იოსებ ბესარიონის ძე ჯუღაშვილი ja Suomi

En itse ole koskaan tuntenut erityistä kiinnostusta Neuvostoliittoa ja isoa maailmanosaa kolme vuosikymmentä julmassa otteessa pitänyttä Stalinia kohtaan. Minusta Stalin ei ollut ollenkaan kiehtova persoonallisuus ja hänessä psykopaattinen tunteettomuus saavutti niin vastenmieliset mittasuhteet, että vähemmästäkin kiinnostus lopahtaa. Mutta tietenkin on myös niin, ettei Stalinia pääse kokonaan pakoon, niin musertava hänen vaikutuksensa 1900-luvun historiaan (ja valitettavasti heijastuksina myös 2000-luvulle) on ollut. Siksi sitä tarttuu myös Kimmo Rentolan tuoreeseen kirjaan Stalin ja Suomen kohtalo (Otava), lukee sen ja kirjoittaa siitä vielä lyhyen arvion.

En tiedä Rentolan motiiveja tämän kirjan kokoamiseen. Se perustuu osittain vanhempiin teksteihin eli ei edusta kokonaan uutta tutkimusta. Kirja ei lupaa eikä tarjoa mitään radikaalisti uutta tietoa tai edes tulkintaa. Olisiko kustantaja pyytänyt ja professori vastannut pyyntöön, koska molemmat tietävät, että Stalinin nimellä voi aina myydä? Tällaista inhorealistista tulkintaa tukee myös Rentolan tapa kirjoittaa. Se tiedetään muutenkin, ettei hän kirjoita kuten Markku Kuisma tai Teemu Keskisarja, mutta jopa Rentolan tyyliasteikolla tämä Stalin-kirja on jotenkin intohimoton, haluton. Kontrasti kirjan teeman - Suomen kohtalo vieraan vallan psykopaatin käsissä - ja toteutuksen minimalistisen tyylin välillä on vahva. Niin isoa asiaa ei tunnu olevan, että se tiristäisi Rentolan kynästä edes hitusen verta, hikeä tai kyynelnestettä.

Edellinen ei ole moite, pelkkä toteamus. En odottanut kirjallista ilotulitusta, mutta olin yllättynyt Rentolan rutikuivuudesta isojen asioiden äärellä. Tähän on historian tutkijalla ja popularisoijalla ilman muuta oikeus. Ehkä suomalaisissa isoja tunteita herättävä aihe on suorastaan houkutellut kirjoittajan pysymään asiassa ja vain asiassa. Sen tuntijana Rentola on kiistatta erittäin vahva. Kielitaitonsa ja lähteiden tuntemuksensa ansiosta on helppo uskoa, jos Rentola sanoo, että jostain asiasta ei ole vahvistavaa tietoa. On hyvä, että tutkija sanoo kiertelemättä, että todisteita puolesta tai vastaan ei yksinkertaisesti ole. Satuiluun ei ole tarvetta, pysytään siis faktoissa.

* * *

Ei Rentolakaan täysin ulkopuolisena silti kirjoita. Hän kirjoittaa suomalaisesta näkökulmasta, ei liioittele mutta ei myöskään vähättele railoa, jonka kokee venäläisen ja täkäläisen elämäntavan, ajattelun ja kaikesta siitä seuraavan välillä. Tässä mielessä Rentola ei ole "puolueeton", vaikka välttääkin onnistuneesti Stalinin demonisoinnin, joka olisi se helpoin tapa saada ostajia ja lukijoita. Pikemminkin Rentola tulee pitkin kirjan vaiheita korostaneeksi sitä, miten paljon Stalin teki isojakin virhearviointeja, joita ei tietenkään myöntänyt, mutta jotka hän itse tajusi ja muutti äkillisesti linjaansa. Tämän prosessin kuvaus saattaa olla asioita vähemmän seuranneelle kirjan suuri yllätys. Stalin ei ollutkaan Suurta Suunnitelmaa tiukasti noudattanut kaikentietävä diktaattori, vaan ovela ja taitava taktikko, jolla ei kuitenkaan ollut kykyä nähdä kaikkia asioita ennalta ja joka oli loppujen lopuksi erehtyväinen ihminen.

Stalinin kaikenlainen de-demonisointi on tarpeen, jotta ymmärretään paremmin, milloin nykypäivänä ollaan tekemisissä Stalinin kaltaisen psykopaatin kanssa, milloin ei. Rentola pysyttelee tiukasti vuosissa 1939-1950, mutta moni lukija todennäköisesti pohtii, onko Vladimir Putin nykypäivän Stalin. Minusta Rentola tulee osoittaneeksi - vaikka se tuskin on ollut hänellä tarkoituksena -, että ei todellakaan ole. Stalin oli erittäin vähän riippuvainen työtovereistaan, koska hän suhtautui epäluuloisesti jokaiseen. Stalin tapatti valtavia määriä itselleen välttämättömiä sotilasjohtajia ja muita asiantuntijoita vain kysyäkseen jonkin ajan kuluttua, että miksi ihmeessä meillä on tällainen pula hyvistä sotilasjohtajista. Stalinin toimet eivät olleet kaikki ollenkaan rationaalisia, koska ne eivät heijastaneet kollektiivisia tarpeita vaan pelkästään Stalinin omassa päässä vellovaa todellisuutta.

Rentola käyttää suppean kirjansa sivuista monet sen näyttämiseen, että Stalin tiesi tehokkaan neuvostotiedustelun ansiosta melkein kaiken, mikä häneltä yritettiin pitää salassa. Vaikka Rentola ei sitä ihan suoraan sano, voidaan jälkiviisaasti todeta, että jos suomalaiset olisivat tienneet, mitkä kaikki tiedot Stalinilla itse asiassa oli käytettävissään, uhma olisi voinut olla toteutunutta vähäisempää. Historian ironiaa on, että Stalin olisi välttynyt monilta virheiltään - myös suhteessa Suomeen - jos toisaalta neuvostotiedustelu ei olisi ollut sekin jossain määrin pelätyn diktaattorin mielistelytarpeen vankina ja toisaalta jos Stalin olisi uskonut päteviä tiedustelijoitaan toteutunutta paremmin. Moni asia kun ei ollut, kuten Stalinille kerrottiin tai hän itse halusi asioiden olevan. Se on aina huono perusta isoille päätöksille.

* * *

Rentolan kirjan "tärkein" kysymys on tietenkin se, säästyikö Suomi Stalinin hirmuvallalta omaa neuvokkuuttaan ja taistelukykyään, Stalinin suomalaisia kohtaan tunteman "suopeuden" seurauksena vai ihan vaan monen sattuman summana. Rentola osoittaa mielestäni aika hyvin, että Suomen omat ratkaisut eivät olleet ratkaisevassa asemassa, mutta eivät toisaalta merkityksettömiäkään. Suomi osoitti henkistä haluttomuutta alistumiseen niin monella tavalla, että sodankäynneissä tappiolle jääminenkään ei ollut pelkkää häviötä. Toisaalta Rentola myös osoittaa, että vaikka Stalinilla oli selvästikin Suomea kohtaan erityisiä tuntemuksia, ne olivat kaukana "hellistä". Stalin piti suomalaisia tyhminä (koska eivät ymmärtäneet alistua voiman edessä), mutta samalla kunnioitettavina (koska tyhminäkin olivat niin sitkeästi koko ajan vastahangassa ja tappelivat itsemääräämisoikeutensa puolesta). Jos Stalinilla oli helliä tunteita mitään kohtaan, Suomi ei siihen kategoriaan kuulunut, eikä tarvinnutkaan. Suomen selviäminen Neuvostoliiton suoranaisesta uhmaamisesta (talvisota) ja huonoksi osoittautuneella hevosella ratsastamisesta (luottaminen Hitlerin Saksan voimaan) johtuivat - näin Rentola todistelee - siitä, että Stalin arvioi Suomen lopullisen nitistämisen tulevan millä tahansa mittarilla järjettömän kalliiksi.

Rentola jättää jotenkin auki kysymyksen siitä, olisiko Stalin mieluummin nähnyt Suomen Puolan kaltaisena kansandemokratiana vai YYA-Suomena. Kirja todistelee, että talvisodassa tarkoitus oli katkaista Suomi ja miehittää siitä riittävä osa ja että jatkossa varsinkin sotilailla oli kyllä halukkuutta nujertaa vastarinta Suomessa miehittämällä keskeiset kaupungit, satamat, tukikohdat ja Ahvenanmaa. Stalinin toimintalogiikka ei kuitenkaan tue ajatusta siitä, että Stalin luopui Suomen valtaamisesta vain siksi, että se olisi ollut sotilaallisesti liian kallista juuri silloin, kun se olisi ollut mahdollista. Rentola osoittaa mielestä sen, että Stalin jätti Suomen rauhaan harkiten, puntaroituaan ratkaisun hyviä ja huonoja puolia. Kokonaan tämä ei johtunut suomalaisten sitkeydestä ja vastarinnasta, mukana oli myös maailmanpoliittisia nappuloita kuten Ruotsi, Englanti ja lopulta myös Yhdysvallat. Näyttää kuitenkin katteettomalta väittää, että Stalinin oli pakko luopua Suomen miehittämisestä. Ei ollut pakko, mutta sen Stalin arvioi itselleen edullisemmaksi. Suomalaisia kommunisteja hän ei arvostanut, eikä siksikään pontevasti tähdännyt Suomen "kansandemokratisointiin". Ei sen toteutuminen olisi Stalinille ollut vastenmielistä, mutta hän suhtautui asiaan arkirealistisesti, ei ideologisesti.

Oma kokonaisarvioni Rentolan todisteluiden perusteella on, että hyvin monet asiat vaikuttivat Suomen selvytymiseen Stalinin kuristukselta, eikä monen sattuman summa ollut suinkaan vähäisin tekijä. Kuten Rentola, annan itsekin suuren merkityksen suomalaisten asenteelle, samoin Stalinin tunteista vapaalle ulkopoliittiselle laskelmoinnille (rauhallinen naapuri on aina parempi kuin koko ajan rähisevä ja pahojaan suunnitteleva naapuri). Näyttää kuitenkin siltä, että loppujen lopuksi monet sattumat yhdessä ratkaisivat, että Stalin otti juuri ne askeleet, jotka hän otti. Emme pääse Stalinin mieleen, mutta se kuva, jonka Kimmo Rentola rakentaa, ei todista mistään "Suomen syöjästä". Mitään erityistä sympatiaa Stalin ei Suomea kohtaan tuntenut, mutta jonkinlaista vastahakoista arvostusta kuitenkin. Ehkä se yhdessä kansainvälisen poliittisen näyttämön käänteiden kanssa takasi, että ikuisesti epäluuloinen Stalin ei koskaan lähtenyt Suomen kanssa katsomaan sitä lopullista pokerikättä. Stalinille riitti, että Neuvostoliitto pysyi plussalla. Pelithän eivät lopu koskaan, vaikka pelaajat vaihtuvat.