Mannerheim ennen "Mannerheimia"

Teemu Keskisarjan kirja Hulttio : Gustaf Mannerheimin painava nuoruus (Siltala 2016) oli pakko lukea, vaikka innostunut en ollut. Mannerheim-myytin rakentajat ovat kuitenkin ohittaneet lapsuuden ja nuoruuden niin systemaattisesti, että olihan se katsottava, mitä omia teitään kulkeva ja kirjoittava historiantutkija saa aiheesta irti. Ilman myytin tarjoamaa näkökulmaa olisi varmaan todettava, että eipä kovin kummoista ollut ruotsinkielisen aateliston elämä 1800-luvun loppupuolella ja kuka nyt jaksaa lukea sivukaupalla täysin tuntemattoman hankalan luonteen kehitysvaiheista. Keskisarja kirjoittaa omalla tyylillään, joka miellyttää osaa lukijoista, osaa ei. Arvostan sinänsä halua kirjoittaa toisin kuin muut, mutta tämän opuksen kohdalla tuntui hetkittäin, että Keskisarja leikittelee kirjallisesti, kun erityistä kerrottavaa ei ole. Tyyli onnahtelee paikoitellen kuin viimeistely olisi jäänyt hiukan kesken. Ehkä nuorta Mannerheimia hyvinkin vitutti umpikujaan uudelleen ja uudelleen ajautunut elämä, mutta asiatekstissä tällainen hyppää roskaksi silmään.

Jos asiat olisivat menneet toisin - tekee mieli sanoa "kuten niiden olisi kaiken todennäköisyyden mukaan pitänyt mennä" -, tällä kuvauksella olisi vain yleinen kulttuurihistoriallinen merkitys. Kun päähenkilönä - vaikka ei missään tapauksessa ainoana hahmona - kuitenkin on kansalliseksi merkkihenkilöksi julistettu julkkis, Keskisarja kirjoittaa ja lukija lukee koko ajan se suunnaton myytti ja sen lukuisat yksityiskohdat taustalla. Etsimme vihjeitä tulevasta, etsimme selityksiä tapahtumille ja loppujen lopuksi tietysti toivomme ymmärtävämme jotain siitä, miksi juuri Gustaf Mannerheimista tuli "Mannerheim". Keskisarja näyttää itse tulevan kirjan lopuilla siihen näkemykseen, ettei lapsuuden ja nuoruuden tutkiminen valaise oikeastaan millään tavalla myytin Mannerheimia, koska välillä on vuosikymmenien lisäksi myös läpipääsemätön ryteikkö vahvoja ennakkokäsityksiä, niin myönteisiä kuin kielteisiäkään.

Muistelen joidenkin varhaisten kriitikoiden ehtineen ihmetellä sitä, miten leppoisasti ja hetkittäin arvostavastikin (tai ainakin ymmärtäväisesti) Keskisarja kohteeseensa suhtautuu. Ilmeisesti on odotettu - ei vähiten kirjan nimen takia - jonkinlaista häväistyskirjaa. Tutkijalle on kuitenkin käynyt kuten helposti käy, että paneutuminen elämän yksityiskohtiin tekee lempeämmäksi ja haluttomaksi viskellä kiviä. Mikäänhän ei siitä muutu, jos hulttion kuvailee hulttioksi henkilökohtaista antipatiaa huokuen. Hulttio ei ole missään nimessä häväistyskirja, enemmänkin se pyrkii osoittamaan, että myös Gustaf Mannerheim oli tavallinen ihminen hyvine ja huonoine piirteineen, ennen kuin hänestä tehtiin (eikä ollenkaan vastentahtoisesti) myytti.

* * *

Itseäni kiinnosti jo etukäteen ja kirjaa lukiessa vielä enemmän sen seuraaminen, miten loputtoman monien sattumien tulosta ihmisen toteutuva elämänkaari aina on. Pelkästään elämä ennen penisilliinin keksimistä oli kovin oikukasta. Lavantauti ei kysellyt, oliko tartunnan saanut aatelinen vai rahvasta. Gustaf Mannerheim selvisi useammastakin lavantautitartunnasta, sisar Anna (Annicka) kuoli siihen jo 14-vuotiaana. Gustaf ei selvinnyt voidakseen muuttua suurmieheksi, vaan puhtaan sattuman kautta. On itse asiassa vaikea löytää Mannerheimin uralta käännekohtaa, joka olisi ollut määrätietoisen toiminnan tai ylipäätään ponnistelun tulosta. Kaikki vaan kääntyi loppujen lopuksi onnekkaasti niin, että Mannerheim sattui olemaan oikeassa paikassa oikealla hetkellä. Ja jos ei sattunut, siitä ei ole ollut suurempaa tarvetta puhua.

Keskisarja tuo ansiokkaasti esille sen, miten ratkaisevaa roolia myös Gustaf Mannerheimin elämässä näyttelivät suhteet. Hyvin pitkään laiskotellut ja häiriköintiin taipuvainen Carl Gustaf Emil olisi ilman sukuverkostojen moninaista apua ilman muuta joutunut tyytymään johonkin hyvin tavanomaiseen uraan Suomessa. Sattumanvaraisten tapahtumien rinnalla kulkee koko ajan kroonisesta rahapulasta pelastavien setien ja tätien verkko, joka järjestää myös sosiaalisen kiipeämisen mahdollisuuksia, toimii puolisonvalinnan avustajana ja yleisenä turvaverkkona. Gustaf Mannerheim putosi ja pudottautui tuon verkon varaan niin monta kertaa elämässään, että olisi perustellusti voinut omistaa aikuisen elämänsä kiitollisuudelle sukulaisiaan kohtaan.

Sattuman ja sosiaalisen verkoston lisäksi asioiden kulkuun vaikuttavat tietysti aina myös ihmisen omat valinnat, pyrkimykset ja pelot. Vaikka Gustaf Mannerheim kaskujen tasolla ilmoitti jo hyvin nuorena haluavansa kenraaliksi, todellisuudessa hänen pyrkimyksensä olivat yhtä epämääräisiä kuin kenellä tahansa teinillä. Ainoa asia, mitä nuori Mannerheim Keskisarjankin todistuksen mukaan selvästi tavoitteli, oli aateliston loistelias, loiselämiseen perustuva tyyli. Jossain vaiheessa tämä vielä kiteytyi valtavaksi ihailuksi Venäjän keisarillista hovia kohtaan. Sitä Mannerheimkin palveli uskollisesti kolme vuosikymmentä ja olisi epäilemättä jatkanut oman elämänsä loppuun asti, jos eivät historian pyörähdykset tätä olisi tehneet mahdottomaksi. Mannerheim sai vapautuksen keisarin palveluksesta vihaamansa Leninin allekirjoittamalla päätöksellä.

* * *

Vaikka Teemu Keskisarja on jossain määrin lumoutunut oman hulttionsa elämäntarinasta, ei hän suoranaiseksi Mannerheim-faniksi kuitenkaan julistaudu. Keskisarja kyllä omistaa kokonaisen luvun sen pohtimiselle, ovatko Mannerheimiin jälkikäteen kohdistetut epäilyt homoseksuaalisuudesta uskottavia. Keskisarjan mukaan näyttöä on todella vähän ja Mannerheimin elämän loppuun asti jatkunut pyrkimys pitää naiset - myös ne ihastuttavat - tietyn etäisyyden päässä heijasti enemmän yleistä suhtautumista oman yksityisyyden jakamiseen kuin seksuaalista valintaa. Mannerheim välitti yksinkertaisesti ratkaisevasti enemmän maineestaan ja kunniastaan kuin mahdollisista läheisten ihmissuhteiden tarjoamista iloista. Kukaan ei valintaan pakottanut, se oli oma päätös, joka kyllä pakotti fanit kaunistelemaan totuutta ja tarjosi vihamiehille maukkaita hiukopaloja.

Keskisarja ei ymmärrettävästi ole malttanut katkaista tarinaansa pelkkään nuoruuteen, vaan kuljettaa sen vuoteen 1918 eli meidän tuntemamme Mannerheimin syntymiseen asti. Mikään nuorukainenhan hän ei silloin enää ollut, vaan 51 vuoden iässä tuon ajan standardien mukaan jo valmis vanhuuden tai haudan lepoon. Keskisarja ei edes yritä keksiä mitään aasinsiltaa, vaan toteaa melko suoraan, että Mannerheimin syntyminen 1918 ja uudelleen 1939 olivat puhtaita sattumia, eikä mikään Gustaf Mannerheimin lapsuudessa tai nuoruudessa niitä voi selittää tai ennakoida. On luultavaa, ettei Mannerheim itsekään ajatellut toisin. Se "vääjäämättömyys", jollaista jokaisen myytin syntymisessä jälkipolvet niin mielellään näkevät, oli todellisuudessa pelkkä näköharha, illuusio. Jos Mannerheim olisi saanut valita, Suomi olisi jatkanut keisarillisen Venäjän osana ja Mannerheim itse hovin uskollisena palvelijana. Mikään ei puhu muun puolesta.

Mannerheim-fanit voivat silti nukkua edelleen rauhassa. Hulttio ei ravistele myyttiä, tuskin edes hipaiseekaan sitä. Kirja kertoo ihan eri Gustaf Mannerheimista, eikä kenenkään myyttiä ihailevan tarvitse piitata tosiasioista. Näinhän myytit toimivat, ne ovat itseriittoisia ja valmiita. Meille muille, myös aktiivisille myytinmurtajille, Keskisarjan kirja on yksi ansiokas lisäpala muotokuvassa, joka ei kiinnosta kaikkia. Todellinen Gustaf Mannerheim on niin etäällä myytistään, ettei sopua ehkä vielä parinkaan sukupolven aikana synny. "Mannerheimille" on omat, itselleni hyvin vieraat tarpeensa, eikä niillä ole mitään tekemistä "Gustaf Mannerheimin" todellisen persoonan kanssa. Aika vaikeaa tuota jälkimmäistäkään on ihailla, vaikka syyt ovatkin ihan toisia. Gustaf Mannerheim osasi tarvittaessa lumota lähiympäristönsä, mutta se oli opeteltua kulissia. Hulttion roolista hän kasvoi aikuiseksi, mutta ei mukavaksi tyypiksi silloinkaan. No, sellaista sattuu.