Taleban 2.0 ymmärsi, tuli ja voitti

Läntisen median seuraajilla on nyt suuria vaikeuksia yrittää ymmärtää, miksi aivan toisenlaisia arvoja ajava ja niitä tarvittaessa brutaalilla väkivallalla toteuttava Taleban-liike kykeni ottamaan Afganistanin alueen haltuunsa heti, kun Yhdysvallat ilmoitti vetäytyvänsä maasta. Prosessista sai sellaisen kuvan, että afgaanit ovat kaikki nämä vuodet vain odottaneet länsimaisten miehitysjoukkojen poistumista ja kun tilalle on ollut tarjolla vain Taleban, se on saanut kansalaisten riittävän enemmistön tuen taakseen. Kuva taitaa olla todellinen, realistinen ja vääristämätön. Yhdysvallat on miehittänyt Afganistania kaksi vuosikymmentä, terrorisoinut Talebanin vastaisen sodan nimissä siviiliväestöä pommituksin, vangitsemisin, kidutuksin ja jatkuvan pelon voimalla. Yhdysvaltain joukkoja vihataan aivan kuten vihattiin Neuvostoliiton joukkoja muutama vuosikymmen aikaisemmin.

Kiistämättä ja epäilemättä Afganistanin miehitys takasi naisille lyhyen tasa-arvoa muistuttaneen välitilan. Yksi sukupolvi ehti oppia ajattelemaan, että myös naisella voi olla ihmisarvo, vaikka oman uskonnon ja klaanikulttuurin perinteiden mukaan mies johtaa kaikkea ja päättää kaikesta. On ennenaikaista ennustaa, muuttaako tämä kokemus Afganistanin historiaa pysyvästi, vai pyyhkiikö uusi misogynian aalto kaikki muistot toisenlaisesta todellisuudesta. Mutta aivan kuten Taleban 2.0 on varmasti joiltain osin eri asia kuin se entinen, myöskään Afganistanin väestö ei ole sama kuin Talebanin aiemman hallintakauden alkaessa. Emme vielä tiedä, mitä uuden hallinnon ilmoitus naisten oikeuksista šaria-lain puitteissa merkitsee. Uskonnollinen poliisi on ainakin jo palannut kaduille.

Yhdysvaltain miehityshallinnon suosiota ei ole lisännyt se kiistämätön tosiasia, että se on sallinut vahvasti korruptoituneen nukkehallituksen toimia Afganistanin virallisena edustajana. Talebanilla on vahva maine korruptoitumattomana voimana, joka kaikessa raakuudessaan on ollut johdonmukainen ja luotettava. Ne ihmiset, jotka eivät ole päässeet hyötymään miehityshallinnon jakamasta korruptiorahasta, voivat nähdä Talebanissa juuri sen vapauttajan, jollaisena USA:n joukot ovat propagandassa halunneet esiintyä. Miehityksen aika ei ole merkinnyt tavallisten afgaanien elintason merkittävää nousua, korruptioraha on hyödyttänyt vain harvoja, kuten sillä on tapana hyödyttää ajasta ja paikasta riippumatta.

* * *

Yhdysvaltain hallinnon rakentama kuva afgaaninaisia ja lapsia pelastavista kansainvälisistä miehitysjoukoista on mennyt varsin tehokkaasti läpi. Itse asiassa naisten asemasta on onnistuttu tekemään Talebanin vastaisen toiminnan keskeinen symboli. Myös Suomen osallistumista Yhdysvaltain miehityshallinnon tukemiseen on perusteltu lähinnä humanitäärisillä perusteilla. Nyt on edessä hetki, jolloin on pakko kysyä, oliko se peruste riittävä, oliko tuo tuki järkevä edes tiukasti rajattuna. Minusta näyttää vahvasti siltä, että meitä suomalaisia on käytetty hyväksi. Ei siksi, että humanitääriset syyt ovat huonoja syitä vaan siksi, että Yhdysvallat ei miehittänyt Afganistania tehdäkseen naisista tasa-arvoisia. Se ei syytänyt miljardeja dollareita humanitäärisistä vaan suurvallan sotilas- ja energiastrategisista eduista kumpuavista syistä.

Afganistan on geopoliittisesti merkittävässä asemassa. Sillä on yhteistä rajaa Kiinan, Iranin ja viiden "stanin" kanssa (Pakistan, Turkmenistan, Uzbekistan, Tadžikistan ja Kirgisia). Kahdella rajanaapurilla on jo ydinase, ainakin myös Iran haluaisi sellaisen (koska Israelillakin sellainen on). Afganistan on kahden Suomen kokoinen, mutta vaikka suuri osa maasta on asuinkelvotonta vuoristoa, väkiluku melkein 40 miljoonaa. Maan läpi kulkee strategisesti tärkeitä reittejä, eikä rooli maailman suurimpana oopiumin tuottajana ole sekään merkityksetön. Maassa on runsaat malmivarat, joiden hyödyntäminen on jatkuvan sotatilan takia ollut kuitenkin vähäistä. Myöskään öljy- ja kaasuvarantoja ei ole päästy vielä kunnolla hyödyntämään. Afganistan on houkutteleva rutiköyhäksi maaksi. Pelkästään litiummalmin määrä tekee siitä potentiaalisesti upporikkaan.

Afganistanin suurin ongelma ei ole kiihkoislamilaisuus, vaikka siltä voi jyrkkää šaria-tulkintaa soveltavan Talebanin takia näyttää. Suurin ongelma on siinä, ettei Afganistania tavallaan ole edes olemassa. Se on enemmän siirtomaavalloittajan kuvitteellinen toive maasta, jonka voisi sellaisenaan valloittaa ja hallita. Reaalimaailmassa Afganistanin muodostavat hyvin itsenäiset ja riippumattomasti hallitut heimot tai klaanit. Alle puolet asukkaista ovat etnisesti afgaaneja eli pataaneja, suuria vähemmistöjä ovat tadžikit, uzbekit ja turkmeenit. Vain puolet puhuu daria, paštu on äidinkieli 35 %:lla ja turkkilaisia kieliä puhuu 11 %. On epätodennäköistä, että monikaan kokee itseään varsinaisesti "afgaaniksi".

* * *

Kuinka kauhuissaan Talebanin voitosta pitäisi nyt olla? Muille kuin kiihkomielisille sunnimuslimimiehille koittavat epäilemättä kovat ajat. On silti mahdollista, että Taleban 2.0 on opiskellut kansainvälisen kaupan perusteita ja välttää voitonhuuman laannuttua ratkaisuja, jotka sulkevat siltä tuottavan kaupankäynnin ovet. Talous ei järjesty mullahien käskyillä. Talebanin johto ei koostu uskonnollisista idiooteista. Vahvaa sisäistä oppositiota ei taida olla, joten siviilien kovasti kaipaama rauhan aika voi olla myös Talebanille tärkeä hallinnan apu. Taleban on nyt alueella suvereeni sotilaallinen voima, jonka asemaa vahvistaa Yhdysvaltojen täydellinen sotilaallinen tappio, joka muistuttaa kovasti Vietnamissa kärsittyä tappiota. Miehitys on ohi ja sen sai loppumaan Taleban, Sitä ei mikään määrää vastapropagandaa pysty kiistämään.

Itse en usko, että myöskään naisten kaltoinkohtelu saavuttaa samoja mittoja kuin Taleban 1.0:n aikana. Liikkeen piirissä on varmasti pantu merkille, että oli se heidän mielestään ymmärrettävää tai ei, naisten (ja lasten) huono kohtelu sai ns. lännen kääntymään jyrkästi sekä Talebania että siihen liitettyä jihadistista islaminuskoa vastaan. Varmasti löytyy miehiä, jotka ovat valmiit vaikka aloittamaan maailmansodan naisten alistamisen jatkamiseksi, mutta ehkä he eivät enää edusta päälinjaa. Jos Talebanin johdossa piitataan länsimaitten reaktioista - tästä nyt ei ole vielä mitään takeita -, ainakin julkisuudesta tullaan naisten huono kohtelu pitämään pääosin poissa. Toisaalta, jos läntinen "äärifeministinen" kritiikki nousee pääosaan, Talebanille lienee helpointa olla piittaamatta siitä tai pahimmassa tapauksessa kostaa se oman maan naisväestölle.

Malttia perätään yleensä eniten silloin, kun oma valta on uhattuna. Talebanilla ei ainakaan lyhyellä tähtäyksellä ole sotilaallisesti pelättävää (Kiina on ottanut suorastaan leppoisan asenteen, vaikka uiguurien kohtelu tuskin ilahduttaa uskonnollisesti virittyneitä Taleban-miehiä). Se on nujertanut maailman mahtavimman sotilasvallan ja hallitsee Afganistanin juridista aluetta pääosin hyvin selkeästi. Vähäistä sisällissotimista lienee odotettavissa, mutta muun maailman on nyt hyväksyttävä se, että Afganistanin islamilainen emiraatti on olemassa. Kuinka paljon se on ollut Taleban-liikkeen osaamista, kuinka paljon Yhdysvaltain ylimielisen miehityshallinnon surkeutta, jää nähtäväksi. Kauppaa voivat käydä vain halukkaat osapuolet. Humanitäärisestä näkökulmasta katsoen lienee silti selvää, ettei Afganistan ole turvallinen maa kenellekään, joka ei jaa Talebanien arvoja. Tämän tulee näkyä myös Suomen ulkomaalaispolitiikassa.

Puoskarin ja uhrin historiaa

Terveys ja humpuuki : Kaikki mikä parantamisessa on mennyt vikaan (Tammi 2021) on uskontotieteilijä ja tiedetoimittaja Juha Matias Lehtosen kunnianhimoinen tietoteos terveyteen liittyvän huijauksen historiasta. Kirja on paksu ja perusteellinen, pelkästään viitteitä on yli 1500. Kirjallisuusluettelo vvie yli 50 sivua kaikkiaan 550-sivuisesta järkäleestä. Kirjoittaja on kuitenkin valinnut tyylilajin, jollaiseen on ehkä paremmin totuttu lehtijutuissa. Lehtonen kirjoittaa kevyesti, harrastaa medium-tasoista ironiaa ja kohteittensa pienimuotoista naurunalaiseksi tekemistä. Vaikka kirjoittajan asenne huijareita kohtaan ei jää epäselväksi, hän antaa näiden ajatusten ja (liike)idoiden esittelylle runsaasti tilaa sortumatta pelkkään kauhukuvan hahmotteluun. On makuasia, tuntuuko teksti päästävän huijarit liiankin vähällä. Minusta Lehtosen kynnet olisivat voineet olla paikoin paljon terävämmätkin. Näin varsinkin silloin, kun kohteena on kiistatta teoistaan tietoinen huijari, ei myös itseään huijaava onneton.

Vaikka tekstin pääpaino on puoskareissa, Lehtonen kuvaa ansiokkaasti myös lääkäreitten osaamisen ja asenteiden kehitystä. Käy jälleen kerran ilmeiseksi, että monissa tapauksissa vanhoihin periaatteisiin ja menetelmiin turvautuneet lääkärit ovat olleet potilailleen vähintään yhtä vaarallisia kuin puoskaritkin. Monessa tapauksessa potilaan suurin toivo on ollut siinä, ettei sen paremmin puoskari kuin lääkärikään ole päässyt "hoitojaan" toteuttamaan. Monet vaivat, jotka paranevat myös itsekseen, ovat kautta historian saaneet aktiivit toimijat kiihtymyksen tilaan, joka on imaissut potilasparan prosessiin, jonka lopputulos on huono. Lehtonen ei syyllistä lääkärikuntaa, mutta muistuttaa jatkuvasti siitä, että lääkärikin on ihminen, taipuvainen erehdyksiin meidän muiden lailla. Ennen muuta lääkärit ovat oman aikansa ja sen tietotason rajoittamia niin yksilöinä kuin ammattikuntanakin.

Kirjassa esiintyy valtava määrä eriasteisia huijareita ja lääkäreitä. Onneksi kirjassa on kunnollinen hakemisto, jonka avulla voi asioita tarkistella. Jonkin verran on henkilöhahmoja, joiden kaikkia esiintymiskertoja kirjoittaja itsekään ei aina tunnu tarkasti muistavan, mutta se on pieni ongelman näin suuren tekstimassan kanssa. Lehtosen kohtelias kirjoitustapa on kuitenkin johtanut siihen, että kirjan "konnien" vaikutusvaltaa on hiukan vaikea hahmottaa. Kirja ei nimittäin tyydy kapeaan kansalliseen näkökulmaan, vaan asioita katsellaan toistuvasti vähintään koko Euroopan näkökulmasta ja monien kohdalla väistämättömien "amerikkalaisten" tapahtumien kautta. Arvaan, että varovaisuus on sen estänyt, mutta lukijaa olisi ehdottomasti palvellut Lehtosen rankilista, johon hän olisi ryhmitellyt mainitsemansa toimijat heidän aiheuttamansa haitan perusteella. Maantieteellinen ulottuvuus tulee jotenkin esille, mutta kansanterveydellinen tuhovoima jää varsin epämääräiselle tasolle. Ainakaan oma ymmärrykseni ei riittänyt yleistysten tekoon.

* * *

Lehtosen kirja on pääosin huijausideoitten ja tapauskertomusten kautta kehkeytyvää historiaa tavoista, joilla ihmisten terveyden kustannuksella on huijattu. Se kaikki on kulttuurihistoriallisesti kiinnostavaa, varsinkin kun Lehtonen pystyy aika hyvin osoittamaan, että terveyshumpuukin alalla aidosti uusia ideoita on hyvin vähän, yleensä toimiviksi havaitut konstit otetaan vaan käyttöön aika ajoin moderniin asuun puettuina. Lehtonen väittää myös, että useimpia terveysalan huijareita yhdistävät yllättävän samat piirteet, oli itse tuote mikä tahansa. Ainakin itseäni yllätti se, että teosofinen mystiikka tuntuu olevan taustalla monessa "hoidossa", vaikka sitä ei pinnalle näytetä. Rokotteiden vastaisuus, usko "luonnon" lähtökohtaiseen hyvyyteen, herkkä taipumus uskoa parantajia vaaniviin salaliittoihin, lääkäreihin kohdistuva epäluulo tai jopa viha sekä jopa taipumus (ääri)oikeistolaisiin aatteisiin nousevat uudelleen ja uudelleen esiin.

Lehtonen ei ole paneutunut uhrien psykologiaan, vaikka kyllä sitä koko ajan kuljettaakin mukana. Kaksi isoa kysymystä on seurannut koko ihmiskunnan sairastelun historiaa: miksi ihminen uskoo mieluummin huijaria, vaikka omin aistein ja havainnoin toteaa, ettei hoito tehoka ja millainen psyyke on ihmisellä, joka kykenee käyttämään kanssaihmisen sairautta ja hätää hyväkseen tunnonvaivoitta? Lehtosen vastaa ensimmäiseen väljästi toteamalla, että kun lääketiede ei tunnu tarjoavan selitystä saati apua (ja näihän tapahtuu edelleen lukuisten sairauksien ja vaivojen kohdalla), ihminen on herkkä tarttumaan mihin tahansa lupaukseen parannuksesta. Kun lääketiede ei auta, mikä tahansa lupaus tuntuu ainakin aluksi paremmalta. Huijareitten psyyken Lehtonen jättää pääosin rauhaan, ehkä asiaa harkittuaan. On selvää, että puoskareiden seurakunta on erittäin sekalainen. Joukossa on kylmiä liikemiehiä, jotka vievät rahat ja katoavat. Sitten on niitä, jotka ainakin osittain uskovat omiin tarinoihinsa tai huijaavat tehokkaasti itseään, koska puoskaroinnilla voi hankkia elannon. Mutta niitäkin lienee, jotka ovat itsekin täysin väitteittensä lumoissa eli ovat kykenemättömiä objektiivisiin havaintoihin. On myönnettävä, että monen huijarin kohdalla on todella vaikea päätellä, mihin hän janalla sijoittuu.

Sen Lehtonen tuo hyvin esille, kuinka vaikeaa puoskaroinnin kategorinen kieltäminen on kapitalistisessa talousyhteiskunnassa. Vaikka useimmat yrittäjätkin varmasti vastustavat puoskarointia, sen oikeutta olla olemassa on vaikeampi kiistää, jos ideologisesti paasaa yrittämisen vapaudesta. Kaikki yrittäjäthän ovat alttiita pienelle tai suuremmalle huijaamiselle, joten terveyshuijareita varmasti myös ymmärretään. Suomessa saatiin ensimmäinen kuluttajansuojalaki vasta vuonna 1978. Mutta varsinaista puoskarilakia, joka kieltäisi tarjoamasta hoitoja, joiden tehoa ei ole (lääke)tieteellisesti osoitettu todeksi, sitä ei ole kyetty säätämään, koska riittävää poliittista yksimielisyyttä ei ole löytynyt. Liian moni takertuu jaarittelemaan siitä, painaako vaa'assa enemmän yrittämisen vapaus kuin kuluttajan suoja. Kukaan ei ääneen vähättele terveydellisiä vaaroja, mutta siitä, milloin niistä on kysymys, vallitsee suuri erimielisyys. Huijarit itse ovat tietenkin sitä mieltä, että he eivät huijaa, vaan kysymyksessä on epäreilu ajojahti.

* * *

Lehtonen sivuaa myös monien "luontaisparantajien" suosimaa keskustelua väitteestä, että moderni lääketiede ja terveysjärjestelmä löytävät ihmisestä aina jotain vikaa, jos vain ruvetaan tutkimaan eli että ongelmana on "ylihoito", medikalisaatio ja "luonnollisen" elämän puute. Lehtonen osoittaa vakuuttavasti, että terveyshuijareitten menetelmät ovat usein sinänsä harmittomia, koska ne ovat vaikuttamattomia (homeopaattinen vesi), mutta yhtä usein huijarit huijaavat herkkäuskoisen ihmisen löytämään itsestään vaivoja, joista ei ole ennen tiennytkään. Huijarille kaikkein tuottoisinta on myydä kallista hoitoa vaivaan, jota ei edes ole. Silloin lääkkeen teho on erinomainen. Kirjon toisessa päässä ovat sitten tapaukset, joissa kuolemansairaalle suositellaan joko lääketieteellisestä hoidosta kieltäytymistä tai "luontaishoitoja", jotka ovat potilaan terveydelle vaarallisia tai suorastaan kuolemaa jouduttavia myrkkyjä. Huijarin kannalta olennaista on saada myytyä jotain uudelleen ja uudelleen. Potilaan tappaminen on huono myyntitaktiikka, mutta silti sitäkin esiintyy.

On vaikea kiistää sitä mahdollisuutta, että osa puoskareista on asialla subjektiivisesti katsoen vilpittömästi. Monet kertomukset ovat vahvistaneet esimerkiksi kaivonkatsojan hämmennyksestä, kun tieteellisesti valvotussa kokeessa hänen kykynsä ovat kadonneet. Mutta todennäköisesti suurin osa ainakin terveyshuijauksissa mukana olevista ymmärtää olevansa huijareita. Itse en osaa kuvitella psyykeä, joka kykenee illalla katsomaan peilikuvaansa silmiin häpeämättä, kun on koko työpäivän nyhtänyt sairailta vanhuksilta näiden vähiä rahoja lupauksilla, jotka tietää valheiksi. Tai miten nämä ihmiset kykenevät vakavalla naamalla puhumaan kivien parantavista voimista, enkeleistä tai kaikenlaisista energeettisistä värähtelyistä, kun kuka tahansa normaalijärkinen ihminen tajuaa, ettei huijareilla ole mitään todisteita uskomattomille väitteilleen "kaiken parantamisesta". 

Juha Matias Lehtonen on päättänyt jättää huijarin ruumiinavauksen tekemättä. Hän pilkkaa näiden väittämiä, mutta ei syytä heitä suoraan rikollisiksi hyväksikäyttäjiksi, kuten minä olen valmis tekemään. Lehtonen tuntuu tajunneen, että hyvänuskoisten huijaaminen on kapitalistisen talouden peruspiirre, johon ei parane moraalisesti puuttua edes silloin, kun kyse on ihmisten terveydestä. Tai voidaan puuttua, mutta ei täydellä teholla, ettei tule oheisvahinkoja. Onkin totta, että jos kaikki huijarit pantaisiin vankilaan, yhteiskunnassa tapahtuisi melkoinen määrä asuinpaikan vaihdoksia. Mutta eivätkö päättäjät tosiaan kykene edes säätämään lakia, joka pakottaa huijarit ahtaalle eli sälyttää todistustaakan heille? Nythän tilanne on nurinkurinen. Skeptikon täytyy todistaa, että huijaripuoskarin väite on valhetta, kun turvallisessa yhteiskunnassa puoskarin täytyisi todistaa, että hänen hoitonsa toimii, myös ilman plaseboulottuvuutta. Jos edes tällaista vaatimusta ei terveysalan huijariyrittäjille voida säätää, voidaanko jatkuvasti teeskennellä, että ongelmalle yritetään tehdä jotain?

Cäncelöidä vai ei?

Olen tähänastisessa elämässäni ohittanut "cancel-kulttuurin" jonain minua koskemattomana ja outona ilmiönä. Kiertelemättä voin myöntää, etten ole aiemmin vaivautunut edes selvittämään itselleni, mitä käsitteellä tarkoitetaan tai mihin sillä viitataan tai millaisiin tarkoituksiin sitä käytetään. Wikipedian konsultointi tuotti jonkinasteisen yllätyksen:

Cancel-kulttuuri (engl. cancel culture) on internetaktivismia, jonka tavoitteena on eristää ”vääriä” mielipiteitä esittävä ihminen sosiaalisesta piiristään, asettaa hänet boikottiin tai saada hänet menettämään työpaikkansa. Tämä tehdään nostamalla kohde julkisesti tikunnokkaan puheista tai eleistä, jotka määritellään "ongelmallisiksi".

Olin helpottunut siitä, ettei ilmaisu liittynyt cis-sukupuolisuuteen, koska olen ikäni takia hyvin epäherkkä subjektiivisen sukupuolitietoisuuden sävyille ja yksityiskohdille, vaikka vilpittömästi kannatan ja tuen jokaisen oikeutta olla rauhassa juuri sitä miksi itsensä kokee. Sen sijaan olin vähän yllättynyt siitä, että käsite liitetään pelkästään verkkomaailmaan ja someen, vaikka - jälleen ikäni takia - se kuulostaa määritelmän ytimen näkökulmasta perin vanhalta inhimilliseltä paheelta. (Tai ehkä on parempi olla ottamatta tässä vaiheessa kantaa siihen, onko cancel-kulttuuri "hyvä" vai "huono" juttu.) Olin myös virheellisesti tulkinnut koko ilmiön jostain syystä valtakulttuurien käytännöksi vähemmistöryhmiä vastaan. Juuri tästä syystä olin kiinnostunut asiaa itselleni selventämään, joten pääsen lopultakin asiaan.

Jos siis olen ymmärtänyt oikein, cancel-kulttuuria on esimerkiksi se, että transsokeaa moititaan somessa transsokeudesta ja nostetaan hänet julkisen arvostelun ja ehkä pilkankin kohteeksi esimerkkinä "ongelmallisesta" eli ei-toivotusta julkisesta käytöksestä. Ilmeisesti myös #metoo-prosesseissa on toteutettu eräänlaista cancel-kulttuuria paljastamalla vaikutusvaltaisten ihmisten (miesten) törkeä suhtautuminen naisiin. Oletan, että myös esimerkiksi Twitterissä "cäncelöidään" (minusta niin hauska uudissana, että haluan käyttää sitä muuallakin kuin otsikossa) koko ajan eri tavalla ajattelevia ihmisiä siten, että esimerkiksi ilmastonmuutoksen kieltäjä cäncelöi meidät alarmistit ja vastaavasti alarmisti cäncelöi helposti denialistin. Sama rokotevastaisuuden ja tuhannen muun kiistanalaisen aiheen kohdalla.

* * *

Jos lukemani pitää paikkansa, cancel-kulttuuri on käynnistynyt erilaisten vähemmistöryhmien nettiaktivismina, mutta ajan myötä siitä on tullut kenen tahansa tekniikka tai politiikka. Tästä riippumatta cäncelöintiä on koko sen olemassaolon ajan kritisoitu siksi, että sen uhriksi voi joutua kuka tahansa ja ainakin Yhdysvalloissa seurauksena voi olla potkut työpaikalta tai jotain vielä pahempaa. Maustetyttöjen pudottaminen Emma-gaalan palkinnoilta 2019 siksi, että hitin Tein kai lottorivini väärin varhaisversiossa on ilmaisu "Sudanin neekeripojat" lienee suomalaisittain kovinta kamaa. Kritiikkiä on tullut erityisesti siitä, että aktiivinen cäncelöinti kaventaa sananvapautta, lisää ahdasmielistä suhtautumista suvaitsevuuden sijasta ja on erityisesti cäncelöinnin oikeusturvan näkökulmasta vastuutonta ja helposti kohtuutonta.

Kaikissa kulttuureissa lienee aina harrastettu cäncelöintiä, teho ja vaikutus ovat vain olleet globaalin sijasta paikallisia. Mustamaalaaminen, julkinen parjaaminen ja juorujen levittäminen on vakituista aineistoa mm. suomalaisissa oikeusasiakirjoissa. Oikeusistuimien rangaistuksista monilla on ollut vahvasti leimaava vivahde: kun tuomittu laitetaan viikoksi torille jalkapuuhun, elon jatkaminen paikkakunnalla on vähemmän houkuttelevaa. Tunnettuja ovat myös yläluokkaisten ihmisten lehdissä käymät pitkät ja tulikivenkatkuiset kiistelyt asioista, joiden painoarvo ei ulkopuolisesta ole mitenkään yhteismitallinen siihen sanalliseen cäncelöintiin, jolla vastapuolta haukutaan. Poliittinen propaganda perustuu melkein aina jonkin väestöryhmän cäncelöintiin. Kohteena voi olla vieras kansakunta kokonaan, cancel-leima on helppo lyödä, eikä se helpolla katoa. Kiihkokansallisten leimojen lisäksi erityisesti rasistiset ja naisvihamieliset leimat ovat olleet historiassa suosittuja. Hiukan kärjistäen voidaan sanoa, että kansanmurha on äärimmäinen cäncelöinnin muoto.

On selvää, että kysymys on pohjimmiltaan vallasta ja kiistelystä sen hallinnasta. Niin historiallinen kuin modernikin cäncelöinti tähtää itselle epämiellyttävän (tai pahemman) ajattelutavan vaientamiseen ja vaikutusvallan hävittämiseen. Motiivi voi olla eettisesti täysin kestävä, kuten em. naisten kaltoinkohtelun paljastaminen. Mikään ei kuitenkaan pakota cäncelöintiä pysymään kaidalla tiellä. Kun Adolf Hitler halusi päästä eroon juutalaisista, hänen motiivinsa olivat yksiselitteisesti epäeettisiä, moraalittomia. Ongelmana on sekä ulkopuolisten kyvyttömyys vaikuttaa taustalla olevaan etiikkaan että cäncelöintiä harrastavan näkemys oman toiminnan eettisestä oikeutuksesta. Eivät kansanmurhaajat pidä itseään kansanmurhaajina, vaan sankareina, pelastajina ja hyvinä ihmisinä. Yksittäisen ihmisen joutuminen cäncelöinnin kohteeksi voi olla ymmärrettävissä (Harvey Weinstein), mutta usein kyse on selkeästä oikeusmurhasta (Wikipedia kertoo esimerkin afroamerikkalaisesta kouluturvamiehestä, joka erotettiin työstään, kun hänen kuultiin kieltäneen mustaa oppilasta käyttämästä hänestä sanaa nigga, ’nekru’, samalla itse lausuen kyseisen sanan).

* * *

Hyvin karkealla tasolla näyttää olevan niin, että vallassa olevat ja varsinkin oikeistolaiset suhtautuvat cancel-kulttuuriin vihamielisesti, koska kokevat sen valtaan liittyvän haasteen uhaksi itselleen ja erivapauksilleen. Ylilyöntejä on harrastettu kuitenkin kaikkiin suuntiin niin paljon, että myös vasemmalta ja vähemmistöryhmien omalta puolelta on alkanut kuulua huolestuneita kommentteja. Taidan itse kuulua jälkimmäiseen ryhmään. En ole huolestunut rikkaan valkoisen miehen vallan kaventumisesta, ajan sitä itsekin aktiivisesti, vaikken cäncelöiden. Mutta monet esimerkit ja oma mielikuvitus (osittain historian siivittämänä) löytävät paljonkin perusteita pohtia kriittisesti vimmaisen cancel-kulttuurin mahdollistamia epäkohtia. Terminologinen vahtiminen on minusta sekä typerää ja lyhytnäköistä että merkityksetöntä. Suomalaisten rasismi on tuskin vähentynyt siksi, että tiettyjen makeisten nimi on muutettu ja tiettyjä sanoja ei saa sanoa ilman kuohuntaa. Poliittisen korrektiuden jääminen sanojen vahtimisen tasolle johtaa nähdäkseni automaattisesti ongelmiin eli puututaan seurauksiin, ei syihin.

Suurempi haaste on määritellä, millainen cäncelöinti olisi ylipäätään toivottavaa, jos oletetaan hyväntahtoisesti ja hyväuskoisesti, että vain pienen pieni kiihkoilijoiden joukko kannattaa jyrkkää ja vastuuta kantamatonta yksilöiden cäncelöintiä. On helppo toivoa, että palattaisiin juurille, mutta eihän sinne ole paluuta, kaikki on jo muuttunut peruuttamattomasti. Cancel-tekniikka tarjoaa pelottavan aseen sekä niille, joilla on kyky ja halu kantaa vastuu toiminnastaan että niille, joita kiihottaa mahdollisuus kostaa, lyödä turpaan, vahingoittaa ja viime kädessä teloittaa anonymiteetin tai laumasieluisuuden suojasta. Olen itse päätymässä siihen, että tekniikka on kohtuuttoman tehokas ase pahojen ihmisten käsissä, joten sen vaikutusta olisi syytä yrittää vähentää (cancel-kulttuurin kieltäminen ei tietenkään ole realistinen vaihtoehto).

Vastuu cäncelöinnin maltillistamisesta on tietysti aseen käyttäjillä ja niillä, jotka kannustavat käyttöön tai jopa rahoittavat sen käytön. Niidenkin, jotka pitävät cäncelöintiä oikeutettuna välineenä, tulisi tunnistaa ja myöntää aseen väärinkäytön mahdollisuus ja toimia siten, ettei ainakaan itse tule siihen syyllistyneeksi. Kenelläkään ei ole luonnollista yksinoikeutta "totuuteen", joten cancel-kulttuurin soveltajan pitäisi olla nöyrä sen mahdollisuuden edessä, että on itse erehtynyt. Cäncelöinti ilman itsekritiikkiä ja nöyryyttä muuttuu helposti julmaksi vallankäytöksi ja kohteena olevan käytöksen matkimiseksi. Ei ole myöskään ihan sama, onko kohteena yksilö vai merkittävää valtaa käyttävä yritys. Jälkimmäinen kestää kovaakin cäncelöintiä (paitsi jos myynti tyssää kokonaan) aivan eri tavalla kuin yksilö, joka on aina hauras ihminen joukkopaineen alla.

Avointa ja anteeksipyytämätöntä puhetta

Suvi Auvinen onnistui yllättämään minut myönteisesti kirjallaan Lihan loppu (Kosmos 2020). Tuore Kaltainen valmiste (Kosmos 2021) on yllättävä sekin, herkullisen räväkkää, avomielistä ja ennen muuta anteeksipyytämätöntä tekstiä aiheista, joista osa on itselleni hyvin kaukaisia ja siis tutustumisen arvoisia. Osaa teksteistä minun on suorastaan vaikea lukea niiden ahdistavuuden takia (Auvisen seikkailut uskonnollisissa yhteisöissä ovat tällaisia, eivät pillukuusen kaltaiset riemastuttavat muistot). Mutta kun joku näin avautuu julkisesti, siihen on suhtauduttava vakavasti, vaikka ei välttämättä totisesti. Tarkoitukseni ei ole seuraavassa pilata lukijan yllätyksen iloa, joten yritän ottaa joistakin teemoista kiinni varovaisesti.

En muista lukeneeni tätä selkeämpää ja hyödyllisempää tekstiä biseksuaalisuudesta. En ole koskaan asiaa syvemmin pohtinut, koska olen – tappiokseni? – kovin heteropainottunut, eikä edes lapsuudessani ollut mitään eroottisia kokeiluja poikien kanssa. Armoton ujous olisi estänyt, vaikka tilaisuuskin olisi tullut. Nyt voisin ajatella toisin. Mutta siis, Suvi Auvinen kuvaa omaa seksuaalisuuttaan niin hurmaavasti, että lukijan käy kateeksi. Siis niitä, joiden kanssa Auvinen on heittäytynyt ja tulee heittäytymään intiimiin kanssakäymiseen. Kun aikaisemmin ajattelin jotenkin, että biseksuaalille ”kelpaavat” molemmat sukupuolet, tajuan nyt verbin täydellisen väärinkäsityksen. Kysymyshän ei ole kelpaamisesta, vaan aktiivisesta molempien haluamisesta. Minusta se on hieno oivallus, jota voi laajemminkin soveltaa.

Auvisen kuvaukset väistämättömistä törmäyksistä poliisin kanssa ovat sekä hilpeitä että ahdistavia. Vaikka omat kokemukseni ovat mitättömiä ja eri aikakaudelta, pystyn oikein hyvin ymmärtämään sen vihan, jota poliisin edustava laillinen väkivalta synnyttää ihmisessä, joka katsoo syyllistyneensä korkeintaan ilkivaltaan, ei missään tapauksessa väkivaltaan. Oma heiveröinen kunnioitukseni poliisia kohtaa romahti, kun nuoret maalaispoliisit vetivät minua muiden shaahin vierailua vastustaneiden mielenosoittajien lailla Kauppatorin mukulakiviä pitkin maijan uumeniin, varmuuden vuoksi pampulla perään sohien, etteivät vaaralliset hipit vain keksi esimerkiksi vastustella. Muistan edelleen tuon hetken, jolloin tajusin poliisin luokkaluonteen, että se on olemassa vallanpitäjien turvaksi, ei suinkaan meidän kaikkien turvaksi.

* * *

En voi kertoa tarkemmin pillukuusen, maakuopassa tavaroita polttavan Mairen tai perseestä puristeltavan Muumin tapauksia, mutta Auvisella on kyky sujauttaa koomista ahdistavimpiinkin näkymiin. Yhden paljastan tässä. Auvinen on isossa porukassa Tanskan Nørrebrossa matkalla valtaamaan jotain taloa. Mellakkapoliisi on vastassa, eikä epäröi vastata valtaajien käsissään pitämiin tulppaanikimppuihin pampuilla ja kyynelkaasulla eli täysin liioitellulla, brutaalilla väkivallalla. Tilanne on ahdistava, pelottava ja musta. Mutta yhtäkkiä Auvinen tuo kuvaan rukkasilla ja tennismailalla varustautuneen valtaajan, joka rauhallisin ottein ottaa kyynelkaasukanisterin ja pamauttaa sen kämmenlyönnillä takaisin poliiseille. Tilanteen absurdia komiikkaa korostaa se, että tennismailan takia valtaajia syytettiin myös poliisin pahoinpitelystä!

Itselleni täysin uutta tietoa tarjosi Auvisen avomielinen kertomus elämänsä vaiheesta, jolloin hän dyykkasi kauppojen roskalavoja, kun rahaa ruoan ostamiseen ei kerta kaikkiaan ollut. Näitä roskalavoja me tavikset emme koskaan näe, korkeintaan joku kaupassa työskennellyt on kertonut, kuinka valtavia määriä käyttökelpoista tavaraa heitetään koko ajan pois. Dyykkaajat iskevät tuohon rakoon eli hetkeen, jolloin pois heitetty ruoka on vielä käyttökelpoista eikä roskalavojen ole vielä tyhjennetty. Auvinen korostaa, että dyykkaajat muodostavat tai ainakin muodostivat vahvasti solidaarisen porukan, joka saattoi antaa hyvän vihjeen muille, kun oma kantokyky alkoi ylittyä. Tarina olisi muuten hilpeä, mutta sen tarjoama kuva kauppojen tuhlaavasta jätepolitiikasta on ahdistavan järjetön. Ehkä jokin on muuttunut, mutta en usko, että luonnonvaroja hukkaan heittävä käytäntö on poistunut.

Auvisen kertomus Kenian Kiberan kylään ei ole ehkä aivan ennen lukematonta, mutta kuvaus lasten avoimesta uteliaisuudesta ja innosta saada nähdä ja koskettaa vitivalkoista ihoa ensimmäistä kertaa elämässään on jotenkin liikuttava. Vierailu oli Auviselle itselleen pysäyttävä: ”Palasin syksyllä Suomeen riutuneena, pukeutuen kikoyhin, värikkääseen kudottuun puuvillakankaaseen. Mustissa vaatteissa taidekoulun käytävillä hiihtely oli menettänyt merkityksensä. Puhuin muille opiskelijoille siitä, miten työllämme ei olisi mitään arvoa, jos se ei pelastaisi kenenkään henkeä.” (s. 103) Kenia teki Auvisestakin aktivistin, mutta myös kriittisen. ”Yhden kultin läpikäyneenä en voi suositella kultteja kenellekään, vaikka ne olisivat aktivistiliikkeen kaapuun verhoutuneita.” (s. 112)

* * *

Auvinen käyttää paljon tilaa kuvaillakseen omaa tulkintaansa anarkismista. Koska Auviselle itselleen anarkismi on vapautta ja rakkautta, hän joutuu ponnistelemaan siinä rydössä, joka on leimannut anarkistit mielipuolisiksi pomminheittäjiksi, muista piittaamattomiksi nihilisteiksi ja ainakin paikkoja särkeviksi vandaaleiksi. Auvisen näkemys on tietysti aivan toinen, eikä hänen logiikkansa sinänsä onnu miltään osin. Sen heikoin kohta on fakta, jonka Auvinen itsekin myöntää: kaikkien anarkistien tulkinta ei ole identtinen, eivätkä kaikki korosta rakkautta kuten Auvinen.

Olen itse jo kauan sitten todennut, että anarkistien näkemys vapaudesta ei oikein mahdu omaan ajatteluuni. Ei siinä mielessä, ettenkö arvostaisi ihmisen ja eläimen vapautta, oikeutta olla kahlitsematta ja toteuttaa itseään, kunhan siten ei rajoita jonkun toisen oikeutta toteuttaa itseään. Anarkistinen vapaus kuulostaa hienolta, mutta itse ajattelen, että se kuuluu joukkoon ”liian hyvää ollakseen totta”. Tunnen sympatiaa nuoria anarkisteja kohtaan ja tuomitsen jyrkästi sen fasistisen asenteen, jolla mm. poliisi heihin suhtautuu (olen kokenut tilanteen vappumarsseilla useamman kerran). Näen myös sen pysyvän vaikutuksen, jonka itsensä alttiiksi asettaminen esimerkkinä tuottaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kun porvaristo hyökkää kommunistien sijasta anarkistien kimppuun, on se vahva tunnustus: te olette suurempi uhka ainakin juuri nyt.

On hienoa, että meillä on Suvi Auvisen kaltaisia toimijoita ja kirjoittajia. Paradoksaalista tai ei, joskus tekstit vaikuttavat laajemmin kuin konkreettiset teot. Talonvaltauksen voi käytännössä vaientaa ja sitten unohtaa. Hyvin kirjoitettua tekstiä ei voi kokonaan vaientaa ja sen unohtaminen on mahdotonta sen jälkeen, kun se on ehtinyt vaikuttaa lukijoihinsa. Uskon, että Auvisen kirjat ovat tällaisia vaikuttajia, vaikka hän itse viettäisi kaiken aikansa yksin huoneessaan osallistumatta ensimmäiseenkään aktioon. En tarkoita, että näin pitäisi tehdä, vaan että ainakin itse näen Auvisen teksteissä selvänäköisyyttä, jota tämä sotkuinen maailmamme kovasti tarvitsee.

Katastrofi - uusi normaali?

K niin kuin katastrofi : Länsimaiden seitsemän tulevaisuutta (Atena 2021) on kolmen hyvin eritaustaisen kirjoittajan yhteisteos maailman isoista ongelmista ja niiden ratkaisemisen mahdollisuuksista. Marko Nenonen on yliopistolehtori ja tietokirjoittaja, Rami Kangas on media-alan yrittäjä ja Mari Välimäki väitöskirjaa valmisteleva tiedetoimittaja. Oli kirjoitusmetodi mikä tahansa, lopputulos on yllättävän koherentti, eikä näytä palasista kootulta ollenkaan. Teksti kulkee tanakasti eteenpäin vauhdilla, joka välillä saa lukijan laskemaan kirjan kädestään. Teksti ei nimittäin oikein jätä tilaa pohtimiseen, koska asiaa on paljon ja se on haluttu esittää lukuisten esi- ja jälkipuheitten välissä seitsemän ennustuksen muodossa.

En itse onnistunut erityisen hyvin tavoittamaan tekstin sisäistä logiikkaa ja esimerkiksi valitut seitsemän "ennustusta" vaikuttavat jotenkin sattumanvaraisesti valikoituneilta. Koronakriisin saama oma luku (ainoana ennustusten lisäksi) tuntuu jotenkin arkipäiväistävän kirjan futuristista peruseetosta, enkä itse oikein ymmärtänyt koko osion mukanaoloa muuten kuin esimerkkinä koko ns. länsimaisen maailman tavoittaneesta tuoreesta kriisistä. Vähintään yhtä yllättävä on liitteenä oleva lista musiikkia, jonka tekijät ovat koonneet Spotify-listaksi viemään lukijaa kirjan tunnelmiin. Yllättävä veto 1956, 1972 ja 1981 syntyneiltä kirjoittajilta. En moiti, vaikka en itse tunne vähäisintäkään tarvetta sitoa kirjan teemoja musiikkiin tai musiikilla.

Kaksi semanttista ratkaisua hämmensi minua suuresti. Ensinnäkin näyttää siltä, että kirjoittajat ovat hylänneet perinteisen käsitetrion data - informaatio - tieto ja pitävät dataa ja informaatiota samana asiana. Kyse on tietenkin määritelmistä, mutta kun asiaa ei mitenkään perustella, vaan kirja operoi pelkästään termeillä data ja tieto, joudutaan minun mielestäni tilanteisiin, joissa on vaikea tietää, mitä kirjoittajat oikeastaan tarkoittavat. Datan jalostuminen ihmiselle mielekkääksi tiedoksi on tässä kirjassa selittämätön tapahtuma, joka vain tapahtuu. Toinen itseäni ärsyttävä kielellinen ratkaisu on käyttää puhki kulunutta digitalisaatiota ja digitaalisuutta perustermeinä myös tilanteissa, joissa puhutaan todellisuudessa verkosta, etäkäytöstä ja mobiilikäytöstä. Virhe ei ole harvinainen, mutta aina yhtä ärsyttävä. Digitaalisuudella on merkitystä vain dataa tulkitsevalle tietokoneelle. Maailma on mullistunut digitaalisuuden mahdollistaman verkko- ja etäkäytön takia, ei nollien ja ykkösten ansiosta sinänsä.

* * *

Kangas, Nenonen ja Välimäki käyttävät analyysinsä katalyyttinä kahta k-sanaa, katastrofia ja kriisiä. Ensin on kriisi, joka voi muuttua katastrofiksi. Kirjoittajat ovat selkeästi schumpeteriläisen luovan tuhon idean omaksujia, eikä kirja ole kaiken ikävän keskelläkään mikään dystooppinen varoitushuuto. Kirjan kapitalismikritiikki on läpikäyvä teema, mutta kirjoittajien ideologinen asennoituminen kapitalismiin jää jotenkin hämäräksi. Mitään sosialismin puolesta puhumista ei kirjassa esiinny ja kapitalismin tuhoutumista pidetään täysin mahdollisena skenaariona. Se, mihin kirjoittajat toivoisivat "länsimaisen" päätyvän, on jossain määrin määrittelyä väistelevää, mutta ilmaisu "maailmankylä" toistuu myönteisesti niin monta kertaa, että pidän sitä kirjoittajien jonkinlaisena tavoitteena, ehkä jopa ideaalisena kapitalismin muotona.

Kirjoittajat toistavat koko kirjan ajan, että kriisit ja katastrofit eivät ole katoamassa mihinkään, pikemminkin voi käydä täsmälleen päinvastoin. Arvio perustuu toisaalta selkeään ihmisen globaalin käyttäytymisen vastuuttomuuteen, mutta myös siihen, että sileäksi hiottu länsimainen elämäntapa ja hyvinvointi voivat romahtaa myös ihmisestä riippumattoman luonnonkatastrofin seurauksena (tästä näkökulmasta länsimainen yhteiskunta on joustamaton ja hauras, vaikka kapitalismi sinänsä on muuntuva). Riittävän iso asteroidi voi tehdä Maasta asuinkelvottoman, samoin supertulivuoren purkautuminen tai kosmisen säteilyn äkillinen moninkertaistuminen. Kirjoittajat keskittyvät sinänsä aivan oikein ihmisen synnyttämiin kriiseihin ja niistä seuraaviin katastrofeihin. Kosmisia katastrofeja emme voi estää, oman typeryyden seurauksia periaatteessa voimme.

En ole kirjoittajien kanssa varsinaisesti eri mieltä monestakaan asiasta, mutta näemme katastrofeihin johtavat mekanismit osin eri tavoin. Kirjoittajille kapitalistinen tuotantotapa ei näyttäisi olevan ongelma sinänsä, vaan sen "ylilyönnit" ja ahneuden kaltaisen paheen yleisyys. Itse näen kapitalismin vähemmän riippuvaisena yksilöiden päätöksistä; suuryritysten maailmassa ei käytännössä ole kuin yksi elossa pitävä strategia ja se on loputon kasvu, pyrkimys kohti de facto monopoliasemaa. Kirjoittajat ovat tulkinneet tuoretta yritysjohtajien suunnalta tulevan kapitalismikritiikin siten, että vain oikeisto piittaa itse järjestelmästä, vasemmisto keskittyy akuuttien kriisien ja hyvinvointivaltion perustusten rapautumisen hoitamiseen. Minusta se on vähän lattea tulkinta.

* * *

Kirjan luettuani olen edelleen epätietoinen siitä, onko kirjoittajilla omasta mielestään selkeitä toimintaohjeita katastrofien välttämiseksi tai niiden kääntämiseksi ihmiskunnan hyväksi. Kirjoittajat vaikuttavan uskovan eurooppalaisuuden johtaman demokraattisen maailmankylän malliin, jossa kansalaisten oikeudet ja vapaudet ovat elämän ytimessä, vaikka kaikkien näkemysten ottaminen huomioon tarkoittaakin usein komentotaloutta paljon hitaampaa päätöksentekoa. Vaikka asiaa ei ehkä sanota suoraan, kirjoittajilla ei ole minkäänlaista uskoa ja luottamusta nykyisten suurvaltojen (Yhdysvallat, Kiina, Venäjä, Intia jne.) kykyyn tai haluun toteuttaa demokraattisen maailmankylän ideaalia. Ehkä hiukan yliluottavaisesti kirjoittajat uskovat miljardien pienten ihmisten voimaan muuttaa sekä omaa että koko maailmankylän tulevaisuutta.

Ajatus "länsimaisesta maailmankylästä" ei mielestäni ole realistinen, koska näkyvissä olevat globaalit katastrofit (ilmaston lämpeneminen, lajien sukupuutto, puhtaan veden loppuminen jne.) eivät voi toteutua vain osassa maailmaa. Jos Kiinan ja Intian kaltaiset jätit eivät ole mukana yhtälössä, lopputulos tuskin voi olla kestävä. Myös Euroopassa on valtavasti ihmisiä, joiden eetos on kaukana maailmankylän ideaalista. Itsekkyys, nurkkakuntaisuus ja silkka typeryys kovimpienkin faktojen äärellä ovat tosiasia, jota ei voi taikoa näkymättömiin. Ei ole mitenkään selvää, että inhimillinen mielten kehitys on tosiasia, saati että se kulkisi johonkin toivottuun, parempaan suuntaan. Valtava määrä periaatteessa hyvän peruskoulutuksen saaneita ihmisiä on Suomessakin valmis kiistämään sekä ilmastonmuutoksen että vaikkapa rokotusten hyödyllisyyden. Miten sellaisten ihmisten kanssa saa aikaan sivistyneen, demokraattisen maailmankylän?

K niin kuin katastrofi on kunnianhimoinen ja monin tavoin antoisa yritys luoda maailman kaaokseen jotain ymmärrystä. Kirjan ehkä suurin puute on siinä, että sen aatepohja on epämääräinen ja sen seurauksena toimenpideohjelmaa on vaikea hahmottaa perinteisellä tavalla. Kirjoittajat ovat paaluttaneet hyvin niitä asioita, joissa muutosta voi ja täytyykin tapahtua. Muutokset mekanismit ovat kuitenkin jotenkin kätkössä. Se on sinänsä ymmärrettävää, ei globaalien ratkaisujen löytäminen mitään helppoa hommaa voikaan olla. Varsinaista synteesiä kirja ei kuitenkaan tarjoa, ei oikeastaan edes sellaisen yritystä. Maailmankylä on viehättävä metafora, jota kukaan fiksu ihminen ei voi sinänsä vastustaa. Sen realistisuuden ja toteuttamiskelpoisuuden tilanne voi olla toinen. Kuten myös se, onko yksilöllä oikeasti mahdollisuutta varautua katastrofeihin, jos ei pidetä mielekkäänä vaihtoehtona jenkkityylistä survivalist-asennetta omassa bunkkerissa ase kourassa.