Ullberg

Vuosina 1879-1944 elänyt arkkitehti Uno Ullberg on jäänyt saavutustensa määrään ja laatuun nähden varsin tuntemattomaksi. Syy ei ole kuitenkaan Ullbergissa tai hänen työnsä laadussa, vaan töitten maantieteellisessä sijainnissa. Pääosa Ullberg suunnittelemista rakennuksista sijaitsee nimittäin nykyään siinä Karjalankannaksen osassa, joka jouduttiin talvi- ja jatkosodan tuloksena luovuttamaan pysyvästi Neuvostoliitolle ja sitä kautta nykyiselle Venäjälle. Jonkin verran töitä myös tuhoutui sodan takia, mutta ei niin paljon, ettei Ullbergin elämäntyötä voisi tänäkin päivänä omin silmin arvioida, kun vain lähtee matkalle.

Viipurin reissun sijaan voi vaihtoehtoisesti hankkiutua kirjan Uno Ullberg : Viipurin arkkitehti (Uno Ullberg -seura ja Suomen arkkitehtuurimuseo 2020) äärelle. Näyttävän ja tiedollisesti erittäin antoisan kirjan ovat toimittaneet Netta Böök ja Kari Immonen, joiden lisäksi artikkeleita ovat kirjoittaneet Anna Autio, Laura Berger, Igor Borisov, Viktor Dmitrijev, Maarit Henttonen, Olli Immonen, Juha Keinänen, Timo Keinänen, Marja Terttu Knapas, Julia Kripatova, Irma Lounatvuori, Anastasia Martnova, Julia Mošnik, Petri Neuvonen, Aino Niskanen, Katariina Ockenström, Simo Paavilainen, Pentti Paavolainen, Lauri Putkonen, Tuula Pöyhiä, Kimmo Sarje, Pirkko-Liisa Schulman, Elina Standertskjöld ja Hannes Teräsvuori. Kirja keskittyy Ullbergin ammatilliseen elämään, mikään henkilöhistoriikki kyseessä ei ole. Mutta kuten kirjoittajaluettelostakin voi päätellä, mukaan on otettu myös venäläisten arkkitehtuurin tutkijoiden näkökulmia, jotka tuovat Ullbergin elämäntyön nykyhetkeen.

Kirja on sekä visuaalisesti että tiedollisesti hieno työ. Oikeastaan ainoan moitteen kirvoittaa melko ahdas taitollinen peruslinja, jonka mukaan tyhjä tila on täytetty pienillä kuvilla. Kuvissa ei ole muuta vikaa kuin koko. Näin pieninä ne eivät tarjoa visuaalisesti juuri mitään ja niiden sisältämää informaatiota täytyy ainakin tällaisen vähän huononäköisen tutkia suurennuslasilla. Ratkaisun voi ymmärtää sikäli, että olisi ollut hirveä sääli jättää näin hienoja kuvia käyttämättä vain julkaisun sivumäärän valtavan paisumisen takia. Tällaisenaankin kirja on niin muhkea, ettei sitä oikein muualla voi lukea kuin tukevavan pöydän äärellä. Kaikilta muilta osiltaan tämä kirja on kulttuurityö, joka mielestäni olisi ansainnut tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2020 (ei päässyt edes ehdolle, mikä kertoo minusta myös Ullbergin jäämisestä arkkitehtuurimme sivulliseksi).

* * *

Sille, joka ei tunne Ullbergin töitä ennestään ollenkaan tai vain vähän, tämä yhteenveto on varmasti melkoinen yllätys. Helsingistä ei löydy kuin kaksi eli Bensowin liiketalo Espalla ja  Helsingin Lastenklinikka (yhdessä Erkki Linnasalmen kanssa), molemmat myöhäisiä töitä ja seurausta Ullbergin muutosta Helsinkiin Lääkintöhallituksen arkkitehdiksi vuonna 1936. Luettelo Ullbergin julkisista rakennuksista Viipurissa ja Sortavalassa onkin sitten aivan eri luokkaa: Viipurin taidemuseo, Viipurin maakunta-arkisto, Hackmanin liiketalo, Viipurin naistensairaala, Karjala-lehden toimitalo, Viipurin diakonissalaitos, Kauppaneuvos Sellgrenin huvila Villa Sellgren Venäjänsaarella, Sortavalan Säästöpankin talo, Suomen Pankin talo Sortavalassa ja Viipurin pyöreän tornin muutostyöt. Julkisten rakennusten lisäksi Ullberg piirsi paljon asuinrakennuksia yksityisille tilaajille, huviloita ja kesämökkejä. Hän oli ahkera ja poikkeuksellisen hyvin verkostoitunut, mikä näkyi sekä tilausten määrässä että laadussa.

Ullberg toimi sekä oman toimiston kautta että välillä vuosikausia viranhaltijana. Ennen Helsinkiin muuttoa Ullberg toimi Viipurin kaupunginarkkitehtina vuosina 1932–1936. Hän oli mukana myös kunnallispolitiikassa toimien Ruotsalaisen kansanpuolueen valtuutettuna useita toimikausia. Ullberg oli tässä roolissaan hyvin modernissa kaksoisroolissa toimien sekä tilausten aktiivisena teettäjänä että toteuttajana. Nykykielellä ilmaisten Ullberg oli sekä verkottunut että taitava lobbaaja. Vaikka Viipurin kirjaston suunnittelu meni vuonna 1935 Alvar Aallolle, ei ole liioittelua todeta Ullberg kaupunkikuvan suunnittelijana ja toteuttajana täysin ainutlaatuiseksi silloin ja myöhemmän Suomen oloissa.

Ullberg ei ollut arkkitehtina varsinainen uudistaja, mutta toisaalta hän sopeutui nopeasti uusiin tyyli-ihanteisiin, eikä jäänyt jankuttamaan minkään yksittäisen tyylin puolesta tai muita vastaan. Varhaisissa töissä on hienoja jugendihanteita, mutta kun funkis alkoi yleistyä, Ullberg siirtyi sen toteuttajaksi ongelmitta. Onkin helppo todeta – myös tuoreen kirjan pohjalta –, että Uno Ullberg menestyi, koska hän oli taitava, näkemyksellinen, ripeä ja verkostoitunut, mutta ei joustamaton näkemyksissään. Ilmeisesti Ullberg ei varsinaisesti rikastunut urallaan, mutta pärjäsi epäilemättä myös taloudellisesti hyvin. Ehkä joku sen varsinaisen elämäkerrankin jossain vaiheessa vielä kirjoittaa ja valottaa kahdesti naimisissa olleen kahden tyttären isän elämää vähän toisistakin näkökulmista.

 

 * * *

Nostan tähän loppuun detaljin, joka yhdistää Uno Ullbergin oman sukuni historiaan ja vaiheisiin. Vuonna 1907 Ullberg nimittäin piirsi huvilan maanmittausinsinööri Bruno Steniukselle Vuoksen rannalle (lähin suurempi paikka oli Antrea). Tuossa vaiheessa huvilan nimi oli Villa Stenius, eikä paikalla ollut vielä myöhempää nimeä Neionniemi, kuten edellä esitelty suurteos virheellisesti esittää. Huvilasta tuli Villa Borg ja paikasta Neionniemi vasta vuonna 1918, jolloin Bruno Stenius luovutti huvilan häälahjana tyttärelleen Hilkka Steniukselle  ja tämän puolisolle, arkkitehti Kaarlo Borgille. "Neionniemi" oli Kaarlo Borgin keksimä nimi, sen innoittajana oli viereinen Neitvuori. Sen lisäksi että Ullberg tunsi Bruno Steniuksen, myös Kaarlo Borg ehti toimia jonkin aikaan Uno Ullbergin ja Clas Axel Gyldénin toimistossa nuorempana apulaisena.

Kaarlo Borg oli äidinisäni, jota en koskaan tavannut, koska hän kuoli sydämen petettyä kovan työtaakan alla jo tammikuussa 1939. Borgien lapsikatras, johon kuuluivat äitini Eevan lisäksi myös tuleva laulaja Kim Borg, tuleva sisustusarkkitehti Olli Borg ja tuleva muusikko ja tuottaja Jaakko Borg, vietti Neionniemessä valokuvien perusteella hienoja kesiä. Vakituisia kesävieraita olivat läheisellä Säiniöllä asuvat Bruunit, joiden sukuun naitu  Inkeri oli isoäitini sisar eli samoja Steniuksia. Perheen kuopus Erik Bruun (s. 1926) on luultavasti ainoa vielä elossa oleva ihminen, jolla on henkilökohtaisia muistoja Uno Ullbergin piirtämästä Villa Borgista ja kesänvietosta Neionniemessä. Hän onkin kertonut muistavansa paikan ja vierailut hyvin.

Alla oleva kuva on leikkauspiirros Neionniemen huvilasta kaikkine väreineen. Minulle tämä kuva oli melkoinen yllätys, koska kaikki suvussa säilyneet kuvat Villa Borgin päärakennuksesta ovat olleet ymmärrettävästi mustavalkoisia, emmekä me jälkipolvet ole kyenneet kuvittelemaan näkymiä väreissä. Uno Ullbergin uralla tämä huvila oli vain ensimmäisten vuosien yksi pieni työ, mutta siinäkin näkyy esteettisesti vahva näkemys siitä, mikä on kaunista ja toimivaa.

Semanttisen kielisopimuksen harha

Seuraava pohdiskelu ei liity varsinaisesti mihinkään, ja samalla se liittyy mitä suurimmassa määrin siihen väärinymmärtämisen hyökyaaltoon, joka on huuhdellut varsinkin verkkomaailman rantoja ja sen asukkeja jo monen monta vuotta. Pohdiskelu liittyy sekä totuuden etsijöihin että niihin, joita totuus ei voisi vähempää kiinnostaa, kun on mahdollisuus hankkia lisää rahaa tai ainakin valtaa, jolla voi edistää rahavirtojaan. En kuitenkaan käsittele seuraavassa sellaista tietoista valehtelua, joka toimii esimerkiksi erään ex-presidentin kaltaisten julkisuuspelurien käyttövoimana. Haluan puhua yrityksistämme ymmärtää eli raivata tiemme semanttisen hämärän läpi. 

Ilmaisulla ”semanttinen hämärä” tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että kielet – käytännössä kaikki ihmisen kehittämät kielet – vaativat käyttäjiltään semanttisen tulkinnan eli jonkinlaisen arvion siitä, mitä itse ja mitä muut ihmiset kielen sanoilla ja ilmaisuilla oikeastaan pyrkivät tarkoittamaan. Harkittu valehtelu ei ole tässä suhteessa kiinnostavaa, koska siinä pyyhkäistään koko semanttinen herkkyys roskakoriin saman tien ja huomio kiinnitetään kuulijan oman harkinnan nujertamiseen. Kun valehtelija onnistuu, semanttista hämärää ei esiinny, on vain valehtelijan rakentama keinotekoinen näyttämö.

En pohdi asiaa kielitieteilijänä, vaan arkisen kommunikaation vaikeuksista ärtyneenä taviksena. Minusta on lievästi ilmaisten sietämätöntä, että kommunikaatiomme kompuroi jatkuvasti niin kohtalokkailla tavoilla, vaikka kukaan ei edes pyrkisi siihen. Ihmettelen siis sitä, miksi olemme niin huonoja tulkitsemaan parhaiten hallitsemaammekin kieltä tavalla, joka minimoisi väärinkäsitykset ja niitten pohjalta tehtävät virheelliset oletukset. Näinhän on koko ajan kaikissa ihmissuhteissa, lapsesta vanhukseksi ja kaikissa suhteissa siinä välillä. Semanttinen hämärä ei hallitse vain ”huonoja” kielen käyttäjiä, se hallitsee meitä kaikkia, jotka olemme alistuneet jonkinlaiseen yleisen semanttisen kielisopimuksen harhaan.

* * *

Vaikka puhun semanttisesta sopimusharhasta, joudun myöntämään tuollaisen yhteisen harhan tavallaan elinehdoksi. Arjesta tulisi tuskin mitään, jos pysähtyisimme kaikessa sanallisessa ajatusten jakamisessa pohtimaan, mitä lausumillamme sanoilla oikeastaan tarkoitamme. Mitä tavallisempi eli laajemmin käytetty sana tai ilmaisu on, sitä epätodennäköisempää on, että voisimme käytännössä edes yrittää hälventää siihen mahdollisesti liittyvää semanttista hämärää. Ajatellaan vaikka sellaista sanaa kuin ”rakastaa”. Sitä heitellään, kepeästi tai vakavasti harkiten, koko ajan kaikkialla maailmassa. Emme pysähdy pohtimaan, ymmärtääkö kuulijamme sanan varmasti samalla tavalla kuin olemme sen tarkoittaneet ymmärrettäväksi. Tuskin olemme itsekään koskaan pohtineet syvällisemmin, mitä kaikkia semanttisia ulottuvuuksia sanalla ”rakastaa” on.

Kysymys ei ole siitä, että tällaista pohtiessani haluaisin kiistää sanojen ja ilmaisujen monimielisyyden, saati vaatisin pelkistämistä yhteen ainoaan semanttiseen koostumukseen. Mutta ihmettelen kovin, miten kuvittelemme – mielestäni täysin ilman perusteita –, että meillä voisi olla edes suunnilleen sama tulkinta tuollaisesta monitulkintaisesta käsitteestä kuin ”rakastaa”. Itse asiassa tiedämme oikein hyvin, että sanaa käytetään ilmaisemaan sekä arvoituksellista tunnesidettä ihmisten välillä että esimerkiksi konkreettista himoa johonkin makuun tai tuoksuun. Kun yhdysvaltalainen televisiohenkilö sanoo haastateltavalleen rakastavansa tätä, kukaan ei varmaan kuvittele, että kyseessä on intiimi tunnustus, vaan fraasi, joka ei oikeasti merkitse mitään muuta, kuin että kaksi julkkista ilmaisevat olevansa hyvissä väleissä tai ainakin kykenevänsä teeskentelemään sellaista.

Arvelen siis, että elämme harhassa, jonka mukaan meillä on hyvä yleistuntuma ja yksituumaisuus siitä, mitä sanat ja ilmaisut semanttisesti eri tilanteissa tarkoittavat. Puhun harhasta, koska itse en usko alkuunkaan, että ymmärtäisimme toisiamme kuin harvoin, jos silloinkaan. Mikä ikävintä, meillä ei ole käytännössä mitään nopeaa ja välitöntä keinoa tarkistaa, vallitseeko jostain tulkinnasta kuinkakin laaja yksimielisyys. Projisoimme ehkä oman tulkintamme ulottuvan muihinkin, mutta emme pysty sitä varmentamaan muutoin kuin poikkeustapauksissa, joissa syventyvä keskustelu on mahdollista ajan, paikan ja kognitiokyvyn puitteissa. Jos sekalaiselle seurakunnalle näytetään kuva, jossa hiukan elämän kolhiman näköinen keski-ikäinen mies katsoo leikkipuistoon päin ja ajatuskuplassa on teksti ”Voi miten rakastankaan lapsia!”, voimme olla aika varmoja, että osa tulkitsee miehen haaveilevan leikkivien lasten seksuaalisesta riistosta ja vain jotkut tulkitsevat sanat ilman tällaista kielteistä tulkintaa kaipuuksi aikaan, joka on jo mennyt auttamatta ohi.

* * *

Olen omasta mielestäni tajunnut tämän sopimusharhan kovin myöhään, inhimillisesti katsoen aivan liian myöhään. Nuorempana, kun en ollut vielä nähnyt semanttisen hämärän syvyyttä ja siihen liittyvää sosiaalista sopimusta, ihmettelin vilpittömästi tilanteita, joissa se toinen ei tajunnut, mitä tarkoitin. Erehdyin joskus pitämään sitä jopa merkkinä typeryydestä, mistä ei välttämättä ollenkaan ollut kysymys. Erehdyin myöhemmin yrittämään semanttisen tulkinnan varmistamista, mikä johti pitkiin ja hyödyttömiin jankkauskeskusteluihin. Emme nimittäin halua vaihtaa tulkintaamme vain siksi, että joku toinen on tulkinnut eri tavalla. Rakastamme omaa semanttista tulkintaamme, usein katkeraan loppuun asti. Emme halua ajatella, että vika on itsessä, mutta ei myöskään yhteisessä harhassa. Sen myöntäminen nimittäin tarkoittaisi, että minäkin olen vähän typerä.

En usko, että hahmottelemaani ongelmaan on ratkaisua. Puhuttu ja kirjoitettu kieli ovat biologisen evoluution näkökulmasta silmänräpäys sitten ilmaantuneita käytöspiirteitä, joihin paljon ripeämmin toimiva kulttuurinen evoluutiokaan ei ole paljoa ehtinyt vaikuttaa. Kieltä voidaan käyttää semanttisesti yksiselitteisemmin, kuten on pakko tehdä esimerkiksi tieteen puolella. Mutta ei tiedekielikään täysin vapaa semanttisen hämärän ongelmista ole. Kun Alan Sokal huijasi vuonna 1996 postmodernismin lipunliehuttajia sujauttamalla harkitusti nonsense-jargonista rakennetun artikkelin arvostettuun kulttuurintutkimuslehteen, hän tuli samalla todistaneeksi, että ainakin humanistit ovat maallikoiden tavoin taipuvaisia uskomaan, että semanttinen sopimus pitää. Sokal käytti artikkelissaan samaan aikaan termejä kuten ”kvanttigravitaatio” ja ”sosiaalinen konstruktio”, koska tiesi, ettei lehti käyttänyt tuohon aikaan vertaisarviointia, eikä vaaraa kvanttifysiikasta jotain ymmärtävien epäluulosta olisi.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että voisimme parantaa vastentahtoisen semanttisen sopimuksen toimivuutta kahdella tavalla. Voisimme ensinnäkin pyrkiä itse käyttämään kieltä ja ilmaisuja johdonmukaisesti ja häpeilemättä selityksiä tarjoillen aina, kun vähänkin epäilemme, että saatamme puhua tai kirjoittaa semanttisesti hämärällä tavalla. Varsinkin yhteiskuntapoliittisesti kiistanalaisista asioista kannattaisi pyrkiä kirjoittamaan niin, että ainakin tahalliset väärinymmärrykset ovat hankalia. Toiseksi voisimme odottaa ja jopa vaatia, että julkisia puheenvuoroja ja tekstejä julkaisevat organisaatiot – myös nämä riivatun kurittomat someyritykset – ovat jollain tavalla vastuussa siitä, etteivät edistä semanttista hämäryyttä milloin mistäkin epäilyttävästä syystä. Kovia vaatimuksia varmasti molemmat, mutta jos ajattelemme kommunikaationa jonkinlaisena inhimillisenä hyveenä, eivät ehkä ollenkaan kohtuuttomia. Epäonnistunut kommunikaatio on usein juuri semanttisen hämäryyden aiheuttamaa ja samalla tuon kielisopimusharhan mahdollistamaa. Voimme ehkä edistää kulttuurista evoluutiota nostamalla omaa rimaamme.

Tsemppiä, Meghan!

Suhtaudun ns. kuninkaallisten olemassaoloon vastentahtoisesti alistuen: moisella historiallisella jäänteellä on niin paljon kannattajia, ettei oma jyrkän tasavaltalainen asenteeni sen rinnalla paina mitään. Käytännössä olen, kuin "kuninkaallisia" ei olisi olemassakaan. Aivan samaa voin sanoa siitä roskalehdistön segmentistä, joka elää näistä "kuninkaallisista" kirjoitetuista jutuista, joista osa on julkean myötäkarvaista nuoleskelua, osa vihamielistä ja tympeää öykkäröintiä. Vaikuttaa siltä, ettei noista ihmisparoista voi kirjoittaa asiallisesti ja tyynesti, jos nyt on pakko kirjoittaa ylipäätään. Tämäkään teksti ei ole tyyni, koska minua on ruvennut aktiivisesti raivostuttamaan se rooli, joka "kuninkaallisten" joukkoon syntynyt tai naimakaupan takia joutunut on pakotettu ottamaan. Tarkoitan nyt ennen muuta Meghan Marklea (s. 1981), yhdysvaltalaista näyttelijää, joka sattui rakastumaan brittihoviin kuuluvaan sukunimettömään "prinssi" Harryyn (s. 1984).

En tiedä yhtään mitään kummastakaan, kuten en muistakaan "kuninkaallisista". Tiedän, että he ovat biologisesti aivan samanlaisia ihmisiä kuin me muutkin. Sattuman oikku on kuitenkin ohjannut heidät elämän karsinaan, jollaiseen jotkut ilmeisesti jopa himoitsevat päästä (näin olen ollut ymmärtävinäni ns. naistenlehtien ylläpitämän alakulttuurin syvimmän olemuksen), mutta joka tarkemmin vilkaistessa osoittautuukin viheliäiseksi vankilaksi, jossa karsinaan joutuneen pitäisi loppuelämänsä teeskennellä tyytyväistä ja onnellista. Jos olen oikein ymmärtänyt, "Harryn ja Meghanin" (kulttuuriin kuuluu, että ventovieraistakin voidaan puhua tekoleppoisasti etunimillä, ikään kuin he olisivat pikkulapsia) rikos on ollut se, että he ovat kohteliaasti kieltäytyneet karsinapaikasta ja päättäneet elää sen ulkopuolella, tuli mitä tuli.

Tuoreen uutisen mukaan "Prinssi Harryn ja Meghanin suosio romahti Britanniassa Oprahin haastattelun jälkeen". Tuossa ohjelmassa pariskunta kertoi avoimesti brittihovin aiheuttamasta ahdistuksesta ja perusteli päätöstään jättää se maailma taakseen. Rehellisyys siis palkittiin suosion romahduksella. Oletettavasti siksi, että entiset kannattajat olivat olettaneet, että Harry ja Meghan olivat aiemmin luvanneet viihdyttää heitä kuolemaansa asti ja nyt pettivätkin tuon lupauksen elääkseen tavalla, jonka kokevat itse paremmaksi, myös pienelle lapselleen. Oletettavasti suosio ei olisi "romahtanut", jos pariskunta olisi kiltisti jatkanut teeskentelemistä, kuten Harrya vanhempi William (s. 1982) näyttää olevan valmis tekemään. Tai voihan William roolistaan pitääkin, mistä minä tiedän.

* * *

Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mikä julkisuuteen singottu väite pitää paikkansa, mikä mahdollisesti ei. Olen ymmärtänyt, että Meghan Marklen isä kiukuttelee julkisesti tyttärelleen. Oletettavasti isukki oli ajatellut, että koko sukunsa voisi hyötyä siitä, että Meghan on nainut Sussexin kreivin. Minua ei itse asiassa edes kiinnosta tietää "totuutta" näitten piirien elämästä ja näyttelemisestä. Mutta minua kiinnostaa ihmisen oikeus valita oma elämänsä, ystävänsä, työnsä ja kohtalonsa. Näyttää vahvasti siltä, että koko muu porukka kiukuttelee Harrylle – tai Harryn silmät sokaisseelle Meghanille, mikä lienee se häijympi versio –, koska esityksen uskottavuus kärsii siitä, että joku osoittaa julkisesti keskisormeaan hovielämän eduille ja loistolle.

Tuen siis Meghan Marklea ja Harrya yleisistä ihmisoikeussyistä täysin riippumatta siitä, mitä he muuten tekevät tai ovat tekemättä. Suhtaudun luonnostaan tylysti kaikkiin hovihommiin, mutta jokaiselle sinne sattumalta joutuneella on silti samat ihmisoikeudet kuin kellä tahansa muulla. Eihän vanhempiaan voi valita. Edes oma pyrkimys päästä tuohon piiriin ei poista noita ihmisoikeuksia. Siksi olen jyrkästi sitä mieltä, että tekivät Meghan ja Harry mitä tahansa ratkaisuja, niitä on syytä tukea. Mitä voimakkaammin hovi arvostelee, sitä voimakkaammin pariskuntaa on syytä tukea. Mitä enemmän roskalehdistö haukkuu, sitä voimakkaammin haluan tukea karavaanin kulkua pois hovista.

Ymmärrän toki, että hovin jäsenet ovat itsekin tavallaan uhreja kaikki. Kuningatar Elizabeth II, mitä ilmeisimmin älykäs ja viisas matriarkka, on käyttäytynyt jotenkin pöljää poikaansa (Charles) ja tosikkomaiselta vaikuttavaa pojanpoikaansa (William) fiksummin julkisuudessa. Hän jos kuka ymmärtää, mitä uhrauksia yksilön vapaudelle tällainen "kuninkaallisuus" tarkoittaa. Mutta toisaalta hän onkin jo käytännössä arvostelun yläpuolella ja paradoksaalisesti koko lätin vapain yksilö. Kuningattarella oli varaa pahoitella Meghanin hovissa kokemaa ja välillisesti siten myöntää, että kuvassa on säröjä. Siksi tulkitsen, että Charlie Hebdon tylyssä piirroksessa Meghania polvellaan painava Elizabeth II edustaa hankalasti piirrettävää hovia, ei itseään.

* * *

Voin kuvitella, että jotkut tekstejäni aiemmin lukeneet pyörittävät vähän silmiään ja pohtivat, miksi käytän vaivaa ja heidänkin aikaansa näin vähäisen asian pohtimiseen. Selitän. Kysymyshän ei ole vain Meghanista ja Harrysta. Pääpahis ei ole brittiläinen tai jonkun muun entisen siirtomaavallan koominen "kuninkaallisten" joukkio. Ilman juoruilla ja ilkeydellä elävää lehdistöä maailman "siniveriset" eläisivät omaa elämäänsä kenenkään huomaamatta viimeiseen killinkiin asti. Vain tasaisesti toistuvista "sensaatioista" elävällä lehdistöllä on motiivi lietsoa keinotekoista vihaa ja rakkautta milloin mitäkin "kuninkaallista" tapahtumaa tai tekoa kohtaan. Tällä masentavalla lehdistön osalla on käsissään verta ja loputonta ihmisten ahdistusta, mutta se esittää häikäilemättä olevansa "suuren yleisön asialla" ja "palvelevansa totuutta". Paskanmarjat! 

Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka suuren ihmisjoukon palkat "kuninkaallisiin" kytketyillä sensaatiojutuilla maksetaan. Isossa-Britanniassa sensaatiolehdet ovat määrällisesti aivan eri tasolla kuin Suomessa, jossa tyhjyyttään kumisevia ilkeilylehtiä on vain kourallinen. Myös lainsäädäntö sallii briteille kielenkäytön, josta Suomessa voisi joutua jopa vastuuseen. Kaikkea perustellaan sananvapaudella ja totuuden paljastamisella. Todellisuudessa motiivina on tietysti vain tehdä rahaa sellaisten ihmisten kustannuksella, jotka eivät voi puolustautua. Tai kun yrittävät puolustautua, kuten Meghan ja Harry, saavat niskaansa tripla-annoksen kuraa, rasismia ja vihaa. Voi kuulla sen onnellisen henkäisyn, kun nämä niljakkeet saivat kuulla Harryn rakastetun olevan "värillinen". Tuplapotti!

On totta, että osa julkkiksista, ehkä myös "kuninkaallisista", on tehnyt roskalehdistön kanssa win win -sopimuksen, joka ohjaa pienen rahavirran julkisuudelle itsensä myyneiden omalle tilille. En silti usko, että hekään ovat siitä erityisen onnellisia. Hyvää julkisuutta voi monikin kaivata ja rakastaa, mutta sinä hetkenä, jona sensaatiolehti hukuttaa uhrinsa rumaan julkisuuteen, kuka tahansa katuu faustista sopimustaan. Aivan varmasti sitä katui monasti Matti Nykänen, joka ei jaksanut tehdä sitä minkä Harry ja Meghan tekivät. Heitä varmasti varoitettiin tulevasta paskamyrskystä, mutta he päättivät sietää mieluummin sen kuin karsinassa teeskentelyn. Minusta se oli kannustuksen arvoinen teko, joten tsemppiä Harry, tsemppiä Meghan!

1930-luvun matkailua

Ken ei ole lukenut kirjoittajapari Ilf & Petrovin pääteoksia 12 tuolia (1928) ja Kultainen vasikka (1931), ei varmaankaan osaa odottaa mitään erityistä tarttuessaan kirjaan Yksikerroksinen Amerikka (1936, suomennos Mika Rassi 2013). Meille Ostap Benderin ihailijoille tämä matkakirja on osittain tuttua tyyliltään, osittain pettymystä, koska kirja on romaaneja asiallisempi, vaikka ei missään tapauksessa tosikkomainen. Joka tapauksessa kyseessä on merkillinen aikamatka 1930-luvun lamasta toipuvaan "Amerikkaan", joka on edelleen avoimesti ja jyrkästi rasistinen, mutta monissa muissa suhteissa Neuvostoliiton kanssa talouden teollistumisen kanssa kilpaileva suurvalta. Kun Ilf & Petrov kiitävät pikkuautolla New Yorkista Los Angelesiin ja takaisin, asialla eivät ole tavanomaiset jenkkituristit, vaan teräväkynäiset kirjailijat suuresta tuntemattomasta, jota brittivakooja Paul Dukes nimesi propagandateoksessaan 1922  "punaisen hämärän maaksi".

Kirjan voi lukea ihan sellaisenaan, mielenkiintoisena silmäyksenä yhteiskuntaan, jota emme luultavasti tunne ja hahmota erityisen hyvin lukuisista elokuvista huolimatta. Täysin ulkopuolelta tulevat uteliaat kirjailijat näkevät vilpittömin silmin asioita, joita kehuvat ja ihailevat, mutta myös tyrmäävää kulttuurittomuutta ja rahan ehdotonta valtaa. Molempia Ilf & Petrov kuvaavat pienen ihmisen näkökulmasta, joka yrittää selvitä päivästä toiseen parempaa tavoitellen, mutta myös kohtaloonsa tyytyen. Parivaljakkoa isännöi ja emännöi pariskunta, jolle on annettu Mr. ja Mrs. Adamsin nimi. Todellisuudessa kyseessä olivat latvialaissyntyinen insinööri Solomon Throne ja hänen autoa kuljettanut puolisonsa Florence Trone, joiden kanssa matkaa taitettiin taskussa kymmeniä ja kymmeniä suosituskirjeitä, joista osa jäi käyttämättä, mutta osa avasi tärkeitä ovia. Dollareita mukana oli niukemmin.

Ilf & Petrov tekivät matkan ainakin periaatteessa Pravda-lehden kirjeenvaihtajina, mutta varmuutta ei ole saatu siihen, oliko heidän matkansa taustalla jokin ylemmän poliittisen tahon suopeus tai suoranainen käsky. Mielenkiintoista on joka tapauksessa, että he saivat Yhdysvalloissa mitä ilmeisimmin varsin suopean vastaanoton, eikä myöhempien aikojen raivoisasta antikommunismista ja Neuvostoliiton mustamaalaamisesta ollut vielä merkkejä ainakaan matkakirjaan merkittäväksi. Matkailijat tapasivat myös suhteellisen tuoreita Venäjältä eri reittejä kulkeutuneita siirtolaisia, joista osa oli vielä ummikkoja. Kultainen vasikka oli julkaistu Yhdysvalloissa pari vuotta ennen matkaa ja mm. kirjailija Upton Sinclair kehui kirjaa estoitta.

* * *

Nykypäivän nuorelle lukijalle Yksikerroksinen Amerikka on varmasti hätkähdyttävää luettavaa, koska Ilf & Petrov kirjoittavat tuon tuostakin niin intiaaneista kuin neekereistäkin. Molemmista kirjoitetaan hyvin myönteisesti ja kolonialistisia tai ainakin rasistisia valkoisten asenteita voimakkaasti kritisoiden. Etenkin vierailu pueblojen luona tekee kirjailijoihin suuren vaikutuksen, koska nämä olivat ensimmäisiä ja ainoita ihmisiä, jotka olivat päättäneet pysyä erillään kaikesta siitä, mitä Yhdysvallat tuohon aikaan tarkoitti eli rahaan perustuvasta kulutusyhteiskunnasta. Kuvauksen yleistettävyyttä on vaikea arvioida, mutta Ilfin & Petrovin intiaanit ovat ylpeitä ja kesyttämättömiä, vaikka kolonialistinen eristäminen oli jo pitkällä. Afrikkalaisperäiseen väestöön kirjailijat suhtautuvat myötätuntoisesti ja solidaarisesti, mutta samalla jotenkin ulkopuolelle jääden. "Neekerin sielua" kirjailijat eivät oikein tavoittaneet.

Vaikka Ilf & Petrov saavat lukijan hymyn useinkin esiin kuvaamalla ironisesti kohtaamiaan merkillisyyksiä, kirjan huumorin keskushahmona on ehdottomasti Mr. Adams, jonka loppumattomasta kiihkeästä uteliaisuudesta ja hajamielisyydestä syntyy katkeamaton virta koomisia tilanteita. Mr. Adamsin elämäntehtävänä on selittää, mitä "Amerikka" on ja mitä se ei ole. Hänen lähtökohtansa on, etteivät Ilf & Petrov voi ymmärtää yhtään mitään (no, no sirs, you don't understand anything!), ellei hän selitä ja selitä ja selitä. Hyvin pitkälle tämä onkin totta, Mr. Adams on kultaa arvokkaampi opas, vaikka unohtaakin rakkaan hattunsa matkan varrella monta kertaa ja lähetyttää niitä paikasta toiseen. Ilman Mr. Adamsia matkustajat olisivat olleet toistuvasti pulassa ja kirja paljon tylsempää luettavaa. Mr. Adams nimittäin on asiantunteva ja kultturelli persoonallisuus koomikon roolistaan huolimatta.

Kohtaamiaan persoonallisuuksiaan Ilf & Petrov eivät juurikaan syvennä. He tapaavat mm. Henry Fordin, josta välittyy hyvin myönteinen mielikuva, vaikka toisaalta tiedetään, että Ford oli jyrkkä antisemiitti ja Ilf oli itse juutalainen. Ilmeisesti aihetta ei sivuttu. On selvää, että vieraille pyrittiin näyttämään kapitalistisen elämäntavan parhaat puolet, mutta silti on sääli, että Ilfin & Petrovin matka oli niin kiireinen kuin oli (yhtenä selityksenä oli Adamsin pariskunnan lapsi, joka piti jättää hoitoon matkan ajaksi). Oikein kukaan kohdatuista yksilöistä ei saa kunnon valaisua, vaikka elämäntarinoita sinänsä riittää. Kirjoittajien suhde kapitalistiseen Amerikkaan on tietenkin lähtökohtaisesti kriittinen, mutta he osaavat kyllä tehdä selvän eron yksilöiden ja järjestelmän välillä.

* * *

Ehkä kiinnostavinta tässä kirjassa on se, miten hyvin se kykenee välittämään sekä Neuvostoliitosta että Yhdysvalloista mielikuvaa tasaisen kehityksen ja rauhallisen elämän tyyssijoina. Todellisuudessahan elettiin Stalinin terroritoimien jyrkän voimistamisen aikaa, eikä hirvittävästä nälkäkatastrofista 1932-1933 ollut kuin muutama vuosi. Izvestija haukkui Ilfin & Petrovin matkakirjan rutiininomaisesti, mutta ilmeisesti se ei kuitenkaan ärsyttänyt Stalinia niin paljon, että hän olisi käynyt henkilökohtaisesti kirjoittajien kimppuun. On vaikea tietää, missä määrin matkailijat ehtivät tunnistaa Yhdysvaltain poliittisia kuohuja lyhyen matkansa aikana, mutta todellisuudessa elettiin voimakasta isolationismin (jota mm. Henry Ford kannatti) ja Hitlerin Saksan voiman leviämiseen reagoimisen välistä taistelua. Se on tuskin ollut Pravdan kirjeenvaihtajille tuntematon asia, vaikka he eivät asiasta puhukaan. Ilf ja Petrov osasivat käyttäytyä aidon diplomaatin tavoin.

Yksikerroksinen Amerikka ei myöskään ole vanhentunut siksi, että sen kapitalismikritiikki olisi ollut yksitotista ja pelkkää propagandaa. Ilf & Petrov jaksavat kyllä moittia yhdysvaltalaisen pikkukaupunkien hengetöntä samankaltaisuutta, Hollywoodin täydellistä tyhjyyttä ja tylsyyttä sekä rahan ansaitsemisen ympärillä pyörivää yleistä eetosta. He eivät vastapainoksi esittele Neuvostoliiton ongelmia, mutta siltikään moitteet eivät tunnu tasapainottomilta tai kohtuuttomilla. Kirjailijat arvostavat Yhdysvaltain tieverkostoa ja autoteollisuuden saavutuksia siinä missä museoiden ja kansallispuistojen erinomaisia esitteitä ja muita palveluita. He eivät ole matkalla Yhdysvaltain vihollisina, vaan kriittisinä kirjeenvaihtajina. Kirjan perusteella heidät myös otettiin vastaan sellaisina, ei pahantahtoisina vakoilijoina.

Vaikka sekä Ilf että Petrov kuolivat pian matkakirjansa julkaisemisen jälkeen, syynä ei ollut Stalin. Ilf eli Ilja Fainzilberg kuoli vuonna 1937 tuberkuloosiin, joka oli jo matkan aikana antanut merkkejä itsestään, vaikka lukijat pidettiin asian ulkopuolella. Petrov eli Jevgeni Katajev kuoli vuonna 1942 saksalaisen hävittäjälentäjän luoteihin palatessaan sotakirjeenvaihtajana Sevastopolista Moskovaan. Kumpikaan ei ehtinyt edes 40 vuoden ikäiseksi. Yksikerroksinen Amerikka ei yksinään olisi tuonut kummallekaan kuolematonta jälkimainetta, kuten Ostap Bender. Mutta mielenkiintoisen ajankuvan ja aikahypyn kirja tarjoaa lukijalle, joka on valmis ajattelemaan ja lukemaan myös rivien välistä.