Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Epäsome

En osaa todeta tähän kärkeen napakasti, kuinka monta vuotta vauras länsimaalainen yhteiskuntamme on jo elänyt ns. somen aikakautta. En tunne aihepiiriä erityisen hyvin, koska itse harrastan vain näitä vanhanaikaisen yksisuuntaisia median muotoja kuten bloggaamista ja tviittausta. Wikipedian mukaan joka tapauksessa somen maailmanlaajuinen symboli Facebook on nyt 11-vuotias, siis tulossa teiniksi.

Erilaisten some-ohjelmistojen ja -palveluiden suosio yllätti varmaan monet nuoremmatkin, itse olen edelleenkin ihmeissäni. Tunnistan toki ne koukuttavuuden elementit, joiden avulla ihminen ensin houkutellaan ja sitten liimataan "sosiaalisuuden" pikaliimalla kiinni. Nerokasta, ei voi kiistää. Nerokasta ja samalla tavattoman ärsyttävää bisneksentekoa: Zuckerberg nauraa röhöttää eikä edes pankkiin tarvitse sitä varten lähteä.

Somen yleistä suosiota jaksan ihmetellä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. En niinkään nuorten ja nuorten aikuisten maailmassa, hehän ovat syntyneet sen keskelle. Mutta vanhemman väen, meidän ei-diginatiivien suuren joukon käyttäytymisessä kyllä riittää pohtimista. Erityisesti sen takia, että monet someen pahasti hurahtaneet tuntuvat lopettaneen senkin vähän sosiaalisuuden, mikä heissä ehkä joskus on ollut.

* * *

Olen vastikään oivaltanut, ettei somen suosiossa ole kyse aidosta sosiaalisuudesta vaan siitä, että sen avulla on niin tavattoman helppoa teeskennellä olevansa "sosiaalinen", "suosittu" ja "ajan hermolla". Kun ei ole aikaa oikein millekään muulle kuin päivityksille, ihmisen täytyy olla tavattoman tärkeä osa sitä sosiaalista maailmaa, johon hän mieltää kuuluvansa. Illuusio on helppo luoda ja jos kaikki muutkin tekevät niin, ongelmia ja kiusallisia kysymyksiä ei synny. Kaikilla on mahtavaa, ehkä suorastaan fantastista.

Muistan huvittavan näyn 1990-luvulta, jolloin some oli yhtä kuin chattailu eli tosiaikainen jutustelu kavereitten kanssa. Meillä oli Tikkurilan kirjaston musiikkiosastolla kaksi yleisölle tarkoitettua internet-päätettä, toki ensi sijassa tiedonetsintään, mutta näille kahdelle romanipojalle jotain aivan muuta. He istuivat tuntitolkulla siinä vierekkäin ja chattailivat - toisilleen. Kun ihmettelin asiaa ääneen, toinen totesi vain, että se on kato nykyaikainen tapa.

2010-luvulle tultua näky on muuttunut vain sen verran, että tuo jutustelu on siirtynyt hoidettavaksi kännyköillä, joita täysin perusteetta ja aiheetta kutsutaan "älylaitteiksi", kun tarkoitetaan teknistä monipuolisuutta ja korkeaa hintaa. Olen lukuisia kertoja junassa ja bussissa seurannut sivusta, kuinka kaverukset viettävät koko ajan näpyttelemällä kännykkää. Tuskin siinä toisilleen viestittelevät, mutta ehkä molemmat jonkun kolmannen kanssa. Outoa.

* * *

Väline - tai pitää varmaan puhua käyttäytymiskulttuurista -, joka tekee ihmisistä laitteeseen keskittyneitä zombeja, ei mielestäni ansaitse sosiaalisen vaan epäsosiaalisen median nimen. Epäsome on ilmiön todellinen olemus, kun fyysisyys, silmiin katsominen vähenee, vaikka puheen ja visuaalisten viestien määrä onkin kasvanut tähtitieteellisiin lukuihin. Minusta ilman toisen ihmisen silmiin katsomista ei voi olla sosiaalisuutta.

Aidon, suoran ja välittömän kontaktin saaminen nuoreen edellyttää nykyään määrätietoista komentelua ja kännykkäkieltoa, eikä siltikään puhuta erityisen pitkäaikaisista ilmiöistä. Mutta voiko ruveta komentelemaan > 60-vuotiasta, jonka pitää tuon tuostakin tarkistaa "viestejä" ja varmistaa, ettei vaan jotain tärkeää ole tapahtunut jossain jollekulle?

En kuvittele, että tälle kukaan enää mahtaa yhtään mitään. Epäsome koukuttaa ja osa ihmisistä jää pysyvästi siihen koukkuun. Mutta jaksan toivoa, että edes osa näpyttelijöistä jossain vaiheessa tajuaa, että kyseessä on melkein aina sijaistoiminto, johon parasta lääkettä on aito keskustelu, yhdessä tekeminen tai vain oleminen yhdessä. Katso toista ihmistä silmiin!

2 kommenttia:

  1. "monet someen pahasti hurahtaneet tuntuvat lopettaneen senkin vähän sosiaalisuuden, mikä heissä ehkä joskus on ollut"

    No hooooo! Lisää nyt ainakin paasaukseesi että se koskee terveitä ja voimallisia ihmisiä.

    Entäs jos ilman somea ei olisi mitään kontakteja? Jos elämä ilman somea olisi lähes hermeettisen eristäytynyttä? Vieraiden kutsuminen kotiin tietää äärimmäistä ponnistusta. Kynnyksen saa vuoren korkuiseksi pelko siitä, että tuhkatiheään ja yllättäen iskevä huonovointisuuden päivä osuu juuri siksi päiväksi jona on jonkun kutsunut. Sama koskee kylään ja mihin tahansa rientoihin ja harrastuksiin menoa. Someen jaksaa aina mennä, ei tarvitse pukeutua eikä katsoa ettei koti ole maailmanlopun esinäyttämö.

    VastaaPoista
  2. Jos tekstini malttaa lukea, voi ehkä havaita, että olen huolestunut, en tuomitse. Jos ei minkään tilalle tulee some-sosiaalisuutta, niin toki se on enemmän kuin ei mitään. En kuitenkaan osaa kirjoittaa aiheesta kuin yleisellä tasolla, joten kaikki mahdolliset erikoisryhmät jäävät valitettavasti vaille paasaukseni nyansseja.

    "Someen jaksaa aina mennä" - ehkä näin on, mutta voi siinä niinkin käydä, että some korvaa potentiaalisen muun tekemisen, koska se on niin helppoa. Minä tiedän tällaisia tapauksia, vaikka joku muu ei sellaisiin ehkä ole törmännyt ja kaikki someilu on vain auvoa. Kaikkeen koukuttavaan liittyy lieveilmiöitä.

    Heikki Poroila

    VastaaPoista