ettei kumpikaan, ei kirjoittaja eikä oikolukija, ole ymmärtänyt, että oikoluvun tarkoituksena on korjata kirjoitusvirheet, kielivirheet, nimissä olevat virheet ja yleinen luettavuus. Seuraavien esimerkkien tarkoitus ei ole ilkeillä, vaan osoittaa, miten keskeneräinen teksti on kirjamuodossa lopulta julkaistu. 

Heinonen ei tunne sanojen biografia ja bibliografia eroa. Puhuessaan erilaisista henkilöhistoriikeista hän puhuu koko ajan bibliografioista. Pervitiinin hän kuvailee morfiinin johdannaiseksi, vaikka kyseessä on synteettinen metamfetamiini. Saksan kieli horjahtelee tuon tuostakin, mm. ebenholts ja keisari Vilhelm, minkä lisäksi erisnimet tuottavat muutenkin toistuvia vaikeuksia (mm. Brocopé, Hjelmman on välillä Hjelmann, välillä Hjellman tai Hjelmmann, mannerheim, kultaranta, Hurja-Hilja Riipinen asiatekstissä, Immelmanin po. Immelmannin jne.). Kulosaari ei kuulunut vuonna 1918 Helsinkiin. Lisäksi kaikki selkeät kirjoitusvirheet, joista hauskimpia ovat Ääneslinna ja Kulosaara sekä 1800-luvun tapahtumiin liittyvät vuosiluvat 1942 ja 1948. Ne ovat kaikki harmittomia virheitä, mutta kuvastavat oikoluvun tasoa.

Systemaattisesti esiintyviä kielioppivirheitä on valitettavan paljon, Pilkkuja on käytetty hyvin säästeliäästi, ison ja pienen alkukirjaimen käyttö substantiiveissa (tunnettu Filosofian tohtori) ja adjektiivimaisissa ilmaisuissa (Etelä-Pohjanmaalaisten liike) horjuu, monista lauseista puuttuu kokonaan verbi ja verbit ovat toistuvasti yksikössä, vaikka subjekti on monikossa. Myös syntaksivirheet ovat yleisiä. Heinonen käyttää kohdehenkilöstään kolmea muotoa ilman mitään ymmärrettävää logiikkaa: Arne, Somersalo ja Arne Somersalo. Myös vuoden 1918 sodan nimi vaihtelee kirjoittajan omassa tekstissä; Heinonen on pyrkinyt käyttämään sisällissotaa, mutta unohtaa sen välillä innostuen puhumaan vapaussodasta, joskus myös kansalaissodasta. Eräiden henkilöiden nimenmuutosta hän toistelee useamman kerran, aivan kuin ei muistaisi todenneensa asiaa jo aikaisemmin. Kirjassa ei ole hakemistoa, vaikka teksti vilisee ihmisten ja järjestöjen nimiä. Taittoon on jäänyt häiritsevän paljon orpo- ja leskirivejä, jotka olisivat kaikki olleet hoidettavissa. Tekstin sisällä viittaus tutkimuksiin horjuu, ääriesimerkkinä muoto Haapala, Pertti (1986) toteaa. Sivulla 389 on kuvateksti yhtäkkiä englanniksi.

* * *

On harmillista, että tilaisuus tuoda lukijoille hyvin kirjoitettu ja kiinnostava henkilöhistoriallinen tietoteos jää kesken. En sano, että Arne Somersalo on tarpeeton kirja, varmaan kaikki lukijat eivät koe sitä kuten minä olen kokenut. Pohdin tähän lopuksi asiaa, joka väistämättä liittyy kaikkiin jyrkkiä näkemyksiä esittäneiden ihmisten historiikkeihin. Lukija nimittäin pohtii tahtomattaankin, miten kirjoittaja suhtautuu kohdehenkilöönsä. Heinonen on lisännyt pitkän alaotsikon, jonka loppuosa on selvästi tarkoitettu koukuttamaan myös sellainen lukija, jota ei Somersalon persoona tai ilmailu-ura sinänsä kiinnostaisi. Kutsumalla Somersaloa fasistiksi kysymysmerkin kerta Heinonen heittää lukijalle täkyä, mutta joutuu myös vastaamaan heittoonsa.

Heinonen on selkeästi pyrkinyt välttämään vanhanaikaisinta isänmaallista perinnekirjoittelua, joka näkee tehtäväkseen nostaa kohdehenkilö jalustalle ja pyyhkiä sitten kaikki havaitut pölyt ja likatahrat näkymättömiin. Heinonen ei piirrä Somersalosta mitenkään täydellistä päähenkilöä, vaikka ei pystykään välttämään koko kirjaa leimaavaa myötämielisyyttä. Heinonen jättää käyttämättä tilaisuuden määritellä Somersalon fasistisuuden määrää tai laatua, eikä kirjasta esimerkiksi löydy asiaa valottavia esimerkkejä vaikkapa Ajan Suunnan tai Savon Suunnan palstoilta. Somersalon äärioikeistolaisuutta ja antikommunismia ei sinänsä peitellä, mutta ne saavat kirjassa jotenkin "luonnollisen" perustelun. 

Heinonen tulee todenneeksi kantansa ehkä puolivahingossa viimeisessä kappaleessa, jossa hän siteeraa Mikko Uolan tutkimusta Sinimusta veljeskunta (1982). Näin kirjoittaa Uola: Ei ole syytä epäillä niitä arvioita, joiden mukaan IKL:n jäsenistö antoi sota-aikana suhteellisesti katsoen kaikkein suurimman uhrin isänmaalle. (s. 482) Tähän Heinonen toteaa En väitä vastaan. (s. 465) Molempien tohtoreiden henkilökohtainen empatia suomalaista äärioikeistoa kohtaan on tietysti sallittua. Heinosen kohdalla loppukaneetti on kuitenkin aika huonosti perusteltu. Kuvatessaan Somersalon kuolemaa hän joutuu toteamaan, että oli mikä tahansa kerrottu versio totta, ne kertovat kaikki miehestä, joka ei jaksanut tai halunnut enää taistella, vaan tapatti itsensä Kiestingissä. Tällainen uhri sopii hyvin äärioikeistolaiseen muisteluhistoriaan, jota tämän päivän uusnatsit jatkavat sekä Eugen Schaumanin että Bobi Sivénin haudoilla. Mutta onko lopulta itsekkäämpää ja merkityksettömämpää uhria kuin itsensä surmaaminen? Heinonen ei ole kyennyt sanomaan Somersalosta tylyä totuutta, ei ole ehkä halunnutkaan, mutta lukija voi sen tekstistä päätellä.

maanantai 17. toukokuuta 2021

Myrkyllinen miehuus

En ole varma siitä, voinko kirjoittaa mitään hyödyllistä tai mielenkiintoista kirjailija ja kriitikko Juhani Branderin kirjasta Miehen kuolema : Pohdintoja maskuliinisuudesta (WSOY 2020). Epävarmuuteni johtuu siitä, että vaikka Branderin käsittelemät aiheet ovat tavallaan tuttuja, koen olevani miehen rooleista ja miehuudesta niin etäällä, että tunnen olevani jäävi. Päätin kuitenkin kokeilla, koska mielestäni Miehen kuolema on tärkeä puheenvuoro. Se on tärkeä tavalla, jota en välttämättä edes ymmärrä muuten kuin intuitiivisesti. Arvelen nimittäin, että Brander pystyy puhuttelemaan kaltaisiaan miehiä, joiden joukkoon itse en kuulu. Uskon melkein, että Brander puhuttelee niitäkin miehiä ja poikia, jotka hänen mukaansa "vihaavat lukemista".

Branderin kirja koostuu tiiviisti toisiinsa niveltyvistä esseistä, joiden yhtenäinen puhetapa, miltei hengästynyt kiihkeys, perustelee sekä jokseenkin suoraviivaisen käsittelyn että runollisen ja miehisen huumoriherjailun välillä liikkuvan tunneskaalan. Vaikka kirjan yleisilme on synkkä, jopa masentava, sen analyysi ei koostu pateettisesta itseruoskinnasta (vaikka itsekritiikkiä on runsaasti), vaan enemmänkin muutoksen mahdollisuudesta tilanteessa, jossa muutos ei ole mahdollinen. Brander tuntuu sanovan, ettei sille myrkylliselle mieskuvalle ja sen tuhotöille voi mitään, mutta silti niille on pakko voida vaikka mitä. 

Kirjan myönteisiin puoliin kuuluu ehdottomasti se, ettei Brander esitelmöi ja paasaa hyveellisen puhujapöntöstä. Hän on oman todistuksensa mukaan mitä tyypillisin myrkyllisen miehuuden näyte ja esimerkki. Paitsi että hän on kyennyt katsomaan asiaa tuon miehuuden ja miehuullisuuden pintakalvon molemmilta puolilta. Useimmat meistä eivät siihen kykene, eivät tule edes ajatelleeksi, että miehuuskin voi olla elämänmittainen kupla. Brander inhoaa "toksista maskuliinisuutta", mutta tietää sormenheristelyn merkityksettömyyden ja voimattomuuden. Kysymys on niin isosta asiasta, että sen edessä on syytä nöyrtyä ja ihmetellä enemmän kuin jaella käyttäytymisohjeita.

* * *

Brander käsittelee lukemista ja urheilua (erityisesti lätkänpelaamista), häpeää ja uhoa, seksiä ja homottelua, Päätaloa ja kouluampujia, armeijaa ja #metoo-kampanjaa, mutta puhuu erittäin vähän naisista, naiseudesta ja mistään niihin ehkä liittyvästä. Silti ne ovat koko ajan läsnä, vaiettuna vaihtoehtona, käsittämättömänä halujen ja inhon ristiriitana, joka saa hyvin monet miehet käyttäytymään paitsi typerästi, myös yksinkertaisesti sietämättömän naisvihamielisesti. Branderin kuvaamassa maailmassa nainen on miehelle yhtä aikaa mahdoton ja välttämätön pala elämäksi kutsuttua hullunmyllyä. Siinä vaiheessa kun useimmilla naisilla elämän peruskuviot ovat jo opeteltuja, mies joutuu keskelle vaatimuksia ja ratkaisuja, joista hän ei ymmärrä yhtään mitään.

Brander ei ole onneksi miespateettinen millään lailla. Hän ei keksi tekosyitä miesten typerälle käyttäytymiselle. Jonkinlaista aseettomuutta ja avuttomuutta hänkin monin paikoin viestittää, mutta tiukan paikan tullen hänen näkökenttänsä on rationaalinen erittely, yritys ymmärtää sitäkin, mikä ei vaikuta olevan ymmärrettävän rajoissa. En tiedä, naurattavatko Branderin ironiset kielikuvat kaikkia, minua kyllä. Kun miehinen typeryys kipuaa kohti lakipistettään ja sitten vielä sen yli, mikään kädestä pitäminen ja selkään taputtaminen ei kerta kaikkiaan auta. Miehen pitää kohdata itsensä ei-miehen silmin, mikään muu ei herätä.

* * *

Palaan lopuksi alussa mainitsemaani jääviyden tunteeseen. Juhani Brander on esikoiseni ikäinen. Meitä erottaa kolme vuosikymmentä, mutta kirjaa lukiessa jouduin toistuvasti kysymään, olenko vain unohtanut elämäni "myrkyllisen miehuuden" ja sen ilmentymät vai eikö niitä jostain syystä ole ollutkaan? Minulta puuttuvat nimittäin melkein kaikki Branderin värikkäästi kuvaamat miehisyyden kokemukset. Ei ole koskaan lyönyt ketään enkä saanut "turpaani" (pikkuveljen kanssa nahistelua ja tönimistä en laske). En ole koskaan ollut edes lähellä turpaansaamista. Siksikö, että olen osannut puhua itseni häämöttävistä vaikeuksista vai siksi, että kaikki alfauroksiksi pyrkivät möhkäleet ovat aina vaistonneet, etten ole edes mukana siinä kilpailussa?

Minulla ei ole kouluajalta (1957-1968) minkäänlaisia kokemuksia poikien tai nuorison keskinäisistä tappeluista saati väkivallasta puukoin tai nyrkein. Myöskään armeijassa en törmännyt muuhun kuin pohjattomaan typeryyteen. Aivan kuten koulussa kiusaamisesta vastasivat opettajat, armeijassa pahimpia eivät olleet varusmiehet vaan natsasankarit. En muista koskaan kokeneeni minkäänlaista pilkkaa sen takia, että olen aina lukenut paljon. Riittikö se, että tykkäsin lätkästä ja futiksesta, koska halusin tehdä maaleja? Joku jäi aina pesisjoukkueeseen viimeisenä valituksi, mutta se en ollut koskaan minä, koska olin hyvä sieppari. Silti olisin ollut helppo kiusaamisen kohde, jos siihen olisi löytynyt halukkaita. Ehkä olin vain onnekas.

Erotuin kyllä miesten maailmasta jo lapsena. Vaikka neppailin pikkuautoilla, autot sinänsä eivät minua kiinnostaneet. Lentokoneet viehättivät, mutta eivät koneina, vaan visuaalisesti. Ryyppääminen tai tupakointi eivät koskaan houkuttaneet ja muutamat pienet näpistykset jättivät mahanpohjaan niin ikävän tunteen, että sekin homma jäi. En koskaan viihtynyt koulun ulkopuolella porukoissa. En kuulunut partioon, urheiluseuraan tai toimivaan bändiin (olisin halunnut bändin, mutta ujostutti liikaa). Tytöt kyllä kiinnostivat, mutta kuuluin siihen joukkoon, jolle toiveiden muuttaminen teoiksi tai ainakin yrityksiksi oli ylivoimaisen vaikeata. Olen aina viihtynyt naisseurassa, miesporukoista minulla on vähemmän kokemusta. Itse asiassa hyvin vähän ja sekin ilman omaa aloitettani.

Branderin ikäluokan edustajat ovat selittäneet maailmani ja sen viattomuutta sillä, että siihen ei ole kuulunut kokemuksena peruskoulua. Se voi olla yksi selitys, koska luokkatoverini ovat vahvistaneet muistikuvani siitä, ettei koulussamme tapeltu ja riidelty väkivaltaisesti ja että vain opettajat kiusasivat. Viihdyin koulussa, joten se ei voinut olla peruskoulu, sanovat nuoremmat. Kysymys ei olekaan siitä, ettenkö olisi koskaan törmännyt Branderin kuvailemaan "toksiseen maskuliinisuuteen". Olen vain onnistunut ohittamaan sen joutumatta pilkatuksi, häväistyksi ja nolatuksi. Olen harrastanut koko elämäni asioita, joista olisin Branderin maailmassa tullut elävänä haudatuksi. Aivan sattumalta olen lukenut samaan aikaan Mark Lanegan -nimisen jenkkimuusikon muistelmia. Hänen elämänsä on elävä todiste kaikesta siitä, mistä Brander kirjoittaa (kirjat menivät mielessäni lomittain). Myrkyllinen miehuus on globaali ilmiö, elävää todellisuutta, se on uskottava ja siltä pohjalta toimittava, jos muutosta haluaa.

keskiviikko 12. toukokuuta 2021

Liberalismi - vieläkö se pirulainen on hengissä?

"Kapitalismi ei ole ideologia, vaan tehokkaaksi ja toimivaksi osoittautunut tapa koota ja kasata yhteinen varallisuus harvojen yksityishenkilöiden hallintaan. Kapitalismin ideologia on liberalismi, jonka avulla toteutettu ryöstö oikeutetaan ja uusinnetaan."

Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru ovat julkaisseet jonnekin pamfletin ja tieteellisen tutkielman välimaastoon asettuvan kirjan Mikä liberalismia vaivaa? (Kosmos 2020). Kirjoittajat määritellään kirjan liepeessä toimittajiksi, kirjailijoiksi, filosofeiksi ja aktivisteiksi. Kirjan takakannessa on seuraava teksti: "Liberalismi on kapitalismin ystävälliset kasvot. Se on hallinnon tekniikka, joka kätkee hallinnan. Se on arkijärki, jonka olemme omaksuneet." Kirjan ilmeisenä tavoitteena on paitsi liberalismi-kapitalismin moderni kritiikki, myös pyrkimys tarjota lukijalle välineitä tunnistaa omassa ajattelussa liberalismin sinne upottamat "itsestäänselvyydet", rationaalisen asialinjan piilotetun ideologisen ohjelmoinnin, jonka tarkoitus on varmistaa, että yksityisomistuksen korkeinta muotoa eli yhteisen ryöstämistä yksityiseksi ei aseteta kyseenalaiseksi.

Kuten alkukappaleesta voi päätellä, olen kirjoittajien kanssa vahvasti samalla linjalla, vaikkei liberalismi kuulu normaaliin sanavarastooni. On kuitenkin virkistävää lukea välillä myös sellaista kapitalismikritiikkiä, joka välttelee perinteistä vasemmistolaista tai peräti marxilaista terminologiaa. Suomessahan "liberaalit" kuuluvat jo aikoja sitten kuolleeseen poliittiseen historiaan, koska vuoden 1918 vanhva eetos barrikadin molemmin puolin ei jättänyt suuremmin tilaa tilanteen kaunistelulle. Mutta pohjimmiltaan tietysti myös se suomalaiskansallinen "valkoinen" valta on nojannut globaalin liberalismin ideaan - ainakin siitä lähtien, kun sen paksuimmat fasistiset meikit pestiin toisen maailmansodan tuloksena pois.

* * *

Pamflettimaiseksi tämän kirjan tekee kirjoittajien suorasukainen ja empimätön puhetapa. Historian, talouden ja politiikan palaset napsautetaan paikoilleen kuin Lahtisen ja Purokurun, vaan ei välttämättä lukijan edessä olevan palapelin osaset. Se on enimmäkseen virkistävää kaiken arkipoliittisen kiertelyun ja tyhjänpuhumisen keskellä. Pyrkimys kaikin keinoin välttää perinteiseen vasemmistoon assosioituminen johtaa tosin ajoittain hiukan leijuvaan argumentointiin, mutta ei siinä määrin, että pääsisi syyttämään selkeästä toiveajattelusta tai höttöisistä perusteista. Kirjan perusasetelmana on ja pysyy alusta loppuun näkemys, jonka mukaan liberalismin "liberaalisuus" on näennäistä. Tarkoitus ei ole rakentaa kaikille ihmisille vapaata ja hyvää maailmaa. Mikään yhteinen hyvä ei ole tärkeämpää kuin yksityisen ryöstäjän edun toteuttaminen kaikkina aikoina, kaikissa paikoissa ja kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla aivopesusta kansanmurhaan, lipevästä flirtistä totaaliseen heitteillejättöön.

Minusta on hauskaa lukea vihaista tekstiä, joka on kuitenkin kirjoitettu asialliseen ja korkeintaan sarkastiseen sävyyn. Harrastan sitä mielellään itsekin. On kuitenkin selvää, ettei Lahtisen ja Purokurun kirja ole pelkästään pamfletti, vaan se on myös viittein ja kirjallisuusluetteloin varustettu tietoteos siitä, miten liberalismi on syntynyt ja kehittynyt. Kirjoittajat mm. kumoavat yleisen myytin siitä, että moderni kapitalismi olisi syntynyt öljyteollisuuden myötä. Ei, kyllä se on paljon vanhempaa perua 1600- ja 1700-luvuilta asti. Ehkä hiukan yllättäen kirjoittajat eivät kuitenkaan ole kirjanneet selkeästi kolonialismin ja kapitalismin kohtalonyhteyttä, vaikka se tuntuu ainakin omasta mielestäni hyvin olennaiselta palaselta, kun halutaan selittää liberalismin globaali luonne ja menestys. Kapitalismin ja ns. alkuperäisen kasautumisen yhteys todetaan, muitta siirtomaiden riiston keskeinen rooli jää ehkä vähän hämäräksi.

Lahtinen ja Purokuru myöntävät vapaaehtoisesti, että liberalismin historiallinen voittokulku perustuu myös houkutukseen ja viehätysvoimaan. Esimerkiksi meille Pohjolan asukkaille on helppo ajatella, että katsokaa nyt, kaiken tämän hyvinvoinnin on tuonut kapitalismi, kun samaan aikaan Neuvostoliiton sosialismi tarjosi ihmisille vain nälkää ja vankilaa. Liberalistit jättävät kuitenkin harkitusti kertomatta, että se edistys, jonka ympärillämme näemme ja koemme, on lähes kokonaan työväenliikkeen ja vasemmiston taistelun tulosta, ei kapitalistin hyvää hyvyyttään meille antamaa. Mutta liberalismilla on ollut taito saada ihmiset ajattelemaan, että vastuu on yksilöillä, vaikka kokemus kertookin, että vain porukalla saadaan aikaan todellisia tuloksia. Liberalismi on joustava ideologia. Se taipuu vaikka säätämään lakeja vähemmistöjen turvaksi, jos sillä tavalla voidaan padota olennaiset vaatimukset omistuksen uusjaosta.

* * *

Kirjan otsikko on psykologisesti harhaanjohtava. Lahtinen ja Purokuru eivät halua korjata liberalismia vaan haastaa ja kumota sen. Kirjan loppupuoli onkin omistettu sen pohtimiselle, mistä löytyy liberalismilla kaupatun kapitalismin voittaja. Perinteisen työväenliikkeen ja vasemmiston kirjoittajat hylkäävät sekä asiallisesti voimattomana että ideologisesti heikkona. Valitettavasti tilalle ei ole tarjota muuta kuin erikoisia käsitteitä kuten "postfossiilinen posthumanismi", "luksuskommunismi" ja "xenofeminismi". Kirjoittajat joutuvat myöntämään, että ratkaisu liberalismin haastajan etsimisessä on vielä melkoisesti kesken. Heillä ei ole myöskään vahvaa näyttöä siitä, että sellainen myös löytyy. Enemmän näyttää siltä, että poliittisen liberalismin täytyy romahtaa, koska se ei kykene ratkaisemaan ihmiskunnan säilymisen kannalta keskeisiä ongelmia kuten ilmastonmuutosta, luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä tai ylipäätään Maan säilymistä elinkelpoisena.

Vaikka olen pääosin samaa mieltä kirjan keskeisistä kapitalismin koskevista havainnoista ja johtopäätöksistä, tiemme eroavat tässä ratkaisujen etsinnän tienhaarassa. Pidän itse selvänä, ettei liberalismi-kapitalismia nujerreta filosofisella pohdiskelulla ja urheilla yksilötason suorituksilla - niitä sinänsä mitenkään väheksymättä. En myöskään usko, että muutos käynnistyy sieltä, missä liberalistinen hyvinvointi on vähiten räikeästi eriarvoisesti jakautunut. Sen sijaan olen aika varma siitä, että jos maailma on "meidän aikanamme" eli ennen näköpiirissä olevia luonnonkatastrofeja (jotka muuttuvat saman tien inhimillisiksi katastrofeiksi), muutos käynnistää siellä, missä kapitalistinen ryöstö on ollut suorasukaisinta, raainta ja piittaamattominta. Kun liberalismin ryöstämän ja alistaman maailman naiset nousevat vastarintaan, vasta sitten alkaa jotain tapahtua.

Meistä hyvinvoivista laiskoista paskiaisista ei ole kapitalismin nujertajiksi. Meillä on kaikki muutoksessa tarvittava tieto käsissämme, mutta maha on täynnä ja motivaatio vähäinen. Jatkamme mieluummin filosofista jaarittelua ja päivittelyä kuin ilmoitamme ääneen, että nyt riitti. Maahanmuuton vastustamisen suosio kumpuaa myös siitä ehkä alitajuisesta ymmärryksestä, että ihmiset pakenevat meidän sallimamme ja valitsemamme ideologian aiheuttamia seurauksia. Meillä on huono omatunto, koska hiljaa mielessämme muistamme, että 300 000 suomalaista pakeni toimimatonta markkinataloutta Ruotsiin 1960- ja 1970-luvuilla. Tajuamme myös, vaikka pelon jähmettäminä, että juuri nuo maailmalla vaeltavat muuttajat ovat niitä ihmisiä, joilla on vain voitettavaa, jos liberalistinen ryöstö- ja kulutusmaailma saadaan loppumaan. Heillä on riittävä motivaatio haastaa omistamisen oikeutus, kaikessa. Se on liberalismin pahin painajainen.

sunnuntai 9. toukokuuta 2021

Jälleen kuoleman kynnyksellä

Olen juuri lukenut lääkäri Juha Hännisen tuoreimman kirjan Työnä kuolema (Duodecim 2020). Kirja kokoaa kauniilla tavalla Hännisen saattohoitoon liittyvän ajattelun, joka käynnistyi konkreettisesti vuonna 1993 ja on tuottanut tähän mennessä kymmeniä uraa uurtaneita kirjoituksia, julkisia esiintymisiä ja kirjoja aiheista vaikeimmasta eli kuoleman kohtaamisesta. Vaikka Hänninen tunnetaan todennäköisesti parhaiten sinä lääkärinä, joka muuttui eutanasian vastustajaksi sen puolestapuhujaksi, hänen työnsä on ollut paljon muutakin. Maallikko voi jopa arvella, ettei saattohoitomme taso olisi lähelläkään nykyistä tasoa ilman Hännisen ja hänen laillaan ajatelleiden väsymätöntä toimintaa. Voimme olla siitä vilpittömästi kiitollisia, mutta eihän se pelkästään riitä. Myös meillä potentiaalisilla ei-hyvän kuoleman uhkaamilla kansalaisilla on roolinsa Hännisen määrittelemän hyvän saattohoidon ja kuoleman tavoittelussa. Meidän täytyy tukea sitä kaikin mahdollisin tavoin. Vaikka sitten blogia kirjoittamalla, jos ei muuhun kykene.

Tarkoitukseni ei ole tässä esitellä Hännisen ajatuksia sinänsä. Ne kannattaa lukea tästä tai muista hänen kirjoistaan. Työnä kuolema on siinä mielessä erityisen kätevä, että Hänninen on koonnut siihen kirjoituksiaan melkein kolmen vuosikymmenen ajalta ja suodattanut ne tähän päivään yllättävänkin onnistuneesti. Hänninen kirjoittaa aina maltillisesti, esimerkillisen hyvin eri mieltä olevien näkemykset ja argumentit etukäteen tietäen, mutta ilman lääkärin ammattiin usein yhdistettyä arroganssia ja kärsimättömyyttä. Hänninen on kohtelias jopa kaikkein kovimmille vastustajilleen. Hänellä on myös aina ollut kyky yhdistää provosoiva tyyli ja nöyryys tavalla, joka kaventaa vastapuolen argumentaatioiden osumapinta-alaa merkittävästi. Juha Hännistä on varmasti vaikea inhota, vaikka olisi kuinka eri mieltä joistakin isoista asioista.

Vastapuolelta ei yleensä kuitenkaan heru vähäistäkään myötäelämisen hiukkasta, jos aina edes puheenvuoroa. Hänninen kertoo vain yhden esimerkin näistä masentavista hetkistä. Hänet oli pyydetty televisio-ohjelmaan Sannikka&Ukkola 18.10.2019 yhdessä kristillisdemokraattien puheenjohtaja Sari Essayahin kanssa: "Ainoa kokonainen lause, jonka ehdin sanoa, oli 'mikään, mitä Essayh sanoo, ei pidä paikkaansa', mutta siitä ei toimittaja sen paremmin kuin Essayahkaan halunnut jatkaa." (s. 195) Ei halunnut, koska Hännistä ei ollut kutsuttu dialogiin, vaan ideologisen ohjelman nöyryytettäväksi asiantuntijaksi samalla kun "vaahtoavat dogmaatikot" ovat keskiössä jakamassa ahdasmielisyyttään. Myöskään Helsingin Sanomat ei ollut halukas antamaan tilaa aidolle keskustelulle sen jälkeen, kun Hänninen oli kirjoittanut Vieraskynä-palstalla otsikolla Eutanasialain sääntelyn ei tulisi olla rikoslaissa, jonka toimitus muutti omin päin muotoon Eutanasian sääntelyyn tarvitaan selvät lait. "Yritin vielä jatkaa keskustelua, mutta Helsingin Sanomat ei enää julkaissut jatkokommenttejani." (s. 199)

* * *

Hännisen kirjan ja sen punnittujen muotoilujen keskellä ajatukseni kulkivat kuin väkisin hetkiin, jotka vietin Terhokodissa heinäkuussa 2017 veljeni kuolemaa odottaen. Hänninen oli tuolloin vielä siellä töissä ja sattui olemaan työvuorossa, kun minulla oli paljon kysymyksiä. Kuultuani kaikki vastaukset kuolevan kivunlievitykseen ja syvänukutukseen liittyviin kysymyksiini teki voimakkaasti mieli sanoa Minäkin haluan kuolla tällä lailla! En tietenkään viheliäisen ALSin kourissa, vaan siinä potilaan ihmisarvoa ja itsemääräämisoikeutta viimeiseen saakka puolustavassa ilmapiirissä ja hoitokäytäntöjen kokonaisuudessa, jota Terhokoti edusti. Paikassa, missä isoista ikkunoista näkyi viheriöivä piha ja jossa potilas saattoi luottaa lupaukseen päästä pois haluamanaan hetkenä.

Olisiko helpompaa kuolla, jos ei olisi tehnyt itsestään tärkeää kenellekään? Olisiko vapain lähtemään se, jota kukaan ei jää kaipaamaan? Kun jokainen meistä kuolee, yksilön kuolemalla on merkitystä vain mahdollisille läheisille. Hoitava henkilökunta ei voi kiintyä yksittäiseen potilaaseen, lääkärinkin rooli on vain tukea ja helpottaa lähtijän oloa, ei tarjota eksistentiaalista motiivia suuntaan tai toiseen. Ihminen voi tietysti olla itseensä niin kiintynyt, että pelkkä ajatuskin poistuminen elävien kirjoista herättää ahdistusta. Yleensä se kuolemisen pelko liittynee kuitenkin odotettavissa oleviin kipuihin ja henkiseen ahdistukseen. Ne pystytään nykyään pääosin nujertamaan lääkkeillä, mutta ei kuitenkaan aina. Silloin joudutaan pohtimaan sitä, kuka saa päättää elämän päättämisestä.

Hänninen muistuttaa toistuvasti, että perustuslaki antaa meille elämiseen liittyviä oikeuksia, mutta ei silti velvoita elämään. Elämänsä saa itse lopettaa, jos siihen vain kykenee. Myös lääkärit saavat täysin laillisesti lopettaa elvyttämisen tai laitteilla hoidetun hengissä pitämisen. Jostain itselleni ja mitä ilmeisimmin myös Hänniselle käsittämättömästä syystä monet näitä ratkaisuja rutiininomaisesti tekevät lääkärit pitävät eutanasiaa täysin eri asiana, vaikka lopputulos, kuoleman saapumisen kiirehtiminen, on täsmälleen sama. Hänninen on sijoittanut eutanasiaa koskevan osion kirjansa loppupuolelle kuin korostaen sitä, että saattohoito on valtavan paljon muutakin, joka ei kaikilta osin ole ollenkaan kunnossa sekään. On kuitenkin selvää, että eutanasia hiertää sekä lääkärien että maallikoiden keskusteluissa, koska vastakkainasettelu on niin selvää ja nopeasti kerätyn kansalaisaloitteen tyly torjuminen eduskunnassa loukkasi tosiasiallisesti suomalaisten selvää enemmistöä, joka haluaisi Suomeen eutanasialain.

* * *

Juha Hänninen on lievästi optimistinen ja haluaa ajatella, että aika tekee tehtävänsä ja lopulta myös eutanasialaki säädetään myös Suomessa. Suunta ainakin lääkäreiden keskuudessa on ollut selkeä, vaikka hidas. Kiihkoilijoiden näkemyksiin Hänninen ei edes vilkaise, ne eivät tule muuttumaan. Mutta maltillinen enemmistö oivaltaa lopulta, että eutanasian kaltainen mahdollisuus sitä kaipaavalle pienelle ihmisjoukolle ei ole keneltäkään muulta pois, ketään ei pakoteta tai huijata eutanasiapotilaaksi, eutanasiapoliisi ei etsi kuntien talousleikkauksiin tarvittavia uhreja eikä yhdenkään lääkärin tarvitse osallistua eutanasiapotilaiden hoitoon vastoin vakaumustaan. Kun jäljelle jää vain uskonnollinen argumentti "minun mielestäni ihminen ei saa itse päättää elämästään ja kuolemastaan, se on jumalan asia", laki syntyy ja maailmanloppu jää tulematta.

Hänninen suhtautuu hyvin ymmärtäväisesti eettiseen painiin, jota moni lääkäri käy. Hän ei hyväksy useimpia argumentteja, mutta myöntää, että jos ammattietiikka kietoutuu voimakkaasti elämän puolustamisen ympärille, aktiivisen kuolemisen avustamisen ajatus voi olla ylivoimainen. Olen samaa mieltä, mutta tekee mieli kysyä, onko reilua eutanasiaa tarvitsevien potilaiden näkökulmasta, että äänioikeus tässä asiassa on myös niillä lääkäreillä, joiden ajattelua potilas itse ei voi hyväksyä? Minusta pitäisi riittää lääkärin ammattiin ryhtyneelle, että hän voi henkilökohtaisesti jättäytyä eutanasiahoitojen ulkopuolelle. Kyllähän sitä muutakin tekemistä riittää, ei vähien eutanasiapotilaiden takia koko ammattikuntaa tarvitse rekrytoida.

En tiedä, tuleeko itsestäni joskus saattohoitopotilas. Mutta osasta meistä aina tulee, sitä ei voi välttää. Siksi toivon hartaasti, että Juha Hännisen edustama ja symboloima ihmisarvoa ja armollisuutta korostava hoitoajattelu valtaa kaikki laitokset, joissa sairaita ihmisiä hoidetaan. Tuossa ajattelussa pääroolissa eivät ole lääkärin tai omaisten tuntemukset, vaan kuoleman potilaan. On vaikea perustella mitään ratkaisua, jota potilas itse pitää kauhistuttavana. Joillekin huono-onnisille meistä tuollainen kauhistuttava ratkaisu voi olla elämän keinotekoinen pidentäminen hinnalla millä hyvänsä. Kun sen hinnan maksaa todellisuudessa kuolemaa toivova, kärsivä ihminen, ei pitäisi olla vaikeaa arvioida, ketä pitää ensi sijassa kuunnella. Ellei se ole jo liian myöhäistä. Jos on, järjestelmä ei ole toiminut hyvin. Antakaasiis  meidän kuolla mieluummin Juha Hännisen kuin Sari Essayahin hyväksi arvioimalla tavalla.

lauantai 1. toukokuuta 2021

Kosmoksen biologiaa

En ole täysin vakuuttunut siitä, että tarvitsemme astrobiologiaa muuten kuin eräänlaisena näkökulmana. Kaikki tuntemamme biologia sijaitsee Maassa, mutta emme tunne senkään salaisuuksia erityisen hyvin. Elämän, biologian tutkimuskohteen, synty on edelleen arvoitus, vaikka osa tutkijoista haluaa ehkä antaa mielikuvan, että olisimme edistyneet merkittävästi. Ehkä on edistytty, mutta mitään ratkaisevaa harppausta ei ole tehty. Emme vieläkään kykene simuloimaan elämän syntyä. Tästä huolimatta ja riippumatta muiden avaruuden materiakasautumien mahdollisuuksia toimia elämän synnyttäjinä ja ylläpitäjinä tutkitaan erittäin aktiivisesti. Esimerkiksi osa Marsiin suuntautuvasta uteliaisuudesta selittyy suoraan sen selvittämisellä, onko Marsin armottoman pinnan alla merkkejä itsenäisestä tai Maasta siirtyneestä elämästä. Vaikka siinä tietysti on kysymys sinänsä biologiasta, ehkä termin astrobiologia käyttö on tässä yhteydessä mielekästä.

Pohdiskelen asiaa, koska olen juuri lukenut kaksi aiheeseen liittyvää kirjaa. Kirsi Lehdon yksinään kirjoittama Astrobiologia : Elämän edellytyksiä etsimässä (Ursa 2020) ja Elämä maapallolla : Mitä astrobiologia kertoo meistä ja tulevaisuudestamme (Ursa 2021), jonka muina kirjoittajina ovat Harry Lehto ja Pekka Janhunen ovat merkkejä siitä, että ainakin tähtitieteilijöiden keskuudessa biologian tutkiminen myös kosmisesta näkökulmasta on sekä suosittua että mielekästä. Kirsi Lehto on koulutukseltaan kasvivirologi, hänen puolisonsa Harry Lehto on tähtitieteilijä ja Pekka Janhunen meteorologi ja avaruudessa liikkumiseen tarkoitetun sähköpurjeen keksijä. Asiantuntemusta löytyy siis aihepiirin monelta kulmalta, vaikka kolmen eri kirjoittajan yhteisteos ei kaikilta osiltaan olekaan kyennyt välttämään tyylillisiä saumakohtia ja lukijan kannalta tarpeetonta toistoa.

Jäin miettimään, keille Elämä maapallolla on suunnattu. Biologian ja tähtitieteen harrastajalle uutta tietoa on suhteellisen niukasti, mutta fiksulle lukiolaiselle tämä kirja voisi olla erittäin osuva. Kirjan alaotsikko on silti katteeton: meistä ja tulevaisuudestamme ei astrobiologian kaltainen tutkimussuuntaus pysty kertomaan käytännössä paljoakaan. Kaikki se informaatio, jonka kirja välittää eikä se suinkaan ole vähäistä , perustuu biologian, tähtitieteen ja avaruudessa liikennöinnin yleiseen tietämykseen, ei niinkään astrobiologiseen erityistietoon. Tämä on loogista siitä näkökulmasta, ettei elämää Maan ulkopuolella ole löydetty, eli mitään konkretiaa ei ole olemassa. Kirjoittajat, jotka eivät ole täsmentäneet roolejaan eri lukujen tuottajina, suhtautuvat sekä maanulkoisen elämän löytämiseen että avaruuden asuttamisen ajatukseen asianmukaisella kriittisyydellä. Kirjoittajat eivät ole halunneet kuitenkaan tyrmätä inhimillisiä haaveita, joten pitkien ja perusteellisten pessimististen listojen lopuksi he kuitenkin jättävät oven hiukan raolleen. Ehkä joskus kuitenkin jotenkin...

* * *

Kirsi Lehdon Astrobiologia voisi olla astrobiologisen näkökulman käsikirja, mutta kirjoittajan tapa lähestyä aihepiiriä on johtanut hyvin ei-käsikirjamaiseen lopputulokseen. En tiedä, onko Ursalla ollut tarjota pätevää ja ahkeraa kustannustoimittajaa, mutta jäljestä päätellen ei. Lehto on kirjoittanut moniin suuntiin leviävän kokoelman lukuja, joita yhdistää elämän pohdiskelun yleinen viitekehys, tai vain yhteinen kirjoittaja, jonka teksti on usein toisteista, koska ilmeisesti eri aikoina kirjoitettuja lukuja ei ole kunnolla sulautettu toisiinsa. Myös tämän kirjan kohdalla pohdin, minkälaisille lukijoille se on suunnattu. Kirja on paikoitellen varsin haastavaa luettavaa, kun biologian ja kemian erikoissanasto nousee päärooliin. Toista ääripäätä edustavat lukuisat aika triviaalin opettavaiset lauseet asioista, joita itse pitäisin yleissivistykseen kuuluvina.

Kirsi Lehdon kirja tuottaa ehkä pettymyksen sille, joka odottaa "astrobiologista ilosanomaa". Sitä ei tule, vaan pikemminkin hyvin perusteellinen katsaus niihin ehtoihin ja esteisiin, joita elämäksi kutsumamme ilmiö kohtaa ja joutuu ylittämään. Vaikka tiedämme, että ainakin yhden kerran kaikki on napsahtanut kohdalleen, Lehdon yksityiskohtaisella realismilla ei voi oikein päätyä muuhun kuin toteamukseen, että vaikka elämä on osoittautunut sitkeäksi kerran ilmaannuttuaan, se ilmaantuminen on edelleen meille tuntematon ja monilta osin vaikeasti ymmärrettävissä oleva prosessi. Paljon vähemmästäkin voisi elämästä innostunut masentua. Ajoittain tuntuu, että kirjoittaja itsekin on pettyneiden joukossa. Se riski lienee kaikille astrobiologeille tarjolla.

Edellä sanotusta ei pidä päätellä, että Kirsi Lehto ei olisi syvällinen asiantuntija. Kyllä hän selvästikin on. Hänen asiantuntemuksensa on myös omaa erityisalaa huomattavasti laajempi, kuten tietysti astrobiologisesti erikoistuneella tutkijalla sopii olla. Eikä ole kirjoittajan syytä, että kovin monen kysymyksen kohdalla joudutaan päätymään vastaukseen, ettemme tiedä. Elämän tapauksessa vastaamattomia tai spekulaation tasolla jääviä vastauksia on itse asiassa edelleen yllättävän paljon. Elämän synnyttäneet olosuhteet ovat olleet niin tyystin erilaiset kuin nykyistä elämää ylläpitävät olot, eikä tutkimusmenetelmien nopea kehitys ole kyennyt muuttamaan sitä faktaa, että monessa tapauksessa kerran kadonnutta informaatiota ei kerta kaikkiaan enää ole. Esimerkiksi voimme vain puhua "varhaisimmista" löydetyistä eliöfossiileista. Emme tiedä, emmekä välttämättä koskaan tule tietämään, mitä ennen niitä ehkä oli.

* * *

Koska Kirsi Lehdon kirja jätti valtavasta informaatiomäärästään huolimatta minulle jotenkin tyytymättömän olon, yritän hahmottaa syytä joukolla ajatuksia, joihin en löydä Lehdolta itselleni riittävää pohdintaa (vastaukset olisivat jo vähän liikaa vaadittu). Olen yrittänyt välttää filosofisia miksi-kysymyksiä.

  • Mistä elämän alkuaineksille olisi syntynyt pyrkimyksiä tai monimutkaistumisen tarve? Tarve kopioitua tai ylipäätään selviytyä? Pitikö elämän ilmaantua jostain fysiikan ja kemian lakien pakosta? Olisiko elämä voinut jäädä syntymättä myös Maassa? Oliko sittenkin kyseessä puhdas sattuma, monen epätodennäköisen elementin satunnainen asettuminen vielä epätodennäköisempään, elämän synnyn sallivaan asentoon?
  • Maan lajeista 99 % on Lehdon mukaan edelleen bakteereja ja arkeoneja. Ne ovat elollisia, mutta yksinkertaisia. Elämän kirjossa kaikki monimutkaisemmat lajit ovat harvinaisempia. Evoluutioksi kutsumamme ilmiö ei ole tavoitteellinen voima tästä myös Kirsi Lehto toistuvasti muistuttaa , joka suosisi monimutkaistumista sinänsä, ellei se paranna selviämismahdollisuuksia (yksisoluisuus on edelleen erittäin toimiva ratkaisu). Pohjimmiltaan se on vain nimitys sille, että sattuma suosii jotain kemiallista prosessia tai reaktiota ja antaa sen toistua, kun jokin toinen taas ei toistu. Luonnonvalinta on tavallaan jälkiviisas selitys sattumien ketjun välitilinpäätöksestä, joka näyttäytyy yksittäisen elämänmuodon pärjäämisenä tai häviämisenä.
  • Mikä saa elämäksi kutsumamme ilmiön pyrkimään säilymiseen ja lisääntymiseen? Kopioituminen on elämälle ominaista, mutta onko se kemiallisesti myös vääjäämätöntä? Jos todetaan geenit "itsekkäiksi", heijastaako se jonkinlaista "elämä on parempi vaihtoehto kuin eloton" -ilmiötä vai olisiko jälleen kyseessä puhdas sattuma? Elämää ja ei-elämää vertailee vain ihminen, luonnon todellisuudessa tällaista itsereflektiota ei oletettavasti ole. Kun ajattelee nykyistä tietämystämme maailmankaikkeuden ilmiöistä ja olosuhteista, elämä näyttää varsin epätodennäköiseltä ilmiöltä.
Silti elämä on tosiasia, jota me ihmiset yhtenä elämän ilmentymänä olemme ihmettelemässä. Ehkä ainoina, valailla ja variksilla lienee parempaakin tekemistä. Koska elämää on maailmankaikkeuteen ilmaantunut, on kai oikeutettua, että jotkut sitä pohtivat, ihmettelevät ja yrittävät ymmärtää. Itse kuulun niihin, joille elämä on epätodennäköisten sattumien onnekas tulos, mutta voin ymmärtää myös ihmistä, joka näkee tai ainakin haluaa nähdä elämän ilmaantumisessa jotain väistämätöntä, maailmankaikkeuden rakenteisiin sisältyvää vääjäämättömyyttä. En itse pidä tätä vääjäämättömyyttä vahvasti osoitettuna, eikä maailmankaikkeus siltä osin kuin sitä tunnemme (mikä ei välttämättä ole erityisen paljon) anna elämään rakastuneille tukea. Toistaiseksi näyttää pahasti siltä, että olemme sekä yksin että äärimmäisen harvinaisia ilman teleologista ulottuvuutta.

Tästä havainnosta nousee konkreettinen halu estää tuhoutumisemme. Pidän Elon Muskin Mars-puheita perusteettomana haihatteluna. Paljon helpompaa, tärkeämpää ja kiireisempää on lopettaa se massiivinen elämän tuhoaminen, johon ihminen lajina on syyllistynyt. Kun astrobiologiankin päätelmä on toistaiseksi se, että olemme maailmankaikkeuden ainoa elämän ilmentymä, pitäisi jokaiselle ihmislajin edustajalle olla selvää, että kiireisin työmaamme on tässä ja täällä, ei suinkaan avaruudessa. Ihmisen tuhoisa vaikutus muiden lajien elinehtoihin ei ole mielipide. Kuten ei ole sekään, että kykenemme tuhoamaan itsemme lisäksi merkittävän osan Maan eliökunnasta. Emme kuitenkaan kaikkea. Elämä Maassa on selvinnyt satojen miljoonien vuosien jääkausista ja hyvin tulisista oltavista. Aurinkomme tulee aikanaan tuhoamaan kaiken elämän, mutta sitä on turha jäädä pohtimaan, jos tuhoamme sitä ennen monisoluisten elämänmuotojen mahdollisuudet. Ilman konkreettisia tekoja, joilla aiheutettuja tuhota ruvetaan korjaamaan, jätämme Maan suosiolla kokonaan bakteereille ja arkeoneille. Se voi sopia opportunistiselle päättäjälle, mutta ei minulle.