Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Korkeintaan pikkuserkkuja

Suomalaisten ja virolaisten kielisukulaisuuden pohjalta on kehrätty kaikenlaisia yhteenkuuluvuuden myyttejä, joita vasta Toomas Hendrik Ilveksen johtama tylytysnato-oikeistolaisuus on alkanut pikku hiljaa repiä rikki. Myyteistä keskeisin on väite tai oletus suomalaisten ja virolaisten "samanlaisuudesta", jota myös Saska Saarikoski tuoreessa kolumnissaan (Suomi ja Viro: Veljekset kuin ilvekset ja naapurien outo vihanpito, HS 22.2.2015) toistelee.

Molemmissa maissa puhutaan kieltä, jota juuri kukaan muu maailmassa ei puhu. Totta, mutta näin voidaan sanoa kymmenistä muistakin pienistä maista. Molemmat ovat Itämeren maita. Totta, mutta niin ovat myös Venäjä, Latvia, Liettua, Puola ja Saksa. Varmasti myös jossain itäisessä Aasiassa suomalainen ja virolainen erottuvat joukosta yhtä helposti ja samoista ulkonäöllisistä syistä.

Mutta emme me muuten erityisen samanlaisia ole. Viron historiaa ovat muokanneet Ruotsin ja Venäjän eri inkarnaatiot, mutta ennen muuta Saksa. Viron maantieteellinen sijainti Keski-Euroopan ja Venäjän välisen maayhteyden keskellä on ollut paljon suurempi tekijä oikeastaan kaikessa, kuin Suomea ja Viroa yhdistävä rajanaapuruus Venäjän kanssa. Viron yli ja läpi on ollut aina helppo marssia.

Vaikea suhde Venäjään miellyttää aina oikeistolaista historiantulkintaa, vaikka nykyinen oligarkkivetoinen hallinto onkin aatteellisesti lähempänä äärioikeistoa kuin vasemmistoa. Liian helposti unohdetaan kuitenkin taas saksalaisuuden vaikutus. Viro voi olla pohjoiseurooppalainen maa, mutta se sijaitsee saksalaisen Baltian alueella ja sen kulttuuri on voimakkaasti sidoksissa länteen ilman modernia angloamerikkalaista konnotaatiota. Suomessa ei ole saksalaisen aateliston linnojen historiaa.

* * *

Viro ja Suomi ovat mitättömän pieniä valtioita, joiden yhteinen asukasjoukko hukkuu minkä tahansa aidon suurkaupungin sisään. Ainoa syy siihen, että ylipäätään kukaan kiinnittää kumpaankaan mitään huomiota, on maantieteellinen sijainti. (Tätä ei mielellään myönnetä, täytyyhän meillä jokin "suurempikin" tehtävä olla.) Modernin eli Pietarin sisältävän Venäjän kimppuun ei voi hyökätä maata pitkin lännestä käsin tukeutumatta Suomeen tai vielä mieluummin Viroon, jonne ei tarvitse tulla ensin laivalla muiden kuin suomalaisten. Tätä emme valinneet itse, mutta ei sitä ole valinnut myöskään Venäjä. Tulehtunut yhteinen historia siitä on silti seurannut. (Moskovan kimppuun pääsee myös etelämpää, esimerkiksi Ukrainan tasankojen halki).

Mutta miksi kaksi EU-maata eivät kunnolla kaveeraa, kuten Saska Saarikoski selvästi toivoisi ja kuten suomalainen NATO-henkinen oikeisto ainakin tällä historian hetkellä innokkaasti haluaisi? Onko kyse vain siitä, että Erkki Tuomioja dissaa meitä julkisesti nälvivää CIA-Ilvestä, joka taas ei halua ääneen myöntää, että virolaisten taloudellinen pärjääminen on kiinni suoran EU-rahan lisäksi myös siitä, että kymmenet tuhannet virolaiset käyvät töissä Suomessa ja toisaalta suomalaiset käyvät hakemassa etanolinsa virolaisista kaubamajoista?

Minusta paras selitys löytyy siitä, että me emme todellisuudessa ole virolaisten kanssa yhtä läheisiä kuin ruotsalaisten tai edes norjalaisten kanssa. Olemme lähekkäin, mutta emme läheisiä. Veljiä tai siskoja emme ole, korkeintaan pikkuserkkuja.

* * *

Velvoittaako kielisukulaisuus johonkin? Unkarilaisuutta käytettiin sotienvälisen kiihkoisänmaallisen propagandan välineenä, samoin virolaisuutta. Kummallakin maalla on edelleen omat paikalliset entusiastinsa, kuten jokseenkin kaikilla muillakin itsenäisesti hahmottuvilla maantieteellis-historiallisilla valtioilla. Epäilen syvästi, että nämäkään perustuisivat minkään mystisen "sukulaisuuden" tuottamiin myönteisiin värähtelyihin, vaan paljon konkreettisempiin asioihin, sellaisiin kuten Tokaj-viini tai Saku-olut.

Kun Neuvostoliiton valta Virossa päättyi, monet suomalaiset kokivat velvollisuudekseen tukea naapurimaan taloudellista ja ehkä myös henkistä jaloilleen nousua. Olen itsekin osallistunut tähän missioon oman ammattini puitteissa ja saanut useita virolaisia ystäviä. Tähän yhteistyöhön liittyi paljon mielenkiintoisia kokemuksia, koska emmehän me todellisuudessa mitään tienneet sen paremmin Viron kuin Viron Sosialistisen Neuvostotasavallankaan asioista. Luulimme ja teeskentelimme vain. Viro oli ja pääosin edelleen eksoottinen, hyvin erilainen maa niin luonnoltaan kuin ajatusmaailmaltaankin.

Eikä se kieli meitä ole koskaan oikeasti yhdistänyt, koska aniharva suomalainen osaa muutamaa sanaa enempää viron kieltä. Ei ole tarvinnut, koska pohjoisvirolaisten hyvä suomen osaaminen (kiitos Väiski!) tasoitti tien useimmille riittävään kaupalliseen kulttuurivaihtoon. Ja kun Suomea ja suomea ei enää niin paljon tarvita EU:n avoimen sylin avauduttua, englannista on tullut ainoa myös Suomenlahden kansoja yhdistävä kielitekijä.

* * *

Suhtutuuko EU-Nato-Viro nykyään Suomeen alentuvasti tai suorastaan pilkallisesti? Tai ollaanko Suomessa oltu ja ollaanko edelleen virolaisia parempia asiantuntijoita niin suhteissa suomalaisiin kuin venäläisiin? Suhtaudummeko alentuvasti meitä niin paljon pienempään Viroon, jonka ulkopoliittisen uhoilun ainakin alitajuisesti ymmärrämme nousevan traumattisesta historiasta ja siitä, että Viron poliittinen johto on tehnyt maasta Yhdysvaltain toiveita kärkkäästi seuraavan vasallivaltion?

Luultavasti useimmat virolaiset ja suomalaiset, jotka hyötyvät toisaalta työpaikoista, toisaalta halvasta alkoholista (mikään muu ei taida enää olla sillä lailla halpaa), eivät tunne sen paremmin yleviä kuin alentuviakaan tuntemuksia, ellei jokin henkilökohtainen tapahtuma anna aihetta haukkua naapurikansaa huonosta käytöksestä (juopottelevan poron ja rikoksia Suomessa suoltavan raivoroosnan erilaiset versiot pitävät tietysti vissiä kaunan perinnettä yllä). Olemme naapureita, emme sen enempää.

Mutta valtiollisella tasolla on tietysti kyse kahdesta täysin erilaisesta suhtautumisesta suurvaltanaapuriin eli Venäjään. Se on kaiken huonolta näyttävän henkilökemian todellinen polttoaine. Viron valtiollinen Venäjän vastaisuus selitetään sekä historialla ja Venäjän käytöksellä (virolaiset itse) että huonolla omallatunnolla (Viron venäläiset ja heidän asemastaan huolestuneet). Hävittyjen sotien kirkerä oppi Suomessa johti Paasikiven-Kekkosen linjaan, Virossa taas Arnold Rüütelin kautta lukuun ottamatta Naton helmaan lehahtamiseen. Kyllähän Suomessakin on ollut vahva pyrkimys Viron tielle (Ahtisaari, Kokoomus, RKP), mutta silti Suomen ulkoministerinä on nyt Erkki Tuomioja, ei Carl Haglund, josta varmasti saataisiin pikavauhtia uutiskuva rattoisasti Ilveksen kanssa yhteisistä asioista rupattelemassa.

Kyynisimpien arvioiden mukaan Toomas Henrik Ilves pistelee Suomea vain ikävän luonteensa takia, mutta itse uskon pahimpienkin ylilyöntien olevan harkittua käytöstä. Vaikka Viro on taloudellisesti riippuvainen EU-tuista ja Suomen tarjoamista työpaikoista, sen ei-julkisena tehtävänä on edistää naapurimaa Suomen Nato-jäsenyyttä. Ilves haluaa näyttää, kuinka huolettomasti hän voi puhua Venäjän johtajasta ja hallinnosta Yhdysvaltain sylistä käsin. Suomalainen Nato-kohortti ei välttämättä ole yhtä varma tällaisen käytöksen myönteisestä vaikutuksesta, mutta näillä nyt silti mennään.

* * *

Minusta virolaiset tuntuvat hitusen "läheisemmiltä" kuin vaikkapa latvialaiset tai liettualaiset. Mutta siinä missä voin ainakin kuvitella ymmärtäväni jollain tasolla ruotsalaisten ajatusmaailmaa, virolaiset kansana ovat minulle yhtä outoja kuin baskit, irkut tai etruskit. He ovat itse vastuussa siitä, että heillä on presidenttinä entinen tiedustelupalvelun työntekijä, jolla ei ole käytöstapoja. Aivan kuten Venäjälläkin. Ei se ole meidän suomalaisten syytä.

Ei ehkä kannattaisi ottaa valtiollisen tason nokittelua liian vakavasti, kun asialla ovat Suomen ja Viron kaltaiset pikkutoimijat. Mutta jos Viron Ilveksen käpälän ja kynsien liikettä säädellään Yhdysvalloista käsin, kannattaa ehkä pitää pientä etäisyyttä. Kuten pikkuserkkujen kesken ihmissuhteissakin.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti