Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Korkeintaan pikkuserkkuja

Suomalaisten ja virolaisten kielisukulaisuuden pohjalta on kehrätty kaikenlaisia yhteenkuuluvuuden myyttejä, joita vasta Toomas Hendrik Ilveksen johtama tylytysnato-oikeistolaisuus on alkanut pikku hiljaa repiä rikki. Myyteistä keskeisin on väite tai oletus suomalaisten ja virolaisten "samanlaisuudesta", jota myös Saska Saarikoski tuoreessa kolumnissaan (Suomi ja Viro: Veljekset kuin ilvekset ja naapurien outo vihanpito, HS 22.2.2015) toistelee.

Molemmissa maissa puhutaan kieltä, jota juuri kukaan muu maailmassa ei puhu. Totta, mutta näin voidaan sanoa kymmenistä muistakin pienistä maista. Molemmat ovat Itämeren maita. Totta, mutta niin ovat myös Venäjä, Latvia, Liettua, Puola ja Saksa. Varmasti myös jossain itäisessä Aasiassa suomalainen ja virolainen erottuvat joukosta yhtä helposti ja samoista ulkonäöllisistä syistä.

Mutta emme me muuten erityisen samanlaisia ole. Viron historiaa ovat muokanneet Ruotsin ja Venäjän eri inkarnaatiot, mutta ennen muuta Saksa. Viron maantieteellinen sijainti Keski-Euroopan ja Venäjän välisen maayhteyden keskellä on ollut paljon suurempi tekijä oikeastaan kaikessa, kuin Suomea ja Viroa yhdistävä rajanaapuruus Venäjän kanssa. Viron yli ja läpi on ollut aina helppo marssia.

Vaikea suhde Venäjään miellyttää aina oikeistolaista historiantulkintaa, vaikka nykyinen oligarkkivetoinen hallinto onkin aatteellisesti lähempänä äärioikeistoa kuin vasemmistoa. Liian helposti unohdetaan kuitenkin taas saksalaisuuden vaikutus. Viro voi olla pohjoiseurooppalainen maa, mutta se sijaitsee saksalaisen Baltian alueella ja sen kulttuuri on voimakkaasti sidoksissa länteen ilman modernia angloamerikkalaista konnotaatiota. Suomessa ei ole saksalaisen aateliston linnojen historiaa.

* * *

Viro ja Suomi ovat mitättömän pieniä valtioita, joiden yhteinen asukasjoukko hukkuu minkä tahansa aidon suurkaupungin sisään. Ainoa syy siihen, että ylipäätään kukaan kiinnittää kumpaankaan mitään huomiota, on maantieteellinen sijainti. (Tätä ei mielellään myönnetä, täytyyhän meillä jokin "suurempikin" tehtävä olla.) Modernin eli Pietarin sisältävän Venäjän kimppuun ei voi hyökätä maata pitkin lännestä käsin tukeutumatta Suomeen tai vielä mieluummin Viroon, jonne ei tarvitse tulla ensin laivalla muiden kuin suomalaisten. Tätä emme valinneet itse, mutta ei sitä ole valinnut myöskään Venäjä. Tulehtunut yhteinen historia siitä on silti seurannut. (Moskovan kimppuun pääsee myös etelämpää, esimerkiksi Ukrainan tasankojen halki).

Mutta miksi kaksi EU-maata eivät kunnolla kaveeraa, kuten Saska Saarikoski selvästi toivoisi ja kuten suomalainen NATO-henkinen oikeisto ainakin tällä historian hetkellä innokkaasti haluaisi? Onko kyse vain siitä, että Erkki Tuomioja dissaa meitä julkisesti nälvivää CIA-Ilvestä, joka taas ei halua ääneen myöntää, että virolaisten taloudellinen pärjääminen on kiinni suoran EU-rahan lisäksi myös siitä, että kymmenet tuhannet virolaiset käyvät töissä Suomessa ja toisaalta suomalaiset käyvät hakemassa etanolinsa virolaisista kaubamajoista?

Minusta paras selitys löytyy siitä, että me emme todellisuudessa ole virolaisten kanssa yhtä läheisiä kuin ruotsalaisten tai edes norjalaisten kanssa. Olemme lähekkäin, mutta emme läheisiä. Veljiä tai siskoja emme ole, korkeintaan pikkuserkkuja.

* * *

Velvoittaako kielisukulaisuus johonkin? Unkarilaisuutta käytettiin sotienvälisen kiihkoisänmaallisen propagandan välineenä, samoin virolaisuutta. Kummallakin maalla on edelleen omat paikalliset entusiastinsa, kuten jokseenkin kaikilla muillakin itsenäisesti hahmottuvilla maantieteellis-historiallisilla valtioilla. Epäilen syvästi, että nämäkään perustuisivat minkään mystisen "sukulaisuuden" tuottamiin myönteisiin värähtelyihin, vaan paljon konkreettisempiin asioihin, sellaisiin kuten Tokaj-viini tai Saku-olut.

Kun Neuvostoliiton valta Virossa päättyi, monet suomalaiset kokivat velvollisuudekseen tukea naapurimaan taloudellista ja ehkä myös henkistä jaloilleen nousua. Olen itsekin osallistunut tähän missioon oman ammattini puitteissa ja saanut useita virolaisia ystäviä. Tähän yhteistyöhön liittyi paljon mielenkiintoisia kokemuksia, koska emmehän me todellisuudessa mitään tienneet sen paremmin Viron kuin Viron Sosialistisen Neuvostotasavallankaan asioista. Luulimme ja teeskentelimme vain. Viro oli ja pääosin edelleen eksoottinen, hyvin erilainen maa niin luonnoltaan kuin ajatusmaailmaltaankin.

Eikä se kieli meitä ole koskaan oikeasti yhdistänyt, koska aniharva suomalainen osaa muutamaa sanaa enempää viron kieltä. Ei ole tarvinnut, koska pohjoisvirolaisten hyvä suomen osaaminen (kiitos Väiski!) tasoitti tien useimmille riittävään kaupalliseen kulttuurivaihtoon. Ja kun Suomea ja suomea ei enää niin paljon tarvita EU:n avoimen sylin avauduttua, englannista on tullut ainoa myös Suomenlahden kansoja yhdistävä kielitekijä.

* * *

Suhtutuuko EU-Nato-Viro nykyään Suomeen alentuvasti tai suorastaan pilkallisesti? Tai ollaanko Suomessa oltu ja ollaanko edelleen virolaisia parempia asiantuntijoita niin suhteissa suomalaisiin kuin venäläisiin? Suhtaudummeko alentuvasti meitä niin paljon pienempään Viroon, jonka ulkopoliittisen uhoilun ainakin alitajuisesti ymmärrämme nousevan traumattisesta historiasta ja siitä, että Viron poliittinen johto on tehnyt maasta Yhdysvaltain toiveita kärkkäästi seuraavan vasallivaltion?

Luultavasti useimmat virolaiset ja suomalaiset, jotka hyötyvät toisaalta työpaikoista, toisaalta halvasta alkoholista (mikään muu ei taida enää olla sillä lailla halpaa), eivät tunne sen paremmin yleviä kuin alentuviakaan tuntemuksia, ellei jokin henkilökohtainen tapahtuma anna aihetta haukkua naapurikansaa huonosta käytöksestä (juopottelevan poron ja rikoksia Suomessa suoltavan raivoroosnan erilaiset versiot pitävät tietysti vissiä kaunan perinnettä yllä). Olemme naapureita, emme sen enempää.

Mutta valtiollisella tasolla on tietysti kyse kahdesta täysin erilaisesta suhtautumisesta suurvaltanaapuriin eli Venäjään. Se on kaiken huonolta näyttävän henkilökemian todellinen polttoaine. Viron valtiollinen Venäjän vastaisuus selitetään sekä historialla ja Venäjän käytöksellä (virolaiset itse) että huonolla omallatunnolla (Viron venäläiset ja heidän asemastaan huolestuneet). Hävittyjen sotien kirkerä oppi Suomessa johti Paasikiven-Kekkosen linjaan, Virossa taas Arnold Rüütelin kautta lukuun ottamatta Naton helmaan lehahtamiseen. Kyllähän Suomessakin on ollut vahva pyrkimys Viron tielle (Ahtisaari, Kokoomus, RKP), mutta silti Suomen ulkoministerinä on nyt Erkki Tuomioja, ei Carl Haglund, josta varmasti saataisiin pikavauhtia uutiskuva rattoisasti Ilveksen kanssa yhteisistä asioista rupattelemassa.

Kyynisimpien arvioiden mukaan Toomas Henrik Ilves pistelee Suomea vain ikävän luonteensa takia, mutta itse uskon pahimpienkin ylilyöntien olevan harkittua käytöstä. Vaikka Viro on taloudellisesti riippuvainen EU-tuista ja Suomen tarjoamista työpaikoista, sen ei-julkisena tehtävänä on edistää naapurimaa Suomen Nato-jäsenyyttä. Ilves haluaa näyttää, kuinka huolettomasti hän voi puhua Venäjän johtajasta ja hallinnosta Yhdysvaltain sylistä käsin. Suomalainen Nato-kohortti ei välttämättä ole yhtä varma tällaisen käytöksen myönteisestä vaikutuksesta, mutta näillä nyt silti mennään.

* * *

Minusta virolaiset tuntuvat hitusen "läheisemmiltä" kuin vaikkapa latvialaiset tai liettualaiset. Mutta siinä missä voin ainakin kuvitella ymmärtäväni jollain tasolla ruotsalaisten ajatusmaailmaa, virolaiset kansana ovat minulle yhtä outoja kuin baskit, irkut tai etruskit. He ovat itse vastuussa siitä, että heillä on presidenttinä entinen tiedustelupalvelun työntekijä, jolla ei ole käytöstapoja. Aivan kuten Venäjälläkin. Ei se ole meidän suomalaisten syytä.

Ei ehkä kannattaisi ottaa valtiollisen tason nokittelua liian vakavasti, kun asialla ovat Suomen ja Viron kaltaiset pikkutoimijat. Mutta jos Viron Ilveksen käpälän ja kynsien liikettä säädellään Yhdysvalloista käsin, kannattaa ehkä pitää pientä etäisyyttä. Kuten pikkuserkkujen kesken ihmissuhteissakin.



torstai 12. helmikuuta 2015

Utopioiden on oltava totta

Jani Kaaron erinomainen kolumni Näin ihminen vapautetaan työn ikeestä – esittelyssä kolme utopiaa (HS 12.2.2015) haastoi miettimään uudelleen utopioiden ja todellisuuden välistä suhdetta. Sehän on monelle kyynistyneelle ihmiselle lähinnä pilkan lähde, koska historia näyttää todistavan, että jos utopia toteutuu, se toteutuu pikemminkin dystopiana.

Kaikki kolme Kaaron esittelemää utopistista yhteiskuntamallia tähtäävät itse asiassa samaan tilanteeseen, joka on myös Marxin kommunistisen yhteiskunnan lähtökohta: että ihminen voisi elää ihmisarvoista elämää tilanteessa, jossa mielekästä ja hyvin palkattua työtä riittää vain joillekin. Paul Goodmanille ratkaisuna on erottaa toisistaan valtion pyörittämä "sosialistinen" perustarpeiden talous ja markkinatalouden ehdoilla pyörivä luksustalous.John Kenneth Galbraith hahmotteli jakoa töissä käyviin tuottajiin ja kuluttajiin, joiden keskinäistä tasapainoa säädeltäisiin työttömyyskorvauksen tasoa vaihtelemalla. Robert Theobald puolestaan kannatti kaikille taattua perustuloa, joka myös suomalaisessa keskustelussa on ollut ehkä eniten esillä.

Kaikki nämä mallit ovat utopistisia, koska ne edellyttävät nykyaikaisen finanssikapitalismin hävittämistä ja korvaamista järjestelmällä, joka jakaa yhteiskunnallisen hyvän jollain tavalla tasapuolisesti. Tällaista on totuttu kutsumaan "sosialismiksi", vaikka finanssikapitalistista todellisuutta ehkä pikemminkin pitäisi kutsua ei-sosialismiksi, ei-tasa-arvoksi tai joksikin muuksi vastaavaksi.

* * *

Modernin 2000-luvun kapitalismin syvä ja ratkaisematon ongelma on suoraa seurausta sekä talouden virtualisoitumisesta että aineellisen tuotannon tehostumisesta. Molemmista seuraa ihmistyön tarpeettomuus. Tilanteen karuutta voidaan jonkin aikaa peitellä sillä, että kadonneitten työpaikkojen tilalle syntyy lyhytaikainen palveluyhteiskunta, jossa kaikki myyvät toisilleen jotain pientä palvelua. Palvelutuotannon paradoksiin voi tutustua isoilla kirpputoreilla, joilla sata ihmistä myy ja kymmenen käy kiertelemässä ja katsomassa. Palvelutuotannossa ei vaan synny riittävästi uutta arvoa sekä myyjän että ostajan elättämiseksi.

Ikuinen utopia työn orjuuden lakkaamisesta on nyt lähempänä kuin koskaan. Samaan aikaan on täysin ratkaisematta kysymys siitä, millä työn orjuudesta vapautetut miljardit maailmankansalaiset hankkivat toimeentulonsa ja vähän iloa elämäänsä. Se on asia, joka ei kiinnosta modernia kapitalismia ja sen toimijoita millään tavalla. Pääosa rikastumisesta tapahtuu joka tapauksessa virtuaalisesti, keinottelemalla taloudellisessa kuplassa täysin irrallaan aineellisesta tuotannosta.

Yritykset tekevät valtavia voittoja, mutta näillä voitoilla ei synnytetä uusia työpaikkoja, vaan niitä käytetään perusteluna entistenkin hävittämiselle. Voitot imetään aineellisesta tuotannosta virtuaaliseen keinotteluun, jonka koko ylittää koko maailman todellisen bruttokansantuotteen miljoonakertaisesti. Perinteisetkin teollisuusyritykset modernisoivat toimintaansa ja muuntuvat finanssialan yrittäjiksi, joiden toiminnalla ei ole minkäänlaisia työllistäviä ulottuvuuksia.

Paradoksaalisesti toinen puoli ihmiskunnasta raataa epäinhimillisissä olosuhteissa, koska heitä halvempaa tekniikkaa ei vielä ole tarjolla (mutta tulee olemaan) ja toinen puoli (miinus eliitti) ihmettelee työtä ja ehkä työhalujakin vailla, miksi elämän laatu näyttää koko ajan huonontuvan.

* * *

Modernilla kapitalismilla ei ole ensimmäistäkään ratkaisumallia maailman miljardeille kansalaisille. Ei kuulkaa kiinnosta, ei sitten vähääkään. Jos ette osaa rikastua, kuolkaa pois. Aineellisia hyödykkeitä tuottava ja myyvä koneisto tietenkin huolestuu, kun ostovoima heikkenee. Mutta ei sekään pysty pakottamaan finanssieliittiä piittaamaan muista. Kukaan ei pysty, kuten näyttävät päättäjätkin toteavan.

Ja kuitenkin jotain on tehtävä, ellei pidetä hyväksyttävänä sitä, että kolme neljäsosaa ihmisistä on vaikka työtä ja toimeentuloa, joutaa vaikka kuolemaan pois tarpeettomana. Onko tosiaan vain utopiaa vaatia, että maailman rikkaudet jaettaisiin kaikille ihmisille? Onko sekin utopiaa, ettei kenenkään pitäisi joutua kuolemaan nälkään tai sairauteen, jonka olisi voinut torjua hyvin pienellä rahasummalla? Onko sosiaalinen tasa-arvoisuus pelkkää "vasemmiston propagandaa", "sosialismia" ja "kommunismia"?

Moni eliittiin kuuluvakin on ollut julkisesti huolissaan vaurauden äärimmäisestä keskittymisestä yhä pienemmälle ja pienemmälle eliitin joukolle. Vastuuntuntoisimmat jakavat suunnattomasta omaisuudesta jo eläessään tai testamenttaavat sen hyviin tarkoituksiin. Mutta ovatko nämä vastuuntuntoisimmat huippurikkaat omassa porukassaan yhden prosentin liikettä? Saavatko Buffett ja Gates mitään todellista muutosta aikaan miljardeistaan huolimatta?

* * *

Pidin nuorena miehenä kommunistisen utopian toteuttamista välttämättömänä ja mahdollisena vielä omana elinaikanani. Nyttemmin olen joutunut tinkimään jälkimmäisestä, mutta aivan yhtä välttämättömältä se edelleen näyttää. Ei välttämättä juuri Marxin & Co. hahmottelemassa muodossa, mutta jotain sinne päin kuitenkin. Onko meillä edes muita vaihtoehtoja?

Jokainen historiallinen eliitti on tuhoutunut, jokainen "ikuinen" järjestelmä on romahtanut, kun se on tehnyt riittävän monen ihmisen elämän riittävän mahdottomaksi. Kreikkalaiset äänestivät valtionsa johtoon hallinnon, jota kauhistunut EU-eliitti kutsuu "äärivasemmistolaiseksi", mutta jonka kreikkalaiset toivovat pystyvän muuttamaan sietämättömät elinehdot siedettäviksi myös niille 99,99%:lle, jotka eivät kuulu maailman taloudelliseen eliittiin. Jos Sirízan Tsipras aikoo kansan kannatuksen pitää, hänen täytyy pystyä viemään maataan utopioiden suuntaan rahaeliitin raivoisasta vihasta piittaamatta. Jonkun on aloitettava ja etsittävä tie.


tiistai 3. helmikuuta 2015

Vallasta ja sen ansaitsemisesta

Historian ironiaa samojen päivien uutisissa. Yksi kertoo, että yksinvaltaansa raivoisalla otteella tarrautunut 90-vuotias diktaattori Robert Mugabe on valittu Afrikan unionin puheenjohtajaksi ja toinen, että Uruguyan 79-vuotias presidentti José Mujica on tarjonnut vanhalla kuplafolkkarillaan kyydin liftarille.

Äkkiä ajatellen voisi luulla, että jokainen meistä haluaisi korkeinta valtaa käyttämään mieluummin Mujican kuin Mugaben. Elävä todellisuus on kuitenkin aivan toisennäköinen. Mujicat ovat äärimmäisen harvinaisia poikkeuksia, mugabet tai hiukan lievemmät tapaukset taas pääsääntö. Valtaan pyrkivät ja siihen tarrautuvat hanakimmit ne, jotka yhteisen edun vuoksi pitäisi pitää siitä mahdollisimman kaukana.

Miksi toimimme näin järjettömästi? Vai johtuuko tilanne siitä, että ehdottomimman vallan käyttäjät eivät tule valituiksi demokraattisesti vaan erilaisten eturyhmien sopimuksilla tai silkkaa raakaa kyynärpäätaktiikkaa (kyynärpään tilalle voi vaihtaa mieleisensä aseen) soveltamalla? Monet valtionjohtajat valitaan ainakin periaatteessa demokraattisesti, mutta useimmat muut vallankäyttäjät eivät seurustele demokratian kanssa kuin pitkillä pihdeillä.

Vanhan intiaaniviisauden mukaan johtajaksi täytyy valita virkaan haluttomin. Toisen perinteisen porukan ratkaisu on rakentaa valtaistuimen alle tulisija, jotta valtiaana olo on mahdollisimman epämukavaa ja kukaan ei siinä viihdy ainakaan etujen takia. Myös johtajan palkan määrittäminen kansalaisten keskipalkkaa vastaavaksi karsisi nopeasti ahneimmat pyrkyrit.

Emme kuitenkaan elä tuollaisessa maailmassa, vaan kiusallisen monet johtajat niin valtioiden kuin urheilujärjestöjen tai suuryritysten ykköspaikoilla ovat yksiselitteisesti konnia, roistoja ja rikollisia. Parhaassa tapauksessa valtaa käytetään vain oman veroparatiisissa olevan pankkitilin paisuttamiseen, pahimmassa se tarkoittaa tämän lisäksi vastustajien tai ihan vain tiellä olevien armotonta murhaamista ja muita hirmutöitä.

Tällainen maailma on mahdollinen vain sen takia, ettei kukaan nouse vallan huipulle yksin eikä varsinkaan pysy siellä ilman apulaisia. Moni diktaattori näyttäytyy yksittäisenä hirviönä, mutta eivät he - yleensä - omin käsin rikoksiaan tee, vaan siinä tarvitaan yksi jos toinenkin apuri. Jokaisen yksinvaltiaan takana on näkymätön joukko ihmisiä (yleensä miehiä), joiden yhteisenä etuna on antaa yksinvaltiaan häärätä mieleisellään tavalla. Jos tämä etu muuttuu, kovinkin yksinvaltias saattaa herätä jonain aamuna pyssynpiippu leuan alla.

* * *

Vallan väärinkäyttö ei ole maantieteellisesti, ideologisesti tai edes taloudellisesti vain "joidenkin" tai "niiden muiden" ongelma. Niissäkin maissa, jotka komeilevat kansainvälisten korruptiolistojen hyvisten kärjessä, esiintyy kaikenlaista rötöstelyä, vaikkei niitä pahimpia tapauksia oltaisikaan. Minkä sille tavallinen kansalainen voi, jos suuren valtionomistaman yrityksen johdossa järjestellään kohtuuttomia taloudellisia etuja itselle ja kavereille? Ei tietenkään muuta voi kuin murista ja marista.

Niissä maissa, joissa valta otetaan aseilla ja pidetään terrorilla, koko kysymys vallan käyttäjiksi sopivista persoonista on tietenkin lapsellinen. Vallanhimo ja sen nopeasti turmeleva vaikutus eivät jätä silti rauhaan niitäkään, jotka nostetaan valtaan kansalaisten enemmistön äänillä. Maailma on täynnä tarinoita kivoista johtajista, jotka aikansa vallasta nautittuaan eivät olekaan yhtään kivoja ja joille ajatuskin vallasta luopumisesta on loukkaus.

Maailmassa on erittäin vähän José Mujican kaltaisia tapauksia, erittäin vähän. Niin vähän, että hänenkin kohdallaan alitajuisesti pelkää, että kohta sieltä jotain ikävää paljastuu. Olemme jotenkin sisäistäneet ja hyväksyneetkin sen ajatuksen, että ison vallan käyttäjät ovat aina jonkinasteisia roistoja. Jos eivät lain kirjaimen mukaan, niin ainakin kansalaisten oikeustajun näkökulmasta.

Itse uskon tuohon intiaaniviisauteen haluttomista johtajista. Jos valtaa ei halua, sen viettelystä pystyy ehkä vastustamaan. Ongelmana vain on, että siinä vaiheessa, kun valtaa jaetaan (tai "jaetaan"), nämä haluttomat eivät tietenkään ole lähimaillakaan. Paikalla ovat vain ne, joita valtaan pääsyn mahdollisuus kiihdyttää ja vetää puoleensa. Heille taas ei tule mieleenkään antaa paikkaansa vastentahtoisesti kahvaan tarttuvalle. He kokevat vallan itselleen kuuluvaksi eduksi, eivät työvälineeksi yhteisen parhaan saavuttamiseksi. Tähän ongelmaan ei ole löytynyt ratkaisua missään. Siksi meillä on vain yksi José Mujica.