Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

lauantai 27. helmikuuta 2016

Viina

Heti aluksi varoitus. Seuraava teksti ei perustu omakohtaiseen kokemukseen, sillä olen yhtä opiskeluaikaista lääketieteellistä koetta lukuun ottamatta elänyt kohta seitsemän vuosikymmentä ilman alkoholia (syön sitä kyllä jouluisin hedelmäkakun kostukkeena). Olen siis tilastollinen harvinaisuus, mutta otan itselleni oikeuden kirjoittaa viinasta tästä huolimatta. Niin isosta asiasta on kysymys.

Minut sai kirjoittamaan Riku Rantalan kolumni, tai ehkä enemmänkin siihen kirjoitetut lukijoiden kommentit, jotka sinkoilevat laidasta laitaan, kuten viinan kohdalla tuppaa aina olemaan. Rantala pilkkaa hallitusta, joka suunnittelee vähäisiä helpotuksia maailmaa nähneen silmin hyvin kireään alkoholilainsäädäntöön. Osa lukijoista komppaa täysillä, osa haluaa nähdä Rantalan snobina, jota eivät kiinnosta alkoholin haitat, kunhan itse saa tehdä mitä haluaa.

Tällainenhan viinan maailma on. Sitä rakastetaan ja sitä vihataan, välinpitämättömänä on vaikea pysytellä. Suomessa viina on niin Iso Juttu, ettei sen kaltaista taida toista olla. Rantala vihjaisee, että ei olisi ilman ikiaikaista byrokraattis-holhoavaa asennetta. Viinan kiroista kärsivät eivät tätä usko, vaan toivovat lisää kieltoja ja rajoituksia. Meidän kaikkien ongelmana on, ettei kellään ole kokemusta sallivan viinakulttuurin Suomesta.

* * *

Viinaan liittyy kolme isoa ulottuvuutta: nautinto, haitat ja kansantalous. Viinaa juodaan lähinnä siksi, että se tuottaa prosessin alkuvaiheessa mielihyvää, jonka houkutus yleisesti ottaen on suurempi kuin prosessin loppupäässä koittavan krapulan tuottama mielipaha. Ihmisen nautinnonhalulle tuskin voidaan mitään tehdä - ja voidaan tietysti myös kysyä, miksi pitäisikään tehdä -, joten järkevä ihminen hyväksyy viinanhimon ohittamattomana tosiasiana. Keskustelu siitä, milloin ei-patologinen nautinnonhalu muuttuu patologiseksi alkoholismiksi on puheenaihe sinänsä, mutta ei nyt.

Viinan aiheuttamat haitat tunnetaan erittäin hyvin ja niitä voi kuvailla sekä moninaisiksi että määrältään jättimäisiksi. Viina on suomalaisessa kulttuurissa merkittävä kansanterveyden, yleisen viihtyvyyden, liikenneturvallisuuden, lapsille hyvän perhe-elämän ja satojen muiden tärkeiden asioiden uhka, joskus suurin sellainen. Viinan saldo on kaunistellenkin laskettuna hirvittävästi miinuksella, usein vieläpä niin, että viinasta nauttiva ei välttämättä itse kärsi niistä isoista haitoista (krapulakin loppuu aina joskus), vaan laskun maksaa "joku muu".

Suomessa viina on aina ollut myös osa kansantaloutta. Valtiovallan tavoitteet ovat siksi syvästi ristiriitaisia. Viinan haittoja halutaan minimoida myös niistä aiheutuvien suunnattomien turhien kustannusten takia. Samaan aikaan viina on ehkä helpoin tapa kerätä kansalaisilta verotuloja, sillä etanolin tuottamaa euforiaa tavoitteleva ei halua ajatella nautinnon hintaa. Jos viinaa ei verotettaisi, se olisi halvempaa ja haittojen kustannukset täytyisi kerätä jollain muulla tavalla. Jopa viinan suurkuluttajat tuntuvat hyväksyvän nykyisen skitsofrenian mielellään.

* * *

Riku Rantalan toivomaa vapaata alkoholilainsäädöntöä on perin hankala kokeilla edes virtuaalisesti. Kukaan ei oikeasti tiedä, mitä siitä seuraisi. Vertailu muihin maihin ei kelpaa, sillä Suomi on Suomi ja naapurit ovat naapureita. Viinan historia ei ole identtinen edes Pohjolassa, Baltiasta ja Venäjästä nyt puhumattakaan. Siksi vastakkain ovat pysyvänoloisesti varovaiset ja uhkarohkeat. Suomessa valta on perinteisesti ollut varovaisilla, mutta rikurantaloilla saattaa olla aika puolellaan. Nuoremmat ovat yleensä viinan suhteen vapaamielisempiä kuin kaiken nähneet ja kokeneet vanhempansa. Nuorethan eivät usko edes kuolevansa joskus.

Ulkopuolisen näkökulmasta toivoisi ehkä eniten rehellisyyttä ja johdonmukaisuutta. Nythän meillä suhtaudutaan haitallisiin nautintoaineisiin sen mukaan, mitä eliitti itse suosii. Alkoholi ja nikotiini eivät suunnattomista haitoistaan huolimatta ole kiellettyjä, koska ne ovat päättäjien omia huumeita, toisin kuin kannabis tai hallusinogeeniset sienet. Aika muuttanee asetelmaa, mutta rehellisyyttä sekään tuskin huumepolitiikkaan tuo. Päättäjät tarvitsevat aina jonkin aineen, joka on vielä pahempaa kuin heidän omansa. Moralismi on vanhoillisuuden välttämätön rakenneyksikkö.

Sanonta "viina on viisasten juoma" ymmärretään mielellään väärin. Sanonnan keksijähän on luultavimmin tarkoittanut, ettei pöljän pitäisi koskea viinaan, jonka kanssa ei kuitenkaan osaa olla. Osa viinan käyttäjistä taas tuntuu ajattelevan, että on typerää olla nauttimatta. Ulkopuolinen ajattelee helposti, että molemmat ovat väärässä, viina - tai mikä tahansa muu nautinnon kemiallinen lähde - on aina ihmistä vahvempi. Silti olen taipuvainen ajattelemaan, ettei kireän ja holhoavan alkoholipolitiikan hyödyistä ole erityistä näyttöä, joten ehkä pitäisi kokeilla muuta. Jospa se suomalaisen takaraivossa takova viinanhimo hiukan helpottaisi, jos tietäisi, että lähikaupasta saa tarvittaessa lisää. Juopottelua ei ole koskaan kielloilla kuriin saatu.


maanantai 22. helmikuuta 2016

Entropian vastaisesta elämästä

Kuten me kaikki tiedämme ja olemme toivottavasti myös sisäistäneet, termodynamiikan toisen pääsäännön mukaan suljetun järjestelmän entropia eli epäjärjestys voi vain kasvaa. Vähemmän selvää taitaa olla, mitkä kaikki järjestelmät ovat suljettuja ja siten tuomittuja kulkemaan kohden täydellistä epäjärjestystä. Esimerkiksi työpöytä, jolla näyttää olevan vahva taipumus entropian lisääntymiseen, ei todellisuudessa ole suljettu järjestelmä. Työpöydän käyttäjä voi vaikuttaa entropiataseeseen tuomalla ulkopuolista energiaa, tässä tapauksessa annoksen siivoamista ja paperikasojen järjestämistä ihmistyöllä.

Jos haluaa olla oikein lyhytsanainen, voi huoletta väittää, että ihmisten elämä kuluu pääsääntöisesti biologisen entropian toivottomaan vastustamiseen. Mitä teemmekin, koko ajan tarvitaan ulkoista energiaa estämään nopea palaaminen hiilen kiertokulkuun. Ihminenkään ei ole suljettu järjestelmä, joten entropian etenemistä voi hillitä. Estää sitä ei kuitenkaan voi, lopulta DNA:n vaivalla rakentama hieno järjestys hajoaa.

Tämän toteaminen ei ole mikään syy vollottaa tai tuntea eksistentiaalista ahdistusta. Kaikki elollinen, itse asiassa myös kaikki eloton, on samassa tilanteessa. Kaikki se, mitä yleensä pidämme elämisen tarkoituksena tai mielekkyytenä, on hetkellistä entropian nujertamista. Biologinen järjestelmä hajoaa vuosissa, graniitiksi kutsuttu mineraalien järjestelmä on vain vähän kestävämpi veden ja tuulen jatkuvassa entrooppisessa ilkityössä. Eikö siis ole mitään, mikä nujertaisi entropian pysyvästi, edes paikallisesti?

* * *

Vaikka en asiaa nuorempana niin ajatellut, koko elämäni on ollut entropian vastaista kamppailua. Tarkemmin sanottuna olen keskittänyt tarmoni kulttuurisen entropianvastaisuuden vaalimiseen. Tämä vaatii selityksen, vaikka entropian käsitettä on viljelty myös mm. informaatiotutkimuksen piirissä. En edes yritä vastustaa biologista entropiaa, en yritä pidentää elämääni keinotekoisesti, en yritä estää ihoani vanhentumasta ja myös näyttämästä vanhemmalta kuin aikaisemmin. Sen kaiken otan vastaan rauhallisesti. Olen vain käymässä.

Mutta ihmisen luomat kulttuuriset sisällöt, uhkaako niitäkin häviäminen entropian kourissa? Kaikki ihmisaivojen luoma uusi sisältö lyhyimmästä haikusta nelituntiseen oopperaan luo järjestystä, se on kaikki antientrooppista. Luovat aivot käyttävät ulkoista energiaa tuottaakseen jotain, jota ei aikaisemmin ollut olemassa. Kysymys ei ole vain siitä, että säveltäjä tai kirjailija raapustaa prässätylle pinnalle merkkejä tai kuvataiteilija levittää pigmenttiä kankaalle tavalla, jonka katsojan aivot tulkitsevat merkitsevällä tavalla.

Kysymys on myös siitä, että luodessaan jotain ennen olematonta ihminen muuttaa järjestystä lisäävän energian yleiskäyttöisestä muodosta vain yhteen, mutta sitäkin kestävämpään muotoon. Antientrooppinen luovuus tuottaa hyvin rajallisia, mutta ihmisen näkökulmasta entropiaa menestyksellä torjuvia kulttuurin hiukkasia.

* * *

Ymmärrämme helposti, että Shakespearen näytelmä on antientrooppinen kulttuurihiukkanen, samoin Mozartin Requiem tai Modiglianin Nu couché. Mutta myös toimet, joiden seurauksena nuo hiukkaset pääsevät pysyvästi ihmisten ulottuville, ovat osa entropian vastastaista työtä. Se on kohta, jossa itse monen kollegani tavoin annan panokseni, kirjastossa kokoelmaa rakentamalla, sitä luetteloimalla ja hellästi hoitamalla. Olen myös harrastanut tuon kirjastotyön helpottamista luomalla järjestystä muutaman säveltäjän huonosti tunnettuun tuotantoon. MInulle huolella tehty säveltäjän teosluettelo on hyvin alhaisen entropian ilmentymä.

Mutta ovatko kulttuurihiukkaset pysyvästi turvassa entropian hivutukselta? Pigmentillä tuotettu taulu häviää ilman jatkuvaa huolenpitoa, eikä muisto tai valokuva taulusta ole sama asia kuin itse taulu. Vaikeampi on hahmottaa, miten musiikille käy, koska sillä ei ole uniikkia alkuhahmoa taulun lailla. Ihmisen kulttuuriseen muistiin kulttuurihiukkasten merkitys kuitenkin on sidottu. Se on pidempi kuin biologinen elämä, mutta tuskin ikuinen (asiaa ei voi tarkistaa etukäteen).

Myös kaivo on paikallinen entropianvastainen ilmiö. Mutta kovin lyhytaikainen. Ilman jatkuvaa energian lisäämistä eli huoltoa kaivo katoaa kymmenissä vuosissa ja vesi palaa lisääntyvän epäjärjestyksen piiriin. Itse haluan ajatella, että kulttuurisen antientrooppiset hiukkaset säilyvät ratkaisevasti paremmin. Niistä huolehtiminen on siksi olennainen osa sitä, että haluamme pysyä ihmisinä.

lauantai 20. helmikuuta 2016

Ettei romahdus olisi lopullinen

Maailmanlopun ennustaminen on todennäköisesti yhtä vanha harrastus kuin luomiskertomusten keksiminen. Tavallisimmin lopullista loppua odotetaan jonkin katastrofaalisen luonnonilmiön muodossa. Se on täysin perusteltuakin, sillä jos jossain lähistöllämme sattuu räjähtämään supernova tai riittävän kookas taivaankappale iskeytyy Maahan, kiireemme loppuvat siihen paikkaan.

Useimmiten maailmanloppua manaillaan kuitenkin uskonnollisin motiivein eli pelotellaan ihmisiä käyttäytymään jonkin tietyn normiston mukaisesti, jottei jumala vihastu ja tuhoa meitä. Tähän pelottelukuvastoon kuuluu, että nämä jumalat käyttävät vihansa välineinä meille tuttuja luonnonilmiöitä kuten liikaa vettä, maanjäristyksiä, kaikkialle pursuavaa tulikuumaa laavaa ja tietenkin taivaalta niskaan satelevia tulikiviä.

Älyllinen ihminen säikähtää silti paljon enemmän, kun lukee David Jonstadin kirjan Sivilisaation loppu (Into 2016) kaltaisen asiallisen tietoteoksen. Siinä ei spekuloida vaan nojaudutaan runsaan historiallisen aineiston sivustatuella muutamaan varsin hyvin perusteltuun luonnontieteelliseen tosiasiaan ja todetaan, että jonkinlainen romahdus on vääjäämättä edessä. Aikataulu on auki, mutta päättely on melko aukoton. Monimutkainen nykymaailma on ollut mahdollinen vain käyttämällä suunnattoman pitkinä ajanjaksoina fossiilisiin polttoaineisiin kerääntynyttä energiaa. Tämä varanto ei kuitenkaan ole loputon, vaan olemme todennäköisesti jo nyt siirtyneet vaiheeseen, jossa niukkuus alkaa vaikuttaa globaalisti.

* * *

Jonstadin esityksen johtoajatuksena on, ettei energiaa riitä kaiken sen monimutkaisuuden ylläpitämiseen, jolle moderni maailma rakentuu. Monimutkainen järjestelmä ei ole resilientti eli joustava (tässä puhutaan käsittääkseni suunnilleen samasta asiasta, jota Nassim Nicholas Taleb kutsuu termillä anti-hauras, antifragile), vaan sen kohtalona on romahtaa, kun käytettävissä olevan energian määrä vähenee.

Jonstad ei ole viihdekirjailija, joten romahduksen kauhujen kuvailun sijasta hän keskittyy pohtimaan, millä tavoin moderni yhteiskunta voisi muuttua nykyistä resilientimmäksi. Hänen reseptinsä on melkein yhtä karvas kuin Pentti Linkolalla, mutta täysin nieltävissä täydellisen romahduksen vaihtoehtona. Olennaista on hidastaa, vähentää monimutkaisuutta, pienentää yksiköitä, parantaa omavaraisuutta ja tietenkin ennen muuta lopettaa uskominen ikuiseen kasvuun, joka perustuu valheeseen ylimääräisen energian ikuisesta saatavuudesta.

Mitä Jonstad sanoo ydinenergiasta ja mahdollisista sen ylikin menevistä mahdollisuuksista korvata fossiilisten energialähteiden käyttö? Yllättäen Jonstad ei sano niistä yhtään mitään. Ratkaisu on joko outo lipsahdus tai sitten hyvin harkittu ratkaisu kuvan pelkistämiseksi. Itse olin joka tapauksessa pettynyt, ettei Jonstad vaivaudu vastaamaan tämän maailman eskovaltaojien toteamukseen, ettei romahdusta tule, koska ihminen (siis insinööri, tiedemies) keksii öljyn tilalle loppumattoman uuden energialähteen. Jos esimerkiksi fuusiovoimalaitos yhtäkkiä saataisiin taloudellisesti ja teknisesti kannattamaan, muuttaisiko se Jonstadin hahmottelemaa prosessia? En tiedä, ei välttämättä.

* * *

Todennäköisesti David Jonstad ei olekaan ensi sijassa kiinnostunut väittelemään spekulatiivisista näkökohdista (meillä ei ole öljyn korvaavaa ratkaisua, koska fissiovoiman ongelmat tekevät siitä äärimmäisen epäresilientin energialähteen). Häntä kiinnostaa saada käynnistymään muutos maailman ihmisten mielissä. Muutos, jonka tuloksena korvaamme sokean uskon tuhoon tuomittuun ideologiaan käytännön toimilla, joilla voimme sitä omaa resilistenssiämme parantaa.

Jonstad uskoo paluuseen maalle, joka ei kuitenkaan merkitse paluuta kokonaan tai pelkästään maalle. Jatkuvalle kaupungistumiselle, ihmisten keskittymiselle äärettömän monimutkaisesti rakentuneisiin teknisiin keskuksiin Jonstad ei anna mitään selviytymisen mahdollisuuksia. Kysymys ei ole siitä, romahtaako fossiilisten energialähteiden varaan rakennettu jatkuvan kasvun ja keskittymisen maailma. Kysymys on pelkästään siitä, millä tavalla ja millä aikataululla romahdus tapahtuu. Juuri niihin Jonstad haluaa vaikuttaa.

Jonstad ei spekuloi sen paremmin tekniikan kuin politiikankaan ulottuvuuksilla. Ilmeisesti hän ajattelee, etteivät insinöörit ja poliitikot halua kuulla ikäviä totuuksia vaan lykkäävät muutoksen tielle astumista, vaikka hiukan eri syistä. Siksi kannattaa puhua suoraan niille kansalaisille, jotka piittaavat jo nyt siitä, miten asioita hoidetaan. Itse olisin kaivannut kirjaan hiukan yhteiskuntapoliittista ärhäkkyyttä, mutta ymmärrän myös Jonstadin ratkaisun. Hän ei halua käynnistää keskustelua, hän haluaa, että ryhdymme käytännön toimiin estääksemme romahduksen muuttumisen lopulliseksi.


torstai 11. helmikuuta 2016

Kun Naton lentolaivueella ei ole mitään tekemistä Naton kanssa

Maailmalla raivoava sotahulluus ei näytä minkäänlaisia rauhoittumisen merkkejä, joten Suomen natottajat ovat katsoneet järkeväksi seuraavana askeleena kutsua yhdysvaltalaisen hävittäjälentokonelaivueen harjoittelemaan Venäjän rauhallisimman rajan tuntumaan.

Tämän päivän vastuullisten taktiikkaan kuuluu kaiken kiistäminen. Poliitikot ovat ottaneet mallia Jari Aarniosta ja niinpä kansanedustaja Mustajärvi sai turhaan kysellä eduskunnassa, kuka on laivueen tänne kutsunut ja milloin. Sopivasti nykyinen puolustusministeri ei ollut vastaamassa kysymykseen ja muut näyttelivät huuli pyöreänä tietämätöntä.

Irvokkuuden huippuna Ilkka Kanerva, joka on muuten mainostanut olevansa asioista hyvin informoitu, teeskentelee hänkin tietämätöntä, mutta ilkeää samalla olla sitä mieltä, että kyllä avoimuutta täytyy lisätä. SSS-leirin sotapolitiikka ei vaan kestä sitä avoimuutta, siksi saamme jatkossakin tottua tiedon säännösteltyyn jakamiseen ja pyöreisiin huuliin.

* * *

Mielenkiintoista stand up -showta vetää nyt myös ulkoministeri Timo Soini. Vaikka mies itse on lämmin atlanttisten suhteiden ystävä ja solahtaisi minä päivänä tahansa Yhdysvaltain republikaanipuolueen porukoihin, ei hän Perussuomalaisten puheenjohtajana oikein voi esiintyä Naton suurena ystävänä. Ei varsinkaan nyt, kun puolueen kannatus on muutenkin romahtanut. Toista samanlaista ei hänenkään pumppunsa kestä.

Kyynikko voi todeta, ettei Soinilla ollut muuta mahdollisuutta kuin kiistää ilmiselvä yhteys Suomen Naton täysjäseneksi hivuttamisen ja tällaisen militaristisen vierailun välillä. Julkea valehteleminen on tässä tilanteessa pienempi synti kuin rehellisyys. Soinihan voi sitä paitsi käydä ripittäytymässä ja tulla omatunto puhtaana taas kansalaisten eteen.

Kysymys ei voi olla siitä, etteivät Soini ja muut tietämätöntä esittävät tietäisi ihan hyvin. Kansalaisten Nato-penseys on vaan sitä luokkaa, että täytyy olla Carl Haglund ollakseen siitä välittämättä. Ja mikä on olla carlhaglundina tällä hetkellä, kun kukaan ei epäile hetkeäkään, etteikö juuri puolustusministeri Carl Haglund olisi sopinut siitä, että Naton roskakuskit voivat käväistä tsekkaamassa tilanteen itärajalla silloin kun haluavat.

* * *

Näytelmän komiikka muuttuu kuitenkin tragiikaksi kun muistetaan, että tässä leikitään nyt sodan ja rauhan asioilla. Oli Venäjällä vallassa kuka hyvänsä, siellä kyllä ymmäretään oikein hyvin, mikä Naton lentolaivueen "harjoitteleminen" Suomessa viestittää. Ihan kuten suomalainenkin ymmärtää, ettei se Naton roska-autolaivue tule tänne kerosiinia polttelemaan siksi, että suomalaisten lentäjien kanssa on niin mukava harrastaa smooltookkia.

Pääministeri Sipilä on selvästikin kieltänyt hallitukseltaan carlhaglundilaisen riehakkaan sotaintoilun. Asiaa pitää edistää, mutta hiljaa niin kuin lammen laine. Kiristetään koko ajan verkkoa, mutta kysyttäessä esitetään yllättynyttä ja tietämätöntä. Presidentti Niinistökin joutuu vielä varomaan sanojaan, mutta kunhan se toinen kausi on plakkarissa, silloin viimeistään verkko nostetaan ja saalis tutkitaan.

Tiedotusvälineitten ja anonyymien verkkokeskustelijoiden sotaintoisuus on noussut samalle tasolla kuin eurooppalainen hulluus 1914 ja 1939. Nyt on viimeinen hetki maailman tolkkujen ihmisten nousta ylös ja pysäyttää tämä yltyvä hulluus. Sodat ja sotiminen eivät ratkaise ongelmia vaan luovat niitä. Mutta sodatkaan eivät syty syyttä ja omia aikojaan. Siksi on etsittävä sitkeästi niitä, jotka sotimisesta hyötyvät aseteollisuuden lisäksi ja vaadittava heidät vastuuseen maailman suurimmasta rikoksesta.


sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Sano ei kidutukselle

Kiduttaminen on ikivanha inhimillinen keksintö. Muistan jo lapsena tai ainakin nuorena katselleeni kauhusta ja uteliaisuudesta kiihtyneenä vanhoja puupiirroksia "keskiaikaisista" kidutusmenetelmistä. Kuvat vaikuttivat, vaikka niistä puuttuivat verenpunaisen lisäksi rääkätyn ihmisen tuska ja ahdistus. Ne täytyi kuvitella.

Aikuisena olen lukenut lukuisia kuvauksia modernimpien aikojen kidutuskulttuureista, koko ajan niitä kauemmas itsestäni työntäen. Kiduttajien mielikuvituksella ei ole rajaa, koska ihmisen mieli ja elimistö tarjoavat kivulle ja ahdistukselle niin monia väyliä. Aina tuntuu löytyvän uusia tapoja olla kiduttava ihminen.

Yksilötason sadismi - mielihyvän saaminen toisen kärsimyksestä - on hämmentävä evoluution piirre, jonka säilymistä geenipoolissa tuskin voidaan selittää muulla kuin sadistien laajamittaisella tarpeella erilaisten väkivaltakoneistojen palveluksessa. Kaikkien sotilaiden, poliisien, tiedustelijoiden ja salamurhaajien ei tarvitse olla sadisteja, mutta mitä ilmeisimmin siitä on joissakin tehtävissä pelkästään etua. Päättäjän kädet pysyvät puhtaina, kun joku ei piittaa niihin kertyvästä verestä.

* * *

Kidutus on laajasti tuomittu ja hylätty ns. sivistysmaissa, vaikka lienee selvää, että kauniin julkisivun takana voi tapahtua kaikenlaista. Kun puolustettavat taloudelliset ja valtaan liittyvät edut ovat tarpeeksi isoja, kaunopuheinen kidutuksenvastaisuus voi unohtua. Monessa maailmankolkassa ei vaivauduta edes teeskentelemään, ettei kidutusta harrastettaisi.

Modernissa maailmassa on kuitenkin yksi vapauttaan ja demokratiaansa kovaan ääneen julistava kansakunta, jonka presidentiksi voi kannattaa pyrkiä ilmoittamalla ei pelkästään kannattavansa kiduttamista, vaan lupaamalla ottaa käyttöön vesikidutustakin kovempia keinoja. Ehkä kukaan ei ylläty, kun Donald Trump löytyy tällaisen uhoajan paikalta. Huolestua moisesta kuitenkin sopii.

Emme tiedä, onko Trump aidosti innostunut kidutuksesta hallitsemisen välineenä, vai onko kyse pelkästä laskelmoidusta puheesta. Kumpikin vaihtoehto on silti huolestuttava ajatellen tilannetta, jossa Trump voidaan valita maailman tämän hetken mahtavimman sotilasmahdin johtajaksi. Sadisti presidenttinä maassa, jossa kansalaisten ääniä voi saada kidutusta hehkuttamalla, ei ole hyvä asia.

* * *


Kidutuksen salliva tai siihen piittaamattomasti suhtautuva yhteiskunta on aina brutaali ja sivistymätön, siitä ei kannata edes väitellä. Yksittäiselle vallantavoittelijalle sama piirre voi olla kylmää laskelmointia, josta ei seuraa todellisuudessa kiduttamisen lisääntyminen. Kidutusmyönteinen retoriitta ei silti ole merkityksetöntä. Pahimmillaan se alentaa kynnystä niin yhteiskunnan kuin yksilöidenkin kohdalla. Jos kerran presidenttikin sitä harrastaa, ei kai se kansalaistenkaan keskuudessa voi mikään tuomittava teko voi olla.

Vaikka olen itse aina kammoksunut kiduttamista inhimillisenä toimintana (sehän ei ole epäinhimillistä, eläimet eivät harrasta sadismia, vaikka kissan leikki saalilla saattaa siltä näyttää), näen sen nykyään ennen muuta vallankäytön muotona, jota vastaan täytyy taistella ja toimia koko ajan, kaikkialla. Kiduttamista on paljon muutakin kuin fyysistä rääkkäämistä. Ihmistä voi kiduttaa myös henkisesti painostamalla, uhkailemalla ja solvaamalla. Anonyymit Uhkailijat on verkossa iso toimija.

Yksilöllistä sadismia tuskin kyetään karsimaan, korkeintaan hillitsemään ikävillä seuraamuksilla uhkaamalla (ei kuitenkaan kidutuksella, se tuskin tehoaa sadistiin). Yhteiskunnan tasolla sadistisen käyttäytymisen hyödyllisyyttä vastaan on silti toimittava aina ja kaikkialla. Kidutukseen edes varauksellisen myönteisesti suhtautuville toimijoille on toistettava uudelleen ja uudelleen: ei kidutusta missään tilanteessa!

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Vain rakentamispäätös on lopullinen

Suomessa on eurooppalaisittain paljon ihmisenturmelematonta luontoa jäljellä, mutta kyllä asioiden tilan muuttamiseksi myös työskennellään väsymättä. Vuotoksen allas lienee valtakunnallisesti tunnetuin ympäristöntuhohanke, jota ei oikeuden päätöksilläkään ole saatu hengiltä. Ei ole saatu, koska taustalla on maakunnallinen keskustajohtoinen valtaklikki, joka ei tunne sellaista käsitettä kuin taipuminen muiden tahtoon.

Mutta eivät Vuotoksen allasta tuhkasta uudelleen ja uudelleen herättelevät paikalliset suuruudet ole suinkaan ainoita lyhytnäköisen ympäristötuhon edustajia. Kyllä niitä riittää Suomen jokaiseen niemeen ja notkoon liehuttamaan lippua, johon on kirjattu Kainuussa aikoinaan oppimani viisaus: "Vain rakentamispäätös on lopullinen".

Kainuussa runnottiin 1980-luvlla vuosikausia Oulujärven ylitystietä, joka olisi lyhentänyt ajoaikaa Kajaanista Ouluun joillakin kymmenillä minuuteilla. Runnottiin, koska tie olisi rakennettu eristämällä vähäsaarisen Oulunjärven Paltamon puoleinen osa päällystämällä Toukansaari asfaltilla. Ylitystietä ei ole vieläkään rakennettu, mutta saaren keskiosat on parturoitu valmiiksi puista vapaaksi. Sama kohtalo näyttää olevan kokoluokkaa suuremmalla Ärjänsaarella, jonka harvinaista suurjärven luontoa metsäjätti UPM "hoitaa" parturoimalla sisäosia.

* * *

Se on selvää, ettei maakuntaliitoilla tai UPM:n kaltaisilla kapitalistisilla toimijoilla ole halua kantaa vastuuta elinympäristömme tulevaisuudesta, se ei niitä kiinnosta. Siksi nämä tuhoajat on pakko yrittää saada kuriin pakkokeinoilla, millä vain. Vapaaehtoisuus johtaa aina luonnon tuhoon, koska vaikka yksilö siellä tai oikeuslaitos täällä saattaa asettua kannattamaan näkemystä, että kohdetta ei saa tuhota sen korvaamattomien luonnonarvojen takia, tällaisilla näkemyksillä ei ole painoa, kun joku näkee taloudellisen voitontavoittelun mahdollisuuden.

Helsingin kaltaisessa eurooppalaisessa pikkukaupungissa ristiriita juhlapuheiden ja todellisuuden välillä syntyy helposti, kun lyhytnäköisesti vaalikaudesta toiseen elävät päättäjät haistelevat tämän tai tuon kohteen tuhoamisen hyötyjä ja haittoja itselleen. Samat päättäjät, joiden enemmistö päätti jättää Kivinokan alueen rakentamatta, on täysin epäloogisesti sitä mieltä, että luonnon- ja kulttuuriarvoiltaan paljon Kivinokkaa merkittävämmät Vartiosaari ja Ramsinniemi voidaan mainiosti uhrata asuntorakentamiselle.

Kyynisimmän teorian mukaan Vartiosaaren kohtalon ratkaisi se, ettei siellä asu päättäjien omiin viiteryhmiin kuuluvia edunmenettäjiä. Yksikin sopiva "suhde" olisi viestittänyt suunnitteluvirastolle käskyn laittaa saaren paperit pois asialistalta. Jos Vartiosaareen rakennetaan suunnitellut valtavat rakennusmassat, sen arvo luonto- ja kulttuurihistoriallisena kohteena romahtaa kerralla. Kerran täyteen rakennettua ja autoyhteydelle alistettua saarta ei enää takaisin saada. Sitten on myöhäistä tulla toiselle kannalle.

* * *

Kyyniset nimimerkkikirjoittelijat pilkkaavat suojelutarpeita väittämällä, että tällaisia nyt Suomi on täynnä. Silti kukaan heistä ei kerro, missä ne muut Vartiosaaret sijaitsevat, missä sijaitsee se Ärjänsaaren korvaava saari tai minne jää se Vuotoksen altaan hukuttama luonto. Eivät kerro, koska heidän herjansa perustuu ymmärtämättömyyteen, tietämättömyyteen ja piittaamattomuuteen. Näiden kolmen pahan voimalla useimmat tuhopäätökset tehdäänkin - ja aina joku hyötyy myös taloudellisesti.

Kirottu maanomistusoikeus aiheuttaa sen, että UPM voi tuhota meille kaikille oikeasti kuuluvan Ärjänsaaren täysin laillisesti. Ely-keskuksen lupa riittää. Kunnan kaavoitusmonopoli ja päättäjien näkymätön verkosto rakennuttajien kanssa aiheuttaa sen, että Vartiosaaren kaltainen täysin ainutlaatuinen kohde voidaan muuttaa muutaman kymmenen päättäjän tahdolla grynderin puuhamaaksi. Tietenkin täysin laillisesti, suorastaan demokraattisesti.

Luonnolla ja luonnonarvoilla ei ole koskaan ollut äänioikeutta. Siksi niiden puolesta on toimittava niiden, jotka vielä ymmärtävät, ettei ihminen pärjää ilman yhteyttä luontoon. Vaikka vain rakentaminen on lopullinen ratkaisu, tuota ratkaisu voidaan kovalla työllä lykätä kauas tulevaisuuteen. Niin kaukaiseen, ettei siitä enää synny taloudellista arvoa. Se riittää.

Kuvassa vasemmalla vielä hakkaamaton Ärjänsaari, keskellä näkymä Toukansaaresta "maisemahakkuiden" jälkeen ja oikealla Vartiosaari nykyisessä tilassaan ihmisen ja luonnon vuosisataisen rinnakkainelon tuloksena.