Avointa ja anteeksipyytämätöntä puhetta

Suvi Auvinen onnistui yllättämään minut myönteisesti kirjallaan Lihan loppu (Kosmos 2020). Tuore Kaltainen valmiste (Kosmos 2021) on yllättävä sekin, herkullisen räväkkää, avomielistä ja ennen muuta anteeksipyytämätöntä tekstiä aiheista, joista osa on itselleni hyvin kaukaisia ja siis tutustumisen arvoisia. Osaa teksteistä minun on suorastaan vaikea lukea niiden ahdistavuuden takia (Auvisen seikkailut uskonnollisissa yhteisöissä ovat tällaisia, eivät pillukuusen kaltaiset riemastuttavat muistot). Mutta kun joku näin avautuu julkisesti, siihen on suhtauduttava vakavasti, vaikka ei välttämättä totisesti. Tarkoitukseni ei ole seuraavassa pilata lukijan yllätyksen iloa, joten yritän ottaa joistakin teemoista kiinni varovaisesti.

En muista lukeneeni tätä selkeämpää ja hyödyllisempää tekstiä biseksuaalisuudesta. En ole koskaan asiaa syvemmin pohtinut, koska olen – tappiokseni? – kovin heteropainottunut, eikä edes lapsuudessani ollut mitään eroottisia kokeiluja poikien kanssa. Armoton ujous olisi estänyt, vaikka tilaisuuskin olisi tullut. Nyt voisin ajatella toisin. Mutta siis, Suvi Auvinen kuvaa omaa seksuaalisuuttaan niin hurmaavasti, että lukijan käy kateeksi. Siis niitä, joiden kanssa Auvinen on heittäytynyt ja tulee heittäytymään intiimiin kanssakäymiseen. Kun aikaisemmin ajattelin jotenkin, että biseksuaalille ”kelpaavat” molemmat sukupuolet, tajuan nyt verbin täydellisen väärinkäsityksen. Kysymyshän ei ole kelpaamisesta, vaan aktiivisesta molempien haluamisesta. Minusta se on hieno oivallus, jota voi laajemminkin soveltaa.

Auvisen kuvaukset väistämättömistä törmäyksistä poliisin kanssa ovat sekä hilpeitä että ahdistavia. Vaikka omat kokemukseni ovat mitättömiä ja eri aikakaudelta, pystyn oikein hyvin ymmärtämään sen vihan, jota poliisin edustava laillinen väkivalta synnyttää ihmisessä, joka katsoo syyllistyneensä korkeintaan ilkivaltaan, ei missään tapauksessa väkivaltaan. Oma heiveröinen kunnioitukseni poliisia kohtaa romahti, kun nuoret maalaispoliisit vetivät minua muiden shaahin vierailua vastustaneiden mielenosoittajien lailla Kauppatorin mukulakiviä pitkin maijan uumeniin, varmuuden vuoksi pampulla perään sohien, etteivät vaaralliset hipit vain keksi esimerkiksi vastustella. Muistan edelleen tuon hetken, jolloin tajusin poliisin luokkaluonteen, että se on olemassa vallanpitäjien turvaksi, ei suinkaan meidän kaikkien turvaksi.

* * *

En voi kertoa tarkemmin pillukuusen, maakuopassa tavaroita polttavan Mairen tai perseestä puristeltavan Muumin tapauksia, mutta Auvisella on kyky sujauttaa koomista ahdistavimpiinkin näkymiin. Yhden paljastan tässä. Auvinen on isossa porukassa Tanskan Nørrebrossa matkalla valtaamaan jotain taloa. Mellakkapoliisi on vastassa, eikä epäröi vastata valtaajien käsissään pitämiin tulppaanikimppuihin pampuilla ja kyynelkaasulla eli täysin liioitellulla, brutaalilla väkivallalla. Tilanne on ahdistava, pelottava ja musta. Mutta yhtäkkiä Auvinen tuo kuvaan rukkasilla ja tennismailalla varustautuneen valtaajan, joka rauhallisin ottein ottaa kyynelkaasukanisterin ja pamauttaa sen kämmenlyönnillä takaisin poliiseille. Tilanteen absurdia komiikkaa korostaa se, että tennismailan takia valtaajia syytettiin myös poliisin pahoinpitelystä!

Itselleni täysin uutta tietoa tarjosi Auvisen avomielinen kertomus elämänsä vaiheesta, jolloin hän dyykkasi kauppojen roskalavoja, kun rahaa ruoan ostamiseen ei kerta kaikkiaan ollut. Näitä roskalavoja me tavikset emme koskaan näe, korkeintaan joku kaupassa työskennellyt on kertonut, kuinka valtavia määriä käyttökelpoista tavaraa heitetään koko ajan pois. Dyykkaajat iskevät tuohon rakoon eli hetkeen, jolloin pois heitetty ruoka on vielä käyttökelpoista eikä roskalavojen ole vielä tyhjennetty. Auvinen korostaa, että dyykkaajat muodostavat tai ainakin muodostivat vahvasti solidaarisen porukan, joka saattoi antaa hyvän vihjeen muille, kun oma kantokyky alkoi ylittyä. Tarina olisi muuten hilpeä, mutta sen tarjoama kuva kauppojen tuhlaavasta jätepolitiikasta on ahdistavan järjetön. Ehkä jokin on muuttunut, mutta en usko, että luonnonvaroja hukkaan heittävä käytäntö on poistunut.

Auvisen kertomus Kenian Kiberan kylään ei ole ehkä aivan ennen lukematonta, mutta kuvaus lasten avoimesta uteliaisuudesta ja innosta saada nähdä ja koskettaa vitivalkoista ihoa ensimmäistä kertaa elämässään on jotenkin liikuttava. Vierailu oli Auviselle itselleen pysäyttävä: ”Palasin syksyllä Suomeen riutuneena, pukeutuen kikoyhin, värikkääseen kudottuun puuvillakankaaseen. Mustissa vaatteissa taidekoulun käytävillä hiihtely oli menettänyt merkityksensä. Puhuin muille opiskelijoille siitä, miten työllämme ei olisi mitään arvoa, jos se ei pelastaisi kenenkään henkeä.” (s. 103) Kenia teki Auvisestakin aktivistin, mutta myös kriittisen. ”Yhden kultin läpikäyneenä en voi suositella kultteja kenellekään, vaikka ne olisivat aktivistiliikkeen kaapuun verhoutuneita.” (s. 112)

* * *

Auvinen käyttää paljon tilaa kuvaillakseen omaa tulkintaansa anarkismista. Koska Auviselle itselleen anarkismi on vapautta ja rakkautta, hän joutuu ponnistelemaan siinä rydössä, joka on leimannut anarkistit mielipuolisiksi pomminheittäjiksi, muista piittaamattomiksi nihilisteiksi ja ainakin paikkoja särkeviksi vandaaleiksi. Auvisen näkemys on tietysti aivan toinen, eikä hänen logiikkansa sinänsä onnu miltään osin. Sen heikoin kohta on fakta, jonka Auvinen itsekin myöntää: kaikkien anarkistien tulkinta ei ole identtinen, eivätkä kaikki korosta rakkautta kuten Auvinen.

Olen itse jo kauan sitten todennut, että anarkistien näkemys vapaudesta ei oikein mahdu omaan ajatteluuni. Ei siinä mielessä, ettenkö arvostaisi ihmisen ja eläimen vapautta, oikeutta olla kahlitsematta ja toteuttaa itseään, kunhan siten ei rajoita jonkun toisen oikeutta toteuttaa itseään. Anarkistinen vapaus kuulostaa hienolta, mutta itse ajattelen, että se kuuluu joukkoon ”liian hyvää ollakseen totta”. Tunnen sympatiaa nuoria anarkisteja kohtaan ja tuomitsen jyrkästi sen fasistisen asenteen, jolla mm. poliisi heihin suhtautuu (olen kokenut tilanteen vappumarsseilla useamman kerran). Näen myös sen pysyvän vaikutuksen, jonka itsensä alttiiksi asettaminen esimerkkinä tuottaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kun porvaristo hyökkää kommunistien sijasta anarkistien kimppuun, on se vahva tunnustus: te olette suurempi uhka ainakin juuri nyt.

On hienoa, että meillä on Suvi Auvisen kaltaisia toimijoita ja kirjoittajia. Paradoksaalista tai ei, joskus tekstit vaikuttavat laajemmin kuin konkreettiset teot. Talonvaltauksen voi käytännössä vaientaa ja sitten unohtaa. Hyvin kirjoitettua tekstiä ei voi kokonaan vaientaa ja sen unohtaminen on mahdotonta sen jälkeen, kun se on ehtinyt vaikuttaa lukijoihinsa. Uskon, että Auvisen kirjat ovat tällaisia vaikuttajia, vaikka hän itse viettäisi kaiken aikansa yksin huoneessaan osallistumatta ensimmäiseenkään aktioon. En tarkoita, että näin pitäisi tehdä, vaan että ainakin itse näen Auvisen teksteissä selvänäköisyyttä, jota tämä sotkuinen maailmamme kovasti tarvitsee.