Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

maanantai 30. tammikuuta 2017

Erik Ensimmäinen ja viimeinen

Modernin Suomen ehkä ainoan aidon renessanssiruhtinaan eli Erik Tawaststjernan kuolemasta ehti kulua yli kymmenen vuotta, ennen kuin tuhansien suomalaisten varmasti kiihkeästi odottama elämäkerta valmistui. Asialle uskaltautui Tawaststjernan oppilas, sihteeri ja lopulta professorikollega Matti Vainio. Ehkä hän olikin ainoa vielä elossa oleva tutkija, jolla on ollut omakohtaiset siteet sekä itse kohteeseen että hänen työskentelytapaansa. Toinen hyvin läheltä asioita katsonut olisi ehkä ollut Sibelius-kirjasarjan valmiiksi kätilöinyt Gitta Henning.

Lienee Matti Vainiokin tätä hanketta pitkään miettinyt ja hautonut. Erik Tawaststjernan kaltaisesta persoonallisuudesta kirjoittava on väkisin hankalassa tilanteessa: miten pitää lukemattomiin eri suuntiin rönsyillyt elämä kohtuullisissa mitoissa ja uomissa ja toisaalta, miten varmistaa, että lopputulos on edes vähän yhtä värikäs kuin kohteensa. Tässä suhteessa Vainio on mielestäni onnistunut kiitettävän hyvin. Erik Tawaststjernaa tuntematonkin saa varmasti riittävän monipuolisen kuvan hänen erikoislaadustaan, eikä tuota kuvaa voi syyttää ylenpalttisesti kaunistelevaksi. Vainio ei peittele Erik Tawaststjernan persoonan ikävämpiä puolia, mutta ei myöskään tirisyttele niitä sensaatiopannulla.

Vaikka Vainio ei ole sortunut rakentamaan yksipuolisen myötäsukaista henkilökuvaa, on hänen kirjoitustyylinsä muuten varsin varovainen ja Erik Tawaststjernan ympärillä liikkuneiden lukuisten epätavallisten persoonallisuuksien kuvailu välillä turhankin häveliästä. Ei kai nykypäivänä enää ole liian "rohkeaa" puhua homoseksuaalisuudesta sen omalla nimellä, varsinkin kun useimmat siihen aikalaisten silmissä "syyllistyneet" ihmiset ovat jo kuolleita. On tietenkin ymmärrettävää, ettei Vainio ole halunnut hienotunteisuussyistä revitellä luonteeltaan intiimejä yksityisasioita. Mutta jos jonkin asian haluaa mainita elämäkerrassa, ehkä asioista kuitenkin kannattaisi kirjoittaa suoraan eikä jättää asioita lukijan arvailtavaksi. Ehkä teksti olisi myös kaivannut vielä yhden ulkopuolisen oikoluvun, paikoitellen tekstiin on jäänyt tahatonta toistoa ja yleiseen asialliseen tyyliin huonommin sopivia huutomerkkejä.

* * *
 
Onko kaikki farssia vain (Otava 2016) on kirjan nimeksi otettu suora lainaus Erik Tawaststjernan omista pohdiskeluista. Se muistuttaa osaltaan siitä, että huolella vaalittu julkinen kuva taiteellisesti luovastasta professorista ei todellakaan ollut sama asia kuin Erik Tawaststjernan monimutkainen ja osin hyvin ristiriitainen persoona. Kaviaarilla tilaisuuden tullen mielellään herkutellut, yläluokkaisesti maailmaa ja sen käytännöllisiä hankaluuksia tarkastellut Tawaststjerna oli toisaalta hyvin vaatimattommissa olosuhteissa kasvanut ja toisissa yhteyksissä hyvin niukasti elävä paradoksien nippu. Tuhannet ihmiset saivat kokea hänen hymyilevän, lempeän ja hyväntahtoisen puolensa, mutta Erik Tawaststjerna saattoi myös olla erittäin tyly, kärsimätön ja ennen muuta täysin kiittämätön. Kuvaukset hänen "sihteereilleen" pakottamista olosuhteista tuntuisivat uskottavammilta jonkun orientin itsevaltiaan maailmassa.

Erik Tawaststjerna on erittäin älykäs, kielitaitoinen, matemaattisesti hyvin lahjakas, äärimmäisen karismaattinen ja taitava ihmisten suostuttelija, jolle ei tuottanut mitään vaikeuksia solmia suhteita maailman tunnetuimpien taiteilijoiden kanssa. Erik Tawaststjerna kykeni lumoamaan melkein kenet hyvänsä, mutta sen sijaan että olisi käyttänyt kykyjään pörssissä, hän valjasti kykynsä taiteen ja tieteen palvelukseen. Varsinkin näin jälkikäteen ajatellen monet Erik Tawaststjernan muulle maailmalle välillä täysin kohtuuttomat toimintatavat tavallaan saavat siunauksen sitä kautta, että tulipa niillä kärsimyksillä kuitenkin saatua aikaiseksi arvokkaita ja pysyviä asioita. Erik Tawaststjernan kirjoja ja esitelmiä ei tunnetusti kukaan muu olisi voinut luoda. Eikä mikään huono käytös muuta sitä tosiasiaa, että kriitikkona Erik Tawaststjerna loi myötäelävän, turhia tölväisyjä visusti karttavan tyylin, joka korostui, koska sen rinnalla oli ajallisesti Seppo Heikinheimon täysin toisella etumerkillä varustettu mustavalkoinen tuomiopäivän pasuunan tyyli.

Matti Vainio ei asiaa paisuttele, mutta kyllä hän rivien välissä myös muistuttaa lukijaa siitä, että monet Erik Tawaststjernan saavutukset olivat todellisuudessa ryhmätyön tulosta, vaikka hän ilman nolouden häivääkään otti kaikki kiitokset itselleen. Erik Tawaststjerna rakasti huomiota ja ylistystä, tässä suhteessa hän oli aito taiteilijanarsisti. Ilman suuren ihmisjoukon kannattelua hän ei kuitenkaan olisi koskaan saavuttanut tavoitteitaan ja tämän Vainio kauniisti tuo esiin esimerkiksi kuvaamalla puoliso Carmenin hiljaista urotyötä Erik Tawaststjernan kaoottisen maailman tukipilarina. Vainio tuo myös kiertelemättä esiin sen roolin, joka hänellä itsellään ja muilla "sihteereillä" oli sekä hanttihommissa että - mitä ei ehkä aina tulla ajatelleeksi - myös sanontojen ja yksityiskohtien hiomisessa. Erik Tawaststjernalle kelpasivat vain riittävän tietävät, taitavat ja osaavat apulaiset. Ilman sellaisia hän oli helposti pulassa.

* * *

Kuulun itse sukupolveen, jolle Erik Tawaststjernan tekstit Hesarissa olivat odotettua mielenylennystä ja luennot kuin virvoittavaa vettä kuivalla yliopiston keitaalla. Mitään omakohtaisia kontakteja minulla ei ole ollut, eikä Erik Tawaststjernan syvin lumovoima koskaan ole itseäni koskettanut. Ehkä siksikin luin tätä elämäkertaa yhtä aikaan uteliaana, kiehtoutuneena ja vähän ärsyyntyneenä. Huomasin monta kertaa kysyväni tuohtuneena, eikö kukaan todellakaan uskaltanut tai halunnut sanoa Erik Tawaststjernalle selvää eitä edes kaikkein kohtuuttomimpina hetkinä? Totta kyllä hänen "sihteerinsä" lopettivat yksi toisensa jälkeen, jollain lailla romahtaneita siltoja oli yllättävänkin paljon ja todennäköisesti kaikki Erik Ensimmäisen hirmuvallan tulosta. Silti yleisvaikutelmaksi jää - jollei Vainio ole tietoisesti jättänyt kertomatta tapauksista, joissa Erik Ensimmäinen ei saanut tahtoaan läpi, jokunen niitä kirjassa on -, että Erik Tawaststjerna sai tahtonsa melkein aina läpi. Jos ei heti ja hyvällä niin itsepintaiselle hivutuksella sitten.

Johtuiko tämä häikäilemättömyys - muuta sanaa on vaikea keksiä - osittain siitä, että Erik Tawaststjerna pani maailman maksamaan siitä, että hänen uransa pianistina päättyi ainakin sisäisesti erittäin traumaattiseen tappioon? Tällaista Vainio ei spekuloi, mutta kauempana oleva lukija saa tällaistakin mieleen, niin vakavissaan Erik Tawaststjerna tavoitteli uraa, jonka kyllä sitten hänen poikansa Erik T. Tawaststjerna pitkälle toteutti, vaikka isä ei sitä enää ollut kokemassa ja ehkä saamassa välillistä lohtua. Pianistinuran päättyminenhän ei johtunut ulkoisista tekijöistä vaan siitä, ettei Erik Tawaststjernan täysin riittämätön koulutusperusta tarjonnut riittäviä eväitä suvereeniin soolouraan. Emme tiedä, olisiko kaikki mennyt toisin, jos Erik Tawaststjernan lapsuudenkoti olisi ollut vauras ja pikku-Erik istunut nelivuotiaasta lähtien ammattitaitoisten opettajien kasvatettavana. Itse arvelen, että kyllä olisi ja emme nyt ajattelisi Erik Tawaststjernaa Sibelius-tutkijana, vaan pianistina.

Vaikka Erik Tawaststjerna oli tavattoman omaperäinen persoona itsekin, hänen pitkäaikainen työnsä Sibeliuksen parissa johti jonkinlaiseen persoonien sulautumiseen siten, että elämäkerturi alkoi kokea olevansa yhtä kohteensa kanssa. Ehkä tämä oli yksi syy siihen, ettei Sibelius-elämäkerran loppu ollut loistokas, vaan aivan kuten Sibelius, myös Erik Tawaststjerna menetti lopulta kokonaan luovuutensa ja työkykynsä. Kurinalaisemmalla metodilla sarjasta olisi ehkä tullut 7-osainen ja se olisi valmistunut hyvissä ajoin ennen vanhuutta ja aivoinfarkteja. Mutta ei Erik Tawaststjernalla ollut vaihtoehtoa. Hän oli hyvässä ja pahassa oman persoonansa vanki tuottaen ihmeellisiä asioita, mutta myös jääden niiden yksinäisten seinien sisäpuolelle. Erik Ensimmäinen oli myös ainoa ja viimeinen.



torstai 26. tammikuuta 2017

Oligarkki kävi kylässä

Joillakin suomalaisilla oli tiistaina mahdollisuus nähdä ilmielävä oligarkki. Suomessahan ei oligarkkeja ainakaan virallisesti elä, kun se ilmeisin ehdokas eli Björn Wahlroos muutti Ruotsiin. Suomen näytille tullut oligarkki ei kuitenkaan tullut tänne oligarkkina, vaan Ukrainan presidentin roolissa. Petro Porošenko on ukrainalainen ekonomi ja liikemies, jonka Yhdysvaltain ja EU:n johtajat arvioivat keväällä 2014 sopivimmaksi henkilöksi toimimaan uuden, länteen kurottavan Ukrainan johtajana. Vaaleissa, joiden väittäminen vapaiksi ja normaaleiksi olisi valhe, Porošenko sai äänestämään päästettyjen äänistä riittävästi eli 54,7%. Oligarkki ja pitkään Ukrainan politiikassa mukana ollut konkari oli muuttunut tasavallan presidentiksi.

Toisinkin olisi voinut käydä. Ukraina on valtio, jossa ylintä tosiallista valtaa ovat käyttäneet oligarkeiksi nimitetyt liikemiehet, joilla voi olla oma puolue tai sitten he toimivat taustavoimana jollekin puolueelle, jonka kautta valtaansa käyttävät. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen ajan on muu maailma voinut seurata ukrainalaisten oligarkkiryhmien kiivasta taistelua siitä, kenellä on valtaa muita enemmän. Ukrainan parlamentin lukuisat käsirysyt ja monipuolinen poliittisesti motivoitunut väkivalta ovat tuntuneet hyvin "eksoottisilta" ainakin täältä pohjoisesta käsin, mutta ukrainalaisille itselleen ei ole ollut iloa siitä, ettei kansaa ole siunattu viisailla ja henkilökohtaisesta edusta piittaamattomilla johtajilla.

Ukrainan sekavalta näyttävä oligarkkivalta on osittain seurausta tiukan keskusvallan katoamisen aiheuttamasta kultakuumeesta, mutta jotenkin näyttää siltä, että myös maan historia ja jyrkkä alueellinen eriytyminen ovat synnyttäneen valtion, jolla ei ole riittävästi sisäistä yhteenkuuluvuutta. "Ukrainalaisuus" on epäilemättä olemassa, mutta se ei ole tarkoittanut, että ukrainalaisilla olisi polttava halu elää yhdessä ja rakentaa yhdessä kaikille hyvää valtiota. Lyhyesti sanoen ukrainalaiset vaikuttavat kovin eripuraisilta tavalla, jonka muuttuminen pelkästään järkevillä päätöksillä ei tunnu todennäköiseltä. Voi olla, että Suomessa oli samanlainen tilanne kevään 1918 jälkeen.

* * *

Ukraina on muodollisesti itsenäinen valtio, mutta monimutkaisten kansainvälisen politiikan ja myös geopoliittisen sijaintinsa takia se on ollut aina "idän ja lännen" välimaata vähän samaan tapaan kuin Puola hiukan pohjoisempana. Maata ovat miehittäneet kilvan lännestä ja idästä tulleet sotajoukot, joilla on ollut sekä strategisia että avoimen ahneita pyrkimyksiä. Hitlerin Saksalle Ukraina tarkoitti aineellisten resurssien kaivosta, Neuvostoliitolle osittain samaa, mutta ennen muuta vahvaa muuria sydän-Venäjän suojana. Kun Ukraina irtaantui Neuvostoliitosta, Yhdysvalloissa jotkut arvioivat hetken otolliseksi laajentaa Natoa eli Yhdysvaltain sotilaallista voimaa myös siihen suuntaan. Tämä pyrkimys ei tosin onnistunut ennen kevään 2014 operaatioita, koska maan sisäinen valtataistelu osoittautui vahvemmaksi kuin mikään "värivallankumous".

Petro Porošenko on ollut vallassa vasta muutaman vuoden, mutta lienee jo nyt mahdollista todeta, etteivät ainakaan kaikki häneen kohdistuneet odotukset ole toteutuneet. Saamme vasta joskus myöhemmin - ehkä - tietää, oliko Porošenkon päätös käynnistää sisällissota itäisten alueiden kapinoinnin nujertamiseksi hänen omansa vai antoiko rahoittaja eli EUSA selvän määräyksen, ettei separatismia saa sietää (toisin kuin usein luullaan, Ukrainassa se teollisesti kehittynyt osa maata on idässä, Venäjän suunnalla kun taas länsi on lähinnä maanviljelyä, joten idän menetys ei ollut mikään pikkujuttu). Käytännössä Porošenkosta on kuitenkin tullut sotiva presidentti.

Mittavan taloudellisen tuen ehtona on ollut Ukrainan syvälle korruptoituneen yhteiskunnan ohjaaminen normaalimman länsimaisen demokratian suuntaan. Ajoittaisista "toimiin on jo ryhdytty" -tyyppisistä uutisista huolimatta edes kiihkeimmät propagandistit eivät uskalla väittää, että mikään olisi oikeasti muuttunut. Oligarkkien valta, joka Ukrainassa näyttäytyy myös hyvin vanhoillisena klaanityyppisenä alueellisena hallintana, ei ole kadonnut, tuskin heikentynytkään. Suurliikemiehiä ei tietenkään kiinnosta oman valtansa kaventaminen. Koska kansalaisyhteiskunnan päästäminen valtaan on sekin riskialtista, jatkuu nykyinen puheiden ja tekojen välinen ristiriita ainakin siihen asti, kunnes edessä on taas vallanvaihto.

* * *

Miksi presidentti Petro Porošenko vaivautui tekemään valtiovierailut Baltian suurvaltoihin Viroon ja Suomeen? Makeiskauppoja hän ei ainakaan tullut tekemään. Diplomaattinen kohteliaisuus ei salli suorapuheisuutta, mutta lienee aika ilmeistä, että tarve tällaisille vierailuille on ollut Ukrainassa, ei kohdemaissa. Porošenkon vierailua eivät edes normaalisti valtiovierailuista jonkin kotieläimen kokoisia otsikoita tekevät lehdistön osat suuremmin noteeranneet. En nyt väitä, että Porošenkon vierailu olisi ollut Suomelle ja Sauli Niinistölle kiusallinen velvollisuus. Mutta on vaikea nähdä siinä myöskään mitään erityistä etua ja lisäarvoa. Vieras ei nimittäin keskittynyt ainakaan uutisten perusteella ylistämään maittemme välistä taloudellista ja kulttuurista yhteistyötä, vaan häntä kiinnosti enemmänkin Venäjän haukkuminen.

Venäjälle räksyttäminen on ollut normaalia käytöstä EU-maitten johtajilta, mutta todennäköisesti ainakin tasavallan presidentin näkökulmasta Porošenkon vierailu olisi kaikin mokomin voinut painottua myös toisin. Virossa ehkä taputettiin käsiä, Suomessa tällaista ei varsinaisesti haluta korostaa ja suurennella. Porošenko ei näytä ajatelleen niinkään isäntiään kuin omaa agendaanda. Sellainen on tavallista ja ymmärrettävää, mutta ei ehkä pidettyä. En ihmettelisi, vaikka Sauli Niinistön vastavierailun kanssa ei pidettäisi hirveää kiirettä. Presidentinvaalit uhkaavat lähivuosina molemmissa maissa, eikä kukaan tiedä, ketkä silloin ovat ehdokkaina tai ketkä tulevat valituiksi.

Oligarkkitaustainen presidentti kuulostaa lähtökohtaisesti vastenmieliseltä idealta. Minun silmissäni Porošenko menetti uskottavuutensa määrätessään sotajoukot hyökkäämään "separatistien" kimppuun. Voi olla, että Porošenko on oligarkiksi ihan mukava ihminen. Tyhmä hän ei voi olla, koska on kerännyt rutiköyhässä maassa miljardiomaisuuden ja on edelleen hengissä. Mutta onko Porošenko valtiomies, siihen on vaikeampi antaa myöntävää vastausta. Hän ei ole kasvanut kaikkien ukrainalaisten presidentiksi, hän ei ole tehnyt kansalaisyhteiskuntaa vahvistavia uudistuksia eikä varsinkaan yhdistänyt hajanaista kansaa. Päästötodistukseen voi olla vielä aikaa, mutta vaikea on välitodistuksessakaan nähdä välttävää parempia numeroita. Itäisen Ukrainan asukkailta taitaa tulla suoraan ehdot, samoin Putinilta. Donald Trumpin arvosanaa vielä odotellaan ja se saattaa olla se tärkein. Ukrainan oligarkit kun eivät käytä omia miljardejaan kansalaisten hyväksi.


maanantai 23. tammikuuta 2017

Vaihtoehtoisten faktojen maailmassa

Kun presidentiksi itsensä valehdelleen Donald Trumpin virkaanastujaistilaisuus keräsi selvästi vähemmän väkeä kuin esimerkiksi Barack Obaman vastaava tilaisuus 8 vuotta aikaisemmin tai - mikä nöyryyttävintä - Trumpin vastaiset naisten mielenosoitukset, presidentin tiedotuksesta vastaavat marssittivat näyttämöllä aivan uuden aseen eli vaihtoehtoiset faktat. Tätä asetta käytetään - ja oletettavasti sille tulee Trumpin hallinnon aikana runsaasti tarvetta - tilanteessa, jossa perinteiset faktat ovat vastenmielisiä tai saavat pääpomon kiukkuiseksi. Kun valhe nimetään "vaihtoehtoiseksi faktaksi", loppuu teoreettinenkin tarve myöntää omat virheet. Sehän on osoittautunut Donald Trumpille täysin ylivoimaiseksi haasteeksi.

Samaan aikaan Oxfamin tuoreet laskelmat kertovat, että 8 maailman rikkainta miestä (se rikkain nainen on vasta sijalla 11) omistaa yhtä paljon kuin puolet ihmiskunnasta. Uutisen häkellyttävin tieto ei valitettavasti ollut se, että pieni vähemmistö kahmii kaiken. Hälyttävintä oli Oxfamin välittämä tieto siitä, miten nopeasti tuo puolen maailman varallisuuden kahmineen porukan koko on pienentynyt. Vielä muutama vuosi sitten tähän kyseenalaiseen saavutukseen tarvittiin melkein kymmenkertainen määrä miljardöörejä. Tasaisen vauhdin taulukolla vuoden 2020 tienoilla 1-2 rikkainta miestä omistaa saman verran kuin puoli ihmiskuntaa.

Pinnalta katsoen näillä kahdella häkellyttävällä ja suoraan sanoen masentavalla uutisella ei ole mitään yhteyttä. Minusta niillä kuitenkin on ja yhteinen tekijä on se, että tosiasioista on tullut harkinnanvaraisesti tärkeitä asioita. Eivät Oxfamin listalle päässeet miljardöörit tietenkään kiistä varallisuuttaan (eri asia sitten on, kuinka tarkkaa tietoa meillä siitä on ja kuinka moni listalle kuuluisi, vaan ei häveliäisyyssyistä halua kuulua). Muutamat heistä ovat jopa julkisesti sitä mieltä, että miljardit täytyy jakaa hyviin tarkoituksiin, eikä jättää vain yksityiseen kulutukseen tai pelkästään kasvattamaan pottia entisestään. Maailman miljardöörit elävät kuitenkin vaihtoehtoisten faktojen maailmassa sikäli, että he eivät piittaa tuon taivaallista maailman suunnattomasta eriarvoisuudesta. Se fakta, että miljardit ihmiset elävät hädin tuskin ihmisarvoista elämää, ei kuulu näiden miesten valitsemiin faktoihin. He ovat valinneet ihan muut faktat, myös Bill Gates ja Warren Buffett.

* * *

Donald Trump valehteli itsensä presidentiksi lupaamalla palauttaa keskiluokan ja teollisuustyöläisten kadonneet työpaikat ja ihmisarvon. Hän valehteli häikäilemättä nostavansa "unohdetun kansan" taas vallan kahvaan. Kun tuli aika nimetä uuden hallinnon avainhenkilöitä, unohdettu kansa ei päässyt edes pistesijoille, vaan valinnat kohdistuivat joko Trumpin kaltaisiin miljardööreihin tai militaristeihin, joissakin tapauksissa samassa ihmisessä yhdistyivät sekä militarismi että vauraus. Fakta on, ettei Trump päästänyt vallan kahvaan ketään siitä joukosta, joka hänet valtaan äänesti. "Vaihtoehtoinen fakta" lienee se, että jollain merkillisellä logiikalla nämä Trumpin omin käsin poimimat sotilaat ja upporikkaat kuitenkin edustavat juuri sitä unohdettua ja syrjittyä kansanosaa.

On selvää, että Trumpin lupaukset savupiipputeollisuuden paluusta eivät tule toteutumaan. Työpaikathan eivät ole kadonneet siksi, että kierot demokraatit ovat ne hävittäneet, vaan koska kapitalismi ei yksinkertaisesti enää tarvitse näitä työpaikkoja. Ihmiset ovat työttömiä, koska kapitalisti saa haluamansa voiton paljon varmemmin ja tehokkaammin keinottelemalla finanssipuolella. Miksi vaivautua maksamaan palkkaa ihmisille, jotka sairastelevat, tekevät lapsia ja tarvitsevat jopa ruokaa elääkseen? Paljon järkevämpää on sijoittaa rahat virtuaaliseen talouteen, joka ei tuota mitään kenellekään, paitsi satumaisia voittoja onnekkaille ja taitaville. Siellä ja vain siellä liikkuvat todella isot rahat.

On fakta, etteivät Gates, Buffett & Co ole tehneet töitä kymmenien miljardien omaisuuksiensa edestä. He ovat upporikkaita, koska talousjärjestelmä suosii varallisuuden kasautumista. He ovat upporikkaita, koska talousjärjestelmä suosii varallisuuden siirtymistä köyhiltä rikkaille. Donald Trump tulee tarvitsemaan kaikki keksimänsä "vaihtoehtoiset faktat" selitellessään seuraavien vuosien aikana kannattajilleen, miksi kaikki hänen toimensa satavat viime kädessä upporikkaimpien eli muiden donaldtrumpien laariin, eivät suinkaan nostata kuolleita terästehtaita taas tupruttamaan ympärilleen savua ja luomaan työpaikkoja.

* * *

Upporikkaat ovat oikeassa väittäessään, etteivät ongelmat ratkea sillä, että he jakavat omaisuutensa köyhille. Sekin on tarpeen tehdä, mutta ei ennen kuin varallisuuden kasautumsita suosiva ja sitä tarvittaessa aktiivisesti synnyttävä talousjärjestelmä on vaihdettu. Siihen asti on parempi, että sosiaalista omaatuntoa edes hitusen omaavat upporikkaat lahjoittavat hyviin tarkoituksiin eli harrastavat "hyväntekeväisyyttä". Sekin sana on todellisuudessa "vaihtoehtoinen fakta". Hyväntekeväisyys ei ole koskaan eikä missään ratkaissut rakenteellisia ongelmia, koska sen tarkoitus ei ole ratkaista rakenteellisia epäoikeudenmukaisuuksia vaan luoda mielikuva siitä, että rikas on nyt tehnyt osuutensa.

Donald Trump on oikeassa vaatiessaan, että suunnan ja tapojen on muututtava. Yhdysvaltain poliittisen kulttuurin syvä korruptoituneisuus ja lähes täydellinen alistuneisuus suuryritysten eduille estävät kaikki hyvät muutokset. Donald Trump on kuitenkin täysin väärä henkilö näistä muutoksista saarnaamaan, koska hän ei missään tapauksessa tule romuttamaan suuryritysten valtaa Yhdysvaltain politiikassa. Hän tulee todennäköisesti vahvistaneeksi sitä ja lopputulos selitetään taas "vaihtoehtoisilla faktoilla". Jos aasipuolue olisi ollut historiallisen fiksu ja valinnut ehdokkaakseen Bernie Sandersin, olisi ollut pienen pieni mahdollisuus sille, että suuryritysten nukketeatteri Washingtonissa olisi saanut hiukan uutta ohjelmistoa, ehkä jopa uusia käsikirjoittajia ja vierailevan ohjaajan. Nyt sekin mahdollisuus on upotettu vähintään neljän vuoden päähän (en tosin itse kuulu niihin, jotka uskovat Trumpin valheilla lastatun laivan pysyvän neljää vuotta pinnalla - neljä kuukauttakin tuntuu pitkältä ajalta).

Me ihmiset olemme synnynnäisiä valehtelijoita. Pienen ihmisen valheella on yleensä pieni vaikutus yhtään mihinkään. Tilanne on toinen, kun suurimmat vallankäyttäjät perustavat toimintansa julkeaan ja  ylimieliseen valehtelemiseen. Trump on jo ehtinyt osoittaa, että hänen valtiomiehistymistään lupailleet ovat täysin väärässä. Valheelle rakennettu jatkaa kulkuaan valheiden reunustamaa reittiä, mitä nyt ajoittain "vaihtoehtoiset totuudet" värittävät maisemaa. Maailman rikkaimpien miesten ei tarvitse piitata vähääkään siitä, mitä mieltä muut ihmiset ovat. Donald Trump saattaa kuvitella olevansa samassa asemassa. Se on todennäköisesti Trumpin lopulta tuhoavien virhearvioitten yksi keskeinen tekijä. Jopa Trumpin kannattajat odottavat faktoja, jotka eivät lillu missään vaihtoehtomaailmassa. Sitä joko on työtön tai ei ole. Sitä joko tulee toimeen palkallaan tai ei tule. Faktat tulevat olemaan Donald Trumpin suurin vihollinen. Maailman rikkaimmille miehille muiden faktoilla ei ole merkitystä, koska he itse ovat se tärkein fakta.


tiistai 17. tammikuuta 2017

იოსებ ბესარიონის ძე ჯუღაშვილი ja Suomi

En itse ole koskaan tuntenut erityistä kiinnostusta Neuvostoliittoa ja isoa maailmanosaa kolme vuosikymmentä julmassa otteessa pitänyttä Stalinia kohtaan. Minusta Stalin ei ollut ollenkaan kiehtova persoonallisuus ja hänessä psykopaattinen tunteettomuus saavutti niin vastenmieliset mittasuhteet, että vähemmästäkin kiinnostus lopahtaa. Mutta tietenkin on myös niin, ettei Stalinia pääse kokonaan pakoon, niin musertava hänen vaikutuksensa 1900-luvun historiaan (ja valitettavasti heijastuksina myös 2000-luvulle) on ollut. Siksi sitä tarttuu myös Kimmo Rentolan tuoreeseen kirjaan Stalin ja Suomen kohtalo (Otava), lukee sen ja kirjoittaa siitä vielä lyhyen arvion.

En tiedä Rentolan motiiveja tämän kirjan kokoamiseen. Se perustuu osittain vanhempiin teksteihin eli ei edusta kokonaan uutta tutkimusta. Kirja ei lupaa eikä tarjoa mitään radikaalisti uutta tietoa tai edes tulkintaa. Olisiko kustantaja pyytänyt ja professori vastannut pyyntöön, koska molemmat tietävät, että Stalinin nimellä voi aina myydä? Tällaista inhorealistista tulkintaa tukee myös Rentolan tapa kirjoittaa. Se tiedetään muutenkin, ettei hän kirjoita kuten Markku Kuisma tai Teemu Keskisarja, mutta jopa Rentolan tyyliasteikolla tämä Stalin-kirja on jotenkin intohimoton, haluton. Kontrasti kirjan teeman - Suomen kohtalo vieraan vallan psykopaatin käsissä - ja toteutuksen minimalistisen tyylin välillä on vahva. Niin isoa asiaa ei tunnu olevan, että se tiristäisi Rentolan kynästä edes hitusen verta, hikeä tai kyynelnestettä.

Edellinen ei ole moite, pelkkä toteamus. En odottanut kirjallista ilotulitusta, mutta olin yllättynyt Rentolan rutikuivuudesta isojen asioiden äärellä. Tähän on historian tutkijalla ja popularisoijalla ilman muuta oikeus. Ehkä suomalaisissa isoja tunteita herättävä aihe on suorastaan houkutellut kirjoittajan pysymään asiassa ja vain asiassa. Sen tuntijana Rentola on kiistatta erittäin vahva. Kielitaitonsa ja lähteiden tuntemuksensa ansiosta on helppo uskoa, jos Rentola sanoo, että jostain asiasta ei ole vahvistavaa tietoa. On hyvä, että tutkija sanoo kiertelemättä, että todisteita puolesta tai vastaan ei yksinkertaisesti ole. Satuiluun ei ole tarvetta, pysytään siis faktoissa.

* * *

Ei Rentolakaan täysin ulkopuolisena silti kirjoita. Hän kirjoittaa suomalaisesta näkökulmasta, ei liioittele mutta ei myöskään vähättele railoa, jonka kokee venäläisen ja täkäläisen elämäntavan, ajattelun ja kaikesta siitä seuraavan välillä. Tässä mielessä Rentola ei ole "puolueeton", vaikka välttääkin onnistuneesti Stalinin demonisoinnin, joka olisi se helpoin tapa saada ostajia ja lukijoita. Pikemminkin Rentola tulee pitkin kirjan vaiheita korostaneeksi sitä, miten paljon Stalin teki isojakin virhearviointeja, joita ei tietenkään myöntänyt, mutta jotka hän itse tajusi ja muutti äkillisesti linjaansa. Tämän prosessin kuvaus saattaa olla asioita vähemmän seuranneelle kirjan suuri yllätys. Stalin ei ollutkaan Suurta Suunnitelmaa tiukasti noudattanut kaikentietävä diktaattori, vaan ovela ja taitava taktikko, jolla ei kuitenkaan ollut kykyä nähdä kaikkia asioita ennalta ja joka oli loppujen lopuksi erehtyväinen ihminen.

Stalinin kaikenlainen de-demonisointi on tarpeen, jotta ymmärretään paremmin, milloin nykypäivänä ollaan tekemisissä Stalinin kaltaisen psykopaatin kanssa, milloin ei. Rentola pysyttelee tiukasti vuosissa 1939-1950, mutta moni lukija todennäköisesti pohtii, onko Vladimir Putin nykypäivän Stalin. Minusta Rentola tulee osoittaneeksi - vaikka se tuskin on ollut hänellä tarkoituksena -, että ei todellakaan ole. Stalin oli erittäin vähän riippuvainen työtovereistaan, koska hän suhtautui epäluuloisesti jokaiseen. Stalin tapatti valtavia määriä itselleen välttämättömiä sotilasjohtajia ja muita asiantuntijoita vain kysyäkseen jonkin ajan kuluttua, että miksi ihmeessä meillä on tällainen pula hyvistä sotilasjohtajista. Stalinin toimet eivät olleet kaikki ollenkaan rationaalisia, koska ne eivät heijastaneet kollektiivisia tarpeita vaan pelkästään Stalinin omassa päässä vellovaa todellisuutta.

Rentola käyttää suppean kirjansa sivuista monet sen näyttämiseen, että Stalin tiesi tehokkaan neuvostotiedustelun ansiosta melkein kaiken, mikä häneltä yritettiin pitää salassa. Vaikka Rentola ei sitä ihan suoraan sano, voidaan jälkiviisaasti todeta, että jos suomalaiset olisivat tienneet, mitkä kaikki tiedot Stalinilla itse asiassa oli käytettävissään, uhma olisi voinut olla toteutunutta vähäisempää. Historian ironiaa on, että Stalin olisi välttynyt monilta virheiltään - myös suhteessa Suomeen - jos toisaalta neuvostotiedustelu ei olisi ollut sekin jossain määrin pelätyn diktaattorin mielistelytarpeen vankina ja toisaalta jos Stalin olisi uskonut päteviä tiedustelijoitaan toteutunutta paremmin. Moni asia kun ei ollut, kuten Stalinille kerrottiin tai hän itse halusi asioiden olevan. Se on aina huono perusta isoille päätöksille.

* * *

Rentolan kirjan "tärkein" kysymys on tietenkin se, säästyikö Suomi Stalinin hirmuvallalta omaa neuvokkuuttaan ja taistelukykyään, Stalinin suomalaisia kohtaan tunteman "suopeuden" seurauksena vai ihan vaan monen sattuman summana. Rentola osoittaa mielestäni aika hyvin, että Suomen omat ratkaisut eivät olleet ratkaisevassa asemassa, mutta eivät toisaalta merkityksettömiäkään. Suomi osoitti henkistä haluttomuutta alistumiseen niin monella tavalla, että sodankäynneissä tappiolle jääminenkään ei ollut pelkkää häviötä. Toisaalta Rentola myös osoittaa, että vaikka Stalinilla oli selvästikin Suomea kohtaan erityisiä tuntemuksia, ne olivat kaukana "hellistä". Stalin piti suomalaisia tyhminä (koska eivät ymmärtäneet alistua voiman edessä), mutta samalla kunnioitettavina (koska tyhminäkin olivat niin sitkeästi koko ajan vastahangassa ja tappelivat itsemääräämisoikeutensa puolesta). Jos Stalinilla oli helliä tunteita mitään kohtaan, Suomi ei siihen kategoriaan kuulunut, eikä tarvinnutkaan. Suomen selviäminen Neuvostoliiton suoranaisesta uhmaamisesta (talvisota) ja huonoksi osoittautuneella hevosella ratsastamisesta (luottaminen Hitlerin Saksan voimaan) johtuivat - näin Rentola todistelee - siitä, että Stalin arvioi Suomen lopullisen nitistämisen tulevan millä tahansa mittarilla järjettömän kalliiksi.

Rentola jättää jotenkin auki kysymyksen siitä, olisiko Stalin mieluummin nähnyt Suomen Puolan kaltaisena kansandemokratiana vai YYA-Suomena. Kirja todistelee, että talvisodassa tarkoitus oli katkaista Suomi ja miehittää siitä riittävä osa ja että jatkossa varsinkin sotilailla oli kyllä halukkuutta nujertaa vastarinta Suomessa miehittämällä keskeiset kaupungit, satamat, tukikohdat ja Ahvenanmaa. Stalinin toimintalogiikka ei kuitenkaan tue ajatusta siitä, että Stalin luopui Suomen valtaamisesta vain siksi, että se olisi ollut sotilaallisesti liian kallista juuri silloin, kun se olisi ollut mahdollista. Rentola osoittaa mielestä sen, että Stalin jätti Suomen rauhaan harkiten, puntaroituaan ratkaisun hyviä ja huonoja puolia. Kokonaan tämä ei johtunut suomalaisten sitkeydestä ja vastarinnasta, mukana oli myös maailmanpoliittisia nappuloita kuten Ruotsi, Englanti ja lopulta myös Yhdysvallat. Näyttää kuitenkin katteettomalta väittää, että Stalinin oli pakko luopua Suomen miehittämisestä. Ei ollut pakko, mutta sen Stalin arvioi itselleen edullisemmaksi. Suomalaisia kommunisteja hän ei arvostanut, eikä siksikään pontevasti tähdännyt Suomen "kansandemokratisointiin". Ei sen toteutuminen olisi Stalinille ollut vastenmielistä, mutta hän suhtautui asiaan arkirealistisesti, ei ideologisesti.

Oma kokonaisarvioni Rentolan todisteluiden perusteella on, että hyvin monet asiat vaikuttivat Suomen selvytymiseen Stalinin kuristukselta, eikä monen sattuman summa ollut suinkaan vähäisin tekijä. Kuten Rentola, annan itsekin suuren merkityksen suomalaisten asenteelle, samoin Stalinin tunteista vapaalle ulkopoliittiselle laskelmoinnille (rauhallinen naapuri on aina parempi kuin koko ajan rähisevä ja pahojaan suunnitteleva naapuri). Näyttää kuitenkin siltä, että loppujen lopuksi monet sattumat yhdessä ratkaisivat, että Stalin otti juuri ne askeleet, jotka hän otti. Emme pääse Stalinin mieleen, mutta se kuva, jonka Kimmo Rentola rakentaa, ei todista mistään "Suomen syöjästä". Mitään erityistä sympatiaa Stalin ei Suomea kohtaan tuntenut, mutta jonkinlaista vastahakoista arvostusta kuitenkin. Ehkä se yhdessä kansainvälisen poliittisen näyttämön käänteiden kanssa takasi, että ikuisesti epäluuloinen Stalin ei koskaan lähtenyt Suomen kanssa katsomaan sitä lopullista pokerikättä. Stalinille riitti, että Neuvostoliitto pysyi plussalla. Pelithän eivät lopu koskaan, vaikka pelaajat vaihtuvat.


keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Mannerheim ennen "Mannerheimia"

Teemu Keskisarjan kirja Hulttio : Gustaf Mannerheimin painava nuoruus (Siltala 2016) oli pakko lukea, vaikka innostunut en ollut. Mannerheim-myytin rakentajat ovat kuitenkin ohittaneet lapsuuden ja nuoruuden niin systemaattisesti, että olihan se katsottava, mitä omia teitään kulkeva ja kirjoittava historiantutkija saa aiheesta irti. Ilman myytin tarjoamaa näkökulmaa olisi varmaan todettava, että eipä kovin kummoista ollut ruotsinkielisen aateliston elämä 1800-luvun loppupuolella ja kuka nyt jaksaa lukea sivukaupalla täysin tuntemattoman hankalan luonteen kehitysvaiheista. Keskisarja kirjoittaa omalla tyylillään, joka miellyttää osaa lukijoista, osaa ei. Arvostan sinänsä halua kirjoittaa toisin kuin muut, mutta tämän opuksen kohdalla tuntui hetkittäin, että Keskisarja leikittelee kirjallisesti, kun erityistä kerrottavaa ei ole. Tyyli onnahtelee paikoitellen kuin viimeistely olisi jäänyt hiukan kesken. Ehkä nuorta Mannerheimia hyvinkin vitutti umpikujaan uudelleen ja uudelleen ajautunut elämä, mutta asiatekstissä tällainen hyppää roskaksi silmään.

Jos asiat olisivat menneet toisin - tekee mieli sanoa "kuten niiden olisi kaiken todennäköisyyden mukaan pitänyt mennä" -, tällä kuvauksella olisi vain yleinen kulttuurihistoriallinen merkitys. Kun päähenkilönä - vaikka ei missään tapauksessa ainoana hahmona - kuitenkin on kansalliseksi merkkihenkilöksi julistettu julkkis, Keskisarja kirjoittaa ja lukija lukee koko ajan se suunnaton myytti ja sen lukuisat yksityiskohdat taustalla. Etsimme vihjeitä tulevasta, etsimme selityksiä tapahtumille ja loppujen lopuksi tietysti toivomme ymmärtävämme jotain siitä, miksi juuri Gustaf Mannerheimista tuli "Mannerheim". Keskisarja näyttää itse tulevan kirjan lopuilla siihen näkemykseen, ettei lapsuuden ja nuoruuden tutkiminen valaise oikeastaan millään tavalla myytin Mannerheimia, koska välillä on vuosikymmenien lisäksi myös läpipääsemätön ryteikkö vahvoja ennakkokäsityksiä, niin myönteisiä kuin kielteisiäkään.

Muistelen joidenkin varhaisten kriitikoiden ehtineen ihmetellä sitä, miten leppoisasti ja hetkittäin arvostavastikin (tai ainakin ymmärtäväisesti) Keskisarja kohteeseensa suhtautuu. Ilmeisesti on odotettu - ei vähiten kirjan nimen takia - jonkinlaista häväistyskirjaa. Tutkijalle on kuitenkin käynyt kuten helposti käy, että paneutuminen elämän yksityiskohtiin tekee lempeämmäksi ja haluttomaksi viskellä kiviä. Mikäänhän ei siitä muutu, jos hulttion kuvailee hulttioksi henkilökohtaista antipatiaa huokuen. Hulttio ei ole missään nimessä häväistyskirja, enemmänkin se pyrkii osoittamaan, että myös Gustaf Mannerheim oli tavallinen ihminen hyvine ja huonoine piirteineen, ennen kuin hänestä tehtiin (eikä ollenkaan vastentahtoisesti) myytti.

* * *

Itseäni kiinnosti jo etukäteen ja kirjaa lukiessa vielä enemmän sen seuraaminen, miten loputtoman monien sattumien tulosta ihmisen toteutuva elämänkaari aina on. Pelkästään elämä ennen penisilliinin keksimistä oli kovin oikukasta. Lavantauti ei kysellyt, oliko tartunnan saanut aatelinen vai rahvasta. Gustaf Mannerheim selvisi useammastakin lavantautitartunnasta, sisar Anna (Annicka) kuoli siihen jo 14-vuotiaana. Gustaf ei selvinnyt voidakseen muuttua suurmieheksi, vaan puhtaan sattuman kautta. On itse asiassa vaikea löytää Mannerheimin uralta käännekohtaa, joka olisi ollut määrätietoisen toiminnan tai ylipäätään ponnistelun tulosta. Kaikki vaan kääntyi loppujen lopuksi onnekkaasti niin, että Mannerheim sattui olemaan oikeassa paikassa oikealla hetkellä. Ja jos ei sattunut, siitä ei ole ollut suurempaa tarvetta puhua.

Keskisarja tuo ansiokkaasti esille sen, miten ratkaisevaa roolia myös Gustaf Mannerheimin elämässä näyttelivät suhteet. Hyvin pitkään laiskotellut ja häiriköintiin taipuvainen Carl Gustaf Emil olisi ilman sukuverkostojen moninaista apua ilman muuta joutunut tyytymään johonkin hyvin tavanomaiseen uraan Suomessa. Sattumanvaraisten tapahtumien rinnalla kulkee koko ajan kroonisesta rahapulasta pelastavien setien ja tätien verkko, joka järjestää myös sosiaalisen kiipeämisen mahdollisuuksia, toimii puolisonvalinnan avustajana ja yleisenä turvaverkkona. Gustaf Mannerheim putosi ja pudottautui tuon verkon varaan niin monta kertaa elämässään, että olisi perustellusti voinut omistaa aikuisen elämänsä kiitollisuudelle sukulaisiaan kohtaan.

Sattuman ja sosiaalisen verkoston lisäksi asioiden kulkuun vaikuttavat tietysti aina myös ihmisen omat valinnat, pyrkimykset ja pelot. Vaikka Gustaf Mannerheim kaskujen tasolla ilmoitti jo hyvin nuorena haluavansa kenraaliksi, todellisuudessa hänen pyrkimyksensä olivat yhtä epämääräisiä kuin kenellä tahansa teinillä. Ainoa asia, mitä nuori Mannerheim Keskisarjankin todistuksen mukaan selvästi tavoitteli, oli aateliston loistelias, loiselämiseen perustuva tyyli. Jossain vaiheessa tämä vielä kiteytyi valtavaksi ihailuksi Venäjän keisarillista hovia kohtaan. Sitä Mannerheimkin palveli uskollisesti kolme vuosikymmentä ja olisi epäilemättä jatkanut oman elämänsä loppuun asti, jos eivät historian pyörähdykset tätä olisi tehneet mahdottomaksi. Mannerheim sai vapautuksen keisarin palveluksesta vihaamansa Leninin allekirjoittamalla päätöksellä.

* * *

Vaikka Teemu Keskisarja on jossain määrin lumoutunut oman hulttionsa elämäntarinasta, ei hän suoranaiseksi Mannerheim-faniksi kuitenkaan julistaudu. Keskisarja kyllä omistaa kokonaisen luvun sen pohtimiselle, ovatko Mannerheimiin jälkikäteen kohdistetut epäilyt homoseksuaalisuudesta uskottavia. Keskisarjan mukaan näyttöä on todella vähän ja Mannerheimin elämän loppuun asti jatkunut pyrkimys pitää naiset - myös ne ihastuttavat - tietyn etäisyyden päässä heijasti enemmän yleistä suhtautumista oman yksityisyyden jakamiseen kuin seksuaalista valintaa. Mannerheim välitti yksinkertaisesti ratkaisevasti enemmän maineestaan ja kunniastaan kuin mahdollisista läheisten ihmissuhteiden tarjoamista iloista. Kukaan ei valintaan pakottanut, se oli oma päätös, joka kyllä pakotti fanit kaunistelemaan totuutta ja tarjosi vihamiehille maukkaita hiukopaloja.

Keskisarja ei ymmärrettävästi ole malttanut katkaista tarinaansa pelkkään nuoruuteen, vaan kuljettaa sen vuoteen 1918 eli meidän tuntemamme Mannerheimin syntymiseen asti. Mikään nuorukainenhan hän ei silloin enää ollut, vaan 51 vuoden iässä tuon ajan standardien mukaan jo valmis vanhuuden tai haudan lepoon. Keskisarja ei edes yritä keksiä mitään aasinsiltaa, vaan toteaa melko suoraan, että Mannerheimin syntyminen 1918 ja uudelleen 1939 olivat puhtaita sattumia, eikä mikään Gustaf Mannerheimin lapsuudessa tai nuoruudessa niitä voi selittää tai ennakoida. On luultavaa, ettei Mannerheim itsekään ajatellut toisin. Se "vääjäämättömyys", jollaista jokaisen myytin syntymisessä jälkipolvet niin mielellään näkevät, oli todellisuudessa pelkkä näköharha, illuusio. Jos Mannerheim olisi saanut valita, Suomi olisi jatkanut keisarillisen Venäjän osana ja Mannerheim itse hovin uskollisena palvelijana. Mikään ei puhu muun puolesta.

Mannerheim-fanit voivat silti nukkua edelleen rauhassa. Hulttio ei ravistele myyttiä, tuskin edes hipaiseekaan sitä. Kirja kertoo ihan eri Gustaf Mannerheimista, eikä kenenkään myyttiä ihailevan tarvitse piitata tosiasioista. Näinhän myytit toimivat, ne ovat itseriittoisia ja valmiita. Meille muille, myös aktiivisille myytinmurtajille, Keskisarjan kirja on yksi ansiokas lisäpala muotokuvassa, joka ei kiinnosta kaikkia. Todellinen Gustaf Mannerheim on niin etäällä myytistään, ettei sopua ehkä vielä parinkaan sukupolven aikana synny. "Mannerheimille" on omat, itselleni hyvin vieraat tarpeensa, eikä niillä ole mitään tekemistä "Gustaf Mannerheimin" todellisen persoonan kanssa. Aika vaikeaa tuota jälkimmäistäkään on ihailla, vaikka syyt ovatkin ihan toisia. Gustaf Mannerheim osasi tarvittaessa lumota lähiympäristönsä, mutta se oli opeteltua kulissia. Hulttion roolista hän kasvoi aikuiseksi, mutta ei mukavaksi tyypiksi silloinkaan. No, sellaista sattuu.


Voihan Obama, mitä jätit tekemättä!

Yhdysvaltain väistyvä presidentti Barack Obama on kiistatta karismaattinen henkilö, joka pystyy tekemään vaikutuksen myös sellaiseen, joka ei haluaisi joutua Yhdysvaltain hallinnon korkeimman edustajan lumoihin. Georg W. Bushin painajaismaisten hallintovuosien jälkeen Obaman äly, loistava tilanne- ja huumorintaju sekä luontaiset esiintyjänlahjat tuntuivat lähes uskomattomilta. Silti on fakta, että kahdeksan Obama-vuoden jälkeen Yhdysvaltain presidentiksi valittiin Donald Trump. En väitä, että se oli Obaman syytä, mutta selkeitten yksittäisten poliittisten epäonnistumisten lisäksi Yhdysvaltain demokraattinen puolue ei Obaman johdolla kyennyt pitämään edes asemiaan, vaan päästi erittäin rikkinäisen ja sekavan republikaanipuolueen valtaan täydellä värisuoralla.

Todennäköisesti Barack Obama olisi kaikesta tästä huolimatta voittanut Donald Trumpin. Ei siksi, että Hillary Clinton on surkea vaan siksi, että Obama olisi ollut Trumpille vaarallisempi vastustaja. Todennäköisesti vielä selvemmin Trumpin olisi päihittänyt Michelle Obama, joka myös loisti presidenttien puolisoiden joukossa valovoimaisena poikkeuksena. Valitessaan Clintonin ehdokkaaksi aivan liian myöhään, aasipuolue teki mahdolliseksi sen, että järkyttävän paljon vähemmän ääniä kerännyt Trump kykeni valehtelemaan itsensä presidentin asemaan. Itse uskon, että jopa Bernie Sanders olisi pärjännyt Clintonia paremmin.

Nyt olemme kuitenkin siinä tilanteessa, että runsaan viikon kuluttua joudumme päivittäin jännittämään, mitä maailman mahtavimman valtion päämies sattuu yöllä tviittaamaan, minkälaisen pukin hän seuraavaksi palkkaa kaalimaan vahdiksi ja missä asiassa hän seuraavaksi valehtelee hetkeäkään epäröimättä. Ero Barack Obaman persoonaan tulee olemaan äärimmäinen, paljon äärimmäisempi kuin koskaan aikaisemmin. Trump ei ole Georg W. Bushin tavoin typerä, vaan ennen näkemättömän härskillä tavalla narsistinen rähinöitsijä. Ennen näkemätön siis Yhdysvaltain presidentin tehtävissä.

* * *

Myönnän avoimesti, että haluaisin sanoa Barack Obamasta myönteisiä asioita. En usko, että hän on millään yleisellä mittarilla paha, väkivaltainen tai murhanhimoinen ihminen. Silti hänen saldonsa kahdeksan vuoden presidenttinä antaa aihetta vakavaan kysymykseen siitä, tekikö Obama parhaansa, olivatko hänen rikoksensa pakotettuja vai oliko hän vain liian heikko, erityisesti aselobbyn liikuteltavissa oleva nukke. Mehän tiedämme, että vaikka Yhdysvaltain presidentillä on poikkeuksellisen paljon toimeenpanovaltaa, hän ei ole tosiasiallisesti yksinvaltiaan asemassa. Siksi on kysyttävä, missä määrin Obaman kauden tapahtumat olivat hänestä riippumattomia, missä määrin hän ohjaili politiikkaa tai ainakin salli sen.

Lienee kiistatonta, että Obama epäonnistui täysin pyrkimyksissä rajoittaa pahamaineisen aseteollisuuden lobbyn valtaa, jos hän sitä todellisuudessa edes yritti. Surkuhupaisa Nobelin rauhanpalkinto ei paina mitään sen kaiken sotimisen rinnalla, mihin Obama antoi ainakin luvan. Parhaatkaan humanistiset puheet eivät muuta muuksi sitä, että presidenttinä Obama määräsi lukuisat salamurhat toteutettaviksi. Ikoninen kuva presidentistä kykkimässä huoneen nurkassa, kun hallintoeliitti seuraa Osama bin Ladenin teurastusta, kertoo surullisesti siitä, mitä myös oli olla presidentti Obama.

Obama yritti merkittäviä sosiaalisia uudistuksia, eikä varmaan kotona muuta olisi sallittukaan. Hyvät aikeet kuitenkin romuttuivat pääosin siihen, ettei niillä ollut riittävää kannatusta miljonäärien kansoittamassa kongressissa ja senaatissa. Kun aasipuolueen ei onnistunut voittaa lainsäädännön kannalta välttämätöntä enemmistöä, Obama sai käytännössä harrastaa varjonyrkkeilyä, kun norsupuolue yksinkertaisesti käänsi selkänsä ja kieltäytyi reagoimasta. Presidentin toimivallan rajat tulivat harvinaisen selkeästi näkyviin, kun vanhoilliset republikaanit yksinkertaisesti kieltäytyivät käsittelemästä korkeimman oikeuden täydentämistä presidentin esittelystä, ennen kuin presidentiksi on vaihdettu varmasti vanhoillisen ratkaisun tekevä henkilö.

* * *

Myönnän kuuluneeni niihin, jotka kuvittelimme Obaman nyt ainakin sen Guantánamon vankileirin sulkevan, vaikka tiesimme, että se on haastava prosessi. Kahdeksassa vuodessa tapahtui niin vähän edistystä, että Donald Trump pääsee rakentamaan haluamansa kidutuskeskitysleirin vähin vaivoin ja kustannuksin. Samoin askeleet Kuuban kauppasaarron poistamisessa tapahtuivat niin myöhään, ettei vapaan kaupankäynnin edullisuus ehtinyt käydä ilmeiseksi. Toimet olivat siis oikeansuuntaisia, mutta auttamattoman myöhään ja laimeina. Tarkoituksella vai vastustuksen takia, emme vielä tiedä. Samaa voi sanoa Israelin apartheid-hallinnon tukemisesta. Viime hetken näpäytys oli näyttävä, mutta miksi se ei tapahtunut kahdeksan vuotta aikaisemmin? Kun Trump päästää vävypoikansa hoitamaan Lähi-Idän tilannetta, saamme sitten opetella uuden määritelmän käsitteelle "tulenarka".

Obama on selkeästi suositumpi maailmalla kuin kotipuolessa. Se voi osittain johtua G. W. Bushin jälkeisen ajan euforiasta, mutta kyllä Obamalla on selvästi kaikki hyvän diplomaatin taidot hallussaan. Onko motivaatiota, on kokonaan eri asia. Kysyntää ei Trumpin aikana tietenkään tule olemaan, Trump kun ottaa palvelukseensa vain nöyriä renkejä. Obama tietysti kirjoittaa muistelmat ja ansaitsee niillä jokusen miljoona dollaria, joilla Malia Annin ja Natashan kunnollinen koulutus lienee turvattu. Ehkä Obama valitsee hiljaisen eläkeläisen elämän, ehkä ei. Stand up -koomikon ura olisi ainakin tarjolla ja epäilemättä menestyksekkäästi. Ehkä se ei Trumpin presidenttikaudella olisi edes mitenkään outoa.

Miljoonat yhdysvaltalaiset jättivät äänestämättä tai vaihtoivat ehdokasta, koska he olivat pettyneitä Barack Obaman ratkaisuihin. Henkilökohtainen karisma ja miellyttävyys ei loputtomasti kompensoi tosielämän tapahtumia. Obamasta ei tullut rauhan presidenttiä. Hän ei kyennyt johtamaan puoluettaan politiikkaan, joka olisi pyyhkäissyt republikaanien vanhoillisen porukan pelilaudalta. Hän ei myöskään kyennyt yhdistämään kansakuntaa, vaikka epäilemättä vilpittömästi sitä halusi ja ehkä yrittikin. Obama nousi valtaan Bushin tuhoaman maan suurena toivona, mutta väistyy nyt pidettynä, mutta objektiivisesti ottaen enemmän epäonnistuneena kuin onnistuneena presidenttinä. Mitä tästä voi oppia? Ainakin sen, etteivät pelkät hyvät aikomukset riitä, kun odotukset ovat mahdottomia.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Armi, Danny ja Erika

Luin joitakin viikkoja sitten mäkihypääjä Matti Nykäsen elämästä vuosikausia yksinoikeudella raportoineen Kai Merilän kirjan Luottotoimittaja (Johnny Kniga). Tuo kirja ei mielestäni ollut laajemman käsittelemisen arvoinen, mutta kun tänään tapailin iltapäivälehden otsikkoa Dannyn ja Erikan lemmenlomasta luksushuvilalla Thaimassa, huomasin miettineeni Merilän kirjoittamaa tekstiä alitajuisesti. Joudun siis palaamaan asiaan, jotta saan sen pois mielestäni. Jos ei muuten, niin Armi Aavikon takia (miten hauskaa saada lopultakin tekosyy kirjoittaa Armi Aavikosta!).

Kaikki ikäiseni ja vähän nuoremmatkin muistavat Armi Aavikon, tuon poikkeuksellisen viehättävän missimme, jonka osittain murheellista elämäntaivalta ja täysin ennenaikaista kuolemaa jouduimme seuraamaan keltaisen lehdistön sivuilta, halusimme tai emme. Armin ura ei edennyt, kuten missien yleensä, koska nykyinen musiikkineuvos Ilkka Lipsanen eli laulaja Danny iski silmänsä ja muut tarttumaelimet Armiin ja teki tästä menestyneen laulajan. Me kateelliset emme tietenkään ole koskaan antaneet tätä anteeksi Dannylle, kuten emme hänen hirveää tukkamuotiaankaan (joskus olen epäillyt, että Donald Trump on ollut D-Tuotannon asiakkaana). Mutta minkäs teit.

Dannyn ja Armin ikäero oli aikoinaan vain 16 vuotta. Se oli siihen aikaan enemmän kuin nykyään, mutta olennaisempaa oli, että - näin minä sen muistan - suuri yleisö tulkitsi Dannyn käyttävän nuorta ja nättiä missiä hyväkseen uransa edistämiseen. Totuuden nimissä on tietenkin sanottava, että ilman Dannyn vetoapua Armista tuskin olisi tullut suosittua lauluartistia ollenkaan. Riippumatta siitä, suhtautuiko parin suhteeseen moralisoiden (minä en suhtautunut tuolloin enkä suhtaudu edelleenkään, aikuisia molemmat), tilanne ei vaikuttanut ihan tasaveroiselta. Eihän Danny tuolloin vielä musiikkineuvos ollut, mutta kokenut alan konkari silti ja tietysti yhtä neuvokas kuin aina muulloinkin. Kokonaiskuva oli häiritsevä ja - näin minä sen muistan - kaikki me olimme jotenkin Armin puolella ja vähän huolissamme.

* * *

Pitääkö meidän olla huolissamme julkisuuden valinneiden pärjäämisestä? Olen melko varma, että jälleen moralistit pelistä pois jättäenkin aika moni pohtii tänään mielessään, miten tangokuningatar Erika Vikman tulee pärjäämään musiikkineuvoksen kyydissä. Emme me sitä 51 vuoden ikäeroa niinkään pohdi, vaikka tietysti ymmärrämme, että Dannyn ikäiselle voi sattua kaikenlaista ihan siitä riippumatta, mitä tekee tai on tekemättä. Mutta pohdimme hiljaa mielessämme, kannattaako Erikan esiintyä Dannyn kanssa jutuissa, jotka eivät pohjimmiltaan, vaikka epäilemättä yksityiskohdiltaan, poikkea jutuista, joita Kai Merilä rustasi aina kun Matilla alkoi olla rahapula tai päässä tuntui tyhjältä julkisuusvajeen takia.

Julkkisjuttujen pohjimmainen idea tietysti onkin saada lukijat tunteenomaisesti samastumaan julkisuudella elävän kohtaloon, koska vain se saa meidän ostamaan ja klikkaamaan, kun aistimme kertovat oman julkkiksemme olevan taas tapahtumien keskipisteessä. Kai Merilän kuvauksen mukaan Nykäsen kansansuosio muutettiin lehdissä rahaksi hyvin määrätietoisesti ja suunnitelmallisesti, eikä missään nimessä vastoin Nykäsen parempaa tietoa. Nykästä voidaan kutsua "uhriksi", mutta vain lainausmerkeissä. Hänkin on aikuinen, joka on vastuussa omista tekemisistään, myös niistä pöljistä ja juorulehtiin päätyneistä.

Emme todennäköisesti pelkää, että Erika Vikmania odottaa Johanna Tukiaisen tie. Erika on tangokuningatar, eikä hän siksi välttämättä tarvitsisi 74-vuotiaan musiikkineuvoksen vetoapua. Jos hän on tarpeeksi hyvä laulaja, ura urkenee ilmankin. Silti tällaiset "lemmenloma luksushuvilalla" -tyyppiset jutut synnyttävät tympeän tunteen ja pakottavan kysymyksen: Oliko tämä ihmissuhde pakko myydä keltaiselle lehdistölle? Vastaus on ilmeinen: ei ollut pakko, mutta niin silti tehtiin. Suuren yleisön tirkistelynhalua ruokitaan nyt koko rahan edestä, vaikka ainakaan minä en usko, että musiikkineuvos Lipsanen olisi niin persaukinen, että on ollut pakko pyytää Ilta-Sanomat sponsoriksi.

* * *

Vertaileekohan Erika Vikman itseään Armi Aavikkoon? Vaikea uskoa, ettei ajatus ole ainakin joskus tullut mieleen. Tangokuningatar ei näytä ollenkaan noin vain pompoteltavalta, pikemminkin päin vastoin. Hänen rinnallaan Danny näyttää juuri siltä mikä onkin. Mutta onko myös Erika Vikman halunnut julkisuuden juuri tällä tavalla? Onko Erika & Danny sama juttu kuin Armi & Danny vai ovatko ajat muuttuneet ja Erika päättää tasaveroisena kumppanina siitä, missä määrin ja millä tavalla pariskunnan intimiteettisuojaa muserretaan? En tiedä, joudun toivomaan parasta.

Osalla julkkiksista on tilillään todellisia tekoja, joiden ansiosta he ovat tunnettuja ja suosittuja joka tapauksessa ja juorujutuista huolimatta, eivät kaikki ole johannatukiaisia. Matti Nykänen on uransa jälkeisistä toilailuista riippumatta yksi kaikkien aikojen parhaista mäkihyppääjistä. Danny on tukkamuodistaan huolimatta yksi suomalaisen pop-viihteen suurista nimistä. Erika Vikman on hänkin osoittanut jo laulajankykynsä. Liekö tässä mitään perusteltua syytä olla huolissaan yhtään mistään? Eikö tämä loppujen lopuksi ole kaikille win-win tai jopa 50-60?

Kai Merilä kuvailee elävästi julkisen esiintymisen addiktoivaa vaikutusta ja sitä tyhjyyttä, joka iskee, kun julkisuus yhtäkkiä katoaa. Merilä vakuuttaa, että julkisuutta voi hallita hänen kaltaisensa ammattilaisen avulla. Tarvitseeko Danny ja vain hän Rita Tainolan kaltaista julkisuudenannostelijaa? Onko lemmenloma Thaimaassa vain lääkettä siihen tautiin, että nuoruus on väistämättä ohi ja julkisuus ei tule enää ilman suurta vaivaa? Voiko Erika Vikman myöhemmin arvostettuna veteraanilaulajana muistella huvittuneena vuoden 2017 ihmeellisiä tapahtumia, kun allekirjoittanut, Lipsanen, Tainola ja jopa Nykänen makaamme jo haudan uumenissa? Toivotaan ainakin niin.


lauantai 7. tammikuuta 2017

Trollipropagandaa

Ainakin Helsingin Sanomien verkkokeskusteluiden nimimerkillä kirjoittavat russofobit kuten "Juha Suomesta", ""Katsottuna oikealta", "XCV84" ja muut vastaavat ovat kovin ihastuneita sanoihin "trolli" ja "trollitehdas". Enää ei tarvitsekaan puhua itse asiasta, kun voi aina sormen mennessä suuhun kirjoittaa halveksivan tekstin "Venäjän trolleista" eli korvata omat argumentit puheena olevassa asiassa toisten mielipiteen esittäjien solvaamisella. No, tämä ei sinänsä ole ollenkaan uutta, näin on tämä porukka aina toiminut: nimimerkin suojista, asian vierestä ja eri mieltä olevia tietoisesti loukaten ja halveksuen.

Kysymys ei ole siitä, onko totta että Venäjän, Yhdysvaltain tai vaikka Israelin hallinto palkkaavat ihmisiä kirjoittamaan eri foorumeille. Tämähän on ikivanha metodi eli propagandan levittäminen kaikkia käytössä olevia kanavia pitkin, kaikki sitä ovat tehneet ja tekevät edelleen. Aikaisemmin se oli vain niin paljon helpompaa, kun tiedotusvälineet olivat lähinnä porvariston käsissä. Päätoimittaja saattoi ongelmitta hoitaa sen, mihin nyt etsitään apua ympäri verkkoa esiintyvistä mielipiteenmuokkaajista. Luulisi olevan tyhmemmällekin selvää, että propagandaa eivät harrasta vain ne, jotka sattuvat olemaan eri mieltä kuin itse on.

Itse näen näissä trollipuheissa kaksi isoa ongelmaa. Ensimmäinen on se, että aito keskustelu korvautuu trolleista puhumisella. Tämä saattaa olla foorumin ylläpitäjän tarkoituskin. Esimerkiksi Helsingin Sanomat sallii nykyään niin karkean russofobian (joka mihin muuhun väestöryhmään kohdistettuna synnyttäisi välittömästi vastatoimia, puhumattakaan siitä, millä tavalla HS sallii nimitellä naapurimaan demokraattisesti valittua presidenttiä), että sitä on mahdoton pitää sattumana. Lehden julkaisijoiden mielestä on selvästikin parempi, että puhutaan trolleista kuin siitä, mistä Venäjän ja Yhdysvaltain suhteissa oikeasti voisi olla kysymys kuten öljystä ja aseista.

* * *

Toinen - ja luultavasti vielä huolestuttavampi - ongelma trollipuheissa on ns. tarkistetun totuuden lähes täydellinen hukkuminen hälyyn, joka koostuu paitsi tietämättömyydestä, myös harkitusta propagandistisen tiedon levittämisestä monissa eri muodoissa. Tämän sotkuisen hälyn keskeltä on aktiivisenkin ihmisen vaikea kaivella lähteitä, joita voi millään perusteella pitää luotettavina. Suomessahan ei ilmeisesti seurata laajemmin muun maailman tiedotusvälineitä, minkä seurauksena sanomalehdistö ja YLE voivat kaikessa rauhassa levittää yhden totuuden propagandaa ilman että kukaan puuttuu siihen. Kun samaan aikaan verkkokeskusteluissa sallitaan täysi kakofonia (pyydän anteeksi, jos yleistän oikeudettomasti seuraamani Helsingin Sanomien käytännön koskemaan kaikkia muitakin verkkofoorumeita), ei ole ihme, jos useimmat nostavat kätensä ylös, kääntävät selkänsä ja tekevät jotain ihan muuta.

Tämä juuri on uskoakseni mm. trollipropagandan tavoitekin. Terävä, asioihin pureutuva julkinen keskustelu ei ole koskaan ihmisen historiassa ollut eliitin suosiossa. Tänä päivänä ongelmaa ei voi ainakaan Suomessa ratkaista yksinkertaisesti katkaisemalla totuutta etsivien ja siitä ääneen puhuvien pää. Siksi joudutaan tuottamaan paljon hälyä siinä toivossa, että tolkut ihmiset kyllästyvät ja häipyvät paikalta. Mielestäni näin on Hesarin keskusteluissa pääosin jo tapahtunutkin, ja se ainoa selkeä poikkeus eli Unto Hämäläisen Perässähiihtäjä-blogi sulkeutui marraskuussa 2016. Toinen - ja sekin koko ajan käytössä oleva tekniikka - on tietysti epämieluisien näkemysten moderointi. Itse en ole saanut varmaan vuoteen läpi yhtään ainoata tekstiä, joka on liittynyt Ukrainan tilanteeseen. Kukaan muu kuin kirjoittaja itse ei tällaista ulossulkemista tietenkään huomaa, joten sitä on helppo käyttää.

Puheen siirtäminen kiusallisesta asiasta (kuten Yhdysvaltain ja Naton toimet Ukrainan kriisissä, Israelin hallinnon apartheid-politiikka tai ministerien taloudelliset kytkennät) väittelyksi siitä, kuka on aito isänmaallinen suomalainen, kuka Putinin palkkaama halveksittava trolli, sopii mainiosti niille, joiden vaikutusvalta ei ole mitenkään riippuvainen ns. julkisista foorumeista. Nykypäivän eliiteille onkin ominaista, että ne eivät keskustele siellä missä eliitin ulkopuoliset yrittävät pitää yllä illuusiota "vaikuttamisesta" asioihin (oma blogini on esimerkki tällaisesta illuusioajattelusta), vaan tyytyvät keskustelemaan keskenään ja jättävät nimimerkkihuligaaneille lakonmurtamisen likaiset työt eli mahdollisesti uhkaavan aidon keskustelun sabotoimisen.

* * *

Näitten nimimerkkihuligaanien toimintatavat eivät ilmeisesti ole kaikille tuttuja, koska osa ihmisistä ei joko koskaan ole seurannut muuta kuin oman harrastuspiirinsä verkkokeskusteluita tai ovat aikoja sitten lopettaneet yleiskeskusteluiden seuraamisen niiden ikävän luonteen takia. Otan tähän esimerkin, joka hyvin valaisee sitä tapaa, jolla keskustelu nykyään ohitetaan ja keskitytään sättimään muita. Tässä nimimerkki "Eino Turjake" antaa 7.1.2016 panoksensa keskusteluun CIA:n & Co:n väitteille siitä, että Vladimir Putin määräsi häiritsemään Yhdysvaltain vaaleja niin, että Donald Trump tulisi valituksi (kaikki kirjoitusvirheet ovat alkuperäisestä tekstistä):

"Meidän onneksemme täällä suomalaisilla foorumeilla toimivat tavalla tai toisella Venäjän trollit ja muut 'edustajat' voi kuka tahansa jolla on ÄO yli 15 tunnistaa ja jopa nähdä mihin lajiin tämä kuuluu: Pietarin trolleihin, loikkarisuomalaisiin eli J ryhmään. aitostalinisteihin, viherstalinisteihin, hyväntahtoisiinidiootteihin ja sairaalasta paenneisiin. Esimerkiksi HS ketjuilla kirjoittavat ovat ihan yksilökohtaisesti 100% luokiteltavissa. Sitten tietysti on trollien intelligentsija jonka ÄO on 40 luokkaa. He saattavat joskus onnistua muiluttamaan jutun jota ei nanosekunnissa ehdi haaita joko valheeksi tai propagandaksi tai muusi sekoitusyritykseksi. Onneksi tuossa suhteessa suurin osa kansalaisistamme on melko turvassa."

Edellisen kerran tällainen suhtautumistapa toisin ajatteleviin oli vallalla 1920- ja 1930-luvuilla, jolloin myös eliitti antoi äärioikeiston hoitaa likaiset työt, mutta sääti vapaaehtoisesti vasemmistolaisten kansalaisvapauksia rajoittavia lakeja ja käytännössä salli vasemmistoon kohdistuneen väkivallan, myös henkilökohtaisen. Jos rangaistuksia tuli, ne olivat lieviä ja armahdus tuli nopeasti. Emme ole vielä tässä tilanteessa, mutta pohjustavat menetelmät eivät siitä kauheasti poikkea, kun niitä tarkemmin katsoo. Poliisi harjoittelee voimankäyttöä tällä hetkellä pienen anarkistiporukan kimpussa, mutta niitä oppeja on helppo soveltaa isompiinkin joukkoihin, jos kansalla rupeaa kiehumaan yli. Verkkokeskusteluiden vihapuhe sallimalla ja sitä suorastaan lietsomalla (moderoidaan asiatekstit pois ja jätetään nimimerkkihuliganismi koskematta) luodaan pohjaa muillekin toimille. Jos tähän alistumme, myöhemmin on turha itseä.


keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Ymmärtää metsä ja sen puut

Peter Wohllebenin kirja Puiden salattu elämä (Gummerus 2016) kuuluu viime vuoden tietokirjasadon ehdottomiin huippuihin. Ei siksi, että se olisi poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu. On helppo huomata, ettei tietokirjoittaminen ole Wohllebenin varsinainen ammatti, joskin tässä tapauksessa amatöörin ote on tarkoittanut myös perisaksalaisen pikkutarkan raskauden poissaoloa. Kirja on huippu, koska se avaa ymmärrystämme alueelle, jonka luulimme jotenkin jo hallitsevamme. Wohllebenin tarinointi osoittaa nopeasti ja terävästi, kuinka järkyttävän riittämättömästi olemme ymmärtäneet sekä puut että metsän.

Puiden salattu elämä ei missään vaiheessa lipsahda huuhaan puolelle, siitä ei skeptisen lukijan tarvitse huolestua. Wohlleben lähestyy rakkaita puitaan luonnontieteen kautta, mutta uskaltaa käytännön metsänhoitajana myöntää, että alamme vasta ymmärtää, emme tiedä vielä läheskään kaikkea. Tämä on myös kirjan ehkä järkyttävin huomio. Samalla kun Wohlleben paljastaa perinteisiä oletuksia kumoavia havaintojaan, hän tulee osoittaneeksi, mitä valtavan paljon on vielä sellaista, mitä emme tiedä emmekä varsinkaan ymmärrä.

Puiden salattu elämä ilahduttaa ja liikuttaa meitä puiden ja metsien ystäviä. Wohlleben ei peittele syvää kiintymystään ja se on aivan oikein. Hän ei kuitenkaan ole puita silmät kiinni halaileva ja niiden tunne-elämästä huolestuva höpsö. Käytännön esimerkein Wohlleben osoittaa, että puut ja metsä ovat paljon enemmän kuin kasa selluloosaa, ligniiniä ja lehtivihreää. Kirjan lukemisen jälkeen huuhaalta vaikuttaneet väitteet puiden sosiaalisesta elämästä ja kommunikaatiokyvyistä eivät ole sitä enää ollenkaan. Wohlleben kuitenkin muistuttaa siitä, etteivät puut piittaa meistä ihmisistä vähääkään, rakkaus on yksipuolista. Ihminen on vain yksi tuholainen muiden joukossa, vaikkakin pelottavan kyvykäs. Tämä biologinen realismi on kirjan vahvuuksia, se pitää latvuksiin kurkottajan jalat tukevasti materiaalisessa todellisuudessa.

* * *

Nostan esiin joitakin kirjan tuottamia elämyksiä, vaikka useimmat täytyy jättää seuraavan lukijan löydettäviksi. Wohlleben korostaa kautta kirjansa, että luonnontilainen metsä on jokaisen puun ainoa oikea elinympäristö. Suomalaisten metsänhoitajien ja kaupunkisuunnittelijoiden poskilla läikkyy varmasti paljon punaa Wohllebenin lempeässä puhuttelussa. Kaupunkien puista hän käyttää ilmaisua ”katulapset”, koska suurin osa urbaaneista puista joutuu elämään – tai siis kituuttamaan koko surkean lyhyen elämänsä – ilman luonnontilaisen metsän tarjoamaan opastusta ja suojaa. Ihmisen toimet merkitsevät puille ja metsälle aina huononnusta verrattuna siihen, että niiden annettaisiin olla rauhassa. Wohlleben tarjoaa aivan uusia perusteluita niin luonnonsuojelualueiden puolustajille kuin asfalttiviidakon vastustajille.

Wohlleben ei anna lukijan missään vaiheessa unohtaa, kuinka erilainen aikakäsitys puilla on kuin meillä lyhytikäisillä nisäkkäillä. Puuteollisuuden tarpeisiin synnytetty mielikuva satavuotiaista metsistä yli-ikäisinä ja ”hakkuukypsinä” osoittautuu katteettomaksi propagandaksi (silläkin varauksella, että Wohlleben toimii Keski-Euroopassa, ei Suomessa). Tuossa iässä useimmat puut ovat vasta nuorukaisia, jotka jaksaisivat ilman ihmisen tuhoavia toimia elää 400-500 vuotta, parhaissa tapauksissa tuhansia vuosia. Wohlleben ei kiistä sitä, että kaikki puulajit eivät ole yhtä pitkäikäisiä, mutta korostaa toistuvasti sitä, että puiden todellisen iän voi hahmottaa vain sellaisissa metsissä, joissa ihminen ei ole aiheuttanut tuhojaan. Tästä syystä joudumme omissa erämaissammekin tyytymään nuorempiin puihin kuin mikä olisi periaatteessa mahdollista.

Kolmas Wohllebenin tarjoama valtavan oivalluksen lähde on puiden verkostoituminen. Me näemme varren ja syksyllä maahan putoavat lehdet, mutta puiden kannalta tärkeimmät osat ovat maan alla. Juuret ja niiden monimutkaiset yhteydet toisiin puihin, sieniin ja maannoksen pieneliöihin ovat puun elämän hermokeskus, jonka vähäinenkin vahingoittaminen estää puun täyden kehittymisen (kaupunkiympäristössä juuristo ei koskaan voi elää kunnolla). Emme vielä ymmärrä kovinkaan hyvin, miten puiden hämmentävän monipuolinen kommunikointi tapahtuu, mutta jo nyt tehdyt löydöt osoittavat, että puut ovat yhteydessä toisiinsa, ne osaavat varoittaa ja auttaa toisiaan, reagoivat ulkoisiin uhkiin sekä yksilöinä että yhteisön jäseninä. Juurten avulla puut muodostavat yhteisön eli metsän.

* * *

Puiden salattu elämä on kirja, jonka toivoisi jokainen luonnosta vähänkin välittävän ihmisen lukevan. Kouluissa se voisi olla pakollisena osana biologian kurssia, päiväkodeissa siitä voisi mainiosti lukea valittuja otteita. Lapsille monet kirjan huomioista olisivat ehkä helppojakin ottaa vastaan ja omaksua, koska he eivät ole vielä ehtineet tulla puunjalostusteollisuuden aivopesemiksi. Wohlleben ei itse polemisoi eikä kritisoi suoraan, vaan tyytyy toteamaan, että puille ja metsille olisi parasta, jos ihmistä kaikkine touhotuksineen ei olisi lähimaillakaan.

Wohlleben kirjoittaa niin käytännönläheisesti, ettei oikeastaan hurjinkaan väite synnytä torjuntaa. Hän voi käyttää ilmaisua Wood Wide Web ilman skeptikon tuhahtelua, sillä kaikki loksahtaa paikalleen luontevasti, johdonmukaisesti. Wohlleben kirjoittaa uskottavasti, koska hän ei teoretisoi, vaan kuvaa henkilökohtaisia havaintojaan. Arvaan, että osa biologeista karsastaa kirjan tapaa haastaa perinteinen rajanveto eläinten ja kasvien välille. Meille maallikoille voi olla helpompi hyväksyä ajatus siitä, että kaikilla elollisilla on enemmän yhteisiä kuin erottavia piirteitä, eikä jyrkistä rajauksista ole oikeastaan mitään hyötyä.

Vaikka Wohllebenin tapaa kirjoittaa puista ja metsistä on realismissaankin lempeä, kirjan pohjalta syntyy isoja moraalifilosofisia, suorastaan eksistentiaalisia kysymyksiä ihmisen oikeudesta kohdella puita ja metsiä kuten niitä kohtelemme. Olen itse jo vuosikausia pyytänyt puilta anteeksi jokaista paperille painettua julkaisuani, koska olen tietoinen siitä, että puut eivät kuole ja muutu sahatavaraksi tai paperiksi vapaaehtoisesti. Puut eivät halua joutua toukkien, sienten tai ihmisen saaliiksi, nekin haluavat elää mahdollisimman pitkän elämän terveinä ja osana yhteisöään eli metsää. Siihen niillä on yhtä suuri oikeus kuin kaikilla muillakin elollisilla olennoilla?