Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

perjantai 27. marraskuuta 2015

Daavidien puolesta

Paltamon Melalahden suuri poika Keijo Korhonen häipyi 1990-luvun puolivälissä Arizonan yliopiston vierailevaksi professoriksi, kun elämä Suomessa kävi EU-kriittiselle tutkijalle ja entiselle ulkoministerille liian raskaaksi. Vapaana koto-Suomen paineista Korhonen on harvakseltaan osallistunut yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tuorein panos on pamfletti Goljatit : Kuka niitä tarvitsee? (Auditorium 2015).

Goljatit on pamfletti, sillä Korhonen ampuu yli 200:n sivun verran suoraa tykkitulta sen kummemmin lähteisiin viittaamatta tai vetoamatta - vaikka siteeraa puolta tusinaa arvostamaansa tutkijaa uudelleen ja uudelleen. Pitkän uran tehneen tutkijan kohdalla valinta on varmaan nopeuttanut kirjan valmistumista. Asioista vähemmän perillä olevalle lukijalle pieni annos viittauksia keskeisiin lähteisiin olisi silti voinut tehdä hyvää.

Korhosen kohteena ovat liian suuret, joista hän keskittyy toisaalta Yhdysvaltoihin, toisaalta EU:hun. Samalla kun David-Korhonen vyöryttää todistusaineistoa ylikasvun tuhoisista seurauksista, hän käy kuin puolihuolimattomasti läpi yleisiä valtio-opillisia ja poliittis-historiallisia ajatuksiaan, joita voi lyhyesti luonnehtia kohtuullisuuden ja pienen mittakaavan ylistykseksi.

* * *

Vaikka Keijo Korhonen rusikoi säälimättä nykyisen kotimaansa ongelmia ja suhtautuu niin Lähi-Idän kuin Ukrainankin kriireihin inhorealistisen etäisesti myös Venäjän suurvaltapolitiikkaa hyvin ymmärtäen, ei kyseessä ole mikään takinkääntö. Korhonen on edelleen täysiverinen isänmaallinen porvari, vaikka sitten sosiobiologisesti maustettua ja nykyisin varsin harvinaiseksi käynyttä mallia.

Goljatit on kirja, joka ei mahdu eliitin ns. virallisen maailmanselityksen pirtaan. Korhonen avaa kirurgin elkein Yhdysvaltain ja EU:n parantumattomasti sairaat, pöhöttyneet rakenteet jättämättä lukijalle juurikaan tilaa vastaväitteille. Kuvaus erityisesti Yhdysvalloista, missä Korhonen on asunut viimeiset vuosikymmenet, on jokseenkin hyytävä. Sotilaallis-rikollisen eliitin vaikuttajat hypyttävät mielensä mukaan julkisia "kansan"edustajia, joiden äänestäjiä (vähemmistö äänioikeutetuista) eivät kiinnosta edes oman maan asiat, muusta maailmasta puhumattakaan.

Mutta ei Korhonen näe valoa myöskään Euroopassa, missä etelän ja pohjoisen vastakkaisuus on kirjoittajan mielestä ratkaisematon ongelma. Kuten Yhdysvalloissa, myös EU:lle Korhonen näkee ainoaksi ratkaisuksi isojen rakenteiden purkamisen ja palaamisen kohtuullisen kokoisiin kansallisvaltioihin. Korhonen ei ole optimisti, mutta ainahan voi toivoa muutosta.

* * *

Korhonen on rutinoitunut puhuja ja kirjoittaja, jonka teksti etenee luettavana ja yksityiskohtien tasolla kiinnostavana. Vuodet Yhdysvalloissa näkyvät silti sanavalinnoissa (suomalaisille Persianlahti ei ole Gulf)  ja ehkä myös oikeinkirjoituksessa, jonka olisi oikolukemisella ja ulkopuolisen toimittajan työllä saanut huomattavasti paremmaksi. Kokonaisuus vaikuttaa muutenkin nopeasti rakennetulta. Lisäajan kanssa siitä olisi saanut paljon paremman toistoa ja suoranaista jankuttamista vähentämällä.

Tai sitten Korhonen on halunnut näkemyksensä maailmalle nopeasti ja rosoisena. Vaikka kaikkiin Korhosen näkemyksiin on vaikea yhtyä (esimerkiksi kauniit sanat Saudi-Arabiasta ovat jokseenkin käsittämätöntä puhetta), pääteesi suuruuden tuhoisasta vaikutuksesta on esimerkkien valossa uskottava ja myös loogisesti johdonmukainen. Korhonen ehkä yksinkertaistaa ja pelkistää kovalla kädellä, mutta perusajatus on aika kantava. Pienempi on kauniimpaa kuin isompi, puhuttiin valtioista tai taloudesta.

Kun tällaista suorapuheista tekstiä ei saa ns. suurten kustantajien kautta julki, on aina riski jäädä sivuun julkisuudesta ja tulla vaiennetuksi kuoliaaksi. Itse toivon, että kirja löytää lukijoita erityisesti niistä kansalaispiireistä, jotka vannovat kritiikittä EU:n, Yhdysvaltain ja Nato:n nimeen. Korhosen vyörytyksen jälkeen näkemykset saattavat muuttua. Silläkin riskillä tähän kirjaan kannattaa tarttua.



Emme tiedä

Tämän päivän Hesarissa Vanttilan koulun 1B-luokka kysyy tiedesivuilla, "Miksi alkuräjähdys tapahtui?". Onneksi vastaajaksi valikoitui Syksy Räsänen, joka monen muun osaamisen ohella on niitä harvoja tutkijoitamme, joka ei pelkää vastata "en tiedä" tai tässä tapauksessa vielä kollektiivisesti "emme tiedä".

Arvostan suuresti, että kotimaisella huipulla oleva kosmologi vastaa "Tämä kysymys huimaa päätä, emme tiedä vastausta siihen" (kysymys Räsäsen itsensä muotoilemana: "Miksi mitään on olemassa"). Senkin Räsänen toteaa koululaisille suoraan, etteivät fyysikot tiedä, miksi inflatoni oli "alun perin" olemassa.

"Emme tiedä" tarkoittaa nöyryyttä sen edessä, että ihminen ei vielä tunne riittävästi kaikkia niitä mekanismeja ja järjestelmiä, joita kuitenkin vakavasti tutkitaan. Tämän nöyryyden pitäisi olla kaiken tieteellisen tutkimuksen lähtökohtana, sillä vain nöyrä voi välttää vauhtisokeuden. Se myös varmistaa, että tutkimus jatkuu senkin jälkeen, kun ymmärrys ja tietämys näyttävät jossain asiassa vallitsevan.

* * *

"Emme tiedä" -toteamusta on myös ihan toista sorttia, kun se jatkuu toteamuksella "eikä meidän tarvitsekaan tietää". Tämä tietämättömyyden laji on yhteinen kaikille uskonnoille ja ei-tieteellisille uskomuksille, joita hellitään siitä huolimatta, että mitkään tosiasiat eivät anna uskomukselle tukea.

Muistan jo melko nuorena ärsyyntyneeni luterilaiseen maailmanselitykseen kuuluneesta lauseesta "Jumalan tiet ovat tutkimattomat". Sitähän tarjoilivat ja tarjoilevat edelleen leipäpapit vastauksena sellaisiin kiusallisiin kysymyksiin kuten "Miksi Jumala sallii lasten kärsimykset?" tai "Miksi Jumala ei estä ihmisiä sotimasta?". Minusta vastaus oli sekä pettymys (se ei selitä mitään) että moraaliton (se kadottaa eettisen ongelman ihmisen ulottumattomiin).

Uskonnollinen, vapaaehtoinen tietämättömyys ei ole nöyryyttä vaan ylimielistä typeryyttä. Vaikka sen jumalan tiet olisivat kuinka tutkimattomat, eihän se voi poistaa kaikkivaltiaaksi luonnehditun toimijan vastuuta kaikesta siitä paskasta, jota ihmis- ja eläinparkojen selkään koko ajan sataa. Jos tämä ihmisten ja eläinten kärsimysten ja epäoikeudenmukaisuuden maailma on Allahin/Buddhan/Jehovan/Jumalan tutkimattomien teiden tulosta, kannattaako tuollaisia teitä astella?

* * *

Tieteellinen nöyryys on pysyvästi uskonnollisen, omahyväisen ääliömäisyyden antiteesi. Tiede ei ole kaikki eikä se auta kaikessa, mutta kyllä se silti on mahtava runsaudensarvi uskonnollisen saivartelun ja käsienlevittelyn rinnalla.

Kysymykseen, "miksi mitään on olemassa sen sijaan ettei mitään olisi olemassa" ei välttämättä koskaan löydetä vastausta. Sen sijaan inflatoni täytyy saada kestävästi taustoitetuksi, muuten sen asema maailmankuvaamme selittävänä teoriana heikkenee.Jos samaa tieteellistä asennetta sovellettaisiin uskonnoissa, ne olisivat kaikki kadonneet aikoja sitten olemattoman selityskykynsä takia.

Tietäminen ja ymmärtäminen edellyttävat uskallusta sanoa myös "en tiedä, mutta yritän ottaa selvää".


lauantai 21. marraskuuta 2015

Lajirasismia

Tähän aikaan vuodesta harva jaksaa kiihkoilla edes lupiinista, jolla on kyseenalainen kunnia symboloida pysyvän tuntuista kiistaa siitä, mitä "haitta" luonnossa oikeastaan tarkoittaa. Kun ulkona ei kukoista mikään muu kuin räntäinen pimeys, on siten ehkä hyvä hetki pysähtyä kysymään, miksi olemme näkemyksinemme niin kaukana toisistamme.

Toisessa ääressä ovat ne ihmiset - usein, mutta eivät suinkaan aina biologeja -, jotka ovat olleet aktiivisesti laatimassa kansallista haitallisten vieraslajien torjumisen strategiaa (ks. esimerkiksi http://www.sll.fi/mita-me-teemme/lajit/vieraslajit). Nämä ihmiset osallistuvat jättipalsamin ja lupiinin tuhoamistalkoisiin ja seuraavat huolestuneina uutisia ennen näkemättömien lajien ilmaantumisesta Suomen tasavallan luontoon.

Taidan olla itse siinä toisessa ääressä, jonka mielestä tämä vieraslajien vastustaminen on pääosin eräänlaista lajirasismia, ihmisen itsekkäistä näkemyksistä kumpuavaa pyrkimystä päättää, mistä lajeista koostuu "Suomen luonto". Tai ehkä en ole ihan äärilaidassa, koska minäkin hyväksyn käsitteen "ihmiselle haitallinen laji" ja hyväksyn sen kurissa pitämisen toimet. Esimerkiksi kaukasianjättiputki (Heracleum mantegazzianum) on niin hankala tapaus, että nostan käteni. Mutta lupiini ei ole mikään Heracleum mantegazzianum.

* * *

En kiistä sinänsä niitä kuvauksia, joiden perusteella joidenkin lajien haitallisuutta perustellaan. Sen sijaan kysyn toistuvasti, millä oikeudella ihminen puuttuu tällä lailla luonnon järjestelmiin eli viime kädessä evoluution toimintaan (sitähän vieraslajien hävittäminen käytännössä tarkoittaa). Tiedän toki sen löytöretkeilijäfilosofisen ajatuksen, jonka mukaan luonto on olemassa ihmistä varten ja sillä on arvoja vain ihmisen näkemyksen kautta. Minusta tuo filosofia on kuitenkin korskea.

Tunnen myös sen perustelun, jonka mukaan ihmisen on toimittava, koska nämä vieraslajit ovat määritelmänomaisesti ihmisen toiminnan seurausta, tahallista tai tahatonta. Tässä olisi jotain tolkkua, jos toiminta olisi johdonmukaista eli ihminen torjuisi kaikenlaisen lajien siirtämisen. Mutta olisiko sellaisessa mitään "luonnollista"? Ihminen on aina tuonut tullessaan uusia lajeja ja tuhonnut tulollaan entisiä. Eivät eliölajit siirtoa tai tuhoamistaan pyytäneet.

Kaikkein onnettomin on minusta perustelu, joka jakaa eliölajit "alkuperäisiin" ja "tulokaslajeihin". Tähän jaotteluun sisältyy ajatus, että luonnosta olisi löydettävissä jokin staattinen "nykyisyys", joka jollain tuntemattomalla oikeutuksella on parempi kuin jokin muu. Suomessa on keksitty soveltaa parin sadan vuoden mielivaltaista rajaa. Lajit, jotka älysivät levitä Suomeen "äskettäin" eli siis noin ennen vuonna 1815 (siis ennen kuin Venäjän keisarikunta nappasi Suomen Ruotsista), saavat tämän mukaan luontaisen kansalaisoikeuden, nuoremmat saavat "tulokaslajin" leiman otsaansa.

Miksi juuri parisataa vuotta? Todennäköisesti siksi, että rajan määrittelijätkin ymmärtävät, että kaikki rajat olisivat mielivaltaisia ja 200 v on yhtä hyvä tai huono kuin jokin muu ja kuulostaa "pitkältä ajalta". Minusta ainoa jollain tavalla biologisesti kestävä määritelmä olisi se, että kaikki jääkauden jälkeen tänne levinneet ovat tulokkaita ja "alkuperäisiksi" julistettaisiin vain ne, jotka todistetusti oleskelivat nykyisen Suomen valtion alueella (veden korkeudesta tietysti riippuen) jo ennen viimeisiä jääkausia. Passin virkaa voisi hoitaa siitepölynäyte tai DNA-analyysi.

* * *

Itseäni eivät kiusaa tappotalkoot ja hysteriaa lähentelevä eliölajien julkinen leimaaminen sinänsä. Ihminen tekee niin paljon kaikenlaista höpsöä, ettei tämä liene edes pahimmasta päästä, vaikka häikäilemätöntä surmaamista usein edustaakin. Minua huolestuttaa sellaisen ajattelun levittäminen ja yleistyminen, että jonkin lajin olemassaolon hyväksyminen on oikeutetusti pienen ihmisryhmän käsissä. Tästä syystä käytän harkiten ja provosoiden ilmaisua "lajirasismi".

Virallisesti erotetaan neljä haitan lajia, joiden takia vieras laji saatellaan takaisin rajan toiselle puolelle tai deletoidaan saman tien. Terveydellinen haitta on näistä selkein ja ymmärrettävin. Palovammoja aiheuttava kasvi ei ole tervetullut. Taloudellinen haitta on sitten puhdasta tuubaa, täysin mielivaltainen ja näkökulmasta riippuva asia, kuten myös sosiaalinen haitta eli ympäristön estetiikkaan ja vastaavaan liittyvät asiat kuten lupiini. Monimutkaisin on käsite ekologinen haitta, joka edellyttää suhteellisen voimakkaita ennakko-oletuksia ja parametrejä ollakseen mitattavissa.

Minusta ihmisen ei pitäisi ruveta mestaroimaan luonnon monimuotoisuuden puolesta. Evoluutio on joka tapauksessa lyhytikäistä ja -pinnaista ihmistä vahvempi voima, jonka myllyä ei mikään laji voi välttää. Evoluutio sisältää aina myös jatkuvan muutoksen, jota vieraslajibiologi tuntuu karttelevan. Aiheesta kirjankin kirjoittanut Seppo Turunen on evoluution edessä nöyrä ja muistuttaa siitä, että ajan kanssa vahvinkin rynnistäjä yleensä talttuu ja siirtyy suureen keskijoukkoon - tai tuhoutuu. Subjektiiviset haitatkin ovat tilapäisiä.

* * *

Biologinen lajirasismi ei ole ihan sama asia kuin ihmisen toiseen ihmiseen kohdistama rasismi. Mutta ei se minusta aivan eri asiakaan ole. Siksi oma linjani on antaa kaikkien lajien kukoistaa, yritetään etsiä kauneus ja hyöty eri lajeista ja ennen muuta yritetään ymmärtää kunkin lajin rooli kokonaisuudessa. Jos tutkijat yhtäkkiä löytäisivät lupiinista kemiallisen ainesosan, joka tuhoaa syöpäkasvaimia, laji kokisi välittömästi sosiaalisen arvonnousun ja pääsisi pois haitallisten vieraslajien listalta, vaikka kaikki muu pysyisi ennallaan.

Evoluutio ei tuota lajirunsautta ja monimuotoisuutta mistään erityisestä syystä, kaikkein vähiten siksi, että ihmisen olisi hyvä olla. Minusta monimuotoisuuden salliminen ja tukeminen (mitä lajirasismi ei välttämättä ja viimekädessä edusta) ovat ihmisen puolelta järkevää laskelmointia. Muut eliöthän eivät piittaa motiiveistamme tai laskelmistamme, vaikka joutuvatkin niiden kohteiksi. Lajirasismi on uskoakseni pitkällä tähtäimellä vaarallinen asenne. Torjuvan suhtautumisen luonnon monimuotoisuuden tuottamaan lajikirjoon pitäisi olla minimissään, ei maksimissa. Eihän se erityisen tehokasta kuitenkaan koskaan ole. Mutta ihmisten asenteita se voi kasvattaa vinoon omaksi tappioksemme.


keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Epäsome

En osaa todeta tähän kärkeen napakasti, kuinka monta vuotta vauras länsimaalainen yhteiskuntamme on jo elänyt ns. somen aikakautta. En tunne aihepiiriä erityisen hyvin, koska itse harrastan vain näitä vanhanaikaisen yksisuuntaisia median muotoja kuten bloggaamista ja tviittausta. Wikipedian mukaan joka tapauksessa somen maailmanlaajuinen symboli Facebook on nyt 11-vuotias, siis tulossa teiniksi.

Erilaisten some-ohjelmistojen ja -palveluiden suosio yllätti varmaan monet nuoremmatkin, itse olen edelleenkin ihmeissäni. Tunnistan toki ne koukuttavuuden elementit, joiden avulla ihminen ensin houkutellaan ja sitten liimataan "sosiaalisuuden" pikaliimalla kiinni. Nerokasta, ei voi kiistää. Nerokasta ja samalla tavattoman ärsyttävää bisneksentekoa: Zuckerberg nauraa röhöttää eikä edes pankkiin tarvitse sitä varten lähteä.

Somen yleistä suosiota jaksan ihmetellä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. En niinkään nuorten ja nuorten aikuisten maailmassa, hehän ovat syntyneet sen keskelle. Mutta vanhemman väen, meidän ei-diginatiivien suuren joukon käyttäytymisessä kyllä riittää pohtimista. Erityisesti sen takia, että monet someen pahasti hurahtaneet tuntuvat lopettaneen senkin vähän sosiaalisuuden, mikä heissä ehkä joskus on ollut.

* * *

Olen vastikään oivaltanut, ettei somen suosiossa ole kyse aidosta sosiaalisuudesta vaan siitä, että sen avulla on niin tavattoman helppoa teeskennellä olevansa "sosiaalinen", "suosittu" ja "ajan hermolla". Kun ei ole aikaa oikein millekään muulle kuin päivityksille, ihmisen täytyy olla tavattoman tärkeä osa sitä sosiaalista maailmaa, johon hän mieltää kuuluvansa. Illuusio on helppo luoda ja jos kaikki muutkin tekevät niin, ongelmia ja kiusallisia kysymyksiä ei synny. Kaikilla on mahtavaa, ehkä suorastaan fantastista.

Muistan huvittavan näyn 1990-luvulta, jolloin some oli yhtä kuin chattailu eli tosiaikainen jutustelu kavereitten kanssa. Meillä oli Tikkurilan kirjaston musiikkiosastolla kaksi yleisölle tarkoitettua internet-päätettä, toki ensi sijassa tiedonetsintään, mutta näille kahdelle romanipojalle jotain aivan muuta. He istuivat tuntitolkulla siinä vierekkäin ja chattailivat - toisilleen. Kun ihmettelin asiaa ääneen, toinen totesi vain, että se on kato nykyaikainen tapa.

2010-luvulle tultua näky on muuttunut vain sen verran, että tuo jutustelu on siirtynyt hoidettavaksi kännyköillä, joita täysin perusteetta ja aiheetta kutsutaan "älylaitteiksi", kun tarkoitetaan teknistä monipuolisuutta ja korkeaa hintaa. Olen lukuisia kertoja junassa ja bussissa seurannut sivusta, kuinka kaverukset viettävät koko ajan näpyttelemällä kännykkää. Tuskin siinä toisilleen viestittelevät, mutta ehkä molemmat jonkun kolmannen kanssa. Outoa.

* * *

Väline - tai pitää varmaan puhua käyttäytymiskulttuurista -, joka tekee ihmisistä laitteeseen keskittyneitä zombeja, ei mielestäni ansaitse sosiaalisen vaan epäsosiaalisen median nimen. Epäsome on ilmiön todellinen olemus, kun fyysisyys, silmiin katsominen vähenee, vaikka puheen ja visuaalisten viestien määrä onkin kasvanut tähtitieteellisiin lukuihin. Minusta ilman toisen ihmisen silmiin katsomista ei voi olla sosiaalisuutta.

Aidon, suoran ja välittömän kontaktin saaminen nuoreen edellyttää nykyään määrätietoista komentelua ja kännykkäkieltoa, eikä siltikään puhuta erityisen pitkäaikaisista ilmiöistä. Mutta voiko ruveta komentelemaan > 60-vuotiasta, jonka pitää tuon tuostakin tarkistaa "viestejä" ja varmistaa, ettei vaan jotain tärkeää ole tapahtunut jossain jollekulle?

En kuvittele, että tälle kukaan enää mahtaa yhtään mitään. Epäsome koukuttaa ja osa ihmisistä jää pysyvästi siihen koukkuun. Mutta jaksan toivoa, että edes osa näpyttelijöistä jossain vaiheessa tajuaa, että kyseessä on melkein aina sijaistoiminto, johon parasta lääkettä on aito keskustelu, yhdessä tekeminen tai vain oleminen yhdessä. Katso toista ihmistä silmiin!

torstai 12. marraskuuta 2015

Miksi en ole vegaani, vaikka voisin ihan hyvin ollakin

Lähimmäisissäni on useita kasvissyöjiä eli vegetaristeja ja muutamia vegaaneja eli kaiken eläinperäisen aineksen torjujia. Kun itsekin suhtaudun eläinten hyvinvointiin vakavasti, olen joutunut useita kertoja elämässäni pohtimaan suhtautumistani tähän asiaan.

Eläinperäisen ravinnon torjumiseen on tarjolla monenlaisia perusteluja, joista osa on rationaalisia, osa ei. Uskon laskelmiin, joiden mukaan ihmiskunnan siirtyminen pääosin kasvispohjaiseen ruokavalioon olisi ekologisesti viisasta, myös ihmisen itsensä tulevaisuuden kannalta. Luotan myös niihin tutkimustuloksiin, joiden mukaan monet ns. elintasosairaudet ovat kytköksissä lihan syöntiin, varsinkin paistetun. Ja varsinkin nitraattipitoisen makkaran.

Ymmärrän myös monia ei-rationaalisia eli eettisiä perusteluita. En minäkään pistäisi suuhuni koiran lihaa ja tuskin saisin nieltyä vasikan tai karitsan lihaa. Teollinen eläinten kasvattaminen ja teurastaminen ovat täynnä jättimäisiä eettisiä ongelmia, vaikka hypättäisiin yli sen peruskysymyksen, onko ylipäätään moraalisesti oikein syödä viattoman eläimen lihaa.

Vähiten näkemykseeni vaikuttavat uskonnolliset ja vastaavat normit, joiden monimutkaisuus ja usein naurettavaksi äityvä epäjohdonmukaisuus eivät yksinkertaisesti vakuuta. Täysin vegaania uskonnollista näkemystä ei taida olla olemassakaan. Sitä paitsi uskonnollisilla ruokakielloilla ei tähdätä eläimen hyvään vaan maallisen vallan vahvistamiseen. Ei kiinnosta.

* * *

Omaa ajatteluani rajaa voimakkaasti se, että näen sekä ihmisen että eläimet ja muut eliöt suuren biologisen kokonaisuuden osina. Biologisen järjestelmän moralisointi ei onnistu millään konstilla, koska se ei piittaa siitä, mitä me ihmiset ajattelemme tai teemme. Tai emme tee. Elollinen luonto rakentuu toisten eliöiden syömisen ja muun hyväksikäytön varaan. Se on fakta, joka ei filosofoinneilla miksikään muutu. Luonto ei ole huomaavainen.

Mutta vaikka luonnossa esiintyy vain evoluution tuottamaa kasvissyöntiä, ymmärrän ihmisen kykenevän ainakin johonkin rajaan saakka irrottautumaan biologisesta väistämättömyydestä. Teoriassa kaikki maailman ihmiset voitaisiin pakottaa kasvissyöjiksi ilman että siitä seuraisi mitään muuta kuin pahaa mieltä lihasta pitävien joukossa ja ehkä hiukan maltillisempia urheilutuloksia voimalajeissa. Suuri osa Intiaa elää koko ajan tällaisessa maailmassa.

Koska arvelen rationaalisesti kasvissyönnin olevan ekologisesti eli globaalisti lihansyöntiä parempi vaihtoehto, arvostan ja kunnioitan lähimmäisteni ratkaisuja ryhtyä kasvissyöjäksi. Omassa taloudessanikin syödään enemmän kasvis- kuin lihapohjaisia aterioita. Se on terveellistäkin. En silti itse aio ryhtyä vegaaniksi, en edes oikeaksi vegetaristiksi.

* * *

Olen kohtuuteen pyrkivä sekasyöjä, koska se on näkemykseni mukaan biologisesti ja ekologisesti mielekäs ratkaisu siinä maailmassa, jossa ihminen nyt elää (se ei ole ihanteellinen). Vältän käytännössä naudanlihaa, jonka ekologinen jalanjälki on kaikkein raskain, enkä missään tapauksessa suostu syömään vasikkaa tai karitsaa. Mutta en pysty perustelemaan itselleni, miksi elämänsä jo elänyttä eläintä ja sen biomassaa ei kuoleman jälkeen käytettäisi elävien hyväksi. Hyvän elämän elänyt sika sopii elämänsä ehtoolla valmistaa halukkaille ravinnoksi oikein mainiosti kuten myös kutemaan ehtinyt vapaa kala.

Olen sekasyöjä myös sen takia, etten pysty tekemään aatteellisten vegaanien lailla tiukkaa eroa eläinten ja muiden eliöiden välillä. Vegaaninkin jokainen suupala sisältää hyvin pienikokoisia eläimiä, niitä ei voi noukkia erilleen pinseteilläkään. Vielä vaikeampaa minun olisi torjua eläinperäisiä, mutta tappamatta saatavia hyödykkeitä kuten hunajaa tai juustoa. Haluaisin toki, että jokainen vasikka saisi lutkuttaa äitinsä maidon, mutta kun näin ei kuitenkaan tapahdu vain siksi, että jätän juustoni ostamatta, en pysty kokemaan lypsetystä maidosta valmistettua ruokaa eettisenä ongelmana.

Sitäkin jaksan pohtia, miksi eläin- ja kasvikunnan rajan eri puolilla vallitsee ihmisen näkökulmasta eri etiikka. Nyt on jo todistettu, että taskuravut kokevat kipua. Entä jos myös kasvit kuitenkin kokevat kipua tai ainakin stressiä, kun ihminen nostaa ne maasta juurineen tai silpaisee terävällä veitsellä halki. Kasveilla ei ole surullista ilmettä senkään vertaa kuin taskuravuilla, mutta mitä me loppujen lopuksi tiedämme kasvien tuntemuksista. Ne kuitenkin kykenevät aistimaan monia asioita. Entä jos se porkkana kuitenkin stressaantuu, kun tyytyväinen vegaani pureskelee sen mahaansa?



sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Con Air Koivunen

Kirjallisuus ja elokuvateollisuus ovat vuosikymmenien ajan rakentaneet vähemmän mairittelevaa kuvan Yhdysvaltain vankiloista. Osa kuvauksista on toki olevinaan jostain dystooppisesta tulevaisuudesta, joka muistuttaa kovasti sitä kauhukuvaa, joka ns. länsimaissa on voimassa, kun puhutaan venäläisestä tai turkkilaisesta vankilasta.

Luin juuri suomalais-yhdysvaltalaisen Tapani Koivusen raportin Amerikkalainen painajainen : Vuoteni USA:n vankiloissa (Atena 2015). Nimi on tahattomasti vähättelevä, niitä vuosia kertyi lopulta kaikkiaan kolme. Koivusen todistus on aika painava, koska Yhdysvallat on ollut hänelle ihanne ja toinen kotimaa. Kyseessä ei siis ole jonkun kiukkuisen hipin purkaus.

Tässä ei ole tarkoitus pohtia Koivusen mahdollista syyllisyyttä,  hänen oma näkemyksensä puhuu puolestaan. Sen sijaan mieli tekee ääneen pohtia sitä suunnatonta ristiriitaa, joka julkisen propagandan ja todellisuuden välillä vallitsee demokratian mallimaana itseään pitävässä maassa. Vaikka Koivusen karu kertomus ei sisällä välttämättä mitään yksittäistä uutista, tuntuu suomalaisen yrittäjän tarina jostain syystä erityisen kafkamaiselta.

* * *

Yhdysvalloissa ei juuri peitellä sitä, että oikeusjärjestelmän tavoitteena on rankaiseminen ja kostaminen. Sen sijaan sitä ei mielellään sanota ääneen, että sikäläinen oikeusjärjestelmä palvelee ensi sijassa rankaisuteollisuutta, ei oikeutta. Kaupallisen vankilajärjestelmän ongelmista sentään silloin tällöin on uutisia, vaikka sen pääuutisen pitäisi olla, että oikeusjärjestelmän tehtävänä on tuottaa vankilateollisuudelle raaka-ainetta eli ihmisiä, joiden vapauden riistämällä voidaan tehdä rahaa.

Koivusen kuvaama järjestelmä on läpimätä kaikilta osiltaan, eikä sen kynsiin joutunutta välttämättä auta edes valkoinen nahka ja yrittäjätausta. Kun joku riittävän korkealla hierakkiassa kääntää peukalonsa alas, ihminen kadottaa kaikki oikeutensa. Koivusen tarinaa on vaikea uskoa todeksi, ja silti hänellä oli paljon useimmilta muilta vangeilta puuttuvia tekijöitä puolellaan.

Kysymys ei ole vain asenteellisista tuomareista, kelvottomista asianajajista tai sadistisista vartijoista. Kysymys on siitä, että tällaiseksi järjestelmä on tietoisesti rakennettu. Sen tarkoitus ei ole etsiä totuutta vaan tehdä rahaa mahdollisimman monelle tiskin väärällä puolelle joutuneiden kustannuksella. Vapautensa menettäneitä kuppaavat kaikki, kaikilla tasoilla, koko ajan. Kysymys ei ole huonosta onnesta, kysymys on hyödyntämisjärjestelmästä.

* * *

Vankilateollisuuden ongelmat eivät saa kaipaamaansa huomiota, koska yleisen ajattelutavan mukaan on vain hyvä, ettei rikollisilla ole liian lokoisat oltavat. Suomessakin tuntuu koko ajan yleistyvän ajattelu, että oikeusjärjestelmän täytyy tähdätä rikoksesta tuomitulle kostamiseen. Vapauden riisto ei riitä, täytyy riistää myös ihmisoikeudet. Suomessa se ei ole ihan helppoa, Yhdysvalloissa se näyttää olevan vakiotilanne.

Vankilajärjestelmään joutuu tietysti ihan oikeitakin rikollisia, joiden pitäminen poissa muitten ihmisten elämästä on mitä toivottavinta. Yhdysvalloissa istuu kaikista maailman vangeista neljäsosa, vaikka maailman asukkaista siellä on vain 4%. Tämä ei johdu siitä, että jenkit olisivat keskimääräistä taipuvaisempia rikollisuuteen vaan siitä, että rikollisuuden määritelmät on kirjoitettu vankilateollisuutta suosiviksi. Bisnes edellyttää, että häkkiin heitetään tietty määrä ihmisiä koko ajan. Viime kädessä asia hoidetaan tiukentamalla määritelmiä. Tuomioiden pituudet ovat suomalaisittain täysin käsittämättömiä ja epäinhimillisiä.

Yhdysvalloissa kehuskellaan mielellään demokraattisilla perusoikeuksilla ja "vapaudella". Sikäläisessä oikeus- ja vankilajärjestelmässä ei oikeuksia tai vapauksia ilmaannu ilman rahaa. Köyhällä vangilla ei ole yhtään mitään, hän on vain raaka-ainetta. Tapani Koivusen kokema ei ollut edes pahimmasta päästä, vaikka se painajaisen nimensä hyvin ansaitsee.

* * *

Mitä se meille kuuluu, miten Yhdysvallat on järjestänyt oikeus- ja vankilaolonsa? Pitikö mennä suhmuroimaan sikäläisten sutkien veikkojen kanssa? Koivusen "rikos" oli luottaa muiden rehellisyyteen. Järjestelmä sai tekosyyn (sille on sama, kuka tuomitaan, kunhan tuomitaan), eikä päästänyt otettaan vapaaehtoisesti.

Koivusen kuvaama oikeus- ja vankilajärjestelmä on todellisuutta edelleen. Se toimii ja voi hyvin maassa, joka on koko ajan sormi ojossa kertomassa muille, miten ihmisoikeuksia pitäisi toteuttaa. Guantánamon keskitysleiri on edelleen purkamatta. Se ei muodollisesti ole osa Koivusen kokemaa järjestelmää, mutta se kumpuaa samasta sairaasta koston ja taloudellisen hyödyntämisen ajattelutavasta.

Yhdysvallat on niin iso toimija, että sen sairaasta mielestä kärsivät myös ulkopuoliset. Syyttömistä puhumattakaan.


lauantai 7. marraskuuta 2015

Närkästynyt, ei kateellinen

Hesarin nykyään paras kolumnisti (kun Jani Kaaro poistui tai poistettiin kuvioista) Riku Rantala kirjoitti terävästi ja osuvasti kateuden globaalista yleisyydestä ja siitä, kuinka kateuskortti nousee heti, kun kansalaiset ilmaisevat närkästyksensä tuloerojen kasvusta eli yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta.

Rantalan kiteytys on niin hyvä, että oikein kadehdittaa, etten ole siihen itse kyennyt. Olen siis avoimesti kateellinen. Mutta olenko kateellinen maailman rikkaalle 1%:lle tai edes sille kaikkein rikkaimmalle promillelle? Haluaisinko itse olla rikas?

Tämähän on perinteisesti niitä kysymyksiä, joihin ei ole oikeaa vastausta. Jos vastaa myöntävästi, astuu ahneitten ja kateellisten joukkoon. Jos vastaa kieltävästi, syytetään valehtelijaksi, koska muka "kaikkihan todellisuudessa haluavat olla rikkaita". Näin meille ainakin uskotellaan Yhdysvalloissa kaikkien ajattelevan. Ja nykyään myös Suomessa, Euroopan yhdysvaltalaisimmassa yhteiskunnassa.

Ei, en haluaisi olla rikas. Kirjoitan tämän tekstin perusteluksi omalle näkemykselleni. En väitä, että se on kaikkien ei-rikkaiden näkemys. Mutta uskon vakaasti, etten ole ainoa näin ajatteleva.

* * *

En ole koskaan ollut ns. rutiköyhä, mutta olen vuonna 1949 syntyneenä tuntenut myös aineellisen niukkuuden. Kun olin pieni lapsi, vanhempani puhuivat aina rahasta, siis sen puutteesta. Alemman keskiluokan töölöläisperheessä ei nähty nälkää, mutta ei kauhean paljon mitään muutakaan. Joulukuusi oli komea, mutta sen alla oli vain muutamia paketteja.

Vähävaraisuus ei ole ei-rikkautta vaan sitä, että raha ei riitä perustarpeisiin. Suurin osa maailman ihmisistä ei ole rikkaita eikä heistä koskaan sellaisia tulekaan. Rikas ihminen on aina ollut anomalia, poikkeus. 1970-luvun Suomessa kellään tuntemallani ihmisellä ei ollut paljon rahaa. Kaikki tulivat juuri ja juuri toimeen. Välittivät ehkä sen takia toisistaan. Se oli järkevääkin.

Rikkaita on aina ollut, sekä absoluuttisesti että varsinkin suhteellisesti. Varallisuudella on taipumus kasautua, koska se kytkeytyy yleensä valtaan. Jokainen yritys rikkoa tuo yhteys on epäonnistunut. Valta on edelleen varallisuutta ja varallisuus valtaa.

* * *

En halua olla rikas, minulle riittää kohtuullinen toimeentulo. Jos yllättäen rikastuisin, pyrkimykseni olisi ripeästi jakaa tuo ylimäärä pois itseltäni erilaisiin rahaa kaipaaviin kohteisiin (niistähän ei maailmalla ole pulaa). Kun ihmisellä on enemmän kuin hän tarvitsee, ihminen muuttuu. Todelliset arvot, rakkaus, terveys, hyvän olon tunne korvautuvat huolella siitä, miten varmistaa tuon tarpeettoman ylimäärän säilyminen. Se on kuolettava huoli.

Kyllä varallisuudella voi ratkaista yksinkertaisia ongelmia. Ihmisen onnellisuuteen rikkauden suhde on kuitenkin ristiriitainen. Tutkimusten mukaan raja tulee nopeasti vastaan, lisärikkaus ei lisää onnellisuutta vaan murheita. Puhumattakaan siitä, mitä hirveyksiä rikastumisen himo saa ihmiset tekemään muille ja itselleen.

En ole kateellinen rikkaille, vaikka voisin ilahtuakin pienestä lisätulosta. Mutta olen närkästynyt, pysyvästi närkästynyt siitä, että varallisuus on jakautunut niin epätasa-arvoisesti ja että osa ihmisistä aktiivisesti toimii niin, ettei tuo epäsuhta pienenisi vaan kuilu sen kun kasvaisi. Se on raivostuttavaa ilmenemismuodostaan riippumatta. Miljardööri ei ole tuhat kertaa närkästyttävämpi kuin Kokoomusta äänestävä ja rikkaiden ideologiaa edistävä palkkarenki.

Joten ei kannata sitä kateuskorttia ainakaan minulle nostella.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Kaiken takana on virus

Matti Jalasvuori: Virus - Elämän synnyttäjä, kuoleman kylväjä, ajatusten tartuttaja. - Docendo 2015.

Kirjan kansi tuo - valitettavasti - mieleen lukion oppikirjat. Mutta ei sisältö. Virologi Matti Jalasvuori on ilahduttavan omalla tavallaan tiedettä popularisoiva tutkija, jonka poikamainen huumori muistuttaa jollain tavalla Kari Enqvististä, vaikka puhummekin eri sukupolvien kirjoittajista.

Virus on toki kirja myös viruksista, mutta ei millään muotoa pelkästään niistä. Jalasvuori on hylännyt rohkeasti perinteisen mallin ja kuljettaa pohdintojaan suomatta ajatustakaan sille, joka odotti systemaattista virusten ruumiinavausta. Kyllä hän sitäkin tekee, mutta vain kuin on sopiva hetki ja paikka.

Varsinaisesti Jalasvuorta askarruttavat elämän arvoitus ja maailmankaikkeuden rakenne. Molempiin hän kytkee virukset sekä mielenkiintoisella että ajattelemaan haastavalla tavalla. En kuitenkaan paljasta miten, jotta pakotan jotkut tämän tekstin mahdollisista lukijoista tarttumaan kirjaan ja lukemaan sen itse.

* * *

Jalasvuori käyttää merkittävän osan kirjasta etsimällä ja löytämällä virusten toimintamalleja myös muissa mittakaavoissa. Maailmankaikkeuden lisäksi paljon huomiota saavat meemit eli kulttuuriset virukset, joiden elämäntapoja Jalasvuori onnistuu pohtimaan varsin tuoreella tavalla.

Uskonnot ja jumalat ovat Jalasvuoren maailmanselityksessä menestyksekkäitä meemejä, jotka eivät ole vuosituhansienkaan vieriessä menettäneet kykyään levitä ja infektoida yhä uusia ihmisjoukkoja. Voi tietysti olla, etteivät paavi ja uskonnollinen poliisi oikein innostu tästä mielikuvasta. Hyvin perusteltu se kuitenkin on.

Minusta vielä rankempi väite on, että evoluutiotakin ohjaisi jonkinlainen viruksilta lainattu taktiikka. Jalasvuori tuntuu olevan vakuuttunut siitä, että ilman viruksia ja niiden esimerkkiä ei olisi elämää eikä evoluutiota. Ajatus on mielenkiintoinen, vaikka monella tavalla lisätodisteita kaipaava.

* * *

Kuten arvata saattaa, virusten tutkijalta kysytään toistuvasti, ovatko ne virukset eläviä vai eivät. Jalasvuori onnistuu yllättämään lukijan tekemällä vastakysymyksen, "Onko sillä loppujen lopuksi väliä?" Mikään ei muutu, vaikka virus todettaisiin eliöksi (useimmat virologit eivät näytä niitä eliöinä pitävän). Virusten keskeinen rooli miltei kaikessa ei riipu määritelmistä. Emmehän me osaa yksiselitteisesti määritellä edes elämää. Jos nyt silläkään on erityistä merkitystä.

Jalasvuoren vapaa mieli pohdiskelee kosmologian filosofisia ulottuvuuksia varsin asiantuntevasti, vaikka tutkija kertookin jättäneensä tähtitieteen opinnot loputtomiin integraalilaskentoihin. Toisaalta näitä pohdintoja voi lukea myös ääneenajatteluna, jonka tarkoitus ei ole ehdottaa, vaan kieputtaa ajatuksia. Mittakaavat ja aikaskaalat ovatkin sellaisia, ettei liika realismi tuo lisäarvoa.

Jalasvuoren kirjan olisin suonut näkeväni tieto-Finlandian ehdokkaiden joukossa, mutta kai tuo kansi jo pilasi mahdollisuudet. Tai ehkä raatilaiset ihmettelivät laillani, miksi Jalasvuori puhuu kautta kirjan "kristalleista", kun hän kuitenkin tarkoittaa arkisia kiteitä.Muuten Jalasvuori kirjoittaa sujuvasti ja oikoluvun jäljiltä on jäänyt erittäin vähän kirjoitusvirheitä. Se on nykyään harvinaista.


sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Tuleeko Hitler-aho?

Perussuomalaisten laaja kannatus - tätä kirjoitettaessa se on ollut gallup-alamäessä, mutta PS on edelleen hallituksessa - on saanut herkimmät painamaan fasismi-hälytintä. Jyrkimmät eivät kaihda kutsumasta puoluetta suoraan päin naamaa fasistiseksi, vähän harkitsevammat taas sanovat, että puolueessa on fasistinen elementti.

Jos "fasistisella" tarkoitetaan kansallishenkistä äärioikeistoa, joka on valmis väkivaltaan ja demokraattisten kansalaisvapauksien kumoamiseen, Perussuomalaiset ei ole fasistinen puolue. Silti on ilmeistä, että puolueessa on toiminut ja toimii edelleen yksilöitä, joiden ajattelua voidaan kuvata myös adjektiivilla fasistinen.

Onko kysymys hajanaisesta joukosta yksilöitä puolueessa ja sen liepeillä, vai toimiiko Perussuomalaisten sisällä ja puheenjohtaja Timo Soinin tieten vaikkei välttämättä siunauksella fasistista vallankäyttöä suosiva ryhmä? Saattaa hyvinkin toimia.

* * *

Bobrikovin murhaajan haudalla paistatellut ja sittemmin lähinnä selitellyt kansanedustaja Olli Immonen on Suomen Sisu -nimisen järjestön puheenjohtaja. Suomen Sisuun ovat kuuluneet tai kuuluvat edelleen myös europarlamentaarikko Jussi Halla-aho sekä kansanedustajat Juho Eerola ja James Hirvisaari, joka tosin sai potkut Perussuomalaisista, kun oli kutsunut avoimesti natsistisen Seppo Lehdon Eduskuntaan kättään nostelemaan. No, hölmöilystä voi joutua maksamaan.

Ulkopuoliset lähinnä arvuuttelevat, onko Suomen Sisu se työkalu, jonka avulla Suomen hajanainen äärioikeisto kokoaa voimansa singahtaakseen yhtenä päivänä alienin tavoin Perussuomalaisten kuolemaantuomitusta ruhosta. Kun on seurannut Olli Immosen viimeaikaisia esiintymisiä, on kyllä ollut aika vaikea nähdä Suomen tulevaa valtakunnankansleria lavalla. Noin mitättömällä karismalla ei taida kansanedustajaa isommaksi edetä.

Yleisin arvelu taitaa olla, että naruja vetelee taustalla Jussi Halla-aho, vaikka näyttääkin viettävän leppoisia varhaiseläkepäiviä Brysselissä. Timo Soini suhtautuu Halla-ahoon niin varovaisesti, että joko miehillä on keskinäinen yya-sopimus tai sitten Soini on äärioikeistolaisempi kuin haluaa näyttää. Itse uskon, että yya-sopimus on olemassa. Soini on äärikonservatiivi, mutta ei natsi.

* * *

Onko Jussi Halla-aho ideologisesti fasisti? Sen perusteella, mitä hän on julkisesti puhunut ja kirjoittanut, tällaista johtopäätöstä on hankala tehdä. Halla-aho on keskittynyt lähinnä kolmen asian vastustamiseen: maahanmuuton, islamin ja ruotsin kielen. Hän on jyrkästi torjunut syytökset rasismista, mutta moni pitää hänen jyrkkiä näkemyksiään selvästi rasistisina ja aateperinnöllisesti lähinnä 1930-lukulaisen äärikansallismielisyyden työn jatkajana.

Jussi Halla-ahon muutamaan asiaan keskittynyt ohjelma on saanut laajaa kannatusta Suomessa, eurovaaleissa häntä äänesti yli 80000 ihmistä. Nuo äänet ovat tulleet hyvin nuivalla ja epäseksikkäällä ulkoisella esiintymisellä. Voi vain kuvitella suosion määrän, jos Halla-ahossa olisi edes hitusen esiintyjää ja lava-karismaa. Matka Suomen Hitleriksi tuntuu uskomattoman pitkältä.

Epäluuloisimmat ajattelevat, että Halla-aho peittelee todellista agendaansa ja että maahanmuutto- ja islam-vastaisuus on vain julkisuuteen tarkoitettu huippu, jolla kerätään protestiääniä. Jos Halla-aho pääsee käsiksi isompaan valtaan, ei-toivottujen kansalaisten kirjo kasvaa nopeasti, näin pelkäävät jyrkimmät antifasistit meillä ja varsinkin Ruotsissa. Näinkin voi toki olla.

* * *

Pidän Suomen Sisua ja Halla-ahoa uhkana kansalaisvapauksille, mutta en kovin suurena. Vaikka sitä ei yleisestä kielenkäytöstä aina arvaisi, 2010-luvun Suomi ja maailma eivät ole samassa jamassa kuin 1930-luvulla. Fasistisille ajatuksille ja toimille on aina jonkin verran kysyntää, mutta kokonaan toinen asia on, riittääkö pontta muistomerkeillä seisoskelua enemmän. Näyttö on ollut aika mitätöntä.

Suoraan sanoen pidän Björn Wahlroosin henkilöimän ideologian edustamaa vaaraa suurempana kuin Jussi Halla-ahon. Jälkimmäisen suosio talttuu sillä, että maahanmuuttopuheet muutetaan realistisiksi ja islamin kulttuurinen liehittely (tahallinen ja tahaton) lopetetaan. Sen sijaan wahlroosilaisuus on tunkeutunut niin syvälle suomalaisen yhteiskunnan eliittiin, että sen juurimiseen ei riitä sukupolvenkaan työ. Jos niitä juurijoita edes löytyy, kun koko eliitti ryhtyy puolustustoimiin.

Ei meillä avoimella fasismilla kansansuosiota saa. Schaumanin haudalla seisoi aika vähäverinen joukko. Mutta jos sen taitavasti käärii mieliä kiihdyttäviin aiheisiin, joita eliitti ei halua kunnolla käsitellä, mitä tahansa voi tapahtua. Jos fasistiset argumentit törmäävät ylimieliseen selänkääntöön, käy kuten Ruotsissa. Sitä virhettä ei saa päästää tapahtumaan.


(Kuvassa on Halla-ahon oma vaalimainos vuodelta 2011.)