Närkästynyt, ei kateellinen

Hesarin nykyään paras kolumnisti (kun Jani Kaaro poistui tai poistettiin kuvioista) Riku Rantala kirjoitti terävästi ja osuvasti kateuden globaalista yleisyydestä ja siitä, kuinka kateuskortti nousee heti, kun kansalaiset ilmaisevat närkästyksensä tuloerojen kasvusta eli yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta.

Rantalan kiteytys on niin hyvä, että oikein kadehdittaa, etten ole siihen itse kyennyt. Olen siis avoimesti kateellinen. Mutta olenko kateellinen maailman rikkaalle 1%:lle tai edes sille kaikkein rikkaimmalle promillelle? Haluaisinko itse olla rikas?

Tämähän on perinteisesti niitä kysymyksiä, joihin ei ole oikeaa vastausta. Jos vastaa myöntävästi, astuu ahneitten ja kateellisten joukkoon. Jos vastaa kieltävästi, syytetään valehtelijaksi, koska muka "kaikkihan todellisuudessa haluavat olla rikkaita". Näin meille ainakin uskotellaan Yhdysvalloissa kaikkien ajattelevan. Ja nykyään myös Suomessa, Euroopan yhdysvaltalaisimmassa yhteiskunnassa.

Ei, en haluaisi olla rikas. Kirjoitan tämän tekstin perusteluksi omalle näkemykselleni. En väitä, että se on kaikkien ei-rikkaiden näkemys. Mutta uskon vakaasti, etten ole ainoa näin ajatteleva.

* * *

En ole koskaan ollut ns. rutiköyhä, mutta olen vuonna 1949 syntyneenä tuntenut myös aineellisen niukkuuden. Kun olin pieni lapsi, vanhempani puhuivat aina rahasta, siis sen puutteesta. Alemman keskiluokan töölöläisperheessä ei nähty nälkää, mutta ei kauhean paljon mitään muutakaan. Joulukuusi oli komea, mutta sen alla oli vain muutamia paketteja.

Vähävaraisuus ei ole ei-rikkautta vaan sitä, että raha ei riitä perustarpeisiin. Suurin osa maailman ihmisistä ei ole rikkaita eikä heistä koskaan sellaisia tulekaan. Rikas ihminen on aina ollut anomalia, poikkeus. 1970-luvun Suomessa kellään tuntemallani ihmisellä ei ollut paljon rahaa. Kaikki tulivat juuri ja juuri toimeen. Välittivät ehkä sen takia toisistaan. Se oli järkevääkin.

Rikkaita on aina ollut, sekä absoluuttisesti että varsinkin suhteellisesti. Varallisuudella on taipumus kasautua, koska se kytkeytyy yleensä valtaan. Jokainen yritys rikkoa tuo yhteys on epäonnistunut. Valta on edelleen varallisuutta ja varallisuus valtaa.

* * *

En halua olla rikas, minulle riittää kohtuullinen toimeentulo. Jos yllättäen rikastuisin, pyrkimykseni olisi ripeästi jakaa tuo ylimäärä pois itseltäni erilaisiin rahaa kaipaaviin kohteisiin (niistähän ei maailmalla ole pulaa). Kun ihmisellä on enemmän kuin hän tarvitsee, ihminen muuttuu. Todelliset arvot, rakkaus, terveys, hyvän olon tunne korvautuvat huolella siitä, miten varmistaa tuon tarpeettoman ylimäärän säilyminen. Se on kuolettava huoli.

Kyllä varallisuudella voi ratkaista yksinkertaisia ongelmia. Ihmisen onnellisuuteen rikkauden suhde on kuitenkin ristiriitainen. Tutkimusten mukaan raja tulee nopeasti vastaan, lisärikkaus ei lisää onnellisuutta vaan murheita. Puhumattakaan siitä, mitä hirveyksiä rikastumisen himo saa ihmiset tekemään muille ja itselleen.

En ole kateellinen rikkaille, vaikka voisin ilahtuakin pienestä lisätulosta. Mutta olen närkästynyt, pysyvästi närkästynyt siitä, että varallisuus on jakautunut niin epätasa-arvoisesti ja että osa ihmisistä aktiivisesti toimii niin, ettei tuo epäsuhta pienenisi vaan kuilu sen kun kasvaisi. Se on raivostuttavaa ilmenemismuodostaan riippumatta. Miljardööri ei ole tuhat kertaa närkästyttävämpi kuin Kokoomusta äänestävä ja rikkaiden ideologiaa edistävä palkkarenki.

Joten ei kannata sitä kateuskorttia ainakaan minulle nostella.