Entropian vastaisesta elämästä

Kuten me kaikki tiedämme ja olemme toivottavasti myös sisäistäneet, termodynamiikan toisen pääsäännön mukaan suljetun järjestelmän entropia eli epäjärjestys voi vain kasvaa. Vähemmän selvää taitaa olla, mitkä kaikki järjestelmät ovat suljettuja ja siten tuomittuja kulkemaan kohden täydellistä epäjärjestystä. Esimerkiksi työpöytä, jolla näyttää olevan vahva taipumus entropian lisääntymiseen, ei todellisuudessa ole suljettu järjestelmä. Työpöydän käyttäjä voi vaikuttaa entropiataseeseen tuomalla ulkopuolista energiaa, tässä tapauksessa annoksen siivoamista ja paperikasojen järjestämistä ihmistyöllä.

Jos haluaa olla oikein lyhytsanainen, voi huoletta väittää, että ihmisten elämä kuluu pääsääntöisesti biologisen entropian toivottomaan vastustamiseen. Mitä teemmekin, koko ajan tarvitaan ulkoista energiaa estämään nopea palaaminen hiilen kiertokulkuun. Ihminenkään ei ole suljettu järjestelmä, joten entropian etenemistä voi hillitä. Estää sitä ei kuitenkaan voi, lopulta DNA:n vaivalla rakentama hieno järjestys hajoaa.

Tämän toteaminen ei ole mikään syy vollottaa tai tuntea eksistentiaalista ahdistusta. Kaikki elollinen, itse asiassa myös kaikki eloton, on samassa tilanteessa. Kaikki se, mitä yleensä pidämme elämisen tarkoituksena tai mielekkyytenä, on hetkellistä entropian nujertamista. Biologinen järjestelmä hajoaa vuosissa, graniitiksi kutsuttu mineraalien järjestelmä on vain vähän kestävämpi veden ja tuulen jatkuvassa entrooppisessa ilkityössä. Eikö siis ole mitään, mikä nujertaisi entropian pysyvästi, edes paikallisesti?

* * *

Vaikka en asiaa nuorempana niin ajatellut, koko elämäni on ollut entropian vastaista kamppailua. Tarkemmin sanottuna olen keskittänyt tarmoni kulttuurisen entropianvastaisuuden vaalimiseen. Tämä vaatii selityksen, vaikka entropian käsitettä on viljelty myös mm. informaatiotutkimuksen piirissä. En edes yritä vastustaa biologista entropiaa, en yritä pidentää elämääni keinotekoisesti, en yritä estää ihoani vanhentumasta ja myös näyttämästä vanhemmalta kuin aikaisemmin. Sen kaiken otan vastaan rauhallisesti. Olen vain käymässä.

Mutta ihmisen luomat kulttuuriset sisällöt, uhkaako niitäkin häviäminen entropian kourissa? Kaikki ihmisaivojen luoma uusi sisältö lyhyimmästä haikusta nelituntiseen oopperaan luo järjestystä, se on kaikki antientrooppista. Luovat aivot käyttävät ulkoista energiaa tuottaakseen jotain, jota ei aikaisemmin ollut olemassa. Kysymys ei ole vain siitä, että säveltäjä tai kirjailija raapustaa prässätylle pinnalle merkkejä tai kuvataiteilija levittää pigmenttiä kankaalle tavalla, jonka katsojan aivot tulkitsevat merkitsevällä tavalla.

Kysymys on myös siitä, että luodessaan jotain ennen olematonta ihminen muuttaa järjestystä lisäävän energian yleiskäyttöisestä muodosta vain yhteen, mutta sitäkin kestävämpään muotoon. Antientrooppinen luovuus tuottaa hyvin rajallisia, mutta ihmisen näkökulmasta entropiaa menestyksellä torjuvia kulttuurin hiukkasia.

* * *

Ymmärrämme helposti, että Shakespearen näytelmä on antientrooppinen kulttuurihiukkanen, samoin Mozartin Requiem tai Modiglianin Nu couché. Mutta myös toimet, joiden seurauksena nuo hiukkaset pääsevät pysyvästi ihmisten ulottuville, ovat osa entropian vastastaista työtä. Se on kohta, jossa itse monen kollegani tavoin annan panokseni, kirjastossa kokoelmaa rakentamalla, sitä luetteloimalla ja hellästi hoitamalla. Olen myös harrastanut tuon kirjastotyön helpottamista luomalla järjestystä muutaman säveltäjän huonosti tunnettuun tuotantoon. MInulle huolella tehty säveltäjän teosluettelo on hyvin alhaisen entropian ilmentymä.

Mutta ovatko kulttuurihiukkaset pysyvästi turvassa entropian hivutukselta? Pigmentillä tuotettu taulu häviää ilman jatkuvaa huolenpitoa, eikä muisto tai valokuva taulusta ole sama asia kuin itse taulu. Vaikeampi on hahmottaa, miten musiikille käy, koska sillä ei ole uniikkia alkuhahmoa taulun lailla. Ihmisen kulttuuriseen muistiin kulttuurihiukkasten merkitys kuitenkin on sidottu. Se on pidempi kuin biologinen elämä, mutta tuskin ikuinen (asiaa ei voi tarkistaa etukäteen).

Myös kaivo on paikallinen entropianvastainen ilmiö. Mutta kovin lyhytaikainen. Ilman jatkuvaa energian lisäämistä eli huoltoa kaivo katoaa kymmenissä vuosissa ja vesi palaa lisääntyvän epäjärjestyksen piiriin. Itse haluan ajatella, että kulttuurisen antientrooppiset hiukkaset säilyvät ratkaisevasti paremmin. Niistä huolehtiminen on siksi olennainen osa sitä, että haluamme pysyä ihmisinä.