Voihan Obama, mitä jätit tekemättä!

Yhdysvaltain väistyvä presidentti Barack Obama on kiistatta karismaattinen henkilö, joka pystyy tekemään vaikutuksen myös sellaiseen, joka ei haluaisi joutua Yhdysvaltain hallinnon korkeimman edustajan lumoihin. Georg W. Bushin painajaismaisten hallintovuosien jälkeen Obaman äly, loistava tilanne- ja huumorintaju sekä luontaiset esiintyjänlahjat tuntuivat lähes uskomattomilta. Silti on fakta, että kahdeksan Obama-vuoden jälkeen Yhdysvaltain presidentiksi valittiin Donald Trump. En väitä, että se oli Obaman syytä, mutta selkeitten yksittäisten poliittisten epäonnistumisten lisäksi Yhdysvaltain demokraattinen puolue ei Obaman johdolla kyennyt pitämään edes asemiaan, vaan päästi erittäin rikkinäisen ja sekavan republikaanipuolueen valtaan täydellä värisuoralla.

Todennäköisesti Barack Obama olisi kaikesta tästä huolimatta voittanut Donald Trumpin. Ei siksi, että Hillary Clinton on surkea vaan siksi, että Obama olisi ollut Trumpille vaarallisempi vastustaja. Todennäköisesti vielä selvemmin Trumpin olisi päihittänyt Michelle Obama, joka myös loisti presidenttien puolisoiden joukossa valovoimaisena poikkeuksena. Valitessaan Clintonin ehdokkaaksi aivan liian myöhään, aasipuolue teki mahdolliseksi sen, että järkyttävän paljon vähemmän ääniä kerännyt Trump kykeni valehtelemaan itsensä presidentin asemaan. Itse uskon, että jopa Bernie Sanders olisi pärjännyt Clintonia paremmin.

Nyt olemme kuitenkin siinä tilanteessa, että runsaan viikon kuluttua joudumme päivittäin jännittämään, mitä maailman mahtavimman valtion päämies sattuu yöllä tviittaamaan, minkälaisen pukin hän seuraavaksi palkkaa kaalimaan vahdiksi ja missä asiassa hän seuraavaksi valehtelee hetkeäkään epäröimättä. Ero Barack Obaman persoonaan tulee olemaan äärimmäinen, paljon äärimmäisempi kuin koskaan aikaisemmin. Trump ei ole Georg W. Bushin tavoin typerä, vaan ennen näkemättömän härskillä tavalla narsistinen rähinöitsijä. Ennen näkemätön siis Yhdysvaltain presidentin tehtävissä.

* * *

Myönnän avoimesti, että haluaisin sanoa Barack Obamasta myönteisiä asioita. En usko, että hän on millään yleisellä mittarilla paha, väkivaltainen tai murhanhimoinen ihminen. Silti hänen saldonsa kahdeksan vuoden presidenttinä antaa aihetta vakavaan kysymykseen siitä, tekikö Obama parhaansa, olivatko hänen rikoksensa pakotettuja vai oliko hän vain liian heikko, erityisesti aselobbyn liikuteltavissa oleva nukke. Mehän tiedämme, että vaikka Yhdysvaltain presidentillä on poikkeuksellisen paljon toimeenpanovaltaa, hän ei ole tosiasiallisesti yksinvaltiaan asemassa. Siksi on kysyttävä, missä määrin Obaman kauden tapahtumat olivat hänestä riippumattomia, missä määrin hän ohjaili politiikkaa tai ainakin salli sen.

Lienee kiistatonta, että Obama epäonnistui täysin pyrkimyksissä rajoittaa pahamaineisen aseteollisuuden lobbyn valtaa, jos hän sitä todellisuudessa edes yritti. Surkuhupaisa Nobelin rauhanpalkinto ei paina mitään sen kaiken sotimisen rinnalla, mihin Obama antoi ainakin luvan. Parhaatkaan humanistiset puheet eivät muuta muuksi sitä, että presidenttinä Obama määräsi lukuisat salamurhat toteutettaviksi. Ikoninen kuva presidentistä kykkimässä huoneen nurkassa, kun hallintoeliitti seuraa Osama bin Ladenin teurastusta, kertoo surullisesti siitä, mitä myös oli olla presidentti Obama.

Obama yritti merkittäviä sosiaalisia uudistuksia, eikä varmaan kotona muuta olisi sallittukaan. Hyvät aikeet kuitenkin romuttuivat pääosin siihen, ettei niillä ollut riittävää kannatusta miljonäärien kansoittamassa kongressissa ja senaatissa. Kun aasipuolueen ei onnistunut voittaa lainsäädännön kannalta välttämätöntä enemmistöä, Obama sai käytännössä harrastaa varjonyrkkeilyä, kun norsupuolue yksinkertaisesti käänsi selkänsä ja kieltäytyi reagoimasta. Presidentin toimivallan rajat tulivat harvinaisen selkeästi näkyviin, kun vanhoilliset republikaanit yksinkertaisesti kieltäytyivät käsittelemästä korkeimman oikeuden täydentämistä presidentin esittelystä, ennen kuin presidentiksi on vaihdettu varmasti vanhoillisen ratkaisun tekevä henkilö.

* * *

Myönnän kuuluneeni niihin, jotka kuvittelimme Obaman nyt ainakin sen Guantánamon vankileirin sulkevan, vaikka tiesimme, että se on haastava prosessi. Kahdeksassa vuodessa tapahtui niin vähän edistystä, että Donald Trump pääsee rakentamaan haluamansa kidutuskeskitysleirin vähin vaivoin ja kustannuksin. Samoin askeleet Kuuban kauppasaarron poistamisessa tapahtuivat niin myöhään, ettei vapaan kaupankäynnin edullisuus ehtinyt käydä ilmeiseksi. Toimet olivat siis oikeansuuntaisia, mutta auttamattoman myöhään ja laimeina. Tarkoituksella vai vastustuksen takia, emme vielä tiedä. Samaa voi sanoa Israelin apartheid-hallinnon tukemisesta. Viime hetken näpäytys oli näyttävä, mutta miksi se ei tapahtunut kahdeksan vuotta aikaisemmin? Kun Trump päästää vävypoikansa hoitamaan Lähi-Idän tilannetta, saamme sitten opetella uuden määritelmän käsitteelle "tulenarka".

Obama on selkeästi suositumpi maailmalla kuin kotipuolessa. Se voi osittain johtua G. W. Bushin jälkeisen ajan euforiasta, mutta kyllä Obamalla on selvästi kaikki hyvän diplomaatin taidot hallussaan. Onko motivaatiota, on kokonaan eri asia. Kysyntää ei Trumpin aikana tietenkään tule olemaan, Trump kun ottaa palvelukseensa vain nöyriä renkejä. Obama tietysti kirjoittaa muistelmat ja ansaitsee niillä jokusen miljoona dollaria, joilla Malia Annin ja Natashan kunnollinen koulutus lienee turvattu. Ehkä Obama valitsee hiljaisen eläkeläisen elämän, ehkä ei. Stand up -koomikon ura olisi ainakin tarjolla ja epäilemättä menestyksekkäästi. Ehkä se ei Trumpin presidenttikaudella olisi edes mitenkään outoa.

Miljoonat yhdysvaltalaiset jättivät äänestämättä tai vaihtoivat ehdokasta, koska he olivat pettyneitä Barack Obaman ratkaisuihin. Henkilökohtainen karisma ja miellyttävyys ei loputtomasti kompensoi tosielämän tapahtumia. Obamasta ei tullut rauhan presidenttiä. Hän ei kyennyt johtamaan puoluettaan politiikkaan, joka olisi pyyhkäissyt republikaanien vanhoillisen porukan pelilaudalta. Hän ei myöskään kyennyt yhdistämään kansakuntaa, vaikka epäilemättä vilpittömästi sitä halusi ja ehkä yrittikin. Obama nousi valtaan Bushin tuhoaman maan suurena toivona, mutta väistyy nyt pidettynä, mutta objektiivisesti ottaen enemmän epäonnistuneena kuin onnistuneena presidenttinä. Mitä tästä voi oppia? Ainakin sen, etteivät pelkät hyvät aikomukset riitä, kun odotukset ovat mahdottomia.