Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

tiistai 16. heinäkuuta 2019

Se Suomen Lennon

Eeva Lennonin muistelmateos Eeva Lennon, Lontoo (Karisto 2018) yllätti, enimmäkseen myönteisesti. Kaikille suurten ikäluokkien ihmisille tutun äänen ja nimen elämäntarina on häkellyttävän tapahtumarikas. Lontoolla on siinä loppujen lopuksi aika vähäinen rooli, paljon tärkeämpiä ovat 1960-luvun suomalainen kulttuuriradikalismi, nuoruudenrakkaus Ranska ja Irlanti, Eeva Lennonin puolison Peterin kotimaa. 

Kirjoittajan kotitausta on suomalaisittain mielenkiintoinen ja ainakin itselleni uutta asiaa. Eeva Lennonin äiti oli kaunotar, johon mm. Mika Waltari oli rakastunut, turhaan. Isä oli eversti V. A. M. Karikoski, myöhemmin Suomen työnantajien keskusliiton STK:n toimitusjohtajana parhaiten tunnettu vaikuttaja. Kuvaus isästä on lämminhenkinen ja ymmärtävä, vaikka tyttärestä kasvoi sosialidemokraatti ja kulttuuriradikaali. Henkistä demariuttaan Eeva Lennon ei varsinaisesti avaa, mutta ei tarvitsekaan, se käy kautta kirjan selkeästi ilmi.

Eeva Lennonin suhteet sodanjälkeiseen modernismiin ja kulttuuripiirin henkilöihin olivat olleet tiiviit, ystävien nimiluettelo on pitkä ja monipuolinen. Tämä jakso on ehdottomasti kirjan mielenkiintoisimpia, koska näkökulma on samaan aikaan intiimi ja ulkopuolinen. Eeva Lennon lähti mukaan täydellä innolla, mutta ei jäänyt pelkästään Suomeen. Kuvaus Ranska-suhteen synnystä ja kehityksestä on myös aidosti mielenkiintoinen ja täynnä uutta tietoa. Kirjoittaja analysoi sekä Ranskan että Irlannin muutosta tarkkanäköisesti ja katolisuuden roolin hienosti avaten.

* * *

Eeva Lennon ei ole käyttänyt tilaisuuttaan uransa kiusantekijöiden nimeämiseen saati haukkumiseen, vaikka perusteltua syytä olisi mitä ilmeisimmin ollut ja #metoo-hengessä monet haukut olisi otettu ilolla vastaan. Uteliaita ehkä kiinnostavimman analyysin kohteeksi on päätynyt kollega Erkki Toivanen, jonka haastavaa persoonaa Lennon kuvailee kohteliaasti ja arvostavasti, vaikka alku ei ollutkaan helppo. Kulttuuriradikaalina Eeva Lennon tuli tekemisiin monenkin aikansa puolijulkihomon kanssa ja kuvaukset ajalta ennen homouden julkista hyväksymistä ja laittomuutta ovat kiinnostavia. Eeva Lennon on itse ollut aina suvaitsevainen maailmankansalainen.

Eeva Lennon kuvaa työtään, mutta ehkä yllättäen muistelmien sivuista pääosan sieppaavat perusteelliset analyysit sekä Ranskan että Ison-Britannian poliittisesta historiasta toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Erityisesti näkemys Ranskan historian tärkeistä käännekohdista (Algerian sota, de Gaulle, vuoden 1968 mellakat) on kiinnostavaa luettavaa, koska Ranska ei ole ollut meillä samalla lailla tutkijoiden kiinnostuksen kohteena kuin pohjoisempi Eurooppa. Iso-Britannia ja Irlanti saavat samanlaisen käsittelyn, eikä kirjoittaja ole arastellut.

Tulkitsen kirjoittajan ratkaisun niin, että hän on ollut haluton avaamaan yksityistä elämäänsä ja on korvannut sen esiintymällä enimmäkseen työminänsä kautta. Ratkaisu saattaa olla järkevä, ehkä Lennonien yksityiselämästä ei tällaista kirjaa olisi saanut koottua. Pyrkimys pysyä työn varjossa menee kirjassa niin pitkälle, etteivät edes lapset ja puoliso anna aihetta puhua itsestä saati henkilökohtaisista tuntemuksista. Toimittaja pysyy toimittajana, vaikka muitakin mahdollisuuksia olisi voinut olla.

* * *

Eeva Lennonilla on hyvin vahva ja yksiviivainenkin näkemys niin Ranskan kuin Ison-Britannian poliittisen historian käänteistä, ratkaisujen syistä ja jälkiarvioista. Hän tarkastelee Euroopan tapahtumia de facto -demarina, vaikka tekeytyy ulkopuoliseksi toimittajaksi. Eeva Lennon on kapitalismikriittinen, mutta kunnon demarin tapaan tasapainottaa tätä "syntiä" olemalla myös antikommunisti, tosin poikkeuksellisen sivistynyt sellainen. Hän osaa olla kriittinen myös demaritoimijoita kohtaan, vaikka näyttää inhoavan thatcherismiä ja laitavasemmistoa yhtä paljon. Lennonin analyysit ovat kiistatta kiinnostavia, mutta eivät tutkijan työtä vaan poliittisen toimittajan usein aika provosoivasta kynästä syntyneitä.

Ei liene yllättävää, että Eeva Lennon on EU-mielinen ja brexit-vastainen. Hänen kokemuksensa sodanjälkeisestä Euroopasta selittävät tästä paljon, joskaan eivät ehkä kaikkea. Olisi mielenkiintoista tietää, millaiseksi Lennonin maailmankuva olisi muovautunut, jos Ranskan ja Ison-Britannian lisäksi olisi myös Saksa ollut yksi hänen uransa työvaihe. Ei ollut ja Saksa jääkin vähälle Lennonin anayyseistä, mielestäni valitettavasti. Eurooppaa ei oikein voi ilman Saksaa tulkita ja ymmärtää.

Lennonin kirja on ollut kirjastoissa valtavan kysytty. Olin siitä hiukan yllättynyt, kun ajattelin hänen kuitenkin olevan tuttu lähinnä suurille ikäluokille. Hyvä näin, Lennonin kertomus on kaikkinensa todella kiinnostava ja antoisa. Siellä täällä on yllättäviä, hetkittäisiä kielen horjuntoja, jotka menevät kai joko kiireen tai kesken jääneen oikoluvun piikkiin. Tämä ei haittaa kiehtoutumista esimerkiksi Samuel Beckettin kaltaisen hahmon lähikuvasta, mistä sellaista olisi suomalaisesta näkökulmasta muuten saanut. Tajusin itse aivan loppusivuilla, etten muista koskaan ajatelleeni Eeva Lennonia John Lennonin sukunimikaimana. Minusta se on aika hyvin onnistuttu.

keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Vagina johdossa

Kyllä maailma on muuttunut paremmaksi - ainakin joiltain osin. Helsingin Sanomat julkaisi juuri värikkäästi kuvitetun jutun naisille tarjolla olevista dildoista otsikolla Naisten masturbointi on nyt kätevämpää kuin koskaan (Sandra Järvenpää, HS 3.7.2019).  Ei niin, että dildot ja muut "seksilelut", kuten leikkisä kiertoilmaisu kuuluu, olisivat tyystin uutta perhelehtienkään sivuilla. Asenteet ovat kuitenkin muuttuneet melkoisesti. Häpeästä tai noloudesta ei ole jälkeäkään, kuten ei tietysti pitäisikään.

Sandra Järvenpään juttu on hyväntuulinen, mutta myös asiallinen ja kuluttajanäkökulmaa korostavan tietopitoinen siihen määrään, että jutusta voi lukea suoranaisia vinkkejä, kuten imevät vibraattorit, lasiset dildot ja hyvin moottoroidut sauvat. Juttu on niin luonteva, että luultavasti moni vanhemman polven nainen huokailee helpotuksesta, kun raskas kivi harteilla vierähtää tai suorastaan murenee pois. Ihan turhaan hävetty kaikki nämä vuosikymmenet. Tämä on mukavaa ja tämä on sallittua.

Edellä kirjoittamassani ei ole vähäisintäkään satiirin tai ironian elementtiä. Pidän arvokkaana sitä, että Suomen suurin sanomalehti julkaisee tällaisen jutun. Sen tarve joissakin nuoremmissa ikäryhmissä ei ehkä ole polttava, mutta aivan varmasti ainakin suuriin ikäluokkiin kuuluvista monille tällainen teksti on helpottavaa. Toki on niitäkin, joiden asenne seksuaalisuuteen on niin kielteinen tai passiivinen, että tällainen ohitetaan tuhahtaen tai kiivastuen. Ei kuitenkaan ole todennäköistä, että edes Kristillisdemokraattien riveistä syntyy tuohtunutta kyselyä oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonille. (Ei niin, etteikö prosessin seuraaminen olisi herkullinen ajatus.)

* * *

En muista koskaan törmänneeni Hesarissa tai missään muussakaan isossa mediassa juttuun, joka suhtautuisi miesten autoerotiikkaan samanlaisella empatialla, kuluttajaa valistavalla asenteella ja tietopaketilla. Toivottavasti olen väärässä, mutta äkkituntumalta sanoisin, että jos miesten masturbaatiosta on 2000-luvulla puhuttu, on puhuttu lähinnä tietoverkon synnyttämästä pornoriippuvuudesta, pornoteollisuuden naisia haittaavista rakenteista ja korkeintaan miehille myytävien peniksenpidentäjien ja -paksuntajien hyödyttömyydestä - niiden ilmeisen naurattavuuden lisäksi.

Itse asiassa ei tule muunlaista julkista puhetta mieleen koko elämäni ajalta, vaikka esimerkiksi 1970-luvulla yleiset seksiasenteet olivat paljon sallivammat kuin 2000-luvulla. Näyttäisi ainakin yhden ihmisen muistin varaisesti, että vaikka miesten taloudellis-hallinnollinen hegemonia on edelleen kiistaton (EU:n tuoreimmat nimitykset ovat vielä vahvistamatta), peniksen ja vaginan välisen maratonin johdossa näyttäisi olevan selkeästi vagina.

Siinä, missä nuoren polven naiset pystyvät esittämään naisten autoerotiikan ongelmattomana asiana (siis yleisestä näkökulmasta, itse asiassa voi toki esiintyä erilaisia ongelmia), ajatus jostain kolmikymppisestä Terosta kirjoittamassa ajankohtaista opasjuttua meille miehille tuntuu utopistiselta. Voin tietysti olla aivan väärässä ja tällainen juttu julkaistaan ensi viikon NYT-liitteessä. Peniksen ylistyksen tiellä on nimittäin yksi iso ongelma. Kiitos evoluution, sillä voidaan aiheuttaa kivuliaita ja traumaattisia ongelmia muille. Raiskaajan työkalupakin kunnossapito ei ole toimituksen MUST-listalla luultavasti ylimpänä. Ymmärrän ja en ymmärrä.

* * *

Naiset saattavat kuvitella, että miehet tietävät jotenkin luontaisesti kaiken masturboimisesta. Se on väärä kuvitelma. Naisten lähtökohta on sitä paitsi biologisesti aivan ylivoimainen. Kiihottua täytyy, kuten miehenkin, mutta sen jälkeen voi keskittyä itse asiaan. Sitä voi tehdä käytännössä huomaamatta vaikka julkisessa tilassa, jos ei ole kova huokailemaan. Laukeaminen ei tarkoita hauskuuden loppua, kuten useimmille miehille, uusiksi voi ottaa heti tai aika heti - ilman välisiivouksen tarvetta. Ennen kaikkea ei tarvitse murehtia hetkeäkään sitä, (a) kehkeytyykö riittävä erektio ja (b) kestääkö se riittävän kauan. Jos olen kuulemani ja lukemani oikein ymmärtänyt, naisille myöskään ikääntyminen ei ole mikään todellinen ongelma, kuten monille miehille. Kiinnostus ja kyky voi säilyä vaikka kuinka pitkään.

Miehillä on siis kaikki syyt kadehtia naisten orgasmivarustusta, jos toki asia on paljon monimutkaisempi. Myönnän julkisesti, että kokeilisin tässä asiassa mielelläni seuraavat 5-10 vuotta naisena olemista. Biologialle emme tietenkään voi mitään, joten me peniksen kera syntyneet saamme luvan kadehtia vaginoita ja klitoriksia ilman toivoa paremmasta. Usein mainittu "peniskateus" on uskoakseni pääosin harhanäky, eivätkä naiset Sigmund Freudin pakkomielteistä huolimatta kadehdi hankalasti reisien välissä retkottavaa elintä. Viimeistään ensimmäisen orgasmin jälkeen he todennäköisesti kiittävät onneaan isän ja äidin taannoisissa kromosomiarpajaisissa.

Miesten keskinäinen peniskateus on sen sijaan täyttä totta. Kun vaginaa ja klitorista ei voi saada, useimmat meistä haluaisivat edes riittävän kookkaan, riittävän jäykän ja riittävän kestävän peniksen, josta olisi iloa niin itselle kuin kumppanille. Sellaisen, joka ei hervahda pienestäkin jännityksestä, ei tyhjennä lähdettä pelkästä ajatuksesta mutta ei myöskään jätä ilman kiitosta. Kaikki miehet eivät ole siitossonnin tai -oriin inhimillisiä vastineita, joten vilkaisut naapuripisuaariin ovat refleksinomaisia. Tiedetään, että penis voi olla hankalan kookas, mutta se on harvinaisempaa kuin subjektiivinen pienuus. Älkää naiset uskoko heppoisia juttuja, kyllä vagina johtaa ja penis vikisee.

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Vihapuhevapauden tavoittelija

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aholla on harmillisia ongelmia. Osa tulee puolueen sisältä, kun jotkut äkkiä pienoisiin valta-asemiin päässeistä paikallisstyrangeista kuvittelevat olevansa paljon enemmän kuin todellisuudessa ovat. Näillä poliittisilla nousukkailla ei ole mitään käsitystä siitä, miten julkisuudessa kannattaa esiintyä, jotta pitkän tähtäimen tavoitteet ehkä toteutuisivat. Halla-aho ei voi kuitenkaan julkisesti ja mitenkään kurittaa näitä itseään täynnä olevia tyyppejä, koska hän haluaa vaalia julkisuudessa harhakuvaa yksimielisesti puolueesta takinkääntäjien häivyttyä eikä ota riskiä sisäisestä mittelöstä.

Anoturtiaisten laukomien älyttömyyksien lisäksi Halla-ahoa hidastaa se tosiasia, ettei PS:llä ole poliittista tai ehkä muutakaan osaamista sen vertaa, että valtakunnallisen politiikan keskeiset osa-alueet olivat hallussa ja niistä olisi olemassa puolueen näkemys ja linja. Kun toiminta on pörrännyt vuosikausia maahanmuuton ja islamofobian ympärillä, valmius ottaa kantaa verotuksen kaltaiseen monimutkaiseen asiakokonaisuuteen ei liene erityisen hyvä. Ainakin ulospäin näyttää siltä, että osaamisen puutetta peitellään kovilla puheilla ja reteällä esiintymisellä. Enkä tarkoita tällä pelkästään Laura Huhtasaarta, vaikka hän ensimmäisenä varmasti mieleen tulee.

Kolmas ja ehkä yllättävin ongelma on siinä, ettei myöskään Halla-aho näytä erityisen hyvin hahmottavan omaa asemaansa ja poliittista voimaansa. Tuoreitten vaalien "torjuntavoitto" näyttää muuttuneen harhaiseksi kuvitelmaksi siitä, että PS on paitsi Suomen suurin puolue, myös jollain tuntemattomalla logiikalla oikeutettu määräämään kaikista asioista kuten eduskunnan istumapaikoista tai siitä, miten rasistisesti valtion tukema nuorisojärjestö voi julkisesti asioita käsitellä. Suomeksi sanottuna näyttää pahasti siltä, että Halla-aholle on noussut kusi päähän ja hän kuvittelee persujen voiman paljon suuremmaksi kuin se onkaan.

* * *

Poliittinen vauhtisokeus on ikivanha ilmiö. Halla-ahossa se näkyy huonona pelisilmänä (usuttaa kärsimättömyyttään lepakko-Putkosen ikäviä kysyvän toimittajan mikrofonin kimppuun) ja kiukutteluna asioissa, joissa hän ei voi voittaa (kuten vaatimus sananvapauslainsäädännöstä, joka sallii persujen käyttää rasistista ja natsihenkistä kieltä julkisesti). Halla-aho ei edes yritä esittää sitä roolia, joka isollekin oppositiopuolueelle lankeaa. Hän toimii, kuin olisi vähintäänkin moraalinen voittaja ja todellinen pääministeri. Myös Petteri Orpo on sortunut samaan, mutta kokoomuslaisille jääminen oppositioon oli tietysti traumaattisempaa.

Olen itse ollut yllättynyt siitä, miten huonosti Halla-aho hahmottaa julkisen PR-työn sisällön ja muodot. Hänelle on tärkeämpää olla omien silmissä oikeaoppisesti esillä kuin voittaa jokin kiista taitavalla politikoinnilla tai vaikkapa lehmänkaupoilla. Voi toki olla, ettei kukaan muu kuin Kokoomus suostu politikoimaan persujen kanssa ja osa Kokoomuksesta kannattaja- ja toimijajoukostakin pitää Halla-ahon joukkoja sietämättöminä. Halla-aho ei näytä hahmottavan, miten vähän valtaa alle 20 %:n kannatuksella käteen jää, jos ei ole mukana hallituksessa. Räksyttää saa, mutta räksyttämiseksi se jää, jos oma ohjelma ei ole vahva, vaan koostuu lähinnä parista iskulauseesta.

Myös marttyrismin käyttövoiman Halla-aho näyttää pahasti yliarvioivan. Persut ovat kerta toisensa jälkeen pyrkineet nostamaan meteliä epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, mutta aina heikoin, epäuskottavin perustein. He yliarvioivat selvästi kansan syvien rivien myötätunnon määrän. Kyllä ilmeiseen epäoikeudenmukaisuuteen reagoidaan, mutta jos narina on jotain eduskunnan istumapaikan kaltaista marginaalia, käynnistyy Pekka ja susi -efekti. Se on persujen kaltaiselle marinapuolueelle huono juttu. Jos kukaan ei reagoi edes oikeutettuun marinaan, keinotekoisesti kehitelty itkupotku lähinnä naurattaa.

* * *

Tuoreimmassa linjapuheessaan uudelleenvalintansa jälkeen Halla-aho otti kiukuttelun kohteeksi sananvapauslainsäädännön. Se on uskoakseni suuremman luokan poliittinen virhelaskelma. Persut ovat sananvapauden väärinkäyttötilastoissa aivan poikkeuksellisen yliedustettuja. Voi melkein sanoa, että laittomaksi määritelty vihapuhe on persujen peruskauraa, jolla jotkut jopa rehentelevät saavansa sulkia hatun koristeeksi. Voikin olla, ettei Halla-aho tai kukaan muukaan puolueessa hahmota, kuinka höttöistä puheenjohtajan valitus sananvapaudesta on ja kuinka huonosti se heijastaa todellisuutta.

Halla-aho ei tietenkään oikeasti ole huolissaan yleisestä sananvapaudesta. Jos olisi, hän puhuisi analysoiden suurten viestimien vaikenemista asioista, jotka eivät liity persuille tärkeisiin teemoihin vaan ihan muihin. Halla-aho on huolissaan persujen mahdollisuuksista vääntää siedetyn vihapuheen tasoa puolueen haluamalle löysyydelle. Kun vaalitulos jäi hiukan vajaaksi äärioikeistolaisesta kurihallituksesta, Halla-aho yrittää lietsoa äänestäjiä jonkinlaiseen "sananvapauskapinaan". Yritys tulee jäämään yritykseksi. Useimpia koko asia ei liikuta, koska he eivät käytä sananvapauttaan. Monille asia on tärkeä, mutta he ovat täysin eri mieltä persujen kanssa siitä, mistä pitäisi puhua ja mistä ei pitäisi vaieta. Pieni asiantuntijajoukko ymmärtää heti, ettei Halla-aho yritä kehittää suomalaisten sananvapautta vaan luodan Suomeen säännöstön, joka mahdollistaa kaksoisstandardit eli persuille vihapuheen, josta muita rangaistaan.

* * *

Halla-ahon amatöörimäinen tulkinta sananvapaudesta jättää kokonaan vaille pohdintaa asian toisen puolen eli vastuun sananvapauden käyttämisestä. Persuja ei ole rangaistu mielipiteittensä sisällön, vaan esitystavan laittomuuden takia. Tätä Halla-aho ei joko ymmärrä tai ei halua ymmärtää, molemmat toki huonoja vaihtoehtoja. Sananvapaus on säädetty suojaksi niille, joiden yhteiskunnallis-taloudellis-sivistyksellinen asema pakottaa varovaiseksi puheissaan ja kirjoituksissaan. Sananvapaus ei ole asekauppa, josta poliittinen bandiitti voi käydä hakemassa loputtomasti uusia panoksia tarvitsematta maksaa niistä mitään.

Halla-ahon propagandistinen väite siitä, että maahanmuutosta, islamista, seksuaalivähemmistöistä ja EU:sta olisi tullut "uusi Neuvostoliitto" eli tabulla suojattu asia, on selkeästi perätön. Todellisuudessa Halla-ahoa kiukuttaa, ettei hänen inhokeistaan voi puhua, mitä sylki suuhun tuo ilman seurauksia. Halla-aholle ei riitä sananvapaus, hän haluaa vihapuhevapauden. Juuri siitä hän on puolueineen yksin eri mieltä kaikkien muiden kanssa. Jopa Kokoomuksessa myönnetään hyvin laajasti, ettei sananvapauden varjolla voi puhua ihan miten tahansa.

Paradoksaalisesti Halla-aho näyttää kuitenkin tajuavan, että "väärien mielipiteiden" (= rikollisten ilmaisutapojen) takia voi joutua taloudellisten ja juridisten sanktioiden kohteeksi. Kun järjestöä ei voi tuomita vankilaan, sille tuomitaan taloudellisia sanktioita. Tämä on Halla-ahon mielestä tietenkin väärin, koska ainoa näin pitkälle vihapuheessaan mennyt on ollut persujen nuorisojärjestö. Virheellinen puhe "vääristä mielipiteistä" kosiskelee marttyyreille varattua myötätuntoa ja -raivoa. En kuitenkin usko, että tämä toimii. Ihmiset tajuavat, että Halla-aho kiukuttelee itsekkäistä syistä, ei ylevistä.


lauantai 22. kesäkuuta 2019

Pörriäisten lumoissa

Dave Goulsonin Kimalaisen kyydissä : Matka mesipistiäisten maailmaan (Gaudeamus 2019) on sekä tärkeä ja hyödyllinen että hauska kirja. Se viihdyttää biologiasta ja luonnosta kiinnostunutta, mutta      myös vetää maton alta monilta kuvitelmilta, joita meillä on hyönteisistä. Itse asiassa kirjan häkellyttävin viesti kertoo siitä, miten vähän ihminen tuntee edes kaikkein läheisimpien hyönteisten elämää ja biologiaa. Dave Goulson on siitä hyvä kirjoittaja, että hän muistuttaa koko ajan tutkimuksen kokemista epäonnistumisista ja siitä, miten vähän tutkittua hyönteistietoa meillä on. Auli Kilpeläisen luonteva käännös välittää Goulsonin tarinoinnin onnistuneesti. En tiedä, onko alkuteoksessakaan mitään kuvitusta, mutta kyllä värikuvat kymmenistä seuratuista mesipistiäisistä olisivat olleet tarpeen. Nyt piti koko ajan vierailla googlaamassa.

Goulson on tutkijana ja kirjoittajana ns. yleisöystävällinen. Hän ei piiloudu ammattisanaston taakse, ei peittele motiivejaan tai erinäisten tutkimusten vaatimia uhreja. Goulson kirjoittaa rehellisesti ja sehän on aina ilahduttavaa. Hän on myös viehättävällä tavalla maaninen, mitä varmaan tarvitaan kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä edellyttävässä tutkimuksessa, kuten myös monokulttuurisen heinäpellon muuttamisessa kukkakedoksi. Viimeksi mainittua Goulson harrastaa Ranskasta ostamallaan maatilalla, jonka tarkoitus on yksinkertaisesti ilahduttaa kimalaisia ja niiden ystäviä.

Goulson on myös opettaja ja organisaattori, jonka ansiosta Isossa-Britanniassa on peräti kimalaisten etua ajava säätiö. Goulson ei vähättele ongelmia, mutta hän suhtautuu niihin biologin ja syvällisen harrastajan rauhallisuudella. Tarvitaan tietoa, tarvitaan rahaa, mutta ennen muuta tarvitaan pieniä tekoja. Kun tehomaatalous tuhoaa miljoonia hehtaareja kukkamaita, ratkaisuna ei ole repiä hiuksia päästä vaan istuttaa kukkamaita omin voimin ja yhteistyössä maankäyttäjien kanssa. Goulsonin linja tuntuu järkevältä ja menestykselliseltä. 

* * *

Onko tällaisessa kimalaismaniassa mitään järkeä? Mitäpä ihminen mahtaa sille, jos jokin laji katoaa ja uusia tulee tilalle? Antaa luonnon olla rauhassa, kyllä se tasapaino löytyy jos on löytyäkseen. Muuten aivan kannatettava näkökanta, mutta kun ongelmat johtuvat juuri siitä, että ihminen ei ole antanut kimalaisten olla rauhassa vaan on ahneuksissaan synnyttänyt mahdollisuuden, että pääosa maailman mesipistiäisistä kokee romahduksen ja pahimmillaan sukupuuton. Pääsyyllinen on tehomaatalous, joka on toisaalta hävittänyt mesipistiäisten kaipaamat ekotyypit ottamalla ne kukattomien viljelykasvien käyttöön (muutamin poikkeuksin kuten rypsi), toisaalta uhkaa levittää mesipistiäisten paikalliset taudit kaikkialle maailmaan hunajateollisuuden ratkaisujen takia.

Goulson muistuttaa, että monissa tapauksissa emme tarkasti tiedä, mikä kimalaisten ja muitten hyötyeläinten joukkokuolemia ja vähenemistä aiheuttaa. Toisaalta hän myös muistuttaa, että riittävän usein tiedämme syyllisen oikein hyvin. Jos mesipistiäisten tarvitsemat kukat raivataan pois, julistetaan pörriäisille samalla kuolemantuomio. Pohjimmiltaan se on näin yksinkertaista, vaikka muitakin syitä on.

Vastaavasti mesipistiäisten merkitys ihmiselle on yksiselitteisesti välttämätön. Kysymys ei ole vain hunajasta, vaikka sitä helposti pidetään mesipistiäisten päätuotteena. Todellisuudessa hunajan tuottavat ihmisen jalostamat tarhamehiläiset. Mutta ilman pölyttäviä hyönteisiä meillä olisi olennaisesti vähemmän ihmisen hyödynnettävissä olevia kasvituotteita. Ihminen voi toki korvata hyönteiset siitepölyastialla ja pehmeällä sudilla, mutta kun kysymys on miljardeista pölytettävistä hedelmistä, marjoista ja muista kasveista, on paljon fiksumpaa antaa pörriäisten hoitaa homma ammattitaidolla ja kustannuksitta.

* * *

Dave Goulsonin kyydissä lukija saa valtavasti uutta tietoa kimalaisista ja muista kirjoittajan loputtoman mielenkiinnon kohteiksi joutuneista eläimistä ja ilmiöistä. Samalla lukija saa realistisen kuvan siitä, miten työlästä pienten hyönteisten tutkiminen on. Tätä kuvaa hyvin se, että edes Goulson ei ole kunnolla päässyt seuraamaan kimalaisten parittelua luonnonolosuhteissa. On yksikertaisesti vaikea olla oikealla paikalla oikealla hetkellä. 

Goulson pyrkii osaltaan myös purkamaan ihmisten mielissä olevia aiheettomia pelkoja. Suurin osa mesipistiäisistä ei todellakaan jahtaa ihmisiä maittavan aterian toivossa. Varsinkin kimalaisilla on pistämisen kynnys hyvin korkea, vaikka syksyisin parveilevat nälkäiset ampiaiset tunnetaan parhaiten kynnyksen mataluudesta. Ihmisellä ei normaalisti ole mitään järjellistä syytä vahingoittaa tai surmata kimalaista. Kuningattaren tapauksessa (keväällä) kyseessä on kirjaimellisesti joukkosurma tai kansanmurha, sillä kimalaiset elävät ja kuolevat kuningattarensa tahtiin. 

Pörröiset kimalaiset herättävät useimmissa ihmisissä myönteisiä mielikuvia. Kesä, lämpöä. kukkasia, tuoksuja, kimalaisen pörinää, elämä on mallillaan. Dave Goulson toivoo, että näkisimme asiat vielä hiukan syvällisemmin ja auttaisimme mesipistiäisiä auttamaan meitä myös silloin, kun idylli ei ole täydellinen. The Bumblebee Conservation Trust on brittiläinen säätiö, joka tähtää Brittein saarilla elävien mesipistiäisten elämän turvaamiseen. Tällainen voisi olla paikallaan myös Suomessa.

Modernin luddiitin saarna

Minun helvetissäni on erityinen osasto ihmisille, jotka käyttävät sanaa digi, kun pitäisi puhua verkoista, palveluiden mobiiliudesta, teknologian automatisoitumisesta ja globaalin big datan hallinnan ongelmista. Pekka Vahvanen kuuluu tuolle erikoisosastolle ilman muuta, vaikka hänen kirjansa Kone kaikkivaltias : Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan (Atena 2018) on paljon muutakin kuin "digin" väärin käyttämistä. Pekka Vahvanen voisi testata oman digipakkomielteensä asteen korvaamalla termin "digi" kaikissa kymmenessa käyttömuodossaan ilmaisulla "digitaalinen koodaustapa" ja pohtimalla, millaista tuhoa CD-levy maailman ensimmäisenä "digilaitteena" on musiikin puolella saanut aikaan. 

Vahvanen ilmoittautuu konservatiiviksi, joka ei omista älypuhelinta. Osittain sekavan teknopessimistisen terminologian takana on Vahvasella vahva usko siihen, että maailman verkottuminen, some ja riippuvuus modernista viestintäteknologiasta ovat enemmän uhka kuin mahdollisuus. Pohjimmiltaan Vahvanen onkin perinteinen teknologiavetoisen kehityksen kriitikko, joka haluaisi pysäyttää vimmaisena kiitävän muutoksen, joka uhkaa jo heikentää ihmisen subjektiivista elämänlaatua ja onnen tunnetta. "Meistä on tulossa oman menestyksemme uhreja", kuten kirjan takakansiteksti tiivistää.

Vahvanen ei ole tutkija vaan toimittaja. Hän on perehtynyt laajasti kritisoimiinsa ilmiöihin, eikä varsinaisesti huutele tyhjän päältä. Välillä lukijaa ehkä kiusaa Vahvasen opettajamainen ote, joka luettelee jokaisen sivistyneen lukijan muutenkin hyvin tuntemia asioita. Näissä kohdissa lukisi paljon mieluummin Vahvasen omia näkemyksiä ja perusteluja. Omaperäiset ajatukset ovat tunnetusti harvinaisia, eikä niitä mielestäni myöskään tästäkään saarnasta oikein löydy. Vahvasen huolenaiheiksi pukemat väitteet ovat kuitenkin niin apokalyptisia, ettei niitä tee mieli päästää kritiikittä läpi.

* * *

Pekka Vahvanen kuuluu selkeästi niihin uuden teknologian vastustajiin, joitten mielestä "on menty liian pitkälle" ja joiden mielestä teknologian tuottamasta mielihyvästä "maksetaan liian kova hinta". Mikään linkolalainen Vahvanen ei kuitenkaan ole, pikemminkin nostalgiaromantikko, joka haluaisi pysäyttää kehityksen internetiä ja kännyköitä edeltäneeseen aikaan - suunnilleen. Ydinkysymys on "edistyksen" määrittely. Vahvanen kritisoi yleistä tapaa nähdä tieteen ja teknologian liitto edistyksen ehtona ja takeena. Modernina luddiittina Vahvanen korostaa teknologisen edistyksen haittapuolia.

Mutta kyse ei ole vain haitoista, joista monissa tapauksissa voidaan olla helposti yhtä mieltä. Vahvasella on voimakas näkemys siitä, että kehitys ja edistys merkitsevät suoranaista uhkaa ihmiselle ajattelevana ja tietoisena lajina. Kuten luvun 3. Aivovuoto alaotsikko asian ilmaisee: "Kuinka digilaitteet tuhoavat ajattelua, näivettävät älyllistä kulttuuria ja uhkaavat demokratiaa.

Tässä kohdassa tulee Vahvasen saarnan heikoin lenkki selkeästi näkyviin. Hän on kyvytön tai haluton ajattelemaan, että ongelmana ei ole laite tai tekniikka. Ihmisen historia on täynnä teknisiä harppauksia, jotka eivät pelokkaiden ennusteiden mukaisesti ole tuhonneet ihmiskuntaa. Vahvasen sinänsä perustellusti esiin nostamat ongelmat näyttävät usein teknologialähtöisiltä, mutta eivät mielestäni sitä kuitenkaan ole. Kun keskittyy haukkumaan teknologiaa ja laitteita, jää varsinainen ongelma helposti tunnistamatta ja huomaamatta.

* * *

Vahvanen kyllä puhuu kapitalismista ja sen edellytyksistä. Hän ei kuitenkaan näytä halukkaalta erittelemään, mikä kapitalismin ja teknisen kehityksen liitossa on vaarallista, mikä tarpeen ja hyväksi ihmiselle. Erityisesti pakkomielle "digitaalisuuden" tuhoisuudesta luultavasti estää Vahvasta havaitsemasta, että ihmiskuntaa eivät uhkaa niinkään Googlen & Co kaikenkattava valta tai supertekoälyn epäinhimillinen vallankumous, vaan kapitalismin kyvyttömyys tyytyä kohtuulliseen ja siihen liittyvä rahan valta, joka ei ole enää kenenkään hallinnassa. Tehokkaita toimia ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi ei saada aikaan, koska ne edellyttäisivät kapitalismin logiikan hylkäämistä.

Kun Vahvanen kritisoi "digilaitteita", hänen pitäisi kritisoida kapitalistista kasvuajattelua, joka on sekä ekologisesti kestämätön että sosiaalisesti tuhoisa. Isojen mediajättien valta romahtaa, kun mainostajien raha loppuu. Googlet ovat liikeyrityksiä, ei niistä ole todellisiksi maailmanpoliiseiksi. Mutta fossiilipolttoaineisiin perustuva kapitalismi ei romahda, ellei sen tilalle rakenneta uskottavaa ja toimivaa vaihtoehtoa. Sen täytyy olla jotain parempaa kuin toisen maailmansodan molemmin puolin elänyt ns. reaalisosialismi. Mutta sen täytyy kuitenkin sisältää nykyisen rahakapitalismin kieltäminen.

Vahvasen ajatus "Käsi, joka hallitsee Googlen algoritmeja, hallitsee koko maailmaa" kuulostaa pelottavan uskottavalta, mutta ei ole mielestäni totta. Google, Facebook ja Amazon ovat muokanneet modernin viestinnän maailmaa, mutta eivät ne kapitalismin ytimeen ole koskeneet. Mikään niistä ei toimi esimerkiksi ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun eturintamassa, koska ne ovat palasia kapitalistisen kakun jakotaistelussa. Vahvasen "kone" on pääosin kapitalismin synnyttämä ilmiö, jonka yöpuoli voidaan saada kuriin vain puuttumalla kapitalismin perusvikaan: se ei lähde ihmisestä vaan ahneudesta.

 

torstai 30. toukokuuta 2019

Wickströmsö

Jo kolmiosaiseksi venynyt John Wick -toimintaelokuvien sarja poikkeaa monella tavalla lajityypin tavanomaisista kuvioista. John Wick ei romuta satoja autoja. Jos tien päälle lähdetään, moottoripyörä on ykkönen. John Wickin maailmassa ei ole poliisin tai armeijan kaltaisia häiriötekijöitä. Ei teoriassa eikä varsinkaan käytännössä. Myöskään tiellä olevia siviilikansalaisia ei ole, kukaan ei reagoi julkisella paikalla riehuvien palkkamurhaajien toimintaan. Kaikki epäolennainen on poistettu kuvista. Pelosta itkeviä ja siksi pakosta pelastettavia lapsia ei ole. On vain palkkamurhaajia lasillisella tai toistensa kimpussa.

Ulkonaisesti John Wick toimii nykyisessä maailmassa, mutta se on käytännössä kulissi. Elokuvat kuvaavat salamurhaajia, joiden kansainvälinen järjestö High Table on kaikkivaltias, yhteiskunnan toimintaa poliitikkojen ja poliisin sijasta ohjaava organisaatio. Eräässä kohtauksessa tätä valtaa kuvataan vilkkaalla torilla, joka tyhjenee yhdellä kädenliikkeellä (kohtaus on tarkoitettu katsojalle, John Wick luonnollisesti ymmärsi asian ilman demoakin). Järjestö kuvataan elokuvissa kaikkialla läsnä olevaksi, mutta viestintäteknologisesti vanhanaikaiseksi toimistoksi, jolla murhien välittäminen on arkista rutiinityötä, jota hoitavat stereotyyppiset nuoret ja vanhemmat sihteerinaiset. Kontrasti on varmasti tarkkaan harkittu.

Elokuvan toiminnallinen keskus on New Yorkissa - missäpä muualla - sijaitseva hotelli Continental, jonka eleetön johtaja Winston (aikoinaan suositusta tv-sarjasta Lovejoy tuttu Ian McShane) ohjailee tapahtumia. Continental on palkkamurhaajien turvapaikka, jonka kynnykselle ehtineet nauttivat suojaa, hotellissa ei saa harjoittaa yhteistä ammattia, siellä rentoudutaan ja neuvotellaan. Jos tästä poikkeaa, joutuu järjestön tappolistalle. Luonnollisestikin myös John Wickille käy näin. Asiat eivät suju kuten Strömsössä.

* * *

Wick-elokuvat kuuluvat selkeästi noir-perinteeseen (Wikipedia puhuu neo-noirista). Huumoria on yhtä niukasti kuin kauniin kesäisiä päiviä. Elokuvat ovat korostuneen epärealistisia kaikessa, mitä tulee John Wickin kykyyn kestää ampumahaavoja ja putoamisia kymmenien metrien korkeudelta. Toimintaelokuvien yleiseen tapaan päähenkilö on tappavan tarkka, mutta ammattilaisvastustajat harrastavat lähinnä ohiampumista, vaikka kaikki tietävät, mitä siitä John Wickin tapauksessa seuraa. Alusta lähtien tehdään katsojalle selväksi, että Wick on omiensakin joukossa poikkeus, jota kaikki pelkäävät ja kunnioittavat - tai ainakin pelkäävät.

Normitavarasta John Wick poikkeaa siinä, että päähenkilölle on rakennettu hitaasti avautuva henkilöhistoria, jonka juuret ovat Venäjällä. Moraalisesti puhtoisesta jenkkipojasta ei siis ole kysymys. Venäläiset ovat tietenkin hirveitä ganstereita, mutta eivät varsinaisesti sen hirveämpiä kuin muutkaan toimijat. Vanhemman polven rikollisten kanssa voi neuvotella, nuoret ovat typeriä kuumapäitä, jotka sotkevat jatkuvasti normaalia rikollistyötä. Ykkösosassa sotkut aiheuttaa venäläisen rikollispomo Tarasovin poika, kakkososassa nuori ja itsestään liikoja luuleva mafioso Santino, joka ei ymmärrä, mitä John Wickille vittuilusta seuraa.

Molemmat saavat John Wickin peräänsä tappamalla tai uhkaamalla lemmikkikoiraa. Wickin leppoisalla pit bullilla onkin elokuvien ainoa inhimillinen rooli kohteena, johon ihmiset - kuten hotelli Continentalin monitaitoinen concierge - kiintyvät ilman sen kummempia selityksiä (Wickin ensimmäinen koira, beagle Daisy, ehtii vain vierailla uhriutuakseen elokuvan sisäiselle logiikalle). John Wick ei koiraansa ihmeemmin hellittele, mutta ei siedä sen uhkailua. Siinä missä ykkönen kuvaa John Wickiä kostoa hakemassa, kakkonen ja varsinkin kolmonen keskittyvät kuvaamaan Wickiä kansainvälisen palkkiometsästyksen kohteena. Jahti jatkuu vielä ainakin neljännessä osassa, kaikkia todennäköisyyksiä, fysiikan lakeja ja erityisesti ihmisen anatomista kestävyyttä uhmaten.

* * *

Kirjoitan John Wick -sarjasta, koska se on oudolla tavalla yhtä aikaa kiinnostavan erilainen ja ärsyttävän ennalta arvattava, hollywoodmainen. Vahva panostus aasialaisen toimintaelokuvan suuntaan on tuottanut normaaleista mättöactioneista poikkeavan koreografian ilman että elokuvat olisivat puhdasta James Bond -turismiakaan ympäri maailmaa (tosin kolmososassa tehdään mielestäni turha poikkeama Saharan autiomaahan, jotta päästään näyttämään vihaisenakin viehättävää Halle Berryä ja hänen upeasti näytteleviä koiriaan). John Wick ei suostu vaihtamaan naamalla roikkuvaa kampaustaan edes tullakseen hiukan vaikeammin tunnistettavaksi. Itsepäisyys on hänen tavaramerkkinsä, ja koska katsoja tietää, ettei häntä voi ohjaaja tappaa tässä vaiheessa, mitäpä jääräpäisyyden typeristä puolista.

Wick-sarjan ytimessä on kysymys luottamuksesta ja petturuudesta. Erityisestä kolmannessa osassa katsojan oletuksia käännetään ja myllätään perusteellisesti, mitä pidän hienona ratkaisuna. Mikään ei sitten olekaan, kuten ehti kuvitella. Paitsi ettei John Wickiä saa millään hengiltä, ei edes globaalin palkkamurhaorganisaation voimin ja 14 miljoonan dollarin palkkiolla. Wickin oma moraali on elokuvassa koko ajan läsnä, mutta viitteellisesti, ei kunnolla avaten. Emme vieläkään tiedä, miten Wick oikeuttaa ammattinsa ja sen seuraukset. Sen tiedämme, että sarjan alkaessa hän oli vetäytynyt eläkkeelle murehtimaan kuollutta puolisoaan, eikä olisi halunnut palata työelämään. Mutta miten Wickistä tuli palkkamurhaaja, sitä ei ole vielä kerrottu.

Kysymys palkkamurhaajan moraalista on filosofisesti kiinnostava ja sarjan tekijät ovat selvästi halunneet katsojan joutuvan sitä pohtimaan. Osa elokuvien hahmoista on selkeästi vastenmielisiä, mutta osa kaikkea muuta, ainakin aluksi. Ulkopuolinen ajattelee kerkeästi, että murhaaminen on aina väärin. Mutta jos kohteena on julma rikollisjohtaja, jonka toiminta aiheuttaa mittaamatonta kärsimystä? Eikö Hitlerin salamurhayritys olisi saanut onnistua? Rahasta tappavalla ei välttämättä ole ylevää motiivia, mutta onko lopputulos automaattisesti aina huono? Tällaisiakin John Wick laittaa pohtimaan. Itse odotan suurella jännityksellä, mille puolelle Wickin koiraa hektisinä pakoaikoina mieluusti hoitanut hotelli Continentalin concierge Charon (Lance Reddick) lopulta asettuu.


keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Kuinka opitaan rakastamaan veroja

Simo Sipolan Verokirja (Teos 2019) on mainio tietokirja. Ensin se johdattelee viattoman lukijan verotuksen historiaan ja käy rauhallisesti läpi suomalaisen verotuksen ah niin lukuisten käänteiden kirjomat vaiheet. Ensimmäinen luku "Tarve" tuskin nostattaa kenessäkään vastarintaa, jollei kuulu veroja periaatteessa vihaavaan pieneen (ja oletettavasti sikavarakkaaseen) ryhmään. Toisessa luvussa "Kohtuus" nousee varmasti jo useampikin kulmakarva tai mitä sen paikalla nyt itse kullakin sattuu olemaan. Eikös verotus ole aina "kohtuutonta", manailee moni ja Sipola perustelee rauhallisesti.

Sitten päästään kolmanteen lukuun "Oikeudenmukaisuus", jonka lopussa Sipola päästää yhtäkkiä kaikki jarrut irti esittelee iloisen optimistisesti yhteiskunnallisen uudistusohjelman, jonka tuloksena globaali verotus muuttuu vain tarpeellisen kokoiseksi, kaikkien näkökulmasta kohtuulliseksi ja ennen muuta kaikkia veronalaisia tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti kohtelevaksi "kaikki tulot samalla viivalla" -politiikaksi. Voin kuulla, kuinka oikeistohenkisten lukijoitten suusta alkaa nousta savua ja solvauksia "sosialisti-Sipolalle", ilmiselvälle kommarille ja Neuvostoliiton ihailijalle.

Niin, ei Simo Sipola mikään harjoitetun veropolitiikan ystävä ja ihailija ole. Hän osoittaa kylmän rauhallisin, kenen tahansa ymmärrettävissä olevin esimerkein ja luvuin, kuinka Suomen hyvinvointivaltioksi nostanut verotusjärjestelmä 1990-luvun laman sekasorrossa reivattiin kokonaan uuteen uskoon, jonka pyhä kolmiyhteys muodostuu käsitteistä Varakkaiden verotusta kevennetään - Köyhät kyykkyyn kulutusveroilla - Veroparatiisi on paha asia vain teoriassa.

* * *

Suomalaiselle lukijalle kuvaus verotuksen systemaattisesta mullistamisesta voi tulla yllätyksenä. Eihän sitä näin meille ole kerrottu. Kaikki ratkaisuthan kuuluivat sarjaan "vaihtoehtoa ei ole" ja "jos emme halua hyvätuloisten joukkopakoa Suomesta". Tai sitten kysymys oli siitä iänikuisesta kansainvälisestä kilpailusta siitä, kuka tarjoaa valmiiksi äveriäille siirtomaaisännille leppoisimman verokohtelun. Sipolan yhteenveto on joka tapauksessa yksiselitteinen: kaikki vuodesta 1993 lähtien tehdyt verouudistukset ovat tarkoittaneet varakkaimpien verotuksen kevenemistä ja veropohjan kaventumista. Ei ihme, että keskituloisista on välillä tuntunut siltä, että ihan yksin täytyy EU:n taloutta pitää yllä.

Erityisen ahdistavaa on lukea siitä monimutkaisesta tukijärjestelmien päällyskasvustosta, joka Suomeen on rakennettu varmistamaan, että jos nyt on käynyt niin hassusti, että miljardien voittoja tekevä yritys näyttää joutuvan maksaan parikymmentä milliä veroja Suomeen, kyllä löytyy tukijärjestelmä pykälä, jonka nojalla tällä onnettomalle voidaan vekslata 100-200 miljoonan helpotukset, takaisinmaksut ja "maksakaa sitten joskus jos jaksatte". Koko ajan olemme saaneet lukea uutisia yritysten taistelusta "sietämättömän kovaa verotusta" vastaan, jotta "Suomella" menisi mahdollisimman hyvin. Aika oksettavaa menoa.

Eikä tietenkään riitä, että oikeistolaiset hallitukset ovat säädättäneet lakeja, jotka tarjoavat yrityksille ja varakkaille omistajille loputtomasti porsaanreikiä vähentää "Suomelle" maksettavaa veroa. Ns. veroparatiisikulttuuri on 2000-luvun vastenmielisimpiä ilmiöitä, jota edes rahaa laillisesti ja laittomasti piiloon kärräävät banksterigangsterit eivät välttämättä halua mainostaa. Sipola osoittaa, että veronvälttelijät ovat toimineet sekä häikäilemättömästi että määrätietoisesti. Mistään "unohduksista" ja "epähuomiossa tekemisestä" ei ole ollut kysymys.

* * *

Sipolan tarjoileman kylmän kyydin jälkeen on suorastaan virkistävää lukea listaa asioista, joita voitaisiin ja joita pitäisi tehdä verotuksen systemaattisen epäoikeudenmukaisuuden korjaamiseksi. Sipolan listalla ovat perustulo, tasavero, saastevero (päästökauppa on huijausta, eikä toimi), lentämisen verovapaudesta luopuminen, perintö- ja kiinteistövero, molemmat hyviä verotuksen kohteita. Suorastaan ilahduttavan suoraviivaisesti Sipola toteaa, että verotuksella ei ilmastokriisiä voi ratkaista, mutta verotuksella voidaan pakottaa muutoshaluttomat ihmiset toimiin, jotka ratkaisuja auttavat. 

"Nyt on korkea aika palauttaa verotukselle sen asema hyvinvointijärjestelmän tukipilarina. Kun verotuksen avulla voidaan taas lisäytä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja edistää ekologisesti kestävää tuotantoa, maailmasta voi tulla piirun verran parempi." (s. 239) "Rikkaiden veronkierto ei vähene veroja poistamalla." (s. 238) Sipolan lääkkeet kelvannevat kaikille vähä- ja keskituloisille, joita nykyinen verotus kohtelee epäoikeudenmukaisesti (köyhimpiä ei veroteta välittömästi, mutta heitä rangaistaan välillisillä eli kulutusveroilla, jotka muodostavat kaikista verotuloista selvästi suurimman osa, mitä et taatusti tiennyt).

Mutta Sipolan uudistusohjelma on porvaripuolueille "silkkaa sosialismia", vähintään, vaikka esimerkiksi keskimääräiselle kepulaiselle ei toteutetuista rikkaiden verohelpotuksista ole ollut mitään iloa. Suomeen on syntymässä vasemmiston ja keskustan hallitus pitkän markkinaliberalistisen sortokauden jälkeen. On vaikea jaksaa olla optimisti, mutta jos nyt vaikka aloittaisitte palauttamalla varallisuusveron, jonka alareunaa sopii alentaa nykyisestä 250 000 eurosta ja itse veroa kiristää niin että se tuntuu. Historiallinen periaate, jonka mukaan veroja kannattaa kerätä niiltä, joilla on maksukykyä, ei ole muuttunut mitenkään. Globaalia ratkaisua kuitenkin tarvitaan, koska nykyään näillä maksukykyisimmillä ei ole kotimaata, joka heitä uskaltaisi verottaa.



 

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Onko kannabis rakas huume vai kansalaisoikeus?

Katsoin elokuvan Grass Is Greener (Netflix 2019). Kokemus oli hämmentävä. Dokkari on toisaalta täysin pidäkkeetön kannabiksen viihdekäytön mainos (ilmassa leijuva savu on keskeinen visuaalinen elementti), toisaalta tiukka yhteiskunnallinen analyysi siitä, kuinka ns. huumepolitiikka on Yhdysvalloissa ollut aina valkoisen miehen väline hallita värillisen miehen valtaa, seksuaalisuutta ja luovuutta. Viesti on, ettei pohjimmiltaan mikään ole muuttunut, vaikka kannabiksen viihdekäyttö sallitaan yhä useammassa osavaltiossa. Yhdysvaltain painajaismaisissa vankiloissa lojuu satoja tuhansia tummaihoisia miehiä yli 10 vuoden tuomiota muutaman marisätkän hallussapidosta.

Olen itse sitä mieltä, että jos tupakka ja alkoholi ovat laillisia nautintovälineitä, myös kannabiksen täytyy olla. Se on selkeästi vaarattomampaa, minkä lisäksi sillä on kiistattomia lääkinnällisiä ominaisuuksia. (Suomessa lääkekannabista saa puolen tusinaa terminaalihoidossa olevaa potilasta, kun Yhdysvalloissa sen käyttö alkaa olla laillista ja helppoa useimmissa osavaltioissa). Kannatan kannabiksen dekriminalisointia, mutta silti dokumentin alkupuoli, joka keskittyi ihannoimaan kannabissavun luovuutta edistävää ja mielelle hyvää tekevää vaikutusta oli tympeä.

En epäile sitä, että kannabiksen käytöllä voi olla jazz- tai hip hop -muusikon soittoon rentouttavaa vaikutusta. Täytyyhän sillä olla, koska kannabis on rentouttava huume. Mutta väite siitä, että mustien muusikoiden luovuus olisi noussut juuri kannabiksen käytöstä, on minusta täysin perustelematon väite, eikä myöskään dokumentissa kukaan edes yritä sitä todistella, se otetaan muutaman käyttäjän ilmoittamana totuutena. Minusta on typerää heittää vuosikymmeniksi vankilaan kannabiksen polttajia, mutta minusta on yhtä typerää kuvitella, että kannabis olisi jotenkin välttämätöntä ei-valkoiselle muusikolle. Tältä osin dokumentti oli puhdasta kannabisyritysten mainosta, vaivaannuttavaa ja noloa katsottavaa. Ja ääniraita on tylsääkin tylsempi, yhtään aitoa jazzia ei kuulla, ties mistä syistä.

* * *

Mutta se muu ansaitsee katsomisen. Vaikka periaatteen on tiennyt, dokkarin tiukka ruumiinavaus on masentavaa myönnettävää. Kuten Suomessa, myös Yhdysvalloissa vallitsee täydellinen kaksinaismoralismi. Valkoisten miesten käyttämät huumeet ovat laillisia, muunväristen laittomia. Jaottelussa ei ole mitään järkeä, jos sitä ei katso armottoman rasististen linssien kautta. Kun Richard Nixon tyypilliseen mahtipontiseen tapaansa julisti "huumeidenvastaisen" sodan, kyseessä ei ollut huoli kansalaisten hyvinvoinnista ja terveydestä, vaan raivostuneen valkoisen eliitin edustajan kostosta alempiarvoisille värillisille, jotka eivät suostuneet alistumaan kohtaloonsa vaan vaativat röyhkeästi tasa-arvoa ja kansalaisoikeuksia kaikille. Arkistoista löytynyt Nixonin yksityinen raivonpurkaus on elokuvan hurjimpia hetkiä.

Elokuvassa kulkee myös vahva Yhdysvaltain kaupallisen vankilajärjestelmän kritiikki. Dokumentti osoittaa karusti sen logiikan, jonka perusteella vankilabisneksen pyörittäjän edun mukaista on, että vankilaan tuomitaan pitkiksi ajoiksi mahdollisimman monta ihmistä. Valkoihoiset eivät joudu huumerikoksista vankilaan, mutta värilliset joutuvat. Se on koko vankilajärjestelmän taloudellinen perusta, joka järkkyisi, jos kannabiksen käyttö laillistettaisiin koko maassa. Vankibisneksen takia muutos on ollut hidasta, eikä mikään takaa, että liittovaltion tasoista vapautusta koskaan tuleekaan.

Elokuvan näkökulma on tiukasti rajattu. Kohteena on vain kannabis, kokijoina ovat vain afroamerikkalaiset. Räppäri ja kannabisyrittäjä Snoop Dogg pannaan jopa yhdessä kohdassa haukkumaan heroiinia. Muuten ei muista huumeista puhuta mitään, eikä tietenkään lähinnä valkoihoisen keskiluokan opioidikriisistä. Rajaus on tavallaan ymmärrettävä, mutta kyllä se samalla myös luo keinotekoisen "kannabiskuplan". Dokumentin tekijät ohittavat kokonaan kysymyksen huumaavien aineiden käytön mielekkyydestä, terveydelliset vaikutukset kuitataan näyttämättä 79-vuotiasta veteraania, joka on pössytellyt 60 vuotta ja näyttää oikein hyvinvoivalta. Tällainen tarkoitushakuisuus syö dokumentin voimaa ja korostaa sen mainosluonteisuutta. Elokuvan ohjaaja Fab 5 Freddy

* * *

Elokuva vaatii kannabiksen laillistamista, mutta ei ota kantaa huumaavien aineiden käyttöön sinänsä. Minusta mitään kemiallista yhdistettä ei voi ottaa muista erilleen, koska yksilön, sen käyttäjän kannalta asiat eivät mene järjestelmällisesti. Katsojalle tulee sellainen tunne, etteivät dokumentin tekijät ole oikein pystyneet päättämään, onko kannabis heille rakas huume vai sittenkin kysymys kansalaisoikeuksista, rasismista ja ei-valkoisten ihmisen tasa-arvosta. Vaikutelmaa korostaa se, että pääosiin on valittu miehiä, jotka selvästi rakastavat huumettaan samalla kiihkeydellä kuin alkoholisti jokapäiväistä etanoliaan tai ketjupolttaja säännöllistä nikotiinihyökyä elimistöönsä. Useimmat ovat ns. asianosaisia.

Minusta dokumentin vaikuttavimmat puhujat olivat hiphopäijäilyn sivurooleihin työnnetyt kaksi naista, joiden nimiä ei netistä kaivelemalla edes löydy. Drug Policy Agency -nimisen valtiollisen laitoksen entinen (Asha Bandele) ja nykyinen johtaja (Kassandra Frederique) eivät vetele hedonistisen näköisinä kannabishaikuja vaan puhuvat tiukasti siitä, miten systemaattinen värillisten syrjintä on hyvitettävä. Frederique toteaa suoraan, että koska huumelait on kirjoitettu värillisiä syrjiviksi vain siksi, ettei ollut mahdollista suoraan kirjoittaa niitä avoimesti rasistisiksi, valtiovallan on hyvitettävä vuosikymmenten vääryys (miljoonat vuodet vankiloissa, perheiden hajoamiset, kodittomuus, sairastavuus jne).

Elokuva tavallaan päättyy yllättäen kysymykseen siitä, eikö värillisten pitäisi päästä nyt laillistetun kannabiskaupan kautta saamaan edellä mainittua hyvitystä? On nimittäin käynyt kuten rasistisessa valtiossa vääjäämättä käy, että tuottoisa kannabisbisnes on pääosin valkoisten miesten käsissä. Monen mustaihoisen yrittäjän tie on tyssännyt siihen, ettei lainaa saa jonkin vanhan rikosmerkinnän takia. Itse en oikein pysty näkemään mielekkäänä hyvitystä, joka syntyy pakottamalla kannabiskaupan toimijat hyväksymään värillisille jokin mandaatti. Sen sijaan vankiloissa mitättömistä syistä istuville ja istuneille pitäisi valtion puolelta maksaa korvausta rasistisesta kohtelusta. Siitä voisi ainakin aloittaa. Pössytteleviä äijiä se tuskin kiinnosta, mutta perheistä huolta pitäviä äitejä ehkä sitäkin enemmän.

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Kun kansan mitta tulee täyteen

Katsoin dokumenttielokuvan Knock Down The House (Netflix 2019). Sen ei pitäisi periaatteessa suuremmin kiinnostaa ketään ainakaan Suomessa. Elokuva seuraa neljän tavallisen naisen valmistautumista Yhdysvaltain demokraattipuolueen sisäiseen taistoon ehdokkuudesta kongressiin ja senaattiin. Asiaa huonommin tuntevalle koko lähtökohdan radikaalius voi jäädä tajuamatta, mutta näitten naisten kohdalla tilanne oli suunnilleen sama kuin jos Suomessa joku politiikan keltanokka ilmoittaisi haluavansa korvata Ville Niinistön tai Ben Zyskowiczin kaltaisen eduskuntakonkarin itsellään - vastoin puoluejohdon näkemystä.

Kun dokumentintekijä Rachel Lears ryhtyi työhönsä, hän ei tietenkään tiennyt mitään haasteen tuloksista. Hänellä oli kuitenkin vaistoa valita seurattavien joukkoon New Yorkin Bronxissa asuva tarjoilija Alexandria Ocasio-Cortez, jonka sensaatiomaisen voiton takia elokuva muuttui sosiologisesta tutkielmasta uskomattomaksi tarinaksi puertoricolaistaustaisen nuoren naisen noususta demokraattipuolueen yhdeksi kärkinimeksi. Elokuva päättyy vaalin tuloksen selviämiseen, mutta sen jälkeen lyhenteella AOC jo yleisesti tunnettu nuori naispoliitikko on noussut haastamaan sekä oman puolueensa että republikaanien vanhat jäärät (eli valkoihoiset miespuoliset miljonäärit).

Elokuva liikuttaa jokaista, joka edes joskus elämässään on noussut puolustamaan omia tai muiden alistettujen oikeuksia ylivoimaista vastustajaa uhmaten. Knock Down The House on paikoitellen ylisentimentaalinen, mutta näissäkin jaksoissa se kykenee välittämään katsojalle tietoa ja ymmärrystä siitä, mikä ihmistä todellisuudessa rohkaisee yrittämään myös mahdotonta. AOC nousee ymmärrettävästi elokuvan keskushenkilöksi, mutta ei ansiotta. Hänen karismansa on neljän rohkean naisen joukossa omaa luokkaansa. Suomalaiselle tulee väkisinkin mieleen Li Andersson.

* * *

Dokumentti kertoo hienovaraisesti siitä, miten vaikeaa Yhdysvalloissa on toimia poliittisesti riippumattomana eliitin peukutuksista ja ennen muuta rahoituksesta. Yksi AOC:n menestyksen salaisuuksista oli se, ettei hänen kampanja ottanut ollenkaan ns. yhtiörahaa, vaan kaikki varat kerättiin kansalaisilta suoraan. Tällä AOC varmisti, ettei kukaan pääse syyttämään häntä minkään taustavoiman lobbariksi. Ilman taustavoimia ei liikkeellä kuitenkaan oltu, vaan dokumentissa kuvattujen neljän naisen taustalla oli kaksi organisaatiota. Sekä Justice Democrats että Brand New Congress ponnistavat pitkälle Bernie Sandersin ehdokkuuskampanjasta opitun ja sen aikana rakennetun pohjalta.

Dokumentin ehkä häkellyttävintä antia onkin seurata kampanjaorganisaatioiden nuorten vastuullisten toimintaa. Rauhallisesti, mutta tiukan ammattimaisesti he ohjaavat ehdokkaita voittamaan pelkonsa, olemaan oma itsensä ja taistelemaan. Näitä kaikenvärisiä ja -ikäisiä ihmisiä (mukana myös mustien kansalaisoikeustaistelun harmaapäisiä veteraaneja, aivan uskomattoman upeita tyyppejä) katsoessa tuli sellainen tunne, että ehkä Yhdysvalloilla kuitenkin on vielä toivoa. Edes AOC tuskin tajusi, miten hyviin käsiin hän päätyi suostuttuaan veljensä ehdotuksesta muuttumaan yhteiskunnalliseksi toimijaksi. Nämä nuoret ovat rakastettavan ihastuttavia.

Rachel Lears kuvaa myös kauniisti sitä vahvaa yhteisöllisyyttä, joka Yhdysvalloissa elää ruohonjuuritasolla. Juuri tässä ihmisten arjen tason lujassa yhteistyössä on se voima, joka mahdollisesti joskus kukistaa rikkaitten teräsnyrkin. Meillä suomalaisilla olisi paljon opittavaa siitä debatista, jota ulospäinsuuntautuneet kansalaiset kykenevät käymään monimutkaisistakin asioista. Dokumentti on kuvattu pääosin samanmielisten piirissä, mutta se ei muuta itse perusviestiä: ratkaisuja ei saa jättää eliitin yksinoikeudeksi, se ei koskaan piittaa riittävästi tavallisen ihmisen huolista.

* * *

Onko AOC vasemmistolainen tai peräti "kommunisti", kuten vastustajan lokasanko-osasto tietenkin heti kiirehti ilmoittamaan? (Dokumentissa on hieno hetki, jossa kansalaisoikeusveteraani toteaa, että kannattaa varautua välittömään vihakampanjaan, jos menestystä tulee, "they're coming after you"). Suomalaisittain dokumentin kampanjaväki asemoituisi ehkä keskitien demareiksi tai "vihervasemmistolaisiksi", mutta tultuaan valituksia kongressiin AOC on selvästi ja nopeasti radikalisoitunut. Hän on päättänyt haastaa ei vähempää kuin koko valkoisen rikkaan miehen järjestelmän. Ilmastonmuutokseen liittyvä Green New Deal on ollut eniten esillä, mutta mitä ilmeisimmin AOC ei aio jäädä minkään yksittäisen ongelman mannekiiniksi.

Yhdysvaltain poliittista historiaa ajatellen ensimmäinen kysymys lienee, kuinka kauan AOC pysyy elossa? Hän edustaa kaikkea sitä, mitä rikas eliitti inhoaa ja vihaa. Maailma on kuitenkin jollain lailla muuttunut, eikä salamurha taida olla enää eliitin menetelmälistalla ihan ykkösenä. Vaikka presidentti Donal Trump on tietenkin pilkannut myös AOC:ta julkisesti tviiteissään (ketäpä ei olisi), hän on toisaalta pysytellyt huomattavan varovaisena. Tässä vaiheessa AOC ja hänen edustamansa liikehdintä onkin uhka enemmän vanhoillisille demokraateille kuin republikaaneille, joiden vakiintuneille äänestäjille AOC on niin äärimmäinen ilmiö, ettei moisesta tarvitse edes huolestua.

On kuitenkin sellainen kutka, että AOCin murskavoitto kongressivaaleissa heijastaa isompaakin muutosta. Sen ensimmäiset merkit nähtiin, kun sitoutumaton Bernie Sanders melkein päihitti puoluekoneiston ehdokkaan Hillary Clintonin esivaaleissa. Sitä ei kukaan etukäteen uskonut, kuten ei uskonut AOC:n mahdollisuuksiinkaan (hän olikin ainoa dokumentin nelikosta, joka pääsi läpi). Kongressivaaleissa tapahtui jo pieni, mutta selkeä muutos: nuoria, naisia, ei-valkoisia valittiin enemmän kuin koskaan. Eliitin vastaisku on varmasti ruma, mutta riittääkö sekään, kun kansan mitta tulee täyteen?

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Ikävistä miehistä ilman lähdekritiikkiä

Voin kyllä arvata, miksi Ari Turusen kirjat ihmisen käyttäytymisen historiasta miellyttävät monia lukijoita. Turusella on kirjan lopussa bibliografia, mutta hän ei vaivaa lukijaa edes vähäisellä lähteisiin viittaamisella tai lähdekritiikin soveltamisella. Tämän seurauksena Turusen kirjat ovat viihteellistä mielipidekirjoittelua, eivät varsinaisia tietoteoksia. Asia korostuu hyvässä ja pahassa, kun kohteena ovat maailmanhistoriasta poimitut miehet, joiden pahoja tekoja luetellaan melkein 300 sivua siitä lähtökohdasta, että minkä Ari Turunen sanoo, on totuus.

Mulkerot : Patsaalle korotettujen suurmiesten elämäkertoja (Into 2019) on minusta jokseenkin kyseenalainen julkaisu. Edelleen palvottujen ja ihailtujen psykopaattisten julmureitten pudottaminen jalustalta on toki sinänsä hyödyllistä, jos arvellaan, että joku Suomessa suhtautuu edelleen ihannoivasti muinaisiin sotapäälliköihin. Turusen metodi on vaan puuduttavan yksitoikkoista hirmutöiden luettelemista ilman kunnollista analyysiä. Mitä kauempana historiassa ollaan, sitä tärkeämpää olisi mielestäni ollut suhteuttaa kohdehenkilön toimia oman ajan käytäntöihin. Kaiken "selittäminen" karulla lapsuudella ja huonolla luonteella ei ole erityisen antoisaa.

Vaikka monet kirjaan päässeet miehet ovat kaikille tuttuja historian nimiä, joukossa on myös valintoja, joista tuskin olemme aiemmin lukeneet, kuten Ahuizotl, Shaka tai Jan Pieterszoon Coen. Turusen omaa arvomaailmaa voi tietysti pohtia sillä perusteella, että 1900-luvulta hän suistaa korokkeelta kolme vasemmistoon liitettyä nimeä (Lenin, Mao ja Che Guevara), joista vain Maon valtaa ja toimia voi mitenkään verrata kirjan muuhun porukkaan. Turusella ei ole ollut rohkeutta tai motiivia nostaa 1900-luvun hirviöitten joukkoon esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan miehiä tapattaneita sotilaskomentajia, Saksan kaupunkien terroripommituksista päättäneitä liittoutuneitten johtajia tai Irakiin valheellisin perustein ja hirvittävin inhimillisin seurauksin hyökännyttä George W. Bushia. Turusen asenteella olisi ehkä kannattanut lopettaa 1800-luvulle.

* * *

En tiedä, miten Ari Turunen itse nukkuu yönsä, mutta Mulkerot sisältää niin valtavasti yksiselitteisenä totuutena esitettyjä hyvin kiistanalaisia väitteitä, ettei vähemmän kärkeviin väitteisiinkään halua suhtautua luottavaisesti. Tavoite suistaa historiallisia ikäviä miehiä jalustalta on hyväksyttävä ja jopa tärkeä, mutta kun se tehdään ilman alkeellisintakin historiallista lähdekriittistä asennetta, ollaan kaulaa myöten ongelmissa. Käytännössä asia menee niin, että kunhan lukija inhoaa Turusen kuvaamaa henkilöhahmoa, häntä ei kiinnosta väitteiden todenperäisyys vaan lukija taputtaa käsiään ja Turusen päätä periaatteella "siitäs sai sekin sadistinen julmuri!".

Voidaan toki väittää, ettei olennaista ole, tapattiko se ja se jostain kaupungista 100 000 vai 120 000 asukasta. Mutta kun lukija ei tiedä, millaisiin lähteisiin Turusen kirjansa sivuille vyöryttämät väitteet perustuvat, vaihtoehtoina on joko uskoa sokeasti Turusta - kuten hänen kuvaamansa miehet normaalisti odottivat alaistensa suhtautuvan - tai epäillä myös sellaisia tietoja, jotka on ehkä hyvin dokumentoitu. Lyhyesti sanoen lukija ei voi tietää, milloin Turusen väitteet ovat yleisesti ottaen lujalla pohjalla, milloin hän toistelee jonkun muun levittämää fiktiota.

Olen samaa mieltä kuin Turunen loppusanoissaan siitä, ettei julmuutta, murhia ja yleisesti ikävää käytöstä saa neutraloida sillä, että joku teki joskus myös jotain hyvää, ainakin joillekin. Jokainen väkivallanteko on uhrille samanlainen, eikä hyvity toisaalla tehdyllä hyvänteolla. Kysymys julmuuden ja häikäilemättömyyden suhteuttamisesta oman aikansa yleisiin tapoihin on periaatteessa mielekäs, vaikka se saattaa hiukan laimentaa muinaisen mulkeron tekojen sietämättömyyttä. Tuhansia vuosia sitten väkivallan ja julmuuden uhri koki kuitenkin samaa tuskaa, ahdistusta ja kauhua kuin tänäkin päivänä, eikä tätä tosiasiaa voi kiertää puhumalla "ajan tavasta".

* * *

Kun edellä ankarasti moitin Ari Turusen kirjoittamisen menetelmiä, tarkoitanko, että hänen kirjansa ovat hyödyttömiä tai jopa vaarallisia? Kritiikittömästi lukevalle kyllä. Kun jalustalta raastetaan historian heittiöitä ilman lähdekritiikkiä, syyllistytään tavallaan lukijan heitteille jättämiseen. On selvää, ettei Ari Turunen itsekään tiedä, mihin kaikkiin valitsemiinsa väitteisiin voi oikeasti luottaa. Turusella ei ole mitään yleistä historian lähteiden kriittiseen lukemiseen ohjaavaa tekstiä, vaikka erityisesti ns. suurmiesten historian tiedetään olevan täynnä sekä imartelijoiden fanifiktiota että vihamiesten kirjoittamaa kauhufiktiota. Hän ei toisin sanoen ota mitään vastuuta siitä, että tulee tietoisesti tai tahattomasti levittäneeksi myös juoruja, valheita ja häijyjä vihapuheita.

Ikivanhojen historiallisten tapahtumien rekonstruointi luotettavasti on usein mahdotonta. Mutta kun puhutaan lähihistoriasta, on syytä kysyä, mitä tai ketä palvelevat esimerkiksi tällaiset "tietoiskut": "Lenin oli enemmän puoluepukari ja riitelijä kuin kansallinen johtaja. Hänen seurassaan oli vaikea olla. Hän oli poikkeuksellisen äkkipikainen ja hänen kiivas kielenkäyttönsä järkytti kuulijoita. Keskuskomitean istunnossa 16. lokakuuta 1917 hän raivostui niin, että kiskaisi jopa peruukin päästään." (s. 271) Kuolleet eivät voi puolustautua, mutta millä ylipäätään "todistaa", että joku oli poikkeuksellisen äkkipikainen tai Leninin tapauksessa kaikissa kuvissa kaljua päätään avoimesti esitelleellä olisi ollut jossain kokouksessa peruukki? Turusen asenne tuntuu olevan, ettei hänen listalleen päässeillä ole oikeuttakaan väittää jälkiviisasta tuomaria vastaan.

Valta ja väkivalta ovat erottamattomia. Ovat aina olleet ja ehkä tulevat jossain määrin aina olemaankin. Valta kiehtoo psykopaattisia luonteita, eikä heille mikään määrä väkivaltaakaan ole ongelma. On helppo arvailla, että useimmat historian mulkerot ovat olleet empatiakyvyttömiä ja -haluttomia. Ainutlaatuisia he eivät olleet, monessa tapauksessa hiukan erilainen historian poimu olisi nostanut valtaan jonkun toisen täysin samalla tavalla käyttäytyvän. Edellä todetusta riippumatta tiedämme myös, että kaikki historian vallankäyttäjät eivät ole olleet sadistisia riehujia ja massamurhaajia. Historiaan vakavasti suhtautuva ehkä pohtisi pidempään, miksi molempia on esiintynyt, esiintyy ja tulee varmaan esiintymään.

 

perjantai 19. huhtikuuta 2019

Geopolitiikkaa Pentagonin linssien läpi

Pitäisi olla iloinen, kun suomeksi julkaistaan geopolitiikkaa käsittelevä uusi monografia. Valitettavasti Tim Marshallin Maantieteen vangit (Atena 2018) on enimmäkseen vanhanaikaisen asenteellinen propagandajulkaisu. Marshall ei ole tutkija vaan lehtimies, joka ei lähesty kuvaamiaan asioita neutraalisti vaan siitä lähtökohdasta, että on olemassa hyviksiä (USA, UK ja Israel) ja on olemassa pahiksia (Venäjä, Kiina, Pohjois-Korea jne.). Brittiläisen oikeiston näkökulmasta hän varmaankin kirjoittaa täysin poliittisesti korrektilla tavalla, mutta geopolitiikkaa hiukan enemmän harrastaneelle Maantieteen vangit on pettymys.

Marshall osaa kyllä lehtimiehenä kirjoittaa. Kriittinen lukija tietysti kohottaa kulmiaan jo siinä vaiheessa, kun lehtimies niputtaa monimutkaiset ongelmat lyhyin ja napakoin lausein. Ei se nyt ihan noin helppoa todellisuudessa ole, joten Marshallin johtopäätöksiin täytyy jokaiseen suhtautua kriittisesti, myös ihan yleistiedon osalta, ei pelkästään Pentagon-väristen silmälasien takia. Erityisesti suhteessa "kommunismiin" Marshall on tyypillinen atlanttinen britti, joka ei vaivaudu erittelemään "sosialismia" ja "kommunismia" ideologioina tai talousteorioina, vaan oikeiston helppolukutoimintojen logiikalla kaikki mikä on moitittavaa, on "kommunismia".

Marshall ei ehkä itse edes tajua, kuinka asenteellisesti hän kirjoittaa eri maista ja niiden kulttuureista ja poliittisesta hallinnosta. Hyviksiä hän kohtelee silkkihansikkain, kohteliaasti, mutta kun päästään pahisten kohdalle, neutraalius on kaukana. Näin "asiallisesti" Marshall kuvailee Pohjois-Koreaa: "Pohjois-Korea on 25 miljoonan asukkaan rutiköyhä maa, jota johtaa sekopäinen, moraalisesti rappeutunut, vararikkoinen kommunistinen kuningashuone." (s. 243) Tory-brittien maailmassa tämä on tietysti käsien tyytyväisen läpytyksen arvoinen näpäytys, mutta tietosisältö tasan nolla.

* * *

Itse geopolitiikasta - siitä, miten maantiede laajasti ymmärrettynä määrittelee reunaehtoja kansakuntien toimille - Marshall ymmärtää paljon, ja kirja on parhaimmillaan, kun kirjoittaja unohtaa ideologisen ylimielisyyden ja keskittyy selittämään, miksi ympäri vuoden avoimena pysyvän sataman puute voi selittää kokonaisen suurvallan toimintaa (Venäjä), tai miten vuoristot, autiomaat, tai luonnollisten syväsatamien ja viljelyyn soveltuvien tasaisten alueiden puute voi tuomita valtiot hitaaseen kehitykseen tai jopa pysyvään taantumiseen. Geopolitiikka ei ole ollut toisen maailmansodan jälkeen erityisen suosittu tutkimusala, mutta todellisuudessa se on yhtä relevanttia kuin ennenkin. Mikään valtio ei toimi tyhjiössä, jokaisen lähtökohtia säätelee maantiede.

On outoa, lähes käsittämätöntä, miten vähälle huomiolla Marshall jättää koko pitkän siirtomaahistorian, vaikka juuri sen seurauksena monet valtiolliset rajat ovat edelleen keinotekoisia ja toimimattomia. Marshall ei myöskään halua myöntää - tai ei ymmärrä - siirtomaavallan nykyisiä ilmenemismuotoja, vaikka sinänsä käyttää runsaasti tilaa Kiinan aktiivisuuden kuvaamiselle. Kun ei puhuta maailmankaupasta kolonialismin historian näkökulmasta, jäävät monet maantieteen selitykset vajaiksi. Myöskään orjuuden ja maantieteen vaikutuksista Yhdysvaltain kehitykseen Marshallilla ei ole mitään sanottavaa. Se kuulunee ns. ikäviin, ohitettaviin taustatekijöihin.

Marshallin geopoliittista luentoa onkin syytä lukea jonkinlaisena johdantona helposti unohdettuihin maantieteellisiin tekijöihin, jotka eivät tietenkään selitä kaikkea. Geopolitiikka terminä tarkoittaa ennen muuta sitä päätöksentekoa, jota tehdään maantieteelliset faktat huomioon ottaen tai ne ohittaen, mikä normaalisti johtaa jälkikäteiseen katumiseen ja sadatteluihin. Jos lukija jättää huomiotta maitten nimet ja Marshallin poliittiset arvotukset, saa kirjasta kuitenkin hyvän kuvan siitä, miten monimutkaisesti maantiede vaikuttaa sekä pienten että suurten alueitten hallintaan.

* * *

Mutta Maantieteen vangit ei todellakaan kerro kaikkea maailmanpolitiikasta. Se kertoo maailmanpolitiikasta sen näkymän, jonka Pentagonista ja Washingtonista käsin operoivat Yhdysvaltain geopolitiikan hallitsijat katsovat hyväksi ja oikeaksi. Sen takia Marshallin kirjasta etsii turhaa kriittistä lausetta Yhdysvaltain aggressiivisen imperialistisen ulkopolitiikan kritiikkiä. Turhaa on etsiä kielteistä sävyäkään Israelin toimista Lähi-Idän kriiseissä. Ns. lännen johtajat ovat kuin lempeitä vanhempia ja opettajia, jotka yrittävät hellästi ohjata kiukuttelevat, väkivaltaiset ja epäluotettavat pahikset oikealle tielle. Marshallin maailmanpolitiikka on puhdasta propagandaa.

Mielenkiintoisesti kuitenkin Venäjää käsittelevä laaja luku sisältää normaalin vähättelyn ja pilkan ohessa myös selityksiä Venäjän pitkäaikaiselle ulkopolitiikalle. Marshallin asiallisuus hänen kuvatessaan maantieteen vangiksi erityisesti merien suhteen jääneen Venäjän ongelmaa ylittää roimasti sen, miten ns. länsilehdistö normaalisti käsittelee Venjän turvallisuuspolitiikkaa. Marshall tulee kuin vahingossa todenneeksi, että Venäjä on toiminut sillä ainoalla tavalla, jonka sen maantiede sallii. Tämä voi monelle vannoutuneelle russofobille olla yllätys. Ettei Krimin haltuunotto ollutkaan osoitus imperialistisesta ahneudesta vaan ainoan lämpimillä vesillä olevan sataman turvaamistarpeesta.

Olen itse koulutukseltani maantieteilijä ja erikoistuin aikoinaan geopolitiikkaan, vaikken sitä silloin niin ajatellut. Tiedän kokemuksesta, miten vaikea asiaa harrastamattoman on uskoa, että maantieteellä on niin iso ja usein ratkaiseva merkitys. Suomen talvi- ja jatkosota olivat molemmat puhtaasti geopoliittisia sotia, jotka olisi vältetty, jos Suomessa olisi osattu tarkastella Stalinin geopoliittista ajattelua ilman ideologisia värilaseja (Mannerheim itse asiassa tajusi Stalinia paremmin kuin poliitikot). Baltian maiden kohtalot ovat olleet kaikki geopolitiikan seurausta ja ovat sitä edelleen. Geopolitiikan nykyistä parempi ymmärtäminen voisi parhaassa tapauksessa johtaa siihen, että myötätunto maantieteessä huonot kortit saanutta kohtaan lisääntyisi ja johtaisi parempaan yhteiseen ymmärtämiseen. Mutta siihen tarvittaisiin kyllä Marshallia vähemmän ideologisesti sitoutuneita tutkijoita.

 

maanantai 15. huhtikuuta 2019

Lopetatko sometilisi, jos joku käskee?

Jaron Lanier on tunnettu IT-pioneeri, virtuaalitodellisuuden ensimmäisiä toteuttajia ja muutenkin monialainen muusikko, kuvataiteilija ja filosofi - ilman yliopistollista loppututkintoa. Vajaat 10 vuotta sitten julkaistiin suomeksi hänen teoksensa You Are Not A Gadget (Terra Cognita), nyt on vuorossa hänen viime vuonna ilmestynyt hätähuutonsa 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt (S&S 2019). Lanier kirjoittaa rauhallisesti ja suhteellisen lyhyin lausein. Suomentaja Kirsimarja Tielinen on onnistunut käännöstyössä erinomaisesti. Oikoluku on hoidettu kunnolla, en löytänyt yhtään virhettä. Hakemistoa ei ole, mutta tällaisen pamfletin tapauksessa siihen ei itse asiassa ole tarvettakaan.

Lanierin provokatiivisen kuuloinen otsikko ei ole mikään vitsi, vaan hän on perustellen sitä mieltä, että ennen muuta Facebookin, Googlen ja Twitterin kaltaiset jättiläiset uhkaavat sekä ihmisten yhteisöä että jokaista someen juuttunutta henkilökohtaisesti. Lanier on kehitellyt tälle pahuudelle lyhenteen SUMUTIN (Sinun Uskomuksesi Mukautetaan Ulkopuolisten Intressien Noudattamiseen, englanniksi BUMMER, Behaviours of Users Modified, and Made Into an Empire for Rent). Ongelmana ei siis ole internet, eikä some sinänsä, vaan eräät siellä omaksutut ja äärimmilleen viritetyt algoritmit, joilla ihmisiltä riistetään itsenäisyys ja paljon muutakin.

Lanier haluaisi tehdä internetin käyttäjistä itsensä kaltaisia "kissoja" eli riittävän itsenäisiä vastustamaan SUMUTIN-firmojen kaikkialle ulottuvaa tuhovoimaa. Kun Lanier suosittelee sulkemaan kaikki sometilit saman tien, hän todellisuudessa suosittelee lopettamaan Facebookin ja sen omistamien Instagramin, WhatsAppin sekä Twitterin ja G-mailin ja YouTuben käytön personoidun käytön. Lanier muistuttaa, että suinkaan kaikki netissä toimivat eivät ole SUMUTIN-firmoja, koska niillä ei ole kykyä tai kiinnostusta ihmisten vakoilemiseen ja indoktrinaatioon. Esimerkiksi suoratoistopalvelut kuten Netflix ja Spotify ovat toki vaikutusvaltaisia, mutta ne voivat korkeintaan vaikuttaa siihen, mitä katsotaan ja kuunnellaan. Sen laajemmalle niiden valta ei ulotu.

* * *

Lanierin teesit on tässä hyvä kirjata näkyviin, vaikka niiden esittely ja pohdinta näin pienessä tilassa on mahdotonta.

1. Vapaa tahtosi on mennyttä
2. Sosiaalisen median hylkääminen on toimivin tapa vastustaa nykyajan järjettömyyttä
3. Sosiaalinen media tekee sinusta kusipään
4. Sosiaalinen media  turmelee totuuden
5. Sosiaalinen media vie sanoiltasi merkityksen
6. Sosiaalinen media tappaa empatiakykysi
7. Sosiaalinen media tekee sinusta onnettoman 
8. Sosiaalinen media yrittää viedä taloudellisen itsekunnioituksesi
9. Sosiaalinen media tekee politiikasta mahdotonta
10. Sosiaalinen media vihaa sieluasi

Kuten otsikoista voi heti huomata, Facebookin & Co kielteinen vaikutus on Lanierin näkemyksen mukaan hyvin kaikenkattava, kyse ei ole mistään harmillisesta yksityiskohdasta. Yhtiöitten ja algoritmien ote yksilöistä tietysti vaihtelee, eivätkä kaikki näitten palveluitten käyttäjät ole niiden pauloissa tai niistä riippuvaisia saati että olisivat luovuttaneet niille itsenäisyytensä. Lanier kuitenkin muistuttaa siitä, että meillä on taipumus aliarvioida algoritmien voimaa, koska emme ole siihen tottuneet ja yliarvioida oma itsenäisyytemme ja vastustuskykymme. Moni kirjan huolella lukenut joutuneekin toteaman, että pahus vieköön, SUMUTIN on minutkin vienyt mukanaan.

Sekin on syytä sanoa ääneen, ettei Lanier tietenkään tarkoita, että kaikki muuttuu automaattisesti hyväksi, kun FB-tili on suljettu. Jos on ollut orjana vuosia, menee toipumiseen aikaa. Lanier on myös sitä mieltä, ettei SUMUTIN ole tarkoituksella häijy ja pahoihin asioihin johtava, vaan siitä on tullut sellainen, koska se ulottuu ihmisten elämään ja ajatuksiin niin syvälle. Tilaisuus on tehnyt varkaan, mutta Lanierin mielestä tilanne on muutettavissa. Yksinkertaistaen: kun tarpeeksi moni sulkee tilinsä, algoritmiä muutetaan ja parhaassa tapauksessa SUMUTIN romutetaan ja rakennetaan sen tilalle jotain, minkä kansalaisten enemmistö vapaaehtoisesti hyväksyy.

* * *

En osaa itse sanoa, onko Lanierin optimismiin perusteita. Hänen analyysinsä näyttää melko aukottomalta, se selittää Facebookin & Co toiminnan ja käyttäytymisen periaatteet uskottavasti. Esimerkiksi se, että Facebook joutuu toistuvasti kiinni erilaisista törkeyksistä, ei johdu siitä, että Mark Zuckerberg olisi erityisen taipuvainen harrastamaan erilaisia törkeyksiä. Mutta hän ei ole halukas puuttumaan algoritmiin, joka tuottaa koko ajan lisää rahaa hyvällä panos-tuotos -suhteella. Lanierin logiikan mukaan Zuckerberg ryhtyy vakavasti harkitsemaan asioita vasta sitten, jos nykyinen SUMUTIN-algoritmi alkaa köhiä ja rahantulo lakkaa.

Se taas voi tapahtua vain siten, että me kuluttajat muutamme tapojamme. Nuorisohan ei enää Facebookia käytä, mutta asia on hoidossa, koska FB on ostanut myös kaikki ne alustat, joihin nuoret ovat siirtyneet kuten Instagramin ja WhatsAppin. Vain Snapchat on tällä hetkellä itsenäinen toimija. Onkin iso kysymys, pystyykö kukaan vaikuttamaan nuorison käyttäytymiseen Lanierin tyyppisellä fiosofisella järkeilyllä ja perustelemisella. Nuoriso ei ole samalla lailla jumittunut yhden alustan käyttäjänä kuin vanhemmat sukupolvet, joten ehkä se on hiukan paremmin turvassa yksittäisen SUMUTTIMEN vaikutukselta. Toisaalta osa nuorisosta viettää niin paljon aikaa somessa, ettei sen ulkopuolelle juuri elämää jää.

Aionko itse toimia Lanierin suosituksen mukaan? En ole ruvennut FB:n käyttäjäksi ollenkaan, YouTuben käyttäjänä vastaan aina kielteisesti ehdotukseen ruveta ottamaan vastaan mainoksia. En koe olevani missään suhteessa YouTubeen. Olen tottunut käyttämään gmailia, sen vaihtaminen olisi vaikeaa. Instagramia käytän pelkästään sukulaissosiaalisista syistä. Sen sulkeminen olisi helppoa, mutta en koe olevani erityisen riippuvainen. Piippaan jokaisen mainoksen pois näkyvistä "epäolennaisena". Blogini lojuu Googlen blogger-alustalla. En tiedä, miten se vaikuttaisi käyttäytymiseeni. Aktiivisin olen Twitterissä, jota Facebook tai Google ei vieläkään ole kyennyt ahmaisemaan. Se on minulle terapeuttinen väline, enkä tiedä, mihin kaikkeen se minut viettelee. En näe siellä ainakaan mainoksia. Vaikka näkisin, ohitan sellaiset kuten olen koko elämäni ajan ohittanut kaikki mainokset. Joten ainakin toistaiseksi sanon: tehkää kuten Lanier suosittelee, ei niin kuin minä teen.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Ulkosuhteita pääväylän katveessa

VTT Markku Reimaa on pitkän linjan diplomaatti, joka on nyt koonnut kirjan suomalaisen ulkopolitiikan vähemmän tunnetusta toimijasta Aaro Pakaslahdesta. Jos Kekkosen kuiskaaja : Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti (Docendo 2019) on kustantamossa päätetty nimi, voi kirjan ostaja syyttää suoraan harhaanjohtamisesta. Kirjan lainannut voi vain harmitella, miten heppoisin keinoin yritetään tällaisen kirjan levikkiä parantaa. Pääotsikolle ei löydy kirjasta mitään perustetta. Pakaslahti ja Urho Kekkonen olivat läheisiä ystäviä, mutta väite "kuiskaajan" roolista on tosiasioiden valossa kestämätön. On myös kyseenalaista, voiko Pakaslahden kaltaista julkisissa viroissa ja toimissa ollutta virkamiestä ja diplomaattia kutsua "harmaaksi eminenssiksi" vain sillä perusteella, että ajoittain hän ajautui hoitamaan ulkoministerinkin hommia. Pakaslahden valta oli kuitenkin varsin lyhytaikaista eikä edes erityisen ratkaisevaa.

Markku Reimaa tuntee varmasti käsittelemänsä aihepiirin hyvin. Ammattidiplomaattina Reimaan on myös ollut helppo asettautua Pakaslahden rooleihin ulkoministeriön virkamiehenä ja sitten ei niin loistokkaissa diplomaattitehtävissä Vichyn Ranskassa, Intiassa, Turkissa ja Espanjassa. Olisi ehkä liioiteltua puhua kokonaan uudesta tutkimuksesta, mutta Reimaa on käynyt läpi Pakaslahden muistiinpanoja ja pystyy niiden kautta kertomaan enemmän kuin virallisesti kirjatut tapahtumat. Esimerkiksi syyt siihen, miksi Pakaslahti asettautui vastustamaan talvisodan rauhansopimusta, tulee paremmin avatuksi kuin vain leimaamalla Pakaslahti sotahulluksi tai kansalliskiihkoilijaksi.

Vaikka pääosa kirjasta koostuu yleisesti tunnetuista talvi- ja jatkosodan tapahtumista tarkasteltuna Pakaslahden näkökulmasta, on mukana myös mielenkiintoista tietoa AKS:n ympärille syntyneestä kaveriporukasta, jonka yhteydenpidolla ja suhteilla tuli olemaan vaikutusta myös Suomen poliittiseen historiaan. Reimaa myös onnistuu osoittamaan, että vaikka Pakaslahti oli kansallismielinen oikeistolainen, hänen kutsumisensa fasistiksi tai natsien sympatisoijaksi on perusteetonta. Pakaslahdella oli myös poliittisia ambitioita, mutta ei hän Hitlerin kannattaja koskaan ollut, vaikka vankka antikommunisti ja Neuvosto-Venäjän vastustaja Kekkosen tavoin olikin. Myös tapahtumiltaan sinänsä merkityksettömät kuvaukset Pakaslahden diplomaattiurasta Vichyn Ranska sekä Turkissa ja Francon Espanjassa tarjoavat uutta taustatietoa.


* * *

Valitettavasti aiheen hyvä tuntemus ei riitä hyvän tietokirjan synnyttämisessä. Kekkosen kuiskaaja ei ole onnistunut tietokirja. Kustantaja on nykytyylin mukaan jättänyt kustannustoimituksen ja oikoluvun näköjään kokonaan hoitamatta, mihin viittaa myös henkilöhakemiston puuttuminen tietokirjasta, joka vilisee monenkielisiä nimiä ja hahmoja. Häpeällisen huonoa toimintaa kustantaja Docendon puolelta. Mutta kirjoittaja tietysti vastaa itse tekstistä, ja se sisältää nyt kiusallisen paljon kirjoitus-, tavutus- ja muita virheitä. 

On käsittämätöntä, että Reimaan tasoinen ammattilainen ei ole kyennyt kirjoittamaan edes kaikkien päähenkilöittensä nimiä oikein. Heittomerkki ruotsinkielisissä nimissä tuntuu olevan hänelle tuntematon asia, joten kirjassa toimivat "Procope ja Castren", eivät Procopé ja Castrén. Myös ü-kirjain näyttää puuttuneen Reimaan käyttämästä tekstinsyöttölaitteesta, joten Turkissa on toiminut joku "Ataturk" ja Saksan edustajana Helsingissä joku "von Blucher", ei historian tuntema Wipert von Blücher. Tekstissä on paljon muitakin kummallisuuksia, jotka kustannustoimittaja olisi ilman muuta siivonnut tehden lukukokemuksesta paremman. Vaikka "Känä" oli tunnetusti Kekkosen käyttämä salanimi, ei ole asiallista kirjoittaa "keskusteluista erityisesti Känän ja Hillilän kanssa".

Kirjan viimeistelemättömyydestä antaa hyvän kuvan sivuilla 140-141 oleva osio, jossa Reimaa täysin yllättäen siirtyy vuodesta 1940 käsittelemään vuotta 1991 ja puhumaan me-muodossa Suomen ulkopoliittisen johdon toimista, joilla 1940 tilapäisesti jäädytetyt diplomaattisuhteet Viroon palautettiin kevyen kaavan mukaan. Asioilla on yhteys, mutta tämä hyppy olisi joutanut alaviitteeksi tai erilliseen tietolaatikkoon, koska nämä puolen tusinaa kappaletta ovat kirjan ainoa kohta, jossa Reimaa muuttuu historioitsijasta kokijaksi. Tyypillinen kokemattoman kirjoittajan ratkaisu, kun sinänsä ymmärrettävä innostus valtaa.

* * * 

Olen edellä käsitellyt Kekkosen kuiskaajan heikkouksia tavallista enemmän kiinnittääkseni huomiota kustantajien asenteisiin. Reimaa ei ole ammattikirjoittaja, hänelle täytyy sallia normaalit virheet, ei kukaan niitä voi kokonaan välttää. Mutta mistä kumpuaa kustantajan täysin välinpitämätön asenne kustanteen laatua kohtaan? Onko Docendossa ajatus, että lyödään tekstinippu koviin kansiin ja laitetaan myyvä otsikko, niin eiköhän se ole siinä? Docendo ei ole mikään nyrkkipaja, vaan suurehko suomalainen yleiskuntantaja, jonka liikevaihto 2017 oli 3 miljoonaa ja liikevoittokin melkein 400 000 euroa. Luulisi, että noin hyvin menestyvä kustantamo piittaisi myös maineestaan ja käyttäisi pienen osan voitoistaan kustannustoimittajan palkkaamiseen.

Mutta ehkä myös kustannuspäätös on syntynyt kevyin perustein. Markku Reimaan kirjan tekstimäärästä huomattava osa ei liity mitenkään erityisesti Aaro Pakaslahteen, vaan yleisiin tapahtumiin. Lukijalle syntyy vaikutelma, että kun itse Pakaslahdesta ei olisi syntynyt oikein täyttä kirjaa, on päätetty lihottaa tekstiä sellaisellakin aineistolla, joka ei muuten olisi välttämätöntä. Ratkaisu on sikäli yllättävä, että Reimaa on saanut Aaro Pakaslahden arkistot tämän pojalta, Johannes Pakaslahdelta, joka on myös ollut aktiivinen yhteiskunnallinen toimija. Miksei tätä yhteyttä ole käytetty tehokkaammin Pakaslahden persoonan valaisemiseksi? Seuraavan sukupolven hyödyntäminen on jäänyt muutaman lauseen varaan. Ei kai syynä ole voinut olla se, että Johannes Pakaslahti edusti poliittisesti aivan toista laitaa kuin isänsä?

En kirjoita tällaista kirja-arviota mielelläni. Jos Markku Reimaa olisi saanut kustantajalta ammattitaitoisen kustannustoimittajan ja oikolukijan, lopputulos olisi varmasti ollut ratkaisevasti parempi. Ongelmana kun ei ole Reimaan asiantuntemus sisällön osalta. Juuri tätä varten kustantajat perinteisesti ovat olleet olemassa. Mutta ilmeisesti olen vanhanaikainen ja odotan kustannusyhtiöltä muutakin vastuuta kuin voiton tuottamista osakkeenomistajille. Oikeasti minua hävettää Docendon kaltaisten kustantajien toiminta, myös kirjoittajien, tässä tapauksessa Markku Reimaan puolesta. Hän olisi ansainnut parempaa, samoin Aaro Pakaslahti.