Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

maanantai 30. tammikuuta 2017

Erik Ensimmäinen ja viimeinen

Modernin Suomen ehkä ainoan aidon renessanssiruhtinaan eli Erik Tawaststjernan kuolemasta ehti kulua yli kymmenen vuotta, ennen kuin tuhansien suomalaisten varmasti kiihkeästi odottama elämäkerta valmistui. Asialle uskaltautui Tawaststjernan oppilas, sihteeri ja lopulta professorikollega Matti Vainio. Ehkä hän olikin ainoa vielä elossa oleva tutkija, jolla on ollut omakohtaiset siteet sekä itse kohteeseen että hänen työskentelytapaansa. Toinen hyvin läheltä asioita katsonut olisi ehkä ollut Sibelius-kirjasarjan valmiiksi kätilöinyt Gitta Henning.

Lienee Matti Vainiokin tätä hanketta pitkään miettinyt ja hautonut. Erik Tawaststjernan kaltaisesta persoonallisuudesta kirjoittava on väkisin hankalassa tilanteessa: miten pitää lukemattomiin eri suuntiin rönsyillyt elämä kohtuullisissa mitoissa ja uomissa ja toisaalta, miten varmistaa, että lopputulos on edes vähän yhtä värikäs kuin kohteensa. Tässä suhteessa Vainio on mielestäni onnistunut kiitettävän hyvin. Erik Tawaststjernaa tuntematonkin saa varmasti riittävän monipuolisen kuvan hänen erikoislaadustaan, eikä tuota kuvaa voi syyttää ylenpalttisesti kaunistelevaksi. Vainio ei peittele Erik Tawaststjernan persoonan ikävämpiä puolia, mutta ei myöskään tirisyttele niitä sensaatiopannulla.

Vaikka Vainio ei ole sortunut rakentamaan yksipuolisen myötäsukaista henkilökuvaa, on hänen kirjoitustyylinsä muuten varsin varovainen ja Erik Tawaststjernan ympärillä liikkuneiden lukuisten epätavallisten persoonallisuuksien kuvailu välillä turhankin häveliästä. Ei kai nykypäivänä enää ole liian "rohkeaa" puhua homoseksuaalisuudesta sen omalla nimellä, varsinkin kun useimmat siihen aikalaisten silmissä "syyllistyneet" ihmiset ovat jo kuolleita. On tietenkin ymmärrettävää, ettei Vainio ole halunnut hienotunteisuussyistä revitellä luonteeltaan intiimejä yksityisasioita. Mutta jos jonkin asian haluaa mainita elämäkerrassa, ehkä asioista kuitenkin kannattaisi kirjoittaa suoraan eikä jättää asioita lukijan arvailtavaksi. Ehkä teksti olisi myös kaivannut vielä yhden ulkopuolisen oikoluvun, paikoitellen tekstiin on jäänyt tahatonta toistoa ja yleiseen asialliseen tyyliin huonommin sopivia huutomerkkejä.

* * *
 
Onko kaikki farssia vain (Otava 2016) on kirjan nimeksi otettu suora lainaus Erik Tawaststjernan omista pohdiskeluista. Se muistuttaa osaltaan siitä, että huolella vaalittu julkinen kuva taiteellisesti luovastasta professorista ei todellakaan ollut sama asia kuin Erik Tawaststjernan monimutkainen ja osin hyvin ristiriitainen persoona. Kaviaarilla tilaisuuden tullen mielellään herkutellut, yläluokkaisesti maailmaa ja sen käytännöllisiä hankaluuksia tarkastellut Tawaststjerna oli toisaalta hyvin vaatimattommissa olosuhteissa kasvanut ja toisissa yhteyksissä hyvin niukasti elävä paradoksien nippu. Tuhannet ihmiset saivat kokea hänen hymyilevän, lempeän ja hyväntahtoisen puolensa, mutta Erik Tawaststjerna saattoi myös olla erittäin tyly, kärsimätön ja ennen muuta täysin kiittämätön. Kuvaukset hänen "sihteereilleen" pakottamista olosuhteista tuntuisivat uskottavammilta jonkun orientin itsevaltiaan maailmassa.

Erik Tawaststjerna on erittäin älykäs, kielitaitoinen, matemaattisesti hyvin lahjakas, äärimmäisen karismaattinen ja taitava ihmisten suostuttelija, jolle ei tuottanut mitään vaikeuksia solmia suhteita maailman tunnetuimpien taiteilijoiden kanssa. Erik Tawaststjerna kykeni lumoamaan melkein kenet hyvänsä, mutta sen sijaan että olisi käyttänyt kykyjään pörssissä, hän valjasti kykynsä taiteen ja tieteen palvelukseen. Varsinkin näin jälkikäteen ajatellen monet Erik Tawaststjernan muulle maailmalle välillä täysin kohtuuttomat toimintatavat tavallaan saavat siunauksen sitä kautta, että tulipa niillä kärsimyksillä kuitenkin saatua aikaiseksi arvokkaita ja pysyviä asioita. Erik Tawaststjernan kirjoja ja esitelmiä ei tunnetusti kukaan muu olisi voinut luoda. Eikä mikään huono käytös muuta sitä tosiasiaa, että kriitikkona Erik Tawaststjerna loi myötäelävän, turhia tölväisyjä visusti karttavan tyylin, joka korostui, koska sen rinnalla oli ajallisesti Seppo Heikinheimon täysin toisella etumerkillä varustettu mustavalkoinen tuomiopäivän pasuunan tyyli.

Matti Vainio ei asiaa paisuttele, mutta kyllä hän rivien välissä myös muistuttaa lukijaa siitä, että monet Erik Tawaststjernan saavutukset olivat todellisuudessa ryhmätyön tulosta, vaikka hän ilman nolouden häivääkään otti kaikki kiitokset itselleen. Erik Tawaststjerna rakasti huomiota ja ylistystä, tässä suhteessa hän oli aito taiteilijanarsisti. Ilman suuren ihmisjoukon kannattelua hän ei kuitenkaan olisi koskaan saavuttanut tavoitteitaan ja tämän Vainio kauniisti tuo esiin esimerkiksi kuvaamalla puoliso Carmenin hiljaista urotyötä Erik Tawaststjernan kaoottisen maailman tukipilarina. Vainio tuo myös kiertelemättä esiin sen roolin, joka hänellä itsellään ja muilla "sihteereillä" oli sekä hanttihommissa että - mitä ei ehkä aina tulla ajatelleeksi - myös sanontojen ja yksityiskohtien hiomisessa. Erik Tawaststjernalle kelpasivat vain riittävän tietävät, taitavat ja osaavat apulaiset. Ilman sellaisia hän oli helposti pulassa.

* * *

Kuulun itse sukupolveen, jolle Erik Tawaststjernan tekstit Hesarissa olivat odotettua mielenylennystä ja luennot kuin virvoittavaa vettä kuivalla yliopiston keitaalla. Mitään omakohtaisia kontakteja minulla ei ole ollut, eikä Erik Tawaststjernan syvin lumovoima koskaan ole itseäni koskettanut. Ehkä siksikin luin tätä elämäkertaa yhtä aikaan uteliaana, kiehtoutuneena ja vähän ärsyyntyneenä. Huomasin monta kertaa kysyväni tuohtuneena, eikö kukaan todellakaan uskaltanut tai halunnut sanoa Erik Tawaststjernalle selvää eitä edes kaikkein kohtuuttomimpina hetkinä? Totta kyllä hänen "sihteerinsä" lopettivat yksi toisensa jälkeen, jollain lailla romahtaneita siltoja oli yllättävänkin paljon ja todennäköisesti kaikki Erik Ensimmäisen hirmuvallan tulosta. Silti yleisvaikutelmaksi jää - jollei Vainio ole tietoisesti jättänyt kertomatta tapauksista, joissa Erik Ensimmäinen ei saanut tahtoaan läpi, jokunen niitä kirjassa on -, että Erik Tawaststjerna sai tahtonsa melkein aina läpi. Jos ei heti ja hyvällä niin itsepintaiselle hivutuksella sitten.

Johtuiko tämä häikäilemättömyys - muuta sanaa on vaikea keksiä - osittain siitä, että Erik Tawaststjerna pani maailman maksamaan siitä, että hänen uransa pianistina päättyi ainakin sisäisesti erittäin traumaattiseen tappioon? Tällaista Vainio ei spekuloi, mutta kauempana oleva lukija saa tällaistakin mieleen, niin vakavissaan Erik Tawaststjerna tavoitteli uraa, jonka kyllä sitten hänen poikansa Erik T. Tawaststjerna pitkälle toteutti, vaikka isä ei sitä enää ollut kokemassa ja ehkä saamassa välillistä lohtua. Pianistinuran päättyminenhän ei johtunut ulkoisista tekijöistä vaan siitä, ettei Erik Tawaststjernan täysin riittämätön koulutusperusta tarjonnut riittäviä eväitä suvereeniin soolouraan. Emme tiedä, olisiko kaikki mennyt toisin, jos Erik Tawaststjernan lapsuudenkoti olisi ollut vauras ja pikku-Erik istunut nelivuotiaasta lähtien ammattitaitoisten opettajien kasvatettavana. Itse arvelen, että kyllä olisi ja emme nyt ajattelisi Erik Tawaststjernaa Sibelius-tutkijana, vaan pianistina.

Vaikka Erik Tawaststjerna oli tavattoman omaperäinen persoona itsekin, hänen pitkäaikainen työnsä Sibeliuksen parissa johti jonkinlaiseen persoonien sulautumiseen siten, että elämäkerturi alkoi kokea olevansa yhtä kohteensa kanssa. Ehkä tämä oli yksi syy siihen, ettei Sibelius-elämäkerran loppu ollut loistokas, vaan aivan kuten Sibelius, myös Erik Tawaststjerna menetti lopulta kokonaan luovuutensa ja työkykynsä. Kurinalaisemmalla metodilla sarjasta olisi ehkä tullut 7-osainen ja se olisi valmistunut hyvissä ajoin ennen vanhuutta ja aivoinfarkteja. Mutta ei Erik Tawaststjernalla ollut vaihtoehtoa. Hän oli hyvässä ja pahassa oman persoonansa vanki tuottaen ihmeellisiä asioita, mutta myös jääden niiden yksinäisten seinien sisäpuolelle. Erik Ensimmäinen oli myös ainoa ja viimeinen.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti