Hautuumaan vaellusopas

Kai Sadinmaa hankkiutui hellekesänä 2018 Malmin hautuumaalle koeluontoisesti vaeltelevaksi ja pohdiskelevaksi papiksi. Tuloksena oli Kuolleiden kirja (Into 2019), joka pohtii jokseenkin kaikkea maallisen ja taivaallisen väliltä, kaikkea mitä hautoihin kätkettyjen jäänteitten omistajat eläneet edustivat. Paitsi että Sadinmaa on jättänyt varsinaiset uskonnolliset pohdiskelut lähes kokonaan kirjansa ulkopuolelle. Ratkaisu ei varmaan kaikkia miellytä. Itse olin siitä tyytyväinen. Ei uskonnoille mitään yksinoikeutta kuolemaan tai hautuumaihin tule antaa.

Kirja on rakennettu ovelasti. Se käynnistyy viihteen tunnettujen tähtien elämän ja kohtaloiden esittelyllä, näitä Tauno Paloa, Laila Kinnusta, Tapio Rautavaaraa ja Armi Aavikkoa käsitteleviä jaksoja moni on varmaan arvannut odottaakin. Mutta Sadinmaa onkin taitavasti houkutellut lukijan Suomen suurimman hautuumaan uumeniin ja tarjoaa iskelmämuistoihin tuudittautuneelle rautaisannoksen myös Suomen poliittista historiaa, krematorion arkea ja dendrologiaa eli tietoa puuvartisista kasveista.

Sadinmaa ei puhu hautuu- vaan hautausmaista. Itseäni tuo vanhentunut termi miellyttää rytmillisesti ja tunnelmallisesti.  Pidän varsinkin vanhoista hautuumaista, koska ne ovat järjestään rauhallisia keitaita röhisevän modernin elämän keskellä ja koska niissä on keskimääräistä enemmän isoja, vanhoja puita. Näitä jättipuita on hautuumailla enemmän kuin tavallisessa suomalaisessa talousmetsässä. Kivisiä muistomerkkejä suosivasta hautauskulttuurista en suuremmin piittaa, vaikka sillä vissi historiallinen ulottuvuus onkin ja hoidettu hautakivi voi tarjota muuten kadonneen tarkan syntymä- ja kuolinaikatiedon. Toisaalta kivet edustavat sitä lapsellista kuvitelmaa, että ihmisen elämä olisi mittaansa kestävämpi. Itse ajattelen, että vain ihmisiä koskettavat teot voivat johtaa kuolemattomuuteen. Jykevinkään kivipaasi ei sitä tarjoa.

* * *

Sadinmaan yllättävistä pohdinnan ja esittelyn kohteista nostan esiin kolme, vaikka muutakin kiinnostavaa olisi ollut tarjolla, kuten ihastuttava puutietous. Kuolleen tuhkauksen toteuttava laitos, krematorio, ei kuulu yleissivistykseen, joten Sadinmaan johdatus Malmin pienehkön yksikön maailmaan on arvokas. Laitosta hoitava Carita Laine-Tossavainen on kiinnostavasti työstään kertova ammattilainen, joka ymmärtää vaeltavan papin ahdistuksen kalman koskettamassa paikassa, jossa ihminen palaa sanan molemmissa merkityksissä takaisin hiilen kiertokulkuun. Krematorion hoitajakin joutuu hoitamaan mieltään elämästä muistuttavilla kuvilla. Kuolema on päätepiste, mutta sitä edeltää elämä.

Itseni yllätti eniten laaja luku "Vaiettu katastrofi", joka käsittelee lasten pakkosiirtoja Ruotsiin ja pienessä määrin muihin Pohjoismaihin. Sadinmaa nostaa kissan pöydälle kaksin käsin ja syyttää suorin sanoin tuhansien lasten traumatisoimisesta niitä päättäjiä, joille Ruotsin miellyttäminen oli tärkeämpää kuin lasten mielenterveys. Sadinmaa antaa ymmärtää, että aloite tuli Ruotsista, joka kaipasi täydennystä alentuneeseen lapsilukuunsa ja Suomessa ei haluttu olla rehellisiä, jotta ruotsalaiset eivät suuttuisi ja lopettaisi tukeaan. Olen itse ollut tietoinen siirtojen ristiriitaisesta luonteesta, mutta Sadinmaa menee paljon syvemmälle ja näyttää taas yhden Suomen historian perusteetta vaietun salaisuuden.

Yhtä perusteellisesti ja sydämellisesti Sadinmaa osoittaa kunniaa äärimmäistä pasifistista linjaa edustaneelle Arndt Pekuriselle, jonka arvovaltaansa puolustavat sotilasjohtajat halusivat nostaa esimerkiksi kohtalosta, joka odottaa sotimisesta kieltäytyviä. Samanlaiseen koston ja vihan kujanjuoksuun päättyi myös Martta Koskisen elämä. Molemmat murhattiin luokkavihan ja väkivaltaisen hallintokulttuurin voimalla tilanteessa, jossa ihmisarvo oli Suomessa poikkeuksellisen alhaalla. Sadinmaa ei ole etäinen ulkopuolinen, hänen tekstinsä kertoo vahvasta eläytymisestä heikomman puolelle.

* * *

En itse pysty eläytymään ihan kaikkiin Sadinmaan eksistentiaalisiin pohdintoihin, koska suhtaudun kuolemaan enemmän biologisena vääjäämättömyytenä kuin psykologisena ongelmana. On silti totta, että jotkut kuolemat eivät todellakaan jää biologisiksi tapahtumiksi. Kun joku kuolee ennenaikaisesti, varsinkin lapsi, biologia unohtuu ja ihminen janoaa vastausta kysymykseen miksi? Sadinmaa ei viisaasti tarjoa kristillistä tai uskonnollista vastausta, joka riittää joillekin, mutta ei kaikille. Lapsen kuolema on melkein aina vain surullinen sattuman isku, mutta silti etsimme selitystä omista vääristä ratkaisuistamme, siitä minkä ehkä olisimme voineet tehdä väärin.

Hautuumaat eivät minulle ole entisten elävien tai kuolleitten asuinsijoja vaan elävien toivon ja pelon peilejä. Ikävöin vuonna 1997 kuollutta äitiäni edelleen, mutta ei hänen muistonsa Hietaniemen hautuumaalla muistokiven luona vahvistu ollenkaan. Kaikki kaipuu on omissa aivoissani ja niin on tietysti jokaisella muullakin elävällä. Mutta jos hautuumaa lohduttaa, mikä minä olen sitä arvostelemaan saati epäämään. Vaikken itse halua muuttua muistokiveksi, vaan tulla sirotelluksi tuulessa huokailevien honkien ravinnoksi, ehkä jotenkin ymmärrän myös niitä, joille se kivi tai muu muistomerkki on tärkeä asia.

Kai Sadinmaan kirja on mainio opas hautuumailla käyskentelyyn yleensä ja tietysti Malmilla aivan erityisesti. Kuolleiden kirjaa lukemalla ei opi mitään kuolemasta, mutta ehkä jotain elämästä ja sen arvosta eläville. Kirjan luettuaan ymmärtää myös, miksi kirjoittaja on kirkon piirissä ristiriitainen ja torjuttukin toimija, vaikka esimerkiksi homoparien vihkimisen kaltaisia höpsöjä kiistoja kirja ei edes hipaise. Itse arvelen, että Sadinmaa on meille kaikille parempi ajattelijana ja kirjailijana kuin pappina.

 

Meillä on oikeus saada kuulla Oskar Merikannon oopperat

Fredrik Pacius: Kung Karls jak - Prinsessan av Cypern - Loreley, kaikki levytetty. Selim Palmgren: Daniel Hjort, levytetty. Leevi Madetoja: Pohjalaisia - Juha, molemmat levytetty. Aarre Merikanto: Juha, levytetty. Jean Sibelius: Jungfrun i tornet, levytetty. Bernhard Henrik Crusell: Den lilla slavinnan, levytetty. Armas Launis: Aslak Hetta, levytetty. Erkki Melartin: Aino, levytetty. Oskar Merikanto: Pohjan neiti - Elinan surma - Regina von Emmeritz, kaikki levyttämättä.

Suomalaisen oopperan lyhyt historia yltää 1800-luvun puolelle. Kuten yllä oleva listaus osoittaa, kiinnostuneella on mahdollisuus tutustua henkilökohtaisesti käytännöllisesti katsoen kaikkiin Suomessa ennen toista maailmansotaa sävellettyihin oopperoihin. Vain yksi on joukosta poissa, Oskar Merikanto kolmine oopperoineen, joiden joukossa on historian ensimmäinen täysin suomalainen ja suomalaiseen tekstiin sävelletty ooppera Pohjan neiti (1898). Sitä on jonkun kerran esitetty pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Levytystä ei kuitenkaan ole tehty.

Olen harmitellut tilannetta 1990-luvun alkupuolelta lähtien, kun kokosin ensimmäisen kerran Merikannon teosten luettelon. Tuolloin oli puhetta - oletettavasti 1970-luvun oopperabuumin jälkikiehuntana - hankkeesta saada historialliset oopperamme levylle. Pekka Hako sitä projektia veti ja aika hyvin siinä onnistuttiinkin. Mutta Oskar Merikanto kierrettiin silloinkin hyvin tarkkaan. Sain käsityksen, että vaikka Merikanto olisi kuinka suosittu kansan keskuudessa, musiikkialan portinvartijoiden mielestä hänen oopperansa eivät kuulu kyseisen taiteenlajin parhaimmistoon eivätkä ansaitse levytyksen vaivannäköä ja kustannuksia.

 * * *

Se tiedetään, että Merikanto keskittyi pieniin muotoihin ja että varsinkin Pohjan neiti on pikemminkin laulunäytelmä, Singspiel, kuin varsinainen ooppera. Sekin tiedetään, että Merikanto voitti ensimmäisen suomalaisen oopperan sävellyskilpailun lähinnä sen ansiosta, ettei muita kilpailijoita ilmaantunut. Ainakin osa juryn jäsenistä suhtautui oopperaan ja varsinkin sen säveltäjään valmiiksi kielteisesti. Hyvin poikkeuksellisesti annettiin myös Merikantoa inhonneelle Karl Flodinille mahdollisuus jo ennen kilpailun ratkeamista julkaista oopperasta erittäin tyly arvio. Oopperan ensiesitys järjestyikin vasta kymmenen vuotta myöhemmin Viipurin laulujuhlilla 1908.

Merikanto sävelsi Pohjan neidin kohtalosta piittaamatta kaksi muutakin oopperaa. Elinan surma (1910) oli jo merkittävästi dramaattisempi tuotos ja Regina von Emmeritz (1919) yhdisteli  Wagneria ja Puccinia. Mitään suuria menestyksiä nämä oopperat eivät olleet ja säveltäjän terveys sekä ennenaikainen kuolema lopettivat sarjan kolmeen. Merikanto ei ollut kokenut orkesterisäveltäjä, hänen olisi pitänyt päästä vielä ainakin vuodeksi Saksaan opiskelemaan orkesterille säveltämistä. Mutta kyllä hän perusasiat hallitsi ja toimi oopperassa jatkuvasti kapellimestarina, myös muitten kuin omien töittensä johtajana.

Merikannon julkinen rooli oli hänen elinaikanaankin kaksijakoinen. Hänellä oli valtaisa kansansuosio, monista sävellyksistä tuli suoranaisia hittejä (esimerkiksi pianovalssia Valse lente, op. 33 oli jo 1940-luvulle tultaessa painettu 100 000 kappaletta), urkujen asiantuntijana hän oli kiistaton auktoriteetti, samoin koti- ja ulkomaisten taiteilijoiden säestäjänä. Karl Flodinin ja Robert Kajanuksen kaltaiset vaikuttajat olivat kuitenkin lyöneet Merikantoon leiman, joka nakersi hänen arvostustaan ammattipiireissä. Ei ole kaukaa haettua arvella, että sama aliarvostus on myös oopperoiden levyttämättömyyden taustalla.

* * *

Tietysti on kysymys myös rahasta. Vaikka täysimittaisen oopperan levytys voidaan toteuttaa ilman näyttämöteknistä vaivannäköä, ihan ilmaista se ei ole. Nuottimateriaali täytyy kirjoittaa puhtaaksi, esiintyjille täytyy maksaa ja päälle vielä kaikki teknisen toteutuksen kustannukset. Mutta jos tämä raha on löytynyt kaikkien muiden historiallisten oopperoidemme taltioimiseen, miksi sitä ei voisi löytyä myös Oskar Merikannon oopperoihin? Meillä suomalaisilla on mielestäni sivistyksellinen ja kulttuurinen oikeus omin korvin kuulla, millaisia Merikannon oopperat ovat. Itse en piittaa vihamielisten kriitikoiden tai omaa etuaan ajavien kollegoiden näkemyksistä. Haluan arvioida musiikin itse.

Olen mennyt niinkin pitkälle, että lähetin kesällä 2019 suorasukaisen kerjuukirjeen Supercellin toimitusjohtaja Ilkka Paanaselle. Vastausta ei ole tosin kuulunut, enkä rehellisesti puhuen tietysti mitään innostunutta vastaanottoa tohtinut odottaakaan. Ehkä minun täytyy seuraavaksi kääntyä Anders Wiklöfin puoleen. Vaikka hän ei ole profiloitunut taidemusiikin sponsorina, ehkä Oskar Merikanto - joka oli myös täysin kaksikielinen - olisi Wiklöfin mielestä tukemisen arvoinen kansanmies. Useimmat kotimaiset varakkaat ovat niin selkeästi kulttuurinvastaisia, etten heidän varaansa laske. Tärkeintä olisi tietenkin saada jokin organisaatio tällaista levytyshanketta ajamaan. Valitettavasti meillä ei ole Oskar Merikanto -seuraa, ja kuten 150-vuotisjuhlavuosi 2018 osoitti, mitään tarvetta Merikannon profiilin nostoon ei näytä löytyvän, useimmille riittää, että hänen suosikkilauluillaan voi ansaita itselle.

* * *

Taidemusiikin historia on täynnä epäoikeudenmukaisuutta, karua jäämistä vaille sekä perusteltua että kohtuutonta huomiota. Tuskin siellä pöytälaatikoissa varsinaisesti nerouden tuotteita on piilossa, mutta paljon vähempikin on kulttuurisesti harmillista. Sillä vaikka tämä Merikannon oopperoiden kohtalo on harvinaisen räikeä ja epäoikeudenmukainen, ei Merikanto tietenkään ole ainoa säveltäjä, jonka kohtalona on ollut jäädä hyvin suppean arvion vangiksi. Olen itse ollut vuosikausia tekemässä paremmin tunnetuksi Erkki Melartinin musiikkia, josta löytyy jatkuvasti uusia helmiä, ehdottomasti kaikkien kuultavaksi kuuluvia sävellyksiä, kuten vaikka orkesteriteos Traumgesicht, op. 70 tai ensimmäinen suomalainen koko illan baletti Sininen helmi, op. 160, josta ei ole vielä olemassa kokonaislevytystä, vain sarja.

Kenellä on viime kädessä vastuu säveltaiteen historian tuomisesta nykypäivän kuulijan ulottuville? Ankaran periaatteellisesti ajatellen vastuu voisi olla Opetus- ja kulttuuriministeriöllä, joka hallinnoi suurinta osaa määrärahoista. Toisaalta on selvää, ettei OKM ole mikään oopperatuottaja, vaan sen luonteva rooli olisi osoittaa pyydettäessä realistiselle hankkeelle voimavaroja. Säveltäjäseurat voivat toimia aktiivisesti ja tuloksellisesti, kuten Melartinin tapauksessa. Mutta jos ja kun omaa säveltäjäseuraa ei ole, kenen voisi toivoa ottavan vastuuta? Minulla ei ole tähän kysymykseen viisasta ratkaisua, mutta olen varma, että vain yhteistyöllä ja historialliset leimakirveen jäljet ohittaen ratkaisuja on mahdollista löytää.

Tämä teksti on toki vain yksilön huuto erämaassa, missä välttämättä kukaan ei ole kuuntelemassa ja vaikka kuulisi, ei viestistä välitä. Haluaisin kuitenkin korostaa, että viime kädessä kyse on vain kulttuurisesta, sivistyksellisestä tahdosta. Oopperan levytys rahoittuisi yhdellä Hornetin rutiinilennon hinnalla. Kyse on arvovalinnoista. Suomessa Oskar Merikanto on Sibeliuksen rinnalla de facto toinen kansallissäveltäjämme. En pitäisi mitenkään kohtuuttomana, että Suomen valtio rahoittaisi - vaikka jälkikäteen unohtuneen 150-vuotisjuhlan kunniaksi - Merikannon kolmen oopperan levytykset. En tiedä, mitä nykyinen kulttuuriministeri Hanna Kosonen (Kesk) @KosonenHanna Merikannosta tuumii, mutta kyllä hän edelleen on koko kansan rakastama säveltäjä. Blink blink!

Aito Anders

Anders Wiklöf on niin epätodennäköinen persoona, että häntä voisi hyvin perustein epäillä romaanin tai elokuvan henkilöhahmoksi. Mutta kyllä hän oikeasti on olemassa, enkä keksi yhtään syytä epäillä, että Staffan Bruunin kokoama muistelus olisi muuta kuin totta joka sana. Vaikka oikein kanteen on merkitty kirjoittajaksi Staffan Bruun, kyllä Muurarin pojasta miljonääriksi (S&S 2019) on Anders Wiklöfin monologi. Se polveilee ja kääntyilee kuin takan ääressä kerrottu tarina, jossa kokonaisuus nousee yksityiskohtia isommaksi. Viesti on yksinkertainen ja kirkas: tällainen minä olen, näin ajattelen ja tällainen on elämäni ollut. Ota tai jätä.

Jotkut Wiklöfin tempaukset voivat synnyttää mielikuvan, että hän on rahassa piehtaroiva miljonääri, joka pystyy toteuttamaan mitä omituisimpia juttuja vain rikkautensa ansiosta. Tietenkään joku Bill Clinton ei tullut keikalle Ahvenanmaalle hyvää hyvyyttään, mutta ei hän pelkän palkkion takiakaan matkaa tehnyt, myös hän oli jäänyt Anders Wiklöfin persoonan vangiksi. Wiklöf perustelee varsin uskottavasti, ettei hän ole koskaan tavoitellut rikkaaksi tulemista, se on ollut eräänlainen sivuseuraus, kun hän on halunnut tehdä bisnestä, voittaa ja joskus myös kostaa kokemansa huonon kohtelun. Luja tahto on voittanut useimmat vastukset. Maarianhaminan formulakisan jääminen haaveeksi taitaa olla ainoa selvä epäonnistuminen.

Wiklöf näyttää onnistuneen käytännöllisesti kaikessa, mihin on tosissaan tarttunut. Tuskin ihan sattumasta on ollut kyse, vaikka toisaalta jotkin Wiklöfin luonteenpiirteet antaisivat olettaa, että täytyyhän niin jääräpäisen ja "hullun" miehen välillä karahtaa kunnolla kovalle karille. Vaan ei ole karahtanut, vaan ihmeellisellä vaistolla ja täysin vastoin monen kokeneen neuvoja hän on noussut köyhän muurarin köyhästä pojasta Ahvenanmaan epäviralliseksi kuninkaaksi. Tätä kuningasta eivät kilpailijat rakasta ja varmaan joku kateuttaan suorastaan vihaakin. Mutta se ei Anders Wiklöfin yöunia vie. Kirjan perusteella hänen omatuntonsa ei kolkuttele mistään tehdystä.

* * *

On vaikea olla pitämättä miehestä, joka inhoaa metsästystä ja Itämeren likaajia, kerää taidetta ja kirjoittaa "Lahjoitan tauluni mieluummin köyhille lapsille kuin myyn ne rikkaille kapitalisteille." (s. 165) Wiklöf on pysytellyt visusti poliittisten ympyröitten ulkopuolella, eikä tunnusta virallisesti mitään väriä. Näkemystensä perusteella hän on kuitenkin rohkea demari, ehdottomasti yhteiskunnallisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden kannattaja. Ehkä oireellista on, ettei koko kirjassa ole riviäkään Suomen ruotsinkielisten omasta puolueesta SFP:stä. Ei myöskään monien raharikkaiden puolueesta, Kokoomuksesta. Puolueet voisivat tarvita Wiklöfiä. mutta hän ei tarvitse puolueita.

Minusta Anders Wiklöfin persoonan kiinnostavin piirre on sen ilmeinen aitous. Tietenkin maallinen rikkaus helpottaa omien näkemysten esille saamista ja kuulijoiden huomiota, mutta eiköhän Anders Wiklöf olisi aivan sama Anders, vaikka bisnes ei olisi kohtaan lähtenyt toimimaan. Aiheesta riippumatta Wiklöfin tarina on johdonmukainen ja aidon oloinen, ilman teeskenneltyä vaatimattomuutta tai jälkiviisautta. Ehkei kansien välissä ole ihan kaikkea, mutta se mikä on, se tuntuu tulevan vilpittömästi duunarimiljonäärin sisimmästä.

Ristiriitaa yhteiskunnallisten näkemysten ja henkilökohtaisen vaurauden välille voisi periaatteessa rakentaa, mutta Wiklöf riisuu kriitikkonsa aseista paitsi haukkumalla huonosti käyttäytyvät, ahneet ja työläisistä piittaamattomat kapitalistit, myös avaamalla vapaaehtoisesti ajatteluaan. Se on hyvin käytännöllistä, ihmisläheistä ja epäteoreettista. Wiklöf ei käytä uusinta tietotekniikkaa, puhelin riittää ja välttelee kokouksia viimeiseen asti. Hän ei hyväksy perintöveroa tai korkeita ylinopeussakkoja, mutta kertoo maksaneensa aina kaiken kiltisti ja tappelematta. Panaman papereista kysyneille Wiklöf toteaa, että jos sieltä löytyy hänen rahaansa, löytäjä saa pitää ne.

* * *

Kyynikko voi kuitata Wiklöfin muistelmat valkopesuna, johon ultrarikkaalla on varaa ja ehkä tarvettakin. Itse en sellaiseen usko ollenkaan. Wiklöfillä ei ole alemmuudentunteita, hänhän on onnistunut kaikessa, myös kostossaan Ålandsbankenille, joka aikanaan eväsi Wiklöfiltä pienen lainapyynnön. Muistelmista rakentuu kuva miehestä, joka on omalla rosoisella tavallaan hyvin tavallinen, vaikka on elänyt hyvin poikkeuksellisen elämän. Wiklöfillä on itsetuntoa olla oma itsensä hyvässä ja pahassa. Jälkimmäistä edustavat monet jääräpäisyydet, joille Wiklöf itsekin tuntuu hiukan ironisesti ilkkuvan, kuten päätökselleen lentää vain yksityiskoneilla, koska häntä ei kerran otettu myöhästymisen takia reittilennolle.

On helppo uskoa, että Anders Wiklöf voi olla bisnesasioissa ärsyttävä ja periaatteissaan raivostuttavan itsepäinen. Mutta sen vastapainona on aidosti kanssaihmisten hyvinvoinnista välittävä duunarikapitalisti, jonka mielestä yrityksen tärkein tavoite ei ole tuottaa voittoa, vaan varmistaa, että työntekijät saavat kohtuullisen palkan. Moni kollega varmaan kiroaa Wiklöfin kerettiläisiä ajatuksia, joita hän ei vaivaudu kietomaan pehmeisiin kääreisiin. Hän on kapitalisti, mutta vastuunsa tiedostava ja kantava kapitalisti. Se on niin harvinaista, että tekee mieli puhua suomalaisesta Don Quixotesta tai yksinäisestä äänestä korvessa. Wiklöf on myös tunnettu sponsori, joka ei kitsastele, kun asia on hänen mielestään tärkeä.

Anders Wiklöfin kaltaisesta asiallaan omistautuneesta on vaikea olla pitämättä. Jos kaikki kapitalistit olisivat hänen kaltaisiaan, systeemi voisi vaikka toimiakin. Mutta eivät tietenkään ole ja taitaa Wiklöf sen itsekin ymmärtää, kun välillä pauhaa lähetyssaarnaajan innolla. Hänelle on tärkeintä olla rehellinen itselleen ja näkemyksilleen. Kuvaavaa on tyly suhtautuminen testamentin tekemiseen ja eläkevuosista puhuvia kohtaan. Wiklöfillä ei ole mitään aikomusta lopettaa bisnesimperiuminsa johtamista saati kuolla pois kateellisia ärsyttämästä. Hän haluaa jatkaa työtään ahvenanmaalaisten hyväksi Suomessa ja maailmalla.

MAGA capo vai Amerikan il Duce?

Washingtonissa asuva toimittaja Markus Tiittula on kirjoittanut pamfletin Yhdysvaltain ei-maltillisen oikeiston tilanteesta Donald Trumpin virkakauden kääntyessä kohti loppua ja muodollista syytettä virkarikoksista. Valkokaavuista punahattuihin (Into 2019) on pamfletti, vaikka nojaakin kirjallisiin lähteisiin ja omiin haastatteluihin. Tiittolalle Trump on pahis, ja kirjan tavoitteena on pohtia sitä, minkä tyyppinen pahis hän on. Tiittula pitää Yhdysvaltain demokraattisia rakennelmia vahvana esteenä, mutta ei pidä mahdottomana sitäkään vaihtoehtoa, että Trump käynnistää - tai antaa käynnistää - fasistisen vallankaappauksen tilanteessa, jossa uhkaa jäädä yhden kauden presidentiksi tai tulla tuomituksi vankilaan.

Tiittulan teksti on avoimen yksipuolista, puolustuksella ei ole juuri suunvuoroa. Kauhean analyyttiseksikään kirja ei muodostu, vaikka se otsikkoaan myöten pyrkii näkemään Trumpin hallinnossa jonkinlaisen jatkumon äärioikeiston muille muodoilla kuten Ku Klux Klanille. Lähinnä Tiittula vyöryttää sivu sivun jälkeen kuvauksia siitä, miten oikeisto on sekä radikalisoitunut että yhdistänyt voimansa palvontaa lähenevällä ryhmittymisellä Donald Trumpin kaoottisen, systemaattisesti valehtelevan, lakeja ja mediaa halveksivan hallinnon tueksi.

Vähänkin vasemmistolaisittain ajattelevalle Tiittulan kirja on masentavaa luettavaa, mutta toivon mukaan myös ns. maltillisen oikeiston puolella tunnetaan huolta niistä seurauksista, joita trumpistisella ajattelutavalla on ympäri maailmaa. Kysymyshän ei ole pelkästään populismista, joka on ikivanha politiikan ilmiö. Kysymys on populismin ja häikäilemättömän fasistisen vallantavoittelun liitosta, joka näyttää muuttaneen Yhdysvaltain poliittisen maiseman perusteellisesti vain muutamassa vuodessa. Tätä muutosta Tiittula kuvaa selkeästi ja ymmärrettävällä tavalla. Yhdysvalloissa asuvana kirjoittajan näkökulma on yksityiskohdissa tarkempi kuin täältä valtameren toiselta puolelta.

* * *

Kirjan pääosin vastaamatta jäävä ydinkysymys on, miten konservatiivisesta, mutta yleensä pragmaattisesta republikaanipuolueesta on muutamassa vuodessa tullut Trumpille typeryyteen asti uskollinen tukijoukko, josta ei nouse kuin satunnaisesti vaimea kriittinen ääni (varsinkin kun John McCain on nyt kuollut), vaikka presidentin käytös muuttuu koko ajan holtittomammaksi ja demokratiaa halveksivammaksi. Tiittula viittaa Trumpin taitavuuteen ja häikäilemättömyyteen, jollaiseen edes politiikan ammattilaiset eivät ole tottuneet. Trumpin rahoittajista Tiittula ei valitettavasti kerro mitään, ei myöskään maansisäisistä etnisistä liittolaisryhmistä, kuten juutalaislobbystä. Uskonnolliset tukijoukot kirja erittelee paremmin.

Tiittulalla ei tosiaankaan ole selitystä sille, miten ja miksi Trumpiin avoimen halveksivasti esivaaleissa suhtautunut puoluekoneisto on kääntänyt takkinsa oikein kunnolla ja tekee nyt kiltistä Trumpin haluamaa tukityötä. Yksi selitys on hävityissä välivaaleissa; puolue takertuu Trumpiin, ettei se menettäisi kongressin lisäksi myös senaattia ja presidentin virkaa (korkeimman oikeuden puolue on varmistanut epäeettisellä häikäilemättömyydellä jo aikaisemmin). Vähemmän todennäköinen selitys lähtee siitä, että oikeistossa olisi tapahtunut aito paradigman muutos eli radikalisoituminen Trumpin tyyliin.

Oma käsitykseni on, että Trumpin valintaa tukeneet yritykset ja miljardöörit ovat määränneet republikaanipuolueen tukemaan Trumpia edelleen. Kaikki puolueen edustajat senaatissa ja kongressissa ovat taloudellisesti sidottuja, vaikka eivät luontaisesti jakaisi Trumpin valtaan liittyviä poliittisia pyrkimyksiä. Tuloksena on demokraattien lakiesitysten torjumiseen keskittyvä rintama, joka ei edes yritä tehdä omaa politiikkaansa. Kun korkeimman oikeuden nimitykset ja rikkaimpien verohelpotukset on hoidettu, motiivia ongelmien ratkaisemiseen ei kerta kaikkiaan ole. Senaatin portinvartija Mitch McConnell on avoimesti ilmoittanut, ettei anna yhdenkään demokraattien lakiesityksen edetä senaatissa.

* * *

Tiittula pohdiskelee paljon sitä, merkitseekö Trumpin hallinto maan luisumista avoimesti fasistiseksi valtioksi. Trumpin ja Benito Mussolinin vertailu osoittaa yllättävänkin paljon samankaltaisuutta, vaikka Trumpilla itsellään ei selvästikään ole mitään poliittista agendaa, joka menisi ohi henkilökohtaiseen vaurastumiseen ja vallan lisäämisen yli tai ohi. Tiittula pitää mahdollisena, että vallan menettämisen pelko voi yllyttää yrittämään vallan kaappaamista perinteisiltä instituutioilta. Sokeasti tottelevan kannattajakunnan tuki Trumpilla jo on. Todennäköisesti myös poliisikunta tiukan tullen olisi Trumpin takana. Mutta vaikka Trump itse mahtailee armeijayhteyksillään, ei ole ollenkaan varmaa, että armeijan kaikki haarat asettuisivat poikkeustilanteessa Trumpin tueksi. Salaiset tiedusteluorganisaatiot ovat nekin melkoinen kysymysmerkki.

Itse näen Trumpin enemmän tyypillisenä mafian capona, häikäilemättömänä pullistelijana, joka kuitenkin on viime kädessä riippuvainen itsensä yläpuolella olevista näkymättömistä vallanpitäjistä. Trumpin ongelma on, että presidentin toimikausi on vain neljä vuotta ja kun toimikausi on ohi, sitä ollaan taas ihan tavallisia pulliaisia. Ainoa ratkaisu on toimikausi, joka ei koskaan pääty. Näinhän on myös mafiosoilla; sitä joko on luotettu ja vallassa omalla alueellaan, tai sitten on finito. Trump tietää, että ilman presidentin virkaa hänet tuomitaan vankilaan monista ei rikoksista.

Trumpin heikkous uskottavana fasistisen vallan kaappaajana ja diktaattorina on hänen hedonistinen persoonansa. Trump haluaa kyllä alaistensa pokkurointia, katteetonta ihailua ja imartelua, mutta tuskin hänellä on päättäväisyyttä ja keskittymiskykyä sitä hankkia ilman muodollista asemaa. Jos valitsijat tai rahoittajat vetävät tukensa pois, Trump on tyhjän päällä. Hänestä ei kerta kaikkiaan ole edes Il Duce Mussolinin kaltaiseksi tilapäädiktaattoriksi. Kaiken mahtailunsa keskellä Trump on itse asiassa varsin avuton; faktoista tietämätön, käytännössä lukutaidoton yhden valheita syytävän televisiokanavan seuraaja, joka suhtautuu alaisiinsa ja liittolaisiinsa mafiajohtajan tapaan. Mutta jos fasistiselle USA:lle tarvitaan näköisdiktaattoria, siihen virkaan Trump kyllä soveltuu.

Fasismin houkutuksesta

Miksi niin monessa maailman maassa historiallisen fasismin henkiset perilliset ovat nousseet julkisuuteen ja saavat avointa tukea paitsi muodollisestikin äärioikeistolaisilta toimijoilta, myös fasismiyhteyden kiistäviltä kuten Donald Trumpilta tai Jussi Halla-aholta? Onko kyseessä oikeiston uusi strateginen linjaus vai taisteleeko uusfasismi perinteisen oikeiston kanssa vallasta? Jos katsoo Yhdysvaltoja ja Suomea, on lähes pakko todeta, että mistään taistelusta ei voi puhua, fasismi on omaksuttu työkalupakkiin myös aiemmin maltillisessa oikeistossa.

En itse usko, että Suomessa Perussuomalaisten gallup-kannatusluvut kertovat joka neljännen äänestysikäisen kannattavan fasismia. Mutta jotain houkutusta PS:n viestissä on, eikä siihen houkutukseen ole oikeutta suhtautua vähätellen. Oli vain muutamasta kymmenestä tuhannesta äänestä - tai muutamasta viikosta - kiinni, ettei Halla-ahosta tullut hallituksen muodostajaa. Tälläkin hetkellä meillä on ns. punamultahallitus vain niin kauan kun Keskustan päättäjät pelkäävät uusia vaaleja. Aatteellisestihan hallituksen ääripäät ovat varsin kaukana toisistaan.

Timo Soinin aikana PS flirttaili satunnaisesti uusnatsien ja fasististen liikkeiden kanssa, mutta puoluejohto oli selvästi kiusaantunut kuvista, joissa joku Olli Immonen tepastelee tunnettujen uusnatsien seurassa. Aina silloin tällöin Soini todisteli asiaa heittämällä puolueesta jonkun James Hirvisaaren kaltaisen ekstremistin. Halla-ahon puolueessa moiseen ei ole enää ollut tarvetta. Vaikka Halla-aho itse kertoo eronneensa Suomen Sisusta, puolueella ei ole enää mitään tarvetta hajurakoon "kansallismielisiin" ääriliikkeisiin päin. Syykin on selvä: ääriliikkeiden kannattajille vain Perussuomalaiset on riittävän fasistinen puolue.

* * *

Olen vuosien mittaan kiistellyt ihmisten kanssa siitä, onko Jussi Halla-ahoa syytä pitää nuivaksi tekeytyväksi pikkuhitleriksi, joka vain odottaa tilaisuuttaan. Halla-ahon tyylinä on ollut vetäytyä ylimielisesti sivuun ja jättää muut pohdiskelemaan. Tälläkin tyylillä on puolueen kannatus noussut huippulukemiin. Halla-ahon pakkomielteinen suhtautuminen islamiin ja maahanmuuttoon ei tietenkään estä häntä olemasta sisimmässään palavasieluinen fasisti. Mutta onko PS:n puheenjohtaja aidosti kiinnostunut vallasta vai pelkästään yksinvallasta? Kaikkea vastuuta Halla-aho ainakin kaihtaa, hän ei ota vastuuta edes omista sanomisistaan, puolueen ratkaisuista nyt puhumattakaan.

Itse arvelen, että Halla-ahoa ei kiinnosta ns. parlamentaarinen valta vähimmässäkään määrin. Sehän edellyttää yhteistyötä, neuvotteluja, kompromisseja ja ennen muuta joistakin omista tavoitteista tinkimistä. Sen sijaan Halla-aho olisi todennäköisesti hyvin kiinnostunut yksinvallasta eli tilanteesta, jossa voi ilman kompromisseja toteuttaa ideologisesti viritettyjä suunnitelmia ja "korjauksia". Suomessa tällaiseen asemaan pääseminen edellyttäisi yli 50 %:n vaalikannatusta ja sen lisäksi hyviä suhteita poliisiin, rajavartiolaitokseen ja armeijaan. Näitä suhteita Halla-aho tarvitsisi, koska hänellä ei ole Hitlerin SA-joukkojen kaltaista öykkäriarmeijaa. Soldiers of Odin herättää useimmissa suomalaisissa lähinnä ärtynyttä myötähäpeää. Pikaista muutosta tähän ei ole näköpiirissä.

Todennäköisesti Halla-ahon suunnitelmissa parlamentaarinen vastuu ja yhteistyö ovat epätoivottavia ilmiöitä. Yleensä valtaan ja vastuuseen pääseminen sulattaa ns. gallupkannatuksesta kaiken ylimääräinen ja jäljelle jäävät vain ideologisesti kovimmat kannattajat. Heitä on todennäköisesti edelleen niin vähän, ettei mikään fasistinen vallankaappaus ole mahdollinen. PS:n kannattajia nimittäin houkuttanee eniten lupaus ikävien ilmiöiden korjaamisesta tai poispyyhkimisestä, ei Suomen muuttuminen fasistiseksi.

* * *

Jos Halla-ahon gallupkannatus sikiää yleisen tyytymättömyyden lisäksi vahvan johtajan kaipuusta, mitä PS:lla on tarjota? Kun seuraa puolueen kansanedustajien julkisia möläytyksiä, voi kyllä nähdä kaikuja natsijohtajien typerimmistä maneereista. Mutta pystyisikö kukaan puolueessa olemaan vahva johtaja, joka ottaa myös vastuun päätöksistään? Itse en tällaista potentiaalia näe. Halla-aho on tyypillinen sivusta lankoja nykivä eminenssi, jonka kuivannuiva ja pilkallinen kirjoitustapa ei toimi puheessa ilman erinomaista ulosantia. Sitähän Halla-aholla ei tunnetusti ole edes sekatyömies Putkosen verran.

Kaipaako PS:n puolueväki fasistista johtajaa ja yksinvaltaa Suomeen? Luultavasti suurimmalle enemmistölle riittäisi, että maahanmuutto estetään, homot pidetään poissa televisiosta ja porukka saa jatkaa epäterveellisiä elämäntapojaan myös jatkossa. Suomessa aktiivisia kiihkoilijoita on aina ollut kourallinen ja vastapainona hitaita, laiskoja ja mukavuudenhaluisia arvokonservatiiveja ison voimistelusalillisen verran. Kyllä Halla-aho tajuaa, että kansallismielinen kiihkoilu ei ole erityisen suosittu urheilulaji hyvinvoivassa Suomessa.

Fasismin houkutuksen suurin uhka liittyy ympäröivän maailman epävarmuuden kasvuun. Miljoonat ympäristöpakolaiset voisivat suistaa hitaan suomalaisenkin antamaan valtuudet fyyrerille, joka lupaa pitää Suomen suomalaisena eli muusta maailmasta erillään olevana lintukotona. Vaikka lupaus on katteeton, on se ihana valhe karun todellisuuden rinnalla. Aivan kuten Boris Johnsonin brexit tai Trumpin MAGA-maailma. Yksinvaltaan pyrkivälle katteeton lupaus on turvallinen konsti. Jos siihen diktaattorin valtaan pääsee käsiksi, kukaan ei enää uskalla kysyä lupausten perään. Siksi peli täytyykin viheltää poikki ajoissa.

   

Tämä Hikipedian photoshopattu kuva Halla-ahosta natsiunivormussa on häijyä poliittista propagandaa. Lainaan sen tähän pelkästään blogin teeman takia. Itse en usko, että Halla-ahosta olisi ollut Hitleriksi, Göbbelsiksi tai Himmleriksi. Mutta onhan se mahdollista, että hän 1930-luvulla olisi kuitenkin ryhtynyt Saksan kansallissosialistisen puolueen innokkaaksi jäseneksi. Oikeanpuoleinen kuva näyttää Jussi Halla-ahon ilman photoshoppailua, tosin olen rajannut Päivi Tuovisen oivaa kuvaa tasapainon takia.

Kolonialismi ei ole ohi

Dosentti Antti Kujala on tarttunut monitahoiseen haasteeseen kirjallaan Kivenmurskaajat : Kolonialismin historia (Atena 2019). Jos haluaa vastata alaotsikon lupaukseen, pitää käsitellä valtava määrä tapahtumia globaalista ja paikallisesta näkökulmasta, tehdä yhteenvetoa kolonialismin keskeisistä piirteistä ja taustatekijöistä sekä tietenkin arvioida kysymystä siitä, onko kolonialismi taakse jäänyt surullinen luku ihminen historiassa vai onko se vain muuttanut muotoaan.

Mielestäni Kujala on tehnyt kunnioitettavan määrän työtä ja kerännyt suomalaisille lukijoille mittavan tietopaketin kolonialismista ilmiönä ja käytännön tapahtumina. Tästä huolimatta Kivenmurskaajat on ongelmallinen julkaisu ainakin sille, joka odottaa tarkkaan punnittuja ja kiteytyneitä yhteenvetoja. Lähdeluettelo ja viitteet vievät yli 50 sivua, mutta en pitkään asiaa mietittyänikään oikein hahmota Kujalan sisäistä logiikkaa, joka on yhdistelmä maantieteellistä ja kronologista lähestymistapaa. Juuri minkäänlaista yleisestä yksityiseen tai toisin päin etenevää analyysiä en kyennyt kirjasta löytämään.

Ainakin tässä tapauksessa Antti Kujalan kyky popularisoida monimutkainen ilmiö viattomalle lukijalle ei vakuuta. Vaikka yksittäiset luvut, kappaleet ja lauseet todistavat aihepiirin laajasta tuntemuksesta ja myös itsenäisestä analyysistä, Kivenmurskaajat on enemmän akateeminen meriittitutkimus kuin tavalliselle historiasta ja yhteiskunnasta kiinnostuneelle lukijalle sopiva yhteenveto. Informaatiota on valtavasti, mutta esitystapa eli tapahtumien kronikointi nopeasti maasta ja ajasta toiseen hyppien on lukijalle epäkiitollinen. Jos kustannustoimittaja on yrittänyt tiivistää tekstiä tai lisätä sen hahmottumista, hirveän hyvin ei valitettavasti ole onnistuttu.

* * *

Kujalalle voi antaa kiitokset siitä, ettei hän edes yritä silotella kolonialismin raadollista perusmotivaatiota eli siirtomaan asukkaiden ja luonnonvarojen hyödyntämistä emämaan toimijoiden parhaaksi. Kujala näkee selkeästi kolonialismin ja nousevan kapitalismin yhteyden, vaikkei sitä käsitteellisesti korostakaan. Kirjoittaja ei myöskään peittele sitä näkemystään, että kolonialismi on tarkoittanut aina ja kaikkialla alkuperäisväestön brutaalia kohtelua, aktiivista rasismia ja pahimmillaan kansanmurhaksi tulkittavaa väkivaltaa. Kujala kuitenkin edellyttää lukijan jo valmiiksi tuntevan kapitalismin historiaa ja vaiheita Euroopan maissa, joten yhteys voi jäädä hiukan abstraktille tasolle. Lakonisesti Kujala kyllä noteeraa, kuinka sen ja sen siirtomaan nettovaikutus emämaan taloudelle oli milloin hyvin plussalla, milloin suorastaan miinuksella. Tätä kapitalismianalyysiä olisi ollut hyvä syventää, koska se eri kolonialistimaiden kohdalla ilmeni hiukan eri tavoin.

Kujala on rajannut kirjansa käsittelemään lähinnä Euroopan maiden ja Japanin siirtomaavalloituksia. Yhdysvallat ja Venäjä/Neuvostoliitto on jätetty pääosin käsittelemättä, koska kirjoittaja ei pidä kumpaakaan aitona siirtomaavaltana. Venäjän laajentuminen kohdistui vain raja-alueisiin ja Yhdysvaltojen myöhäinen mukaantulo ja menetelmien erilaisuus tekevät siitä varsin erilaisen isännän kuin perinteisistä Euroopan maista. Ehkä hiukan väkisin Kujala on halunnut muistuttaa suomalaisia siitä, että vaikka Suomi ei ole koskaan omistanut siirtomaita, suomalaisia on ollut muiden maiden palveluksessa siirtomaita alistamassa. Sitä ainoaa todellista tilannetta, jolloin Suomi oli hankkimassa itselleen siirtomaata eli jatkosotaa, Kujala ei ole määritellyt kirjansa aihepiiriin kuuluvaksi.

Kujalan perusteellinen ja paikoitellen suorastaan puuduttava faktojen latelu muistuttaa lukijaa siitä, että vaikka kaikilla kolonialismiin ryhtyneillä valtioilla on paljon yhteisiä taka-ajatuksia, menetelmiä ja tavoitteita, käytännön tasolla toimintatavat olivat yllättävänkin erilaisia. Ei niin, etteikö alkuperäisväestöön olisi aina ja kaikkialla suhtauduttu brutaalilla ylimielisyydellä, vaan niin, että osaa kiinnosti ensi sijassa taloudellinen hyödyntäminen, toisia myös imperialistinen kansallisen vallan levittäminen maapallon eri osiin. Espanjalaiset halusivat kiihkeästi pakkokäännyttää alistamansa kansat roomalaiskatoliseen uskoon, brittejä uskonto ei kiinnostanut vähäisessäkään määrin. Pahuuden toteuttamiseen oli monia tapoja.

* * *

Kujala ei suoraan vastaa kysymykseen siitä, onko kolonialismi mennyttä historiaa vai jatkuuko se edelleen. Rivien välistä ja hiukan itse tekstistäkin voi silti päätellä, että tutkijana Kujala ei näe perusteita ajatella, että siirtomaaisännät olisivat irrottaneet otteensa entisistä omistuksistaan. Vaikka siirtomaat ovat muodollisesti itsenäistyneet, varsinkin Ranska on hyvin herkästi lähettänyt sotilasjoukkojaan Afrikkaan "palauttamaan järjestystä". Kujala myös muistuttaa siitä, ettei kansainvälinen kauppa ja rahoitusmaailma vieläkään kohtele entisiä siirtomaita reilusti vaan reilun kapitalistisen itsekkäästi. Rasismi - joka valkoisen ylivallan muodossa on aina ollut kolonialismin ytimessä - on edelleen voimissaan ja usein hyvin huonosti peiteltyä. Orjakauppakaan ei ole kadonnut, vaan se on muuttanut muotoaan.

"Kolonialismin jättämä perintö on osasyynä monien kolmannen maailman maiden talouskehitykseen ja niissä raivoaviin sotiin." (s. 452) Valitettavasti Kujala ei ole tämänkaltaisia kiteytyksiään avannut kunnon analyyseiksi, ei tässäkään. Vaikka siirtomaavallan perinnössä on jotain pieniä myönteisiäkin elementtejä, pääosin se on ollut tuhoisaa ja on sitä edelleen. Afrikan valtiolliset rajat ja väkivalloin pakotettu "päällikkövaltainen" hallintomalli estävät edelleen maanosan luonnollista kehitystä. Latinalaisen Amerikan maanomistusolot ovat edelleen pääosin siinä tilassa, jonka kolonialismi synnytti. Näennäinen valtiollinen itsenäisyys on ani harvoin merkinnyt aitoa itsenäisyyttä ja tasa-arvoista roolia kansainvälisessä kaupassa ja politiikassa.

Kolonialismin ja kapitalismin yhteen kietoutunutta historiaa ei Suomessa tunneta alkuunkaan riittävän hyvin (en itsekään, tiedän sen mainiosti). Kujalan kirja on tervetullut lisä harvalukuiseen suomenkieliseen joukkoon, mutta sitä ei pidä ajatella viimeisenä sanana tästä aiheesta. Itse kaipaisin sekä brittiläisen että espanjalaisen kolonialismin modernia erityistutkimusta, joka lähtisi liikkeelle yhteiskunnallisesta talouden ja vallan analyysistä. Kolonialismin historian synkeät yksityiskohdat on syytä pitää mielessä, mutta niistä ei aina nouse esiin tärkein opetus: alistamisen ja riistämisen keinovalikoima on laaja eikä valtiollinen itsenäistyminen välttämättä ole kuin mahdollisuuden alku.

Petelius sovitti vain menneen

Julkinen kohu kansanedustaja Pirkka-Pekka Peteliuksen saamelaisille kohdistamasta anteeksipyynnöstä hiljeni yhtä nopeasti kuin nousikin. Asiaan on silti syytä palata, koska prosessi nosti esiin mielenkiintoisia reaktioita ja osoitti, kuinka monimutkaisia asioita rasismi, viihde ja julkisuus voivat olla. Jotkut reaktiot ainakin somen puolella todistivat myös, ettei Peteliuksen esimerkki kaikkia hetkauttanut. Omatunto näyttää olevan puhdas ja yöuni turvattu, vaikka tiedämme, että myös suomalaiset vähemmistöt ovat saaneet ja saavat edelleen liian usein tuntea olevansa kakkosluokan kansalaisia (koska kolmosluokka on poistettu käytöstä).

Peteliuksen julkinen anteeksipyyntö oli mielestäni myönteinen ele, rohkeakin teko. Se oli ehkä turhan lakoninen ja sulkiessaan muut kuin saamelaiset ulkopuolelle hiukan harkitsematon. Mutta pohjimmiltaan oli hyvä, että Peteliuksen kaltainen julkisuuden henkilö ja ammattilainen uudessa luottamustoimessaan katsoi aiheelliseksi palata nuoruuden synteihin. Niitähän on muutenkin kaiveltu innokkaasti poliittisten vastustajien voimin. Jos Petelius arveli, että on parempi puhua asioista itse ennen kuin joku muu älyää nostaa haloota, oli se merkki poliittisesta pelisilmästä.

Peteliuksen reaktion aitouteen on helppo uskoa senkin takia, ettei hän enää pitkiin aikoihin ole profiloitunut koomikkona tai sketsinäyttelijänä, vaan enemmänkin luonnonsuojelusta aidosti välittävänä julkkiksena. Tässä mielessä hänen valintansa kansanedustajaksi ei ollut varsinainen yllätys. Elämäntyön itsekriittinen tarkastelu valinnan jälkeen on merkki joko omasta tai taustajoukkojen kypsyydestä. Mielestäni sellaista ei nyt ainakaan liikaa ole esiintynyt. Peteliuksen valitsema tyyli, karu ja vähäsanainen anteeksipyyntö, olivat varmaan nekin harkittuja tekoja.

* * *

Moni tuntuu pohtineen, pahoitteliko Petelius ikivanhojen sketsien huonoa huumoria ja kohdistumista saamelaisten kaltaiseen etniseen vähemmistöryhmään vai oliko hänen viestinsä tarkoitettu puheenvuoroksi yleiseen rasismikeskusteluun. Ehkä kyse oli molemmista. Karu tosiasiahan on, että nämä nunnuka-sketsit eivät olleet onnistuneita ja naurattavia edes julkistamisaikaansa. Kaltaiselleni Velipuolikuu-fanille monien myöhempien Petelius-sketsien katsominen on ristiriitainen kokemus, koska rimaa oli selvästi laskettu ja yksittäisten onnistumisten määrä jäi selvään vähemmistöön.

Pitäisikö vanhoja sketsejä pyytää anteeksi myös niiden yleisen huonouden takia vai riittääkö, että nostetaan sieltä esiin kaikkein ilmeisimmät tapaukset? Loukattiinko saamelaisia sekä esittämällä heidät juopottelevina idiootteina että tekemällä tämä rasistinen pilkka vielä surkean käsikirjoituksen avulla? Minusta näin juuri kävi, sillä näillä nunnuka-sketseillä ei ollut mitään todellista yhtymäkohtaa saamelaiskulttuuriin. Peteliuksen ja Aake Kallialan Arvid ja Valde -sketsit hyödynsivät suomalaisiin romanimiehiin liitettyjä stereotypioita selvästi mietitymmin, enkä nyt uudelleen katsottuina pidä niitä järin pilkkaavina, vaan kohtalaisen hyvin sketsiperinteen sisään mahtuvina kaikkine liioitteluineen.

Itse en usko, että näitä sketsejä aikoinaan käsikirjoittaneilla oli rasistista motiivia samassa mielessä kuin arvioitaisiin nyt tehtynä olevan. Kun sanotaan, että "aika oli toinen", on se myös totta, vaikka kuulostaa huonolta puolustelulta. Siinä missä Mutapainin ystävät oli suoraa jatkoa Velipuolikuulle, oli Hymyhuulet jo matkalla Pulttiboisin ja Manitboisin tasolle. Yleisradion resursseista siirryttiin pikkuhiljaa lähinnä improvisoituihin toistoihin ja hokemiin. Mutta aika vähän näissä missään pilkattiin ketään rasististen mielikuvien voimalla, enemmän oli kyse stereotypioiden käyttämisestä helppona ja halpana viihteenä. Petelius itse teki näissäkin ohjelmissa loistavia sketsejä.

* * *

En itse pidä mielekkäänä taiteen tai edes viihteen takautuvaa syynäämistä kulloinkin vallitsevien näkemysten vahvistamiseksi. Mitään tarvetta yksityiskohtaiseen analyysiin ja erikokoisiin anteeksipyyntöihin ei ole. Petelius hoiti tavallaan homman jo koko 1980- ja 1990-luvun televisioviihteen puolesta, tykkäsi Kalliala siitä tai ei. Paljon isompi kysymys on, millä tavoilla etnistä ja muuta syrjintää harjoitetaan juuri nyt. Voikin ehkä sanoa, että Peteliuksen anteeksipyyntö oli kohdallaan, mutta kohdistui vain menneeseen. Saamelaiset itse kokevat valtaväestön suhtautuvan heihin edelleen sekä alentuvasti että alistavasti. Romanien kohdalla tilanne lienee vielä selvemmin arjessa nähtävissä.

Virallisestihan Suomi suhtautuu saamelaisiin arvostavasti. Liputuspäiväkin on, vaikka kieli ei ole saanut virallisen kielen asemaa. Todellisuudessa kuitenkin saamelaisten oikeuksia tarkastellaan edelleen ulkopuolisten edunsaajien näkökulmasta ja ehdoilla. Kun saamelaiset haluavat Inarijärven Ukonkiven eli Äijihsuáluin rauhoittamista maihinnousulta, Metsähallitus torjuu ajatuksen saman tien kuin isä hupsulta lapselta. Kun etelän liikemiehet suunnittelevat poronhoidon kannalta katastrofaalisen Jäämeren radan reittiä, he eivät edes ajattele asian kuuluvan mitenkään saamelaisille. 

Viihde heijastaa yleisiä asenteita, vaikka se voi ja ehkä sen pitäisi myös kritisoida niitä. Avoimesti islamofobinen Perussuomalaiset saa yli 20 %:n kannatuksen tällä hetkellä, mutta puolueen kansanedustajien rasistisiin möläytyksiin reagoidaan puolueen ulkopuolella, eikä kukaan osaa edes kuvitella, että televisiossa esitettäisiin muslimeja pilkkaavaa prime time -viihdeohjelmaa. Sillä lailla aika on toinen, ja hyvä niin. Kenenkään maailmankatsomusta ei pidä julkisesti pilkata, edes viihteen nimissä. Pilkka on eri asia kuin kritiikki, jolta taas minkään näkemyksen ei tule olla suojassa. 

Ei ikuisia arvoituksia

Carlo Rovelli ei ole kosmologi tai fyysikko, joka selittää vaikeatkin asiat niin helppotajuisesti, että me kaikki maallikot vaarista vauvaan ymmärrämme. Kirjassaan Todellisuus ei ole sitä miltä se näyttää : Kohti kvanttigravitaatiota (Ursa 2019) Rovelli käsittelee niin vaikeita asioita, että joutuu sekä spekuloimaan että myöntämään, että voi olla täysin väärässäkin. Ainoan lohdun tähän tilanteeseen tuo se tieto, ettei kukaan muu ole sen paremmassa asemassa. Kun puhumme kvanteista, olemme yksinkertaisesti hyllyvällä suolla, kuten meillä boreaalisen vyöhykkeen asukkailla on tapana epävarmuutta ilmaista.

Tämän pienehkön kirjan lukemiseen meni minulta täysi kuukausi, koska likimain jokainen lause piti lukea kahdesti, että edes tajuaisi, onko se maallikon tajuttavissa. Osittain on, osittain mielestäni ei. Kun Rovelli todistelee, ettei aikaa ja avaruutta oikeastaan ole olemassa kuin eräissä ei-niin-tärkeissä erityistapauksissa, lukija tuntee itsensä hiukan eteeriseksi totuttuaan juuri ajattelemaan, että sekä avaruus että aika ovat maailmankaikkeuden keskeisiä ulottuvuuksia, molemmat alkuräjähdyksen synnyttämiä ilmiöitä.

Haluan kuitenkin iloita siitä, että Rovelli todistelee kvanttimekaniikan tarkoittavan, että maailmamme ei ole ääretön. Se koostuu jyväsistä, jotka eivät voi olla Planckin pituutta pienempiä, eivätkä vuorovaikuttavat kvanttikentät ole äärettömän suuria. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että joko maailmankaikkeutemme on lähtenyt käyntiin singulariteettia suuremmasta jyväsestä tai sitten luonnonlait ovat syntyneet vasta alkuräjähdyksen tai jonkin sen vastineen myötä.

* * *

Toinen kiehtova ajatus, jonka Rovelli tarjoilee lukijalle, koskee ns. mustia aukkoja. Niitähän on totuttu ajattelemaan jonkinlaisina alueellisina hautausmaina, paikkoina, joihin kaikki oleva lopulta päätyy ja katoaa. Stephen Hawking aikoinaan todisteli, että musta aukkokin hiljalleen höyrystyy ja katoaa (aikaa tosin menee kymmeniä tai satoja miljardeja vuosia). Rovelli tarjoaa paljon radikaalimman ajatuksen toteamalla, että myös mustat aukot voivat ruveta jossain kehitysvaiheessaan räjähtämään ja että hyvällä onnella voisimme tällaisen räjähdyksen maailmankaikkeuden tässä kehitysvaiheessa jo rekisteröidä (toki sillä ehdolla, että räjähdys tapahtuu riittävän, mutta ei liian kaukana).

Valitettavasti Rovellikaan ei vastaa kysymykseeni, mitä ehkä tapahtuisi, jos kaksi maksimaalisen kokoista mustaa aukkoa törmäisi toisiinsa. Tai voimmeko olla varmoja siitä, että kaikki supernovat ovat todella räjähtäneen tähden eivätkä räjähtäneen mustan aukon tuotoksia? Tai voisiko mustan aukon räjähdys synnyttää uuden maailmankaikkeuden? Tai mitä ehkä tapahtuisi, jos avaruuden kiihtyvä laajeneminen (joka on tällä hetkellä vallitseva oletus maailmankaikkeutemme yleisestä strategiasta) kääntyisi jonkin kvantti-ilmiön takia kiihtyväksi supistumiseksi? Odotukseni ovat tietysti kohtuuttomia, mutta niin siinä käy, kun kirjoittaa aivojen tajuntaan vaivoin mahtuvia näkymiä.

Rovellin kirjassa on mielenkiintoinen ja harvinainen punainen lanka, jonka avulla hän arvioi modernin kosmologian suhdetta muinaisiin kreikkalaisiin ajattelijoihin. Näiden häkellyttävä tarkkanäköisyys on tehnyt Rovelliin suuren vaikutuksen ja hän lainaa pitkin kirjaa erityisesti Demokritosta (oikeastaan Δημόκριτος eli Dimókritos) tuota antiikin atomiopin keskeistä muotoilijaa. Toistuvasti Rovelli muistuttaa meitä siitä, ettei pidä naureskella menneitten ajattelijoiden aikaansaannoksille. Heillä oli aina vähemmän jättiläisten hartioita, joilla seistä ja tutkia asioita tarkemmin.

* * *

Rovelli päättää luentonsa viehättävään lukuun "Mysteeri", jossa hän puhuu tiedon rajallisuudesta, tietämättömyydestämme, nöyryyden tarpeesta ja tieteellisen tutkimuksen olemuksesta. "Emme opi mitään, jos luulemme jo tietävämme kaiken olennaisen." (s. 230). "(...) kaikki jotka väittävät tietävänsä totuuden, ovat epäilyttäviä. Siksi tiede ja uskonto ovat niin usein törmäyskurssilla." (s. 232) "Aina löytyy valkoisiin kaapuihin pukeutuneita miehiä, jotka sanovat 'Kuuntele minua, minä olen Tie ja Totuus" (s. 233).

Rovellille kvanttigravitaatioon liittyvät ilmiöt ovat uusia ja outoja, maailma on täynnä mysteerejä, mutta samalla johdonmukainen selkeydessään ja kauneudessaan. Tämä maailma koostuu ainoastaan vuorovaikuttavista kvanttikentistä, joiden "kuhinasta syntyvät avaruus, aika, hiukkaset, aallot ja valo" (s. 235). Rovellin yhteenveto on kaunista runoutta ja täysin käsittämätön ainakin minulle: "Avaruuden kvantit sekoittuvat aika-avaruuden vaahtoon ja asioiden rakenne syntyy vastavuoroisesta informaatiosta, joka punoo eri alueiden korrelaatiot yhteen." (s. 235)

Jos informaatio syntyy kvanttikenttien vuorovaikutuksesta, selitettävä ketju siitä vuorovaikutuksesta esimerkiksi Rovellin kirjan kaltaiseen entiteettiin on toistaiseksi epäselvä ja katkonainen. Rovelli itse luottaa siihen, että uudet ihmissukupolvet jatkavat Demokritoksen viitoittamaa tietä ja ratkovat arvoituksia ja mysteerejä tieteen menetelmin. Sellaista vaihtoehtoa Rovelli ei selvästikään tunnusta, että mikään tuntemamme todellisuuden piirre tai ominaisuus jäisi ikuiseksi arvoitukseksi.

 

Moraalisesta sankaruudesta

Edward Snowden on 2010-luvun tunnetuimpia ihmisiä, vaikka hänen elämänsä on koostunut kahdesta näkymättömästä jaksosta. Ensin Yhdysvaltain salaisten palveluiden käyttämänä asiantuntijana ja sen jälkeen Yhdysvaltain hallinnon jahtaamana maanpakolaisena Moskovassa. Tunnemme Snowdenin rohkean teon eli paljastukset NSA:n rikollisista tavoista vakoilla ihmisten yksityiselämää (yksinkertaistaen) ja nyt tunnemme myös hänen epätavallisen elämäntarinansa. Permanent record ilmestyi Jorma-Veikko Sappisen pätevästi suomentamana kirjana Pysyvästi merkitty samaan aikaan kuin alkuteoskin (WSOY 2019).

Snowden kirjoittaa sujuvasti ja älykkäänä ihmisenä on osannut myös annostella arjen ja meille kaikille tuntemattoman salaisten palveluiden maailman kuvaukset niin, että tasapaino säilyy ja kuva on realistinen, uskottava ja sen kautta koskettava. Vaikka pidän Snowdenia kymmenen Nobelin palkinnon ansainneena sankarina, hyväksyn kirjan hillityn, jopa hitusen vähättelevän tyylin. Sen myötä lukija joutuu keskittymään itse asioihin, eikä jää päivittelemään kertojan kohtaloa tai ihmettelemään jotain jännityselokuvia muistuttavia prosesseja.

Varastamalla ja paljastamalla Yhdysvaltain tiedustelupalveluiden syvimpiä salaisuuksia Snowden teki moraalisesti kestävän teon, jonka rankat seuraukset hän itse on joutunut pääosin kantamaan (tosin myös osa häntä pakomatkalla auttaneista siviileistä on joutunut vaikeuksiin, kun pitkävihainen ja -kyntinen Setä Samuli on painostanut maailman maita vihaamaan Snowdenia ja kaikkia häntä auttaneita). Pakomatkan päättyminen Moskovaan ei ollut Snowdenin oma tavoite ja hän kuvaa havainnollisesti lyhyttä tapahtumaa lentokentän sivuhuoneessa, missä Venäjän tiedustelupalvelun edustaja ehdottaa siirtymistä Venäjän palvelukseen ja Snowden torjuu ehdotuksen ystävällisesti, mutta yksiselitteisesti. Maailmanhistorian rattaat sattuivat olevaan asennossa, jonka ansiosta Venäjän hallinnon kannatti antaa Snowdenille pysyvä turvapaikka, jota kukaan muu ei uskaltanut antaa.

* * *

Edward Snowdenin elämä olisi tuskin missään olosuhteissa sujunut täysin keskimääräisesti. Hänen varhain käynnistynyt innostuksensa tietokoneisiin ja niillä hoidettaviin järjestelmiin ei sinänsä ole poikkeuksellinen, samanlaisia nörttihistorioita maailma on pullollaan, vaikkei niitä olekaan kerrottu maailmalle. Snowdenin ajautumisessa tiedustelupalveluiden töihin ei sekään osoittaudu mitenkään yllättäväksi sattumaksi, pikemminkin päin vastoin. Tärkein elementti on ollut Snowdenin lahjakkuus asioissa, jotka ovat häntä kiinnostaneet. Sen takia hänen elämänsä ei olisi missään olosuhteissa sujunut keskimääräisesti.

Kuvaukset Snowdenin urakehityksestä NSA:n ja CIA:n alihankkijoiden leivissä ovat tavattoman mielenkiintoisia juuri siksi, että ne kuvaavat täysin suljettua maailmaa, jossa ei näennäisesti tapahdukaan mitään mielenkiintoista. Snowden kuvaa kuitenkin hyvin sitä muutosta, jonka vuoden 2001 torni-iskut tuottivat tiedustelupalveluiden maailmassa. Vallitsevaksi paradigmaksi muodostui pyrkimys kerätä kaikki mahdollinen data ja informaatio kaikesta mahdollisesta siinä toivossa, että tuosta kasasta kyettäisiin jalostamaan hyödyllistä tietoa joko tiedustelupalveluiden johtajille tai sitten poliittisille päättäjille. Snowden ei salaa sitä, kuinka itsenäisesti nämä koodikirjainten taakse piiloutuvat organisaatiot toimivat ja miten härskeillä toimilla ne ovat tottuneet hankkimaan lisää määrärahoja.

Snowden yleni erityistaitojensa ansiosta tasolle, joka takasi hänelle pääsyn käytännöllisesti katsoen kaikkeen salaiseen aineistoon (luultavasti ei oikeasti kaikkeaan, mutta sitä emme voi tietää). Kyse ei ollut muodollisesta vaan käytännöllisestä, tekniseen osaamiseen perustuvasta asemasta. Snowden ryhtyi aluksi uteliaisuuttaan, sitten yhä useammin järkyttyneenä jatkuvasti kohtaamistaan rikoksista penkomaan asioita, jotka teknisesti ottaen kuuluivat hänen toimivaltaansa, mutta eivät tietenkään niin, että hänellä olisi ollut valtuuksia keräämällään tiedolla toimia. Mutta Snowden päätti pettää työnantajansa, koska moraalinen ristiriita kasvoi ylivoimaiseksi. Snowden oli palvellut hallintoa, mutta hän siirtyi palvelemaan kansalaisia.

* * *

Demokraattipuolueen presidenttiehdokas Bernie Sanders on luvannut julkisesti lopettaa salaisuuksien vuotajien rankaisemisen, jos tulee valituksi presidentiksi. Suinkaan kaikki äänestäjät eivät ajattele näin, vaan he pitävät Snowdenia maanpetturina siitä huolimatta, että tämän paljastuksien keskeinen viesti oli ja on, että Yhdysvaltain tiedusteluviranomaiset vakoilevat kattavasti ja vastoin lain nimenomaista määräystä myös jokaista Yhdysvaltain kansalaista. Sokea luottamus salaisten organisaatioiden hyveellisyyteen on hämmentävä ilmiö, mutta sen varassa on kymmeniä vuosia rikottu lukuisia lakeja systemaattisesti, tietoisesti ja häpeilemättä. Ei ole mitään syytä uskoa, että käytännöt olisivat ratkaisevasti muuttuneet. Tiedusteluorganisaatiot eivät koskaan puhu totta, jos valhe sopii sillä hetkellä paremmin.

Yhdenkään republikaanipresidentin aikana Snowdenilla on tuskin mahdollisuutta palata kotimaahansa. Edes Sandersin valinta ei vielä automaattisesti tarkoittaisi, että Snowdenin kannattaisi uskaltaa palata. Eihän myöskään Barack Obama uskaltanut häntä armahtaa. Se voisi kuitenkin tarkoittaa sitä, että esimerkiksi EU-maista jotkut uskaltaisivat harkita turvapaikan myöntämistä Snowdenille. Ymmärrettävistä syistä Snowden ei ole julkisesti kritisoinut Putinin Venäjää. On silti ilmeistä, ettei Moskova ole kaupunki, johon Snowden haluaisi pysyvästi jäädä. Hän haluaisi päästä Yhdysvaltoihin jatkamaan sitä työtä kansalaisten hyväksi, jonka takia hän nyt on maanpaossa.

Snowdenin tarina on eettisesti harvinaisen puhdas. Hän ei toiminut vihan tai rahan voimalla, hän ei tavoitellut henkilökohtaista hyvää tai muuta etua. Paljastamalla kotimaansa viranomaisten rikolliset toimet hän teki palveluksen demokraattiselle yhteiskunnalle, ei suinkaan pettänyt maataan. Hän joutui tilapäisesti pettämään lähimmäisensä, mutta kuten kirjassa varsin liikuttavalla tavalla kuvataan, se pettäminen on sovitettu ja annettu anteeksi. Suurimpaan petokseen syyllistyivät kuitenkin ne itsenäiset valtiot ja johtajat, jotka asettivat Yhdysvaltain vaatimukset Snowdenin pelastamisen edelle. Huippuna oli Itävalta, joka esti Bolivian presidentin lentokoneen lähdön, koska jenkit epäilivät, että siellä on Snowden kyydissä. Tämä häpeällinen suhtautuminen 2010-luvun tärkeimpään whistlebloweriin ei toivottavasti koskaan unohdu. Kun Yhdysvaltain presidenttinä on seuraavan kerran täysjärkinen aikuinen, on aika pestä kasvot ja ruveta kilpailemaan siitä, mikä maa saa tarjota Edward Snowdenille turvallisen asuinpaikan siihen asti, kunnes järjen valo loistaa Yhdysvalloissakin riittävän laajalle.

To be or exit to be?

Kuten tekstejäni pidempään seuranneet hyvin tietävät, suhtaudun Euroopan unioniin kriittisesti. EU:ssa on vakava demokratiavaje, jota federalistit eli liittovaltiota havittelevat käyttävät vipunaan. EU on myös järkyttävän byrokraattinen tuhlari, kansainvälisessä politiikassa häpeällisesti käyttäytyvät opportunisti ja kohtuuttomasti suurimman eli Saksan ympärillä pyörivä lahjusautomaatti. EU:n ideassa on toki myös paljon kannatettavia puolia, kuten pyrkimys sitoa hyvin erimieliset valtiot jonkinlaiseen tolkkuun yhteistoimintaan. Kokonaistase on mielestäni silti miinuksella.

En ole suhtautunut Ison-Britannian erohankkeeseen eli brexitiin erityisen kiihkeästi. Lähinnä olen ajatellut, että onpa siinä joka tapauksessa federalisteille miettimistä ja idealisteille vastattavaksi kysymys, miksi ihmeessä jotkut haluavat paratiisista pois. David Cameronin päätös neuvoa-antavastakin kansanäänestyksestä oli suuri yllätys. Moiseen riskipeliin en olisi odottanut konservatiivien johtajan lähtevän. Kun tulos selvisi, olin korkeintaan vahingoniloinen (federalistit ja idealistit). Toisaalta niukka, mutta kiistaton enemmistö äänestäneistä halusi brexitiä. Kyllä kansalaisten tahtoa on syytä kuunnella.

Mieleni alkoi muuttua, kun olin katsonut Benedict Cumberbatchin tähdittämän fiktiivisen, mutta tosipohjaisen elokuvan Brexit : The Uncivil War (Toby Haynes, 2019). Elokuva kertoo niistä keinoista, joilla etukäteen altavastaajaksi arveltu Vote leave! -kampanja käänsi kansanäänestyksen voitokseen. Kaksi seikkaa sai minut miettimään koko vyyhteä uudelleen. Ensinnäkin se populistinen valehtelu, jonka varaan brexitiä ajavien kampanja pitkälle rakentui, oli poikkeuksellisen häikäilemätöntä. Ainahan politiikassa on valehdeltu, mutta jotenkin brexit-valehtelu oli ihan omaa luokkaansa. Toisaalta Cumberbatchin näyttelemän kampanjapäällikkö Dominic Cummingsin ilmeisesti ensimmäistä kertaa ainakin brittien vaalihistoriassa soveltama personoitu some-kampanjointi tuotti niin suuren ennen nukkuneiden äänten keskittymän brexitin puolelle, että syntyi mielikuva vaalituloksen manipuloinnista, vaikka mitään lakia ei rikottukaan.

* * *

En ole muuttanut näkemystäni EU:sta, mutta olen muuttanut näkemystäni siitä, edustiko kansanäänestys riittävästi brittien todellista kantaa EU-jäsenyyteen. Ratkaisevan työnnön pohtia koko kuviota uudelleen tarjosi Boris Johnsonin nousu konservatiivien johtoon. Kriittiset brittiäänet kysyivät nopeasti tämän valinnan jälkeen, mahtaako brexitin päätarkoitus olla ero EU:sta vai olisiko kysymys vielä paljon syvällisemmästä brittiyhteiskunnan perusteiden horjuttamisesta eli ns. shokkipolitiikasta. Brexitin takana on hyvin erilaisia ihmisiä, mutta johdonmukaisimmin ja raivokkaimmin brexitiä vaikka ilman sopimusta ajaneet edustavat lähinnä pientä upporikkaitten ryhmää. Sille on yhdentekevää, kuuluuko Iso-Britannia EU:hun, koska rahalla saa ja isolla rahalla pääsee minne tahansa milloin tahansa.

Sen sijaan poliittista valtaa eli äänestäjien valtakirjaa ei isollakaan rahalla välttämättä pysty ostamaan. Theresa Mayn uhkayritys päättyi konservatiivien enemmistön katoamiseen. Mutta rikkaimpia ei kiinnosta parlamentaarinen yhteistyö. Sitä kiinnostaa vain mahdollisuus raivata kaikki rikastumisen esteet, joita jopa jyrkässä luokkayhteiskunnassa kuten Iso-Britannia, on aikojen kuluessa säädetty vähävaraisempien suojaksi. Kun shokkipolitiikkaa edellisen kerran sovellettiin Margaret Thatcherin aikana, tulokset olivat kansalaisille katastrofaalisia, eikä ilmeisesti eliittikään ollut täysin tyytyväinen. Nälkä jäi, vaikka tulonsiirrot vauraille yksityisille olivat sinänsä mittavia.

Mikään ulkopuolinen tutkimus ei ole tainnut todistaa, että brexitissä olisi taloudellisesti mitään järkeä. Vaikka Donald Trump kuinka kehuisi angloamerikkalaista ystävyyttä, tiukan paikan tullen hän on tietenkin America First -mies ja britit saavat nuolla näppösiään. Brexitin todennäköisesti ainoaksi voitoksi jäisi se, että britit voivat ihan itse määritellä, minkävärisillä maahanmuuttajilla teetetään jatkossa työt, joihin britit eivät itse suostu koskemaan. Tullimuurin nouseminen Englannin kanaaliin johtaa luonnollisesti kaupan vähenemiseen EU-maisen kanssa. Miksi tilata levyjä Englannista, jos niistä joutuu maksamaan 20 %:n tullin päälle?

* * *

Koko vuoden 2019 jatkunut brexit-väittely Ison-Britannian parlamentissa on osoittanut kaksi asiaa. Brexitiä ajavat ovat valmiita mihin tahansa ja tämä vahvistaa omassa mielessäni teoriaa siitä, että tavoitteena on roimat tulonsiirrot mahdollistava yhteiskunnallinen shokki, ei kansallisen itsenäisyyden lisääminen. Toisaalta romuttuvan kaksipuoluejärjestelmän toimimattomuus on selvää jokaiselle, joka on seurannut parlamentin hämmentäviä väittelyitä, pikalakeja ja jatkuvia äänestyksiä. Edes puhemies John Bercowin karismaattinen esiintyminen ei ole kyennyt peittämään sitä tosiasiaa, että brexit on ajanut yhteiskunnan kunnolla sekaisin. Sotkua lisäävät Pohjois-Irlanti, itsenäisyyttä haikaileva Skotlanti ja vielä työväenpuolueen kahtiajakautuminen brexitin kohdalla (tosin niin on jakautunut myös konservatiivien leiri).

Lienee turhaa odottaa, että Ison-Britannian vaalilainsäädännöstä poistettaisiin epädemokraattiseksi osoittautunut winner takes all -periaate, joka kannustaa taktikoimaan. Se on luultavasti sekä työväenpuolueen että konservatiivien enemmistölle niin rakas lelu, ettei sopua synny. Karu totuus nimittäin on, että jos käytössä olisi vaikka suomalainen vaalijärjestelmä, kumpikin iso joutuisi aina solmimaan liiton jonkun pienemmän kanssa. Nyt tällaista yhteistyöhön kannustavaa ja työntävää motiivia ei ole, joten pahimmillaan Bercowin poistuttua näyttämöltä vuosi 2020 jatkaa samaa sirkustelua.

Mitä minun mielestäni brittien pitäisi sitten tehdä - siis paitsi uudistaa vaalilainsäädäntönsä? En usko, että parlamenttivaalit ratkaisevat yhtään mitään, kansakunta on niin jakautunut. Mutta uusi kansanäänestys olisi järkevää järjestää. Jos brexit-kanta voittaisi taas, ei kenelläkään olisi mandaattia väittää, ettei se ole äänestäjien enemmistön tahto. Jos EU-kanta voittaisi, se kertoisi, että ensimmäisen äänestyksen tulos heijasti huonosti kansalaisten näkemyksiä. Kaikki tietävät nyt enemmän kuin 2016, joten miksi uusi äänestys olisi "väärin" vuonna 2016 äänestäneitä kohtaan? Vuoden 2020 näkemys vastaisi kansan tuntoja paremmin kuin vuoden 2016 näkemys, oli se sama tai eri.

Itsekkäiden yksinpuhelu

Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan suurtyö Huipputuloiset : Suomen rikkain promille (Vastapaino 2019) on arvokas lisä siihen suhteellisen vähäiseen informaatioon, jota meillä on kaikkein rikkaimpien ihmisten maailmasta ja maailmankuvasta. Kirja on rakennettu tavalla, joka ei jätä haastatteluun suostuneille mitään keinoa jälkikäteen perääntyä tai selitellä. Tiukka sosiologinen haastattelumetodi, jolla on huolellisesti anonymisoitu jokainen puhuja, takaa sen, ettei kukaan haastatelluista voi väittää, että on tullut vääristellyksi. Asetelmaa korostaa tutkijoiden pysytteleminen taustalla. Vain silloin tällöin he muistuttavat puhujia ja lukijoita siitä, että asioita voi lähestyä muistakin näkökohdista.

Päällimmäiseksi tunteeksi jää silti hämmennys siitä, kuinka stereotyyppisesti, suorastaan latteasti näitten huippurikkaitten enemmistö argumentoi sitä, miksi juuri heidän kuuluu olla rikkaita tai miksi demokratia pitäisi korvata vahvan johtajan hallinnolla. Itselläni heräsi vahva epäilys, että vastaajien joukosta puuttuu kokonaan rikkaimpien terävin kärki, joka ymmärtää oikein hyvin, miten ahneilta paskiaisilta rikkaat väkisinkin tulevat näyttämään, kun saavat vapaasti puhua ja perustella. Siksi oletan, että kohtaamme tässä kirjassa huippurikkaitten kakkoskaartin, sen, joka puhuu puoliksi amerikkaa ("sun täytyy") eikä ymmärrä yhtään peitellä fasistisen ei-demokraattisen päätöksenteon ihailuaan. Fiksuimmat ymmärtävät, ettei rikkaalla ja fiksulla ole mitään tarvetta tulla tällä lailla kuulluksi.

Vaikka haastateltujen joukossa on muutamia, jotka ovat oivaltaneet verotuksen idean ja jotka muutenkin haluavat ottaa huomioon myös ei-rikkaitten ihmisen ihmisarvon, suuri enemmistö puhuu juuri niin ylimielisesti kuin stereotyyppisen odotuksen mukaan voi kuvitella. Se on kirjan selvästi merkittävin pettymys. Huippurikkailla ei ole lainkaan omaperäisiä ajatuksia, ei itsestään eikä yhteiskunnasta. Tietysti voidaan ajatella, että kaikki vastanneet ovat olleet niin ovelia, että ovat antaneet sovitun mallin mukaisen vastauksen, joka ei paljasta mitään uutta. Todennäköisempää kuitenkin on, että tässä on menty taitavasti viritettyyn ansaan ja naps!

* * *

Haastatteluista piirtyvä kuva kolmesta huippurikkaitten joukosta (perijät, yrittäjät, johtajat) ei todellakaan sisällä suuria yllätyksiä. Perijät ovat odotetun vanhoillisia, yrittäjät odotetun vimmaisia ja johtajat odotetun laskelmoivia. Kantola ja Kuusela eivät jostain syystä ole kyselleet puoluekantaa, mutta näkemysten äärimmäinen oikeistolaisuus ei jää epäselväksi, vaikka moni korostaakin täydellistä poliittista passiivisuuttaan. Jossain määrin mielenkiintoista on, ettei rikkaitten oikeistolaisuus ole niinkään perinteistä kokoomuslaista lajia, vaan muistuttaa Yhdysvaltain vanhoillisten ultrarikkaitten sanastoa (tosin ilman uskontoa, josta ei kirjassa puhuta mitään).

Rikkaat näkevät taustastaan riippumatta vaivaa esiintyäkseen julkisuudessa ei-rikkaina, korostaakseen motiiviensa moraalista kestävyyttä ja omaa itsenäisyyttään suhteessa rahaan. Vain muutama yrittäjä myöntää suoraan olevansa ahne, perso rahalle. Useimmat eivät halua myöntää olevansa itsekkäitä ja että ajavat vain omaa etuaan myös silloin, kun puhuvat "Suomen" edusta. Erityisesti perijöitten julistama lojaalius perheen varallisuuden säilyttämisen tavoitteelle kuulostaa ajoittain epäuskottavalta, vaikka voi totta ollakin. Mutta yhteistä kaikille on tietoisuus siitä, että Suomessa ei edelleenkään kannata rikkaudellaan leveillä. Rikkaat siedetään, mutta ei heidän elvistelyään. Joten Suomen rikkaat eivät elvistele, vaan esittävät vaatimatonta.

Huippurikkaitten tyytymättömyyden määrä on häkellyttävä siihen nähden, ettei heistä kellään ole huolta maallisesta mammonasta. Huippurikkaat eivät todellakaan ole tyytyväisiä. Sen lisäksi, että useimmat vaativat saada entistäkin suuremman osan kakusta, melkein kaikki osoittavat syyllistävän sormensa niin klisheisesti kuin mahdollista: laiskat työttömät ja sossun luukulla käyvät, julkishallinnon ja -palveluiden kaikki "tehottomat" ja "tarpeettomat" työntekijät ja tietenkin "kateelliset". On vaikea päätyä muuhun kuin että rikastuminen tekee ihmisestä todella onnettoman ja tyytymättömän.

* * *

Rikkaitten kotkotus "hirvittävää" verotusta vastaan ei ole yllätys, vaikka rikkain promille maksaakin noin 42 miljardin vuotuisesta veropotista vain runsaan miljardin. Rikkaitten verokapinointi on moraalisesti yhtä kestävää kuin heidän tukensa "verosuunnittelulle" ja muihin maihin muuttamiselle, ettei verottaja "veisi kaikkea". Todellisuudessa rikkaimmat ovat rikastuneet nopeammin kuin vähän vähemmän rikkaat ja tärkein syy on pääomatulojen keveä verotus. Maailman rikkaimman eli Warren Buffettin toteamus siitä, että hänen veroprosenttinsa on pienempi kuin hänen sihteerillään, on Suomessakin täyttä totta niillä, jotka ovat siirtyneet ansiotuloista pääomatuloihin.

Rikkaimpien liki koominen marina kakunjaon eli verotuksen "epäoikeudenmukaisuudesta" menee vielä viihteenä, mutta se kuva, jonka kirja piirtää rikkaimpien vaikutusvallasta ja viehtymyksestä vahvan johtajan hallintomalliin, on kaikkea muuta kuin huvittava. Vaikka osa haastatelluista korostaa, ettei ole missään tekemisissä poliittisen järjestelmän kanssa, monet kertovat iloisesti ja avoimesti siitä, kuinka heillä on aina puhelinyhteys avoinna päättäjille ja keskeisille virkamiehille. Heitä kuunnellaan ja heidän toiveitaan totellaan. Yksikin kehuu suoraan estäneensä täsmentämättömän, mutta rikkaitten kannalta epämukavan lain voimaantulon.

Lobbauskin tuntuu vielä normaalilta, miksipä ei rikaskin sitä harrastaisi, kun on paljon voitettavana. Mutta useimpien haastateltujen syvä ja suora demokratian halveksunta on kyllä jossain määrin järkyttävää luettavaa. Suomen rikkaimmat vaihtaisivat mielihyvin yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden siihen, että asioista päättää vahva johtaja, oletettavasti rikkaimpien edustajien konsultoimana. Tällainen avoimesti epädemokraattinen unelma eliitin yhteiskunnasta, jossa rikkaitten ei tarvitse nöyrtyä ottamaan millään lailla huomioon taviksia, on tuttua dystopiaelokuvien laajasta genrestä. Jäi ihan odottamaan, että joku rikas perijätär ehdottaa "niille työttömille" viritettyä "Nälkäpeliä".

 

Der Renén seikkailut Venäjänmaalla

En ole lukenut René Nybergin kirjaa Viimeinen juna Moskovaan (Siltala 2015), mutta saman kustantajan julkaisema "esseekokoelma" Patriarkkoja ja oligarkkeja (2019) herätti uteliaisuuteni, koska otsikko lupasi kahden nyky-Venäjän voimakeskuksen esittelyä. Kirjan luettuani olin kahden vaiheilla, ansaitseeko se ruotimista vai ei. Kokonaisuutena Nybergin kirja on mielestäni lähinnä kiistellyn diplomaatin pyrkimys kertoa asioista tavalla, joka todistaa hänen henkilökohtaisen taitavuutensa, karismansa ja onnistumisensa. Toisaalta Nyberg pystyy kertomaan asioista, joista ei julkisesti yleensä ole puhuttu ja siinä mielessä kirjan ajoittainen kapea-alaisuus on helpompi kestää.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu, joskin paikoitellen tulee tunne siitä, että esseemäinen loppuhionta on jäänyt vähemmälle. Kun monet tekstit käsittelevät limittäin samoja asioita, vaikka eri näkökulmasta, on lukijan välillä vaikea hahmottaa, mitä aikakautta milloinkin eletään. Nybergin aiheet eivät kronologioista piittaa, joten lukijan on oltava tarkkana. Joku ehkä pitää kirjan perusominaisuudesta eli tärkeiden henkilöiden nimien loputtomasta luettelemisesta, itselleni se on enemmänkin ärsyttävä piirre. Nyberg ei kehu itse itseään suoraan, mutta hän tulee tehneeksi sen kiertoteitse mainitsemalla kuin sivumennen, kuinka juuri hän pani alulle tai saattoi perille sen ja sen hankkeen. Kirjan keskeinen kerrontatapa on kuvata Nyberg tärkeiden henkilöiden seurassa, joskus isäntänä, joskus arvovieraana. Ehkä asia olisi hiukan vähemmälläkin tullut selväksi.

Nyberg ei juuri tuhlaa tekstiä ihmisiin, joita hän ei arvosta, vaikka muutaman nimellä mainitun venäläisen toimijan haukkuukin. Niinpä koko ykköskaartin muodostavat rikkaat teollisuusjohtajat, joitten alapuolella presidentit, ulkoministerit ja muut vastaavat sekundääriset toimijat puuhastelevat. René Nyberg kokee vahvasti kuuluvansa taloudellisen eliitin maailmaan, vaikka onkin diplomaatti ja siinä työssä solmittua verkostoa hyödyntävä suurliikemiesten lobbausorganisaation johtaja vuoteen 2013. Äitinsä puolelta itsekin juutalainen Nyberg toteaa kuin sivumennen, että merkittävä osa Venäjän oligarkeista on juutalaisia. Tämän voi nimien perusteella muutenkin päätellä, mutta on kiinnostava tieto juuri Nybergin toteamana.

* * *

Nybergin suhde Venäjään ja venäläisyyteen on outo sekoitus viehtymystä, ylenkatsetta ja erottamattomuutta. Se käy selväksi, ettei tavallisen venäläisen elämä ja kohtalo voisi kirjoittajaa vähempää kiinnostaa, mutta hänen suhteensa venäläisiin vallanpitäjiin on selkeästi kaksijakoinen (venäläisestä kulttuurista Nyberg kirjoittaa niin vähän, ettei oikein saa selvää, onko hänellä siihen kiintymystä vai ei; kielitaidosta se ei ainakaan olisi kiinni). Nybergiä kiinnostavat vallan pyramidin huipulla olevat. Jotkut oligarkit saavat erittäin myönteisen käsittelyn, vaikka eivät kaikki. 

Kiinnostavin on Nybergin suhde Putiniin, jonka vallan rakentumista hän esseissään tutkailee eri näkökulmista . Huomion arvoista on, että vaikka Nyberg ei Putinia varsinaisesti ihaile, mitään normaalia demonisointia ei esiinny, ei myöskään spekulointia Putinin varallisuudella. Nyberg sanoo suoraan, ettei Venäjä ole diktatuuri, vaikka onkin autoritaarisesti hallittu. Liitteenä olevalla Venäjän rikkaimpien (miesten) listalla Putinin nimeä ei näy, vaikka monet läntiset tutkijat arvioivat Putinin omaisuuden yli 20 miljardiksi dollariksi. Nyberg myöntää realistisesti, että tällä hetkellä Putin hallitsee poliittista näyttämöä ja säätelee myös talousoligarkkien toimivallan rajat. Nyberg myös toistelee, ettei Venäjä ole oikeusvaltio (koska siellä ei ole omaisuudensuojaa), mutta hän hyväksyy Putinin aseman Venäjän maallisena tsaarina.

Kirjassa isohkon osan saava kirkollisten olojen setviminen lienee mielenkiintoista joillekin ihmisille, mutta minusta tämä jakso on pääosin aika pitkästyttävää luettavaa. Olin toivonut Nybergiltä terävää analyysiä patriarkka Kirillin ja Putinin keskinäisestä suhteesta ja vallanjaosta, mutta isomman sijan saa kiistely Moskovan ja Konstantinopolin johtajuudesta. Onhan se moniin asioihin vaikuttanut taistelu, mutta pohjimmiltaan lähinnä uskonnollisia ihmisiä koskettava asia.

* * *

Rivien välistä käy ilmi, että René Nybergin ura diplomaattina on ollut ristiriitainen. Häntä on ollut vaikea asiaperustein sivuuttaa, mutta varovaiseen diplomatiaan tottuneille poliitikoille hänen usein hyvin särmikäs tyylinsä ja kärkäs kielensä on selvästi ollut ongelma. En usko, että Nybergin ideologinen oikeistolaisuus on ollut koskaan este, mutta hänen peittelemätön yläluokkainen ylimielisyytensä on ilmeisesti aika ajoin hiertänyt ja saanut hänen työnantajansa muistuttamaan suurlähettilään perinteisistä velvollisuuksista ja rajoituksista. Kirjan perusteella Nyberg ei pahemmin ole vauhtiaan ohjeiden takia vähentänyt, mutta siirtyi Moskovasta Berliiniin, kun tilaisuus aukeni.

Nybergin kirjan suurin ansio on ehkä siinä, kuinka avoimesti hän kuvaa omaa rooliaan diplomaattina. Todellisuudessa hän on ollut suomalaisen teollisuuden lobbari, joka ei oman kertomuksensa perusteella ole juuri muita asioita saanut työnkuvaansa mahdutettua tai ei pidä niitä maininnan arvoisina. Oikeistolaisista perusarvoista katsottuna tätä voi ehkä pitää selkään taputtelun arvoisena valintana. Hiukan laveammin suurlähettilään roolin näkevä jää turhaan kysymään, millä pontevilla tavoilla Nyberg edisti esimerkiksi kulttuuriin liittyviä asioita.

Todennäköisesti René Nyberg ei itse hahmota kirjasta henkivää alentuvaa asennettaan tavallisiin ihmisiin ja asioihin. Hän on halunnut liikkua siellä, missä isot pojat tekevät päätöksiä miljardeista. Loputtomat viittaukset Erkon ja muitten rapukesteistä voisivat mennä viihteenä, elleivät ne olisi kirjassa selvästikin todistamassa Nybergin tärkeää roolia Suomen ja Venäjän taloudellisissa suhteissa. En pysty arvioimaan, onko kirjasta syntyvä kuva objektiivinen vai hiukan liioiteltu. Se lienee kiistatonta, että René Nyberg on ollut tehokas ja taitava verkostoituja, jonka palveluksille on myös ollut kysyntää. Onko Nybergin osaamista käytetty mihinkään muuhun kuin teollisuusmiljardöörien rikastuttamiseen, se jää pääosin avoimeksi.

Virkanaisen Talvivaara

Ympäristöministeriön kansliapäällikkö Hannele Pokka, entinen Lapin läänin maaherra ja pitkäaikainen keskustapoliitikko, on julkaissut muistiinpanonsa Talvivaaran kaivoksen ympärillä tapahtuneesta loppuvuodesta 2013 lokakuulle 2018. Talvivaaran sisäpiirissä (Otava 2019) ei nimellään viittaa kaivosyhtiöön vaan valtionhallintoon, jonka eri osat joutuivat kriisin eri vaiheissa ottamaan kantaa sekä juridisiin, poliittisiin että eettisiin kysymyksiin. Pokka on omaksunut kertojana liki passiivisen raportoijan roolin, vaikka hän on tietysti jo asemansa takia ollut hyvin keskeinen toimihenkilö omassa ministeriössään. Valinta on ehkä hienovarainen vihje siihen, miten vähäistä roolia valtionhallinnossa ympäristöministeriö näyttelee.

Pokka ei ole kirjoittaja räväkkä, kaukana siitä. Teksti on sujuvaa ja hyvää suomea, mutta joko harkiten tai luonnostaan Pokan tapa kirjoittaa on virkamiesmäisen kuivakkaa ja kaikenlaista dramatiikkaa kaihtava. Tiukka kronologia tukee tätä vaikutelmaa. Poliittiset puolueet häilyvät vain satunnaisesti kuvassa, vaikka Pokka itse on palvellut sekä vihreätä, kokoomuslaista että keskustalaista ministeriä. Pahaa sanaa Pokalla ei ole sanottavana oikein kenestäkään, vaikka välillä voi rivien välistä lukea, etteivät "TEMin miehet" aina ole olleet Pokan mieleen asenteineen ja aatteineen. Mitään omaa kantaa Pokka ei kuitenkaan halua kertoa. Se on ymmärrettävää hänen virka-asemansa näkökulmasta, mutta tietysti epäluonnollista hänen poliitikontaustansa tietäen ja tylsää lukijalle.

Pokan kuvaus siitä, miten valtion virkakoneisto toimii toisaalta kriisitilanteessa, toisaalta poliittisen ohjauksen värin vaihtuessa, on sinänsä kiinnostavaa sille, joka on joskus pohtinut, mitä siellä näkymättömissä koko ajan tapahtuu. Pääosin Pokan kertomus on varsin arkista byrokratian toiminnallista kuvausta, jossa päähenkilöinä ovat ministeriön omat ihmiset. Heistä kirjoittaja käyttää pelkkää etunimeä. Ratkaisu on tavallaan hupaisa, mutta jää silti vähän erikoiseksi tyylikeinoksi. Ei vähiten siksi, että lukijan on tavattoman vaikea muistaa pelkillä etunimillä esiintyvien toimijoiden tarkkaa roolia. Onneksi lopussa on sentään henkilö- ja lyhenneluettelo, molemmat erittäin tarpeellisia. Ei hakemistokaan haitaksi olisi ollut, mutta sellaisiahan Otavan kaltaiset vähävaraiset kustantajat eivät nykyään enää suosi.

* * *

Kertooko Hannele Pokka jotain uutta paljon kalutusta Talvivaarasta? Mielestäni ei, varsinkin kun hän on jättänyt kaikki henkilökohtaiset arviot, huomiot ja tuomiot kokonaan ääneen lausumatta. Itse Talvivaarasta emme opi paljoakaan uutta, mutta sitäkin enemmän siitä, miten yhteistoiminta sujuu tai ei suju eri ministeriöiden välillä tai paikallisen ELY-keskuksen suuntaan. Heti muistiinpanojen alkuun sijoittuu ehkä koko kirjan kiinnostavin kuvaus siitä, kuinka työvoima- ja elinkeinoministeriön kansliapäällikkö - siis Hannele Pokan kollega - Erkki Virtanen perustaa ehdottoman salaisen työryhmän Talvivaaran kaivosten ensimmäisten katastrofiuutisten jälkeen. Nämä sisäpiiriläiset - tästä kirjan nimi - joutuvat sitoutumaan täydelliseen vaikenemiseen ankarien seuraamusten uhalla. Salailua tarvittiin siksi, ettei pörssiyhtiön pärjäämisen pitäisi mitenkään kuulua valtionhallinnolle. Kiinnostava yksityiskohta on, ettei ryhmän kokouksista saanut tehdä edes merkintää almanakkaan. Tällainen salailu näyttää valtionhallinnossa olevan muutenkin tapana, kun joskus esityslistalla on vain esittelijän nimi ja "eräs asia".

Teoriassa Pokan kirja kertoo siitä, missä määrin kulloinenkin ministeri päättää asioista, missä määrin hän on virkamiesten ja -naisten ohjailtavissa. Pokka ei asiaa tietysti näin ilmaise, hänelle kulloinenkin ministeri on pomo ja virkakunta hänen palvelijansa. Me muut voimme kuitenkin rauhassa lukea kirjaa myös siitä näkökulmasta, miten helppoa virkakunnan on sabotoida tai edistää ministerin pyrkimyksiä. Vanhan viisauden mukaan ministerit vaihtuvat paljon tiheämpään kuin kansliapäälliköt. Pokkakin ehtii palvella kirjan kattamana aikana neljää ministeriä. Lukijalle ei jää epäselvyyttä siitä, ketkä ministeriössä edustavat jatkuvuutta. Minkä poliittisen näkemyksen mukaista jatkuvuutta, siitä Pokka ei sano mitään.

Myönnän olleeni pettynyt siihen poliittiseen varovaisuuteen, jonka suojasta Pokka kirjansa on tehnyt. Ratkaisu on sinänsä ymmärrettävä, koska hän on edelleen ministeriön kansliapäällikkö, joka ei voi käyttää sananvapautta kuten me tavalliset kansalaiset voisimme. Ratkaisu on kuitenkin turhauttava, koska Pokan pitkän kokemuksen tuottamia näkemyksiä olisi ollut mielenkiintoista lukea. Ehkä hän sitten joskus palaa näihinkin asioihin muistelmissa. Tai sitten ei. Aivan erityisen pettynyt olin siihen, ettei Pokka ole halunnut ollenkaan pohtia perimmäistä kysymystä siitä, annettiinko Pekka Perän perustaa objektiivisesti tarkastellen ympäristönsuojelullisesti erittäin haastava kaivos eettisesti ja juridisesti kestävin perustein, vai oliko kyseessä poliittinen operaatio, jossa Pekka Perän annettiin vedättää koko porukkaa siinä toivossa, että jos hän vaikka onnistuisikin.

* * *

Kirja tarkastelee koko Talvivaara-hanketta siitä ääneen lausumattomasta oletuksesta käsin, että niin Pekka Perä kuin kaikki muutkin perustamista tukeneet olivat liikkeellä vilpittömin ja pyyteettömin aikein. Vaikka Perä sai mitättömän tuomion tiedotusrikoksesta, hän ei kokenut henkilökohtaista konkurssia, vaan ilmeisesti vetäytyi ulkomaille elelemään useamman miljoonan ansainneena. Tavallinen ihminen ei voi käsittää, että kaivosyrityksellä valtavan ympäristöriskin avannut ja realisoinut yrittäjä voi selvitä aiheuttamastaan katastrofista ja veronmaksajille lankeavista satojen miljoonien eurojen laskusta muutamalla henkisellä naarmulla. Hannele Pokkaa tämä puoli asiasta ei ole kiinnostanut ollenkaan tai hän ei ole katsonut voivansa asiasta kirjoittaa.

Kuitenkin koko Talvivaaran ongelma kiteytyy kysymykseen siitä, kenellä on oikeus ja millä ehdoilla käynnistää prosessi, joka voi johtaa ja usein johtaakin ympäristön turmeltumiseen ja vastuullisten katoamiseen. Kaivosteollisuus ei ole hyväntekeväisyyttä, vaan kovaa bisnestä, jolla pystytään tekemään valtavia voittoja erityisesti silloin, kun yrittäjä voi kuoria voitot ja jättää siivoamisen veronmaksajille. Suomessa ei ole osattu pitää huolta kansallisomaisuudesta, vaan sitä on suorastaan tyrkytetty ulkomaisille valtaajille, joita ei tietenkään kiinnosta mikään muu kuin nopea voitto. Kaivosteollisuudelle ympäristönsuojelu on yhtä läheistä ja tärkeää kuin Perussuomalaisten eduskuntaryhmälle on Suomen islaminuskoisten maahanmuuttajien kotoutuminen.

Talvivaara ja Terrafame ovat symboleita epäonnistuneelle kaivoslainsäädännölle, valvonnalle, lupajärjestelmälle ja elinkeinopolitiikalle. Kaikki voisi olla toisin, jos poliitikot haluaisivat laittaa kaivosyrittäjät kuriin. Sitä halua ei vaan näytä olevan kuin poliittisen kentän vasemmalla laidalla ja osassa Vihreitä. Erityisesti keskustalaisten poliitikkojen rooli Suomen kaivospolitiikassa on ollut räikeän ympäristönsuojelunvastainen, mutta vaikka siitä on kirjoitettu ja tehty elokuvia, mikään ei ole muuttunut. Hannele Pokka on kokenut ja fiksu poliitikko, mutta selkeästi edelleen lojaali omalle puolueelleen. Emme tiedä, minkälaisia eettisiä ongelmia hän kaivospolitiikassa ehkä näkee. Niistä kirjoittaminen olisi ollut palvelus suomalaisille. Se jäi nyt kuitenkin kirjoittamatta.

PS Hannele Pokan kirjan kansi on minusta niin ikävä, että mieluummin laitan mahdollisen lukijan katsomaan Talvivaaran kaivoksen likavesiä.