Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Kun viha sumentaa ajattelun

Myönnän yllättyneeni siitä vihan määrästä, jonka Turussa sattunut Henry Laasasen kirjan oma- ja ilkivaltainen poistaminen kirjaston kokoelmasta on nostanut esiin. En tarkoita vihaa tätä omavaltaista kirjastonhoitajaa kohtaan, lähinnä häntä on moitittu ja ehdotettu eriasteisia seuraamuksia. Häkellyttävää on ollut lukea Helsingin Sanomien keskustelussa kymmeniä puheenvuoroja, joiden ainoa tarkoitus on "ilmoittaa" muille, että Laasasen kirja on arvotonta paskaa tai että omavaltainen kirjastonhoitaja teki aivan oikein ja virhe oli lähinnä se, ettei hän deletoinut saman tien Laasasen kaikkia kirjoja.

Joku nuorempi voi tässä kohdin kysyä, "kuka ihmeen Henry Laasanen?" Siitä on tosiaan jo melkein 10 vuotta, kun tutkija Henry Laasasen kirja Naisten seksuaalinen valta ilmestyi. Laineet löivät tuolloinkin aika korkeina, koska oli uutta ja tavatonta, että joku haastoi ns. feministisen liikkeen aloitehegemonian väittämällä, että ihmisen biologinen parinmuodostusjärjestelmä antaa naisille valtaa, josta ei yleensä puhuta ääneen, jos sen olemassaolo edes myönnetään. Väite osui ilmeisesti todella kipeään pisteeseen, koska jo 2008 Laasaseen kohdistui poikkeuksellisen paljon henkilökohtaista vihapuhetta, vaikka kyseessä ei ollut kärjistetty pamfletti, vaan kuivahko tieteellinen raportti.

Turun tapahtumien nostattama mekkala osoittaa, että Laasanen on monelle edelleen painava syy antaa vihan sumentaa selkeä ajattelu. Voin jotenkin ymmärtää Laasas-vihan ideologisen feminismin näkökulmasta (väitettä naisen seksuaalisesta ylivallasta on aika vaikea sovittaa yhteen perinteisten miehisen hegemonian ylivaltaa korostavan ajattelun kanssa), mutta murheelliselta tuntuu tajuta, että tuo sumentava viha nousee esiin myös tilanteessa, jossa Laasasen kirja on joutunut yksiselitteisen sensurointitoimen kohteeksi kirjastossa. Sehän tarkoittaa, että näille ihmisille Henry Laasasen ja hänen esittämiensä näkemysten vastustaminen on tärkeämpää kuin sananvapaus ja sen puolustaminen.

* * *

En usko, että monikaan nettipalstoilla vihapuhetta sormistaan päästävä on oikeasti vaivautunut lukemaan Laasasen kirjaa. On paljon helpompi yhtyä kuoroon ja huutaa "pelkkää paskaa, jättäkää se omaan arvoonsa!" kuin käydä ajatuksella läpi Laasasen havainnot ja arvioida sitten niiden suhdetta esimerkiksi omiin kokemuksiin. Itse asiassa kaikki kirjaroviot syttyvät samalla periaatteella, yllytyksestä, kollektiivisen päähänpinttymän ja sumean ajattelemattomuuden yhdistelmästä. Samalla kun yksittäinen vihattavaksi ilmoitettu näkemys palaa poroksi, alenee kynnys polttaa myös ärsyttäviä ajatuksia esittävä ihminen. Sananvapauden hyväksyminen on ennen muuta erilaisuuden sietämistä.

Kun nimimerkin suojasta kirjoittavat kansalaiset taputtavat käsiään Turun omatoimiselle kirjastosensorille, he taputtavat käsiään kaikille tämän maailman Joseph Goebbelseille. Hirmuvalta tarvitsee aina ihmisiä, jotka ovat valmiit antamaan sumentuneen mielensä kannatuksen milloin minkin asian vihaamiselle ja tuhoamiselle. Yleinen kirjasto on olemassa myös siksi, etteivät goebbelsit ja heidän lakeijansa koskaan pääsisi määräämään siitä, mikä on totuus ja mistä kirjoista se totuus pelkästään löytyy. 

Tietenkään "feministinen Laasas-kiukku" ei automaattisesti tarkoita goebbelsien tukemista, useimmat kiukusta kiehuvat tuskin ajattelevat, että kysymys on muusta kuin ärsyttävistä naisia ja miehiä koskevista väittämistä. Mutta juuri siinä piilee vaara, kun viha sumentaa selkeän ajattelukyvyn. Vihapuhe ei leiju yleensä sfääreissä, vaan likaisissa yksityiskohdissa. Jos on valmis kannattamaan "antifeminististä" puhdistusta kirjaston kokoelmassa, on vaara että sitä lähtee tulitikut kädessä torille myös silloin, kun joku väittää, että tuo tai tuo "on sitä samaa porukkaa kuin se Laasanen". Mitäs siinä silloin enää miettimään, tuikataan vaan tuleen!

* * *

Oikein rauhallinen persoona tietysti katsoo pää kallellaan tätä kaikkea, huokaisee kerran tai pari ja sulkee sitten silmänsä. No, yritetään. Yksittäisen kirjan pahantahtoinen tuhoaminen yhteisestä kokoelmasta ei ole mikään jättimäinen rikos, ei missään tapauksessa potkujen arvoinen. Sitkeäkestoinen Laasas-vihakaan ei sinänsä niin vaarallista ole, tietääkseni hän ei ole poliisin 24/7/365-turvaama kuten jotkut piirtäjät ja kaunokirjailijat joutuvat olemaan. Periaatteen tasolla vihapuheeseen pitää mielestäni silti suhtautua huolestuneen torjuvasti, ja jos yleistä kirjastoa uhkaa asiakkaiden luottamuksen menetys, ollaan jo vakavan ongelman äärellä.

Kirjasto ei ole tuomari, ei edes luvunlaskija. Kirjasto on jakelija, joka ei ota kantaa jakamiensa sisältöjen näkemyksiin vaan pelkästään siihen, miten laadukkaasti nuo näkemykset on esitetty ja julki laitettu. Kirjasto ottaa hienovaraisesti kantaa laatukysymyksiin kappalemäärillä ja esillepanolla, mutta ei ole kirjaston tehtävä sanoa, lue tämä, älä lue tuota. Kiihkeimmät kysyvät tässä vaiheessa, ettei kai kirjaston kuitenkaan pidä jaella sitä tai tätä inhaa ideologiaa. Kyllä pitää ja täytyy. Sieltä täytyy löytyä vaikka vierekkäin Mein Kampf, Das Kapital, Raamattu ja Koraani. Kirjaston on oltava neutraali suhteessa yhteiskunnallisiin, uskonnollisiin ja muihin aatteellisiin kysymyksiin. Kirjaston arvo katoaa, jos se voidaan perustellusti nimetä tämän tai tuon suosijaksi ja tuon tai tämän vastustajaksi.

Kirjaston kohdalla kyse ei ole "suvaitsevaisuudesta", joka on ihmisyksilön ominaisuus. Kirjaston kokoelmapolitiikan ytimenä on kyky tarjota kiinnostuneille mahdollisimman edustava otos näkemyksistä, väittämistä ja tulkinnoista. Tällä laadukkaalla monipuolisuudella ei pyritä mihinkään täsmälliseen lopputulokseen vaan pelkästään varmistamaan, että kansalaisilla on varallisuuteen, yhteiskunnalliseen asemaan ja asuinpaikkaan nähden riippumaton mahdollisuus oppia ja tehdä omat johtopäätökset. Se on myös sananvapauden ydinasia. Hyvin toimiva kirjasto = sananvapaus.

tiistai 26. joulukuuta 2017

Keinotekoista vastakkainasettelua

Suhtauduin tähän kirjaan valmiiksi vähän epäillen. Arvostan Kari Enqvistin kykyä popularisoida ihmisjärjelle ylivoimaisia kosmologian kysymyksiä, mutta Janne Saarikivi on tuttu vain nimeltä. Epäilys syntyi kustantajan ennakkomainonnasta, että vastakkain ovat "uskonnoton kosmologi ja uskonnollinen kielitieteilijä". Kokemukseni mukaan tällaiset kohtaamiset eivät ole hedelmällisiä, koska keskustelijoita ei pahemmin kiinnosta liikkua toisen suuntaan. WSOY on joka tapauksessa saanut herrat yhteisen kirjan tekoon ja tuloksena on Ainoa, mikä jää (WSOY 2017). Kannessa puolikas Enqvist virnistelee, Saarikiven puolikas tuijottaa katsojaa melko yrmeänä.

Valitettavasti tätä kirjaa on lukemisen jälkeenkin pakko pitää epäonnistuneena. Kirjaan valikoitu keskustelu on jatkunut puolitoista vuotta, mutta se koostuu vain viidestä pitkästä kirjeestä ja loppupuheenvuoroista. Rakenne ei toimi. Kummankin kirjeet ovat niin pitkiä, etteivät ne kannattele dialogia. Lukijan on jokseenkin mahdotonta muistaa, mitä kymmeniä teemoja edellisessä kirjeessä oli tai mihin niistä seuraavassa on kommentteja, mihin ei. Monasti tuntuu siltä, etteivät keskustelijat itsekään jaksa pitää jännitettä ja keskustelua yllä.

Sääli sinänsä, koska kummankin teksteissä on mielenkiintoisia ajatuksia, myös Saarikivellä sen jälkeen, kun pääsee pahimman saarnausvaiheen yli ja alkaa seurata Enqvistin nöyrää "en tiedä kaikkea", "en ymmärrä tätäkään" -tietä. Molemmat kirjoittajat tietävät olevansa suhteellisen kapea-alaisia besserwissereitä, mutta ehkä hitusen yllättäen Enqvist sanoo sen ääneen ja kiertelemättä paljon aikaisemmin. Enqvist on myös sisäistänyt tällaisten kirjojen perusidean (kustantajan näkökulmasta) ja pyrkii koko ajan löytämään keskustelijoita yhdistäviä ajatuksia, ei pelkästään väittelemään. Molemmat harrastavat aika rankkaa sarkasmia.

* * *

Rakenteen lisäksi tämän kirjan ongelmana on se, että kustantaja on halunnut korostaa vastakkainasettelua luonnontieteet vs. humanismi. Kun toinen on uskonnoton ja toinen uskonnollinen, koko aihe on tylsääkin tylsempi, jollei löydy aivan uusia näkökulmia. Minusta ei oikein löydy. Enqvist on sovinnollinen, mutta Saarikivi jaksaa veivat ikivanhaa väitettä siitä, etteivät luonnontieteet pysty selittämään kaikkea. Ihan kuin kukaan sellaista tosissaan väittäisikään. Olkiukkojen pistely ei ole lukijaa palkitsevaa.

Mielenkiintoisempi kysymys liittyy Saarikiven uskonsodan kaltaisena näyttäytyvä tarve todistaa, että humanismi on tärkeämpää kuin luonnontieteet. Lukija lähinnä ihmettelee, mistä tällainen vastakkainasettelu on ylipäätään peräisin. Itselleni ei tulisi mieleenkään laittaa niitä tärkeysjärjestykseen, koska tutkimuskohteet ovat aivan erilaiset, samoin menetelmät. Kun osoittautuu, että Saarikiveä harmittaa ennen muuta määrärahojen kohdentuminen, lukija kohottelee kulmiaan: jos kysymys ei ole muusta kuin rahasta, miksi tuhlata siihen tällaisen pohdiskelevan kirjan sivuja? Rahoitusta saa yleensä sellainen tutkimus, jonka tuloksilla on tai voi olla taloudellisen hyödyntämisen mahdollisuus. Ei liene varsinaisesti luonnontieteiden syytä, jos humanististen tutkimusalojen tulokset eivät kiinnosta rahoittajia.

Kuten Enqvist terävästi huomauttaa, keskustelijat ovat vain näennäisesti kuin eri puusta tehtyjä. Todellisuudessa he kuuluvat molemmat hyvin pienen ja maapallon mitassa harvinaisen kuplan asukkaisiin. Siinä missä Saarikivi ihailee katolisen kirkon perinteitä ja kulttuuria, Enqvist luettelee kirkon syntilistaa kuin paholaisen asianajaja, mutta toisaalta myöntelee auliisti kristinuskon kulttuurisen merkityksen myös luonnontieteiden kehityksessä. Keskustelijat ovat kulttuurisesti niin lähellä toisiaan, ettei jonkun aivan vieraan kulttuurin edustajan välttämättä olisi helppoa huomata, mistä he ovat pysyvästi eri mieltä.

* * *

Kun kirjan nimeksi valitaan "Ainoa, mikä jää", voisi kuvitella sen olevan jonkinlainen punainen lanka, koko kirjan läpi kulkeva johtoajatus. Ehkä tulkitsen ilmaisua semanttisesti "väärin", mutta minusta tämä kirja ei käsittele niinkään "olennaisista olennaisimpia asioita" vaan enemmän sitä, miten erilaisiin maailmantulkintoihin suomalaisen korkeakoulutuksen saaneet sivistyneistön aidosti sivistyneet ja paljon tietävät edustajat voivat ajautua. Toki niitä olennaisia asioita sivutaan, mutta mistään keskiöstä niitä on mielestäni turha etsiä. Tämä ei sinänsä ole iso ongelma, "Ainoa, mikä jää" on joka tapauksessa aika abstrakti ja monitulkintainen ilmaisu.

En itse pystynyt löytämään selitystä Saarikiven halulle pitää kiinni Jumalastaan ja uskonnollisuudesta. Pinnallisesti hän näyttää kytkevän sen ihmisluontoon ja kulttuuriin, kieleen ja yhteisöön. Enqvist ei lähde kiusaamaan perinteisillä "miksi jumala sallii viattomien lasten kärsimyksen" -kysymyksillä, vaan antaa Saarikiven rauhassa olla uskonnollinen - kuten toki itsekin teen. Harmillista kuitenkin on, ettei Saarikiven monin paikoin ihailtavan rehelliseltä kuulostava puhe paljasta perimmäistä motiivia uskoa todisteista riippumatta todellisuuden yläpuolella toimivaan jumalolentoon. Se olisi ollut mielenkiintoista kuulla.

Veikkaan, että Kari Enqvist vetää useammankin kerran maton alta niiltä, jotka ovat etukäteen lokeroineet kosmologi-luonnontieteilijän tiettyjen oletusten mukaan. Lainaan tähän lopuksi pätkän tekstiä (s. 172-173), jossa Enqvist pohdiskelee omaa suhdettaan "edistykseen" (tämä on eräänlainen anti-Valtaoja-julistus). Tässä ollaan mielestäni jo sen olennaisesta olennaisimman äärellä. Kysymys jumalan olemassaolosta ei sellainen ole.

Elättelen hentoa toivetta edistyksestä, mutta en ole yltiöoptimisti. (...) En usko, että ihmissuku levittäytyy tähtiin, sillä avaruuden olosuhteet ovat äärimmäisen vihamieliset ja etäisyydet käsittämättömät. Tulevaisuus huolestuttaa minua, sillä pelkään, että se kuuluu keinoälylle. Robotit tulevat ja tuovat muassaan uuden luokkajaon. / Rulevaisuudessa ne, jotka eivät osaa mitään hyödyllistä, elävät perustulon varassa. Ihmisten ylivoimainen enemmistö tulee kuulumaan tähän uusplebeijien luokkaan. (...) Sitten ovat ne, joilla on robottien kannalta aivan erityisiä taitoja. (...) Nämä superasiantuntijat ovat kuin entisajan renessanssiruhtinaita, sillä heille maksetaan osaamisestaan ruhtinaallista palkkaa. He johtavat robottiarmeijoita ja suunnittelevat kaupunkeja. / Heidän yläpuolellaan on vielä häviävän pieni mutta liki jumalallinen luokka. He ovat niitä, jotka omistavat robotit ja saavat niistä kuninkaiden lailla kymmenyksensä. Heillä ei ole kotia eikä isänmaata."


lauantai 23. joulukuuta 2017

On teksti Harman varmaa, vaan oisko turhan harmaa?

Heikki Harma on minua kaksi ja puoli vuotta vanhempi, joten olemme eläneet samat aikakaudet lähes samanikäisinä, vaikka kulkeneet sinänsä täysin eri reittejä. Ei siis ihme, että tartuin uteliaana muistelmien ensimmäiseen osaan Hector : Asfalttihippi (Otava 2017), jonka Harma on kirjoittanut yhdessä Tuula Kousan kanssa. Kirja ulottuu vuoteen 1979 päättyen tunnelmallisesti Lapinlahden sairaalan puistoon, Tommy Tabermaniin ja Dan Anderssonin lauluista koottuun albumiin Ruusuportti.

Kun Hector tuplasi pari luokkaa, hän tuli koulumaailmasta samaan aikaan kuin itsekin, 1968. Siinä vaiheessa Hector oli kuitenkin jo täysillä mukana musiikin maailmassa esiintyvänä taiteilijana, vaikka 1965 julkaistu Palkkasoturi (Buffy Sainte-Marien The Universal Soldier Hectorin omana käännöksenä) ei vielä ollutkaan avannut menestyksen portteja kuin hetkeksi. Kuvaukset 1960-luvun musiikillisista kuvioista, Helsingin folk-piireistä ja esiintymismatkoista Ankin kanssa ovat herkullista luettavaa samoista asioista aikoinaan innostuneelle.

Ehkä hiukan yllättäen itseäni liikutti vielä enemmän Hectorin sinänsä aika suppea, mutta myös mielenkiintoisia yksityiskohtia esiin nostava kuvaus Taka-Töölön suurten ikäluokkien lapsuusvuosista (itse vartuin Etu-Töölössä, joka oli aivan toinen maailma). Hector kuvaa lapsen näkökulmasta hyvin sitä, millaista elämä sodanjälkeisessä Helsingissä oli jatkuvan puutteen ja suurten odotusten välillä. Kirjan luettuani tuli mieleen, että aivan hyvin olisi tämä ensimmäinen osa ulottua vain jonnekin vuoteen 1965 ja mennä syvemmälle lapsuusvuosiin.

* * *

Hector on ollut suomalaisen pop-rock-maailman keskeinen toimija melkein viisi vuosikymmentä. Ei siis ihme, että jo tämä ensimmäinen osa tulvii kollegoita, joihin Hector oli tutustunut jo siinä vaiheessa, kun kaikki olivat uransa alussa. Hetkittäin menossa on melkein name droppingin tuntua,  mutta loppujen lopuksi kaikilla mainituilla on kyllä roolinsa ja maininnat ovat perusteltuja. Sen sijaan hyväksyttävää ei ole se, että tästäkin kirjasta puuttuu henkilöhakemisto. Sen on jättänyt pois perinteinen Otava, joten teko lienee harkittu moka, jolla on säästetty muutama satanen Reenpäitten rahaa. Noloa, noloa, noloa.

Hectorin kirjoitustapa (oletan tässä, että luemme kuitenkin lähinnä Heikki Harman, emme Tuula Kousan tekstiä) on rento, mutta samalla yllättävän varovainen, etten sanoisi suorastaan "harmaa". Hector ei sano kenestäkään mitään pahaa, ei edes yhteiset rahat varastaneista promoottoreista ja soittokavereista. Toisaalta Hector ei myöskään käytä kehuvia ylisanoja, vaikka arvostus monia kollegoita kohtaan käy selvästi ilmi. On kuin Hectorilla olisi ollut jonkinlainen sordino päällä koko ajan, vaikka rivien välistä voi aistia syvän kunnioituksen esimerkiksi Antero Jakoilan kaltaista elämänmittaista kanssakulkijaa tai Henrik Otto Donnerin kaltaista perille ohjaavaa tuottajaa kohtaan.

Tällainen valinta on aina kirjoittajan oikeus, mutta Hectorin uran pituuteen ja monimuotoisuuteen nähden ehkä vähän tylsä ratkaisu; värikkäämpikin ilmaisutapa olisi varmasti toiminut. Myös huumoria Hector annostelee yllättävän niukasti, selvästi vähemmän kuin levyillään. Oman elämänsä suhteen Hector on myös varsin pidättyväinen (tosin Dave Lindholmiin verrattuna varsinainen lörppö), vaikka kertoo sinänsä avoimesti esimerkiksi kannabiksen käytöstä ja ylenpalttisesta ryyppäämisestä. Olennaista on, ettei Hector juuri mene käytännön yksityiskohtiin, ellei toinen osapuoli ole jo poissa kuvioista kuten Juice Leskinen. Varovainen sordiino on päällä näissäkin kuvauksissa.

* * *

Hector erittelee sanoittajan rooliaan ja sen kehitystä laveasti ja kiinnostavasti, mutta säveltämisestä emme saa tietää käytännössä yhtään mitään. Erilaiset musiikilliset vaikuttimet kyllä on kirjattu muistelmien sivuille, mutta siihen se sitten jääkin. Monen tekstin syntyvaiheet ja taustat Hector avaa, mutta valitettavasti musiikin synty jää arvoitukseksi. Oma veikkaukseni on, ettei sen avaaminen kuulu myöskään jatko-osan sisältöön. Tähänkin kirjoittajalla on tietenkin täysi oikeus, mutta ainakin itse olin vähän pettynyt. Edes sitä Hector ei saa sanotuksi, onko omien tekstien säveltäminen ollut helppoa tai vaikeata.

Hector on ollut aitona hippinä yhteiskunnallisesti valveutunut, mutta samalla täysin lokeroimaton. Tämän prosessin hän kuvaa selkeästi ja paikoitellen varsin herkullisesti. Politiikasta täysin kiinnostumaton teini joutui jo Palkkasoturin myötä rooliin, jota ei todellakaan halunnut eli valitsemaan puoltaan. Muistelmien alkuosan perusteella pasifismi on jokseenkin ainoa "ideologia", jonka hän edelleenkin allekirjoittaa. On Hector silti jollain lailla "vasemmalle kallellaan", kuten on koko uran ollut. Se ei vaan näy suoraan, vaan vihjaillen, suodatettuna. Hector ei halua valita puoltaan niin, että siitä voisi joutua vastuuseen.

Vaikka olen edellä ilmaissut vähän pettymystäkin, on Asfalttihipin valmiiksi saaminen ilman muuta kulttuurisesti tärkeä teko ihan siitä riippumatta, seuraako jatkoa ja milloin. Hectorhan on edelleen esiintyvä ja luova artisti, joten kaikki on avoinna. Oma suhteeni Hectoriin on kovin kaksijakoinen. Olen toisaalta hengittänyt täsmälleen samaa ilmaa pitkiä aikoja, soitellut ja laulanut Hectorin varhaisten albumeitten lauluja täydestä sydämestä ja löytänyt myös uudemmasta tuotannosta helmiä (minulle albumi Yhtenä iltana vuodelta 1990 on yksi Hectorin parhaista). Toisaalta alkoi joskus 1980-luvulla tuntua, että Hector polkee paikallaan, niitä erottuvia helmiä oli kovin vähän ja riimityksen ajoittainen pakonomaisuus etäännyttivät. Mutta sellainen Hector on, lokeroimaton oman tiensä kulkija. Sellaisiakin tarvitaan.


PS: Kyllä tällaisista muistelmista aina oppii jotain uutta. En ollut tiennyt, että Pekka Pohjolan albumin Keesojen lehto kaikki kappaleiden nimet ovat Hectorin keksimiä. Oletettavasti siinä ei Hectorilla montaa minuuttia tai kaljatuoppia ehtinyt kulua.

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Kun Hesarista maanpetturia väännettiin...

Tiedän hyvin, etteivät tätä tekstiä lue ne ihmiset, jotka ehkä eniten tarvitsisivat jonkinlaista sinisten silmien huuhtelua. Mutta kirjoitan, koska asia on vakava ja siitä puhutaan aivan liian vähän. Puhun nyt Helsingin Sanomien 16.12.2017 julkaisemasta laajasta jutusta Salainen yksikkö saisi siepata sähköpostejasi, joka käsittelee Suomen armeijan salaisistakin salaisinta vakoiluyksikköä eli Tikkakoskella sijaitsevaa Viestikoekeskusta. Yksikkö syntyi, kun vuonna 2014 yhdistettiin vuonna 1960 perustettu "Viestikoelaitos" ja "Puolustusvoimien Tiedustelulaitos".

Toimittajien Laura Halminen ja Tuomo Pietiläinen nimissä julkaistu juttu on hiukan lapsekkaan tekojännittävä tarina siitä, että Viestikoekeskuksen toiminta on keskittynyt Venäjän toimien seurantaan ja että keskus vaihtaa informaatiota muiden vastaavien laitosten kanssa. Jutun perusteella keskus toimii kuten mikä tahansa tiedustelualan pienoistavaratalo. Dramaattisinta jutussa eivät ole sen mitään kertomattomat valokuvat tai ERITTÄIN SALAINEN -kyltit,  vaan lehden ilmoitus siitä, että jutun tekemisessä on käytetty julkisten lähteiden lisäksi noin 10 vuoden ikäistä salaiseksi julistettua aineistoa, jonka lehti on saanut haltuunsa lähdesuojan piirissä olevalta vuotajalta.

Jutusta on ehtinyt syntyä suuremman luokan rähinä, kun pelihousunsa ja kaikki muutkin mahdolliset tarvikkeensa repineet kiihtyneet patriootit ovat tuominneet lehden toiminnan maanpetturuudeksi ja - mikä on varmaan vielä pelottavampaa - uhanneet lopettavansa vuosikymmenten tilaussuhteensa. Keskusteluun ovat osallistuneet myös presidentti Sauli Niinistö, jonka vaalivankkureilta lausutut jämerät sanat varmasti lämmittävät hermonsa menettäneitä patriootteja sekä tietysti sotaministerimme Jussi Niinistö,  jonka vähemmän kiitolliseksi tehtäväksi jäänee vuotajan selvittäminen ja julkinen rankaiseminen, mieluiten tietysti ennen seuraavia vaaleja, ettei jää homma kesken. Niin kova on ollut paine lehteä kohtaan, että päätoimittaja Kaius Niemi on joutunut sekä selittämään että vielä anteeksipyytämään aiempia riittämättömiä selityksiään. Se on Helsingin Sanomien historiassa erittäin harvinaista.

* * *

Siihen nähden, miten vähäisiä "salaisuuksia" juttu todellisuudessa paljastaa, mekkala tuntuu aivan tolkuttomalta. Vaikka lehti kytkee artikkelin julkaisemisen otsikkoa myöten valmisteilla olevaan Viestintäkoekeskuksen laillisten valtuuksien roimaan lisäämiseen, useimmat raivosta karjuvat patriootit eivät kuuntele, koska heidän mielestään Suomen armeija on sataprosenttisen luotettava ja sen vakoiluosasto tietysti ainakin kaksisataaprosenttisen luotettava. Millä perusteella? No tietysti koska se on! Miten kukaan julkeaa edes epäillä!

Itse asiassa Hesarin jutussa on varsin vähän informaatiota, jota ei kuka tahansa voisi lukea suomenkielisen Wikipedian artikkelista, joka on napannut HS:n jutusta lähinnä tiedot Casa C-295 -lentokoneesta. Wikipedian mukaan korkein hallinto-oikeus on vuonna 2007 vahvistanut, etteivät keskuksen organisaatio, vahvuus, seurattavat kohteet ja toimintatavat ole julkista tietoa. Salailulle on hankittu oikeudesta vahvistus, pelkästä omankädenoikeudesta ei siis ole kyse. On kuitenkin selvää, että tämän tason salaamisesta seuraa, ettei mitään organisaatiosta esitettyjä väitteitä voida vahvistaa tai kiistää. Armeija on vakuuttanut, ettei se vakoile Suomen maaperällä olevia kohteita, mutta niinhän vakoilulaitokset aina vakuuttavat. Vakoileeko vai ei, sitähän ei voi kukaan ulkopuolinen tarkastaa.

On selvää, että nimimerkkipatriootit ja lehden tilauksen lopettajat ovat kiihdyksissä aivan eri asiasta kuin Niinistöt ja armeijan johto. Jälkimmäiset ymmärtävät, että Hesarin juttu ei paljasta mitään, mitä pääkohteen eli Venäjän omat tiedustelujärjestöt eivät jo hyvin tietäisi. Mutta heitä huolestuttaa se, että Viestikoelaitoksen salassapitovelvollisuutta on rikottu, olkoonkin että tavara on ikivanhaa (vakoiluaineisto tunnetusti happanee nopeasti). Niinistöt eivät uhkaile Helsingin Sanomia vaan sitä joka on vuotanut lehdelle dokumentteja, joita ei olisi saanut vuotaa. Reaktioiden nopeudesta päätellen Kaius Niemi oli varoittanut heitä etukäteen tulevasta jutusta.


* * *

Samalla kun oikeistolaiset patriootit meinaavat tikahtua raivoonsa, me muut voimme pohtia rationaalisesti kahta olennaisen tärkeää kysymystä: (1) onko järkevää ja vastuullista sallia nykyistä laajemmat vakoiluoikeudet laitokselle, joka ei ole millään lailla demokraattisen valvonnan piirissä (tämä on vallassaolevian vakaa aikomus samalla kun Supon valtuuksia lisätään) ja (2) onko tikahtumassa olevien patrioottien kaksisataaprosenttista luottamusta nauttiva Viestikoekeskus kyvykäs pitämään salaisuutensa turvassa? Jälkimmäinen kysymys nousee siitä tosiseikasta, että joku on vuotanut Hesarille salaiseksi leimattuja dokumentteja, eikä luovuttaja Kaius Niemen lausuntojen perusteella ole Venäjän sotilastiedustelupalvelu.

Itseäni kiinnostaa lähinnä kysymys yksi, joten jätän Niinistöt murehtimaan Viestikoelaitoksen sisäisen turvallisuuden ongelmia. En ole innostunut ajatuksesta, että poliittisen poliisin eli Supon urkintavaltuuksia merkittävästi lisätään. Supo on kuitenkin suhteellisen hyvin demokraattisen valvonnan piirissä, vaikka tietysti sielläkin on paljon toimintaa ja dokumentteja, jotka pidetään visusti salassa. Viestikoekeskus on aivan eri luokan tapaus. Vaikka Wikipedia ja Hesari kertovat, että kyseessä on 200-300 hengen yksikkö, joka vakoilee lähinnä Venäjää ja vaihtaa tietoja muiden vastaavien laitosten kanssa, laitoksen valvonta on kokonaan sen ylläpitäjän eli pääesikunnan näpeissä. Pääesikunta taas ei ole minkään demokraattisen valvonnan piirissä, vaikka teoriassa presidentti Sauli Niinistö on koko puljun eli Suomen puolustusvoimain ylipäällikkö. Olisi mielenkiintoista nähdä pääesikunnan herrojen ilmeet, jos presidentti ilmoittaisi haluavansa vierailla Tikkakosken laitoksella.

Wikipedia nimeää kuusi viimeisintä Viestikoelaitoksen tai -keskuksen johtajaa: Yrjö Viitasaari, Keijo Kepsu, Hannu Hansen-Haug, Jari Kähärä, Juha Wihersaari ja Martti J. Kari. Nykyistä pomoa ei tiedetä, se lienee jo strateginen salaisuus. Kaikki mainitut taitavat olla suomalaisia everstejä tai kenraalimajureita. Heidän tuntemisensakaan ei silti vastaisi kysymyksistä tärkeimpään: millä perusteella meidän täytyisi luottaa tämän laitoksen toimintaan niin paljon, että (a) emme esitä kiusallisia kysymyksiä (kuten sitä, miksi armeija vakoilee vain Venäjää, vaikka Suomi on virallisesti liittoutumaton) ja (b) antaisimme laitokselle käytännössä vapaat kädet valvoa viestintäliikennettä, myös siviilien, meidän kaikkien.

* * *

Minusta Helsingin Sanomat perustelee aivan oikein sen, että juttu pyrkii edes hiukan hälventämään kestämättömän tiukkaa salailua, jolla Viestikoekeskuksen toiminta on ympäröity. Jos maan suurin lehti ei uskalla inahtaakaan asiasta lainmuutoksen valmistelun aikana, kuka sitten? Eduskunnan jäsenten on vaikea kuvitella lyövän nyrkkiä pöytään pääesikunnan kenraalien edessä, luultavasti kansanedustajat nyökyttelevät suu tiukkana viivana kaikelle, mitä kenraalit heille sanovat. Ja kuitenkin se, että sotilaat sanelevat siviileille, mitä oikeuksia heillä pitää olla, on diktatuurin, ei demokratian käytäntö.

Sotilaat eivät perinteisesti ole hallinneet hyvin siviileille suunnattua PR-toimintaa, koska sellaiseen ei ole yleensä tarvetta. Jos hallitsisivat, Tikkakosken yksiköstä ei kerrottaisi mitään toimintaa haittaavaa, mutta kaikki ei-salainen kerrottaisiin vapaaehtoisesti. Kukaan ei vaadi, että vakoilua täytyy harjoittaa niin, että kansanedustaja XPY voi milloin tahansa tulla selän taakse seuraamaan viestienpurkua. Vaihtoehtoina eivät ole täydellinen salailu (nykytilanne) tai täydellinen avoimuus (raivoonsa tikahtuvien patrioottien tulkinta siitä, mihin tilaan Hesarin juttu Tikkakosken salaisuudet on raastanut).

Todellinen vaihtoehto on riittävä määrä informaatiota, jonka perusteella eduskunta voi edes jotenkin harkiten päättää, tarvitseeko Viestikoekeskus sille vaaditut lisävaltuudet vai ei. Itse en usko, että vakoilua koskaan harjoitetaan tiukasti lakipykälien mukaan, sellainen olisi varmasti naurettavaa täydellisen salailun suojelemassa organisaatiossa (miten syyttää lakipykälien rikkomisesta, kun ei toiminnasta voi ja saa mitään tietää?). Mutta kun kansanedustajat päättävät vakoiluelinten valtuuksien lisäämisestä, ei se demokraattisessa yhteiskunnassa voi perustua vaatimukseen täydellisestä luottamuksesta täysin salaista toimintayksikköä kohtaan. Niin toimitaan vain diktatuureissa.


* * *

En odota useimpien kanssasuomalaisten jakavan omaa kriittistä perusasennettani. Ymmärrän hyvin, miksi ihminen haluaa luottaa edes johonkin. Ymmärrän kuitenkin myös, ettei ihmisten luja luottamus Suomen puolustusvoimiin perustu tietoon tai näyttöihin, vaan toivoon. Toivotaan nyt sitten yhdessä, että kaikki menee hyvin eikä Tikkakoskella tapahdu mitään sellaista, mitä eduskuntakaan ei haluaisi tapahtuvan. Tarkistamaanhan asiaa ei pääse, estämisestä puhumattakaan.



perjantai 15. joulukuuta 2017

Amatöörit asialla

Janne Könösen tuore kirja Punaisen leijonan maa (Otava 2017) on tietenkin ajankohtainen jo aiheensa ajallisen rajauksen (joulukuu 1917) takia. Toisaalta se on ajankohtainen pohtiessaan erityisesti sitä, miten sattumanvaraista ja epäammattimaista - siis lyhyesti sanoen amatöörimäistä suomalaisten ulkopoliittinen osaaminen oli jo sata vuotta sitten. Kun on seurannut 2010-luvun hallintojen ulkopoliittista kompurointia EU:n, Yhdysvaltain ja Venäjän muodostamassa kolmiossa, voi vain kysyä, onko siitä amatöörimäisyydestä päästy eroon sadan vuoden harjoittelullakaan.

Punaisen leijonan maa on rattoisaa lukemista sille, joka tuntee aikakauden poliittisen historian yleiset kuviot. Aloittelijalle sen hiukan näsäviisauden puolelle välillä menevä jälkiviisaus voi tuottaa hankaluuksia, koska Könönen olettaa lukijan olevan asianharrastaja. Varmasti myös hänen kirjoitustyylinsä jakaa lukijat ainakin kahteen ryhmään. Könönen on markkukuismansa ja teemukeskisarjansa lukenut ja se näkyy hyvässä ja ehkä hiukan pahassa. Itse viihdyn rennon ja ironis-sarkastisen jälkiviisastelun parissa hyvin, mutta kyllä Könösen jotkut sanavalinnat - kuten "Suurlähetystön kaara vilisti pitkin Berliinin vilkkaita katuja..." tai "Hjeltin viestimies rimputti summeria senaatintalon alaovella" - tuntuvat yksinkertaisesti tyylirikoilta.

Könösen tyylin keveys ei onneksi tarkoita, että asiat eivät olisi isoja ja tärkeitä. Kirjan kantavana ideana on käydä läpi sekä johtavien että toimenpanevien toimijoiden ratkaisuja jouluun 1917 aikana läpi siinä tarkoituksessa, että toimien vaikutus vuoden 1918 tapahtumiin saavat kunnolla valotusta. Ehkä suurin kysymys, jonka perusteellisen ristiinvalottamisen Könönen on itselleen tehtäväksi antanut, on Svinhufvudin senaatin itsenäisyysratkaisuiden kiireisen aikataulun tausta. Asia on merkityksellinen, koska voittaja on jo sata vuotta tuntenut tarvetta vähätellä Saksan osuutta suuressa isänmaallisessa urotyössä.

* * *

Könönen on tehnyt mielestäni fiksun ratkaisun kuljettamalla tarinaa sekä ylätasolla (Svinhufvudin porukka) että aseita venäläisten sotavoimien ohi muiluttamaan pyrkineiden aktivistien ja itsekin yllättävää paikallista valtaansa testailleiden punakaartien pikkupomojen näkökulmasta. Jälkimmäisillä ei varsinaisesti ollut suuriin ratkaisuihin vaikutusta, mutta kuvaukset nykypäivän ihmiselle oudoista olosuhteista ilman liikenne- ja viestiliikennepalveluita ovat opettavaisia ja pakottavat myös hiukan ymmärtämään joitakin hätiköityjä, olemattoman tiedon varassa tehtyjä typeriä päätöksiä.

Itsenäistymisjulistus ei kuitenkaan näihin päätöksiin kuulunut. Könönen kronikoi huolellisesti tapahtumia, joiden seurauksena Svinhufvudin senaatti - kyyninen nykyhetken ulkopuolinen voisi puhua myös epäparlamentaarisesta juntasta - kiirehti antamaan joulukuun alussa itsenäisyysjulistuksen yllätyksenä sekä useimmille eduskunnan porvareille että varsinkin sosialisteille, jotka olivat lähes yhtä suuri ryhmä kuin porvarit. Itse asiasta - itsenäisyydestä - ei paradoksaalista kyllä vallinnut juuri minkäänlaista erimielisyyttä, sitä kannatettiin varsin yksimielisesti. Aikataulu ja menettelytavat olivat sitten kokonaan eri asia ja yllätetty edustakunta joutui lopulta vähin puhein äänestämään asiasta, josta oltiin molemmilla laidoilla periaatteessa yhtä mieltä.

Aivan erityisen tarkkaan Könönen on tutkinut ja kirjassaan raportoinut kysymystä siitä, vaikuttivatko ja missä määrin Svinhufvudin toimiin Saksan voimamiehen Erich Ludendorffin lupaukset Saksan tuesta tai suoranainen kehoitus antaa itsenäisyysjulistus pikaisesti. Könönen pyrkii kirjassaan kaikin keinoin korostamaan omaa ulkopuolisuuttaan pilkkaamalla tasapuolisesti niin valkoisten kuin punaistenkin amatöörimäisiä liikkeitä. Sen hän tulee kuitenkin osoittaneeksi, että vaikka tietyt ratkaisevan tärkeät sähkeet ovat kadonneet, näyttää selvältä, että Svinhufvudin jääräpäinen haluttomuus varmistaa itsenäisyysjulistus kyselemällä etukäteen johtavien valtioiden kantaa johtui siitä, että Svinhufvud toimi Saksan määrittämien nuottien mukaan. Svinhufvud itse kuten hänen myöhemmät hovikirjurinsakin ovat tämän halunneet unohtaa, mutta Könösen rekonstruktio tekee kyllä rimpuilun turhaksi.

* * *

Kuten edellä totean, Janne Könönen suhtautuu sadan vuoden takaisiin toimijoihin tasapuolisella sarkasmilla. Hänen arvionsa mukaan Suomessa oli äärimmäisen vähän ulkopolitiikan ja diplomatian osaajia - eräänä harvoista saa Carl Enckell myös Könöseltä puhtaat paperit -, eikä varsinaisten vallankäyttäjien joukossa ainuttakaan, kummallakaan puolella. Könönen kyllä muistuttaa siitä, että esimerkiksi Santeri Alkio, Karl Harald Wiik ja Kaarlo Juho Ståhlberg vastustivat Svinhufvudin jyrkkää epäparlamentarismia ja Saksaan tukeutumista. Porvariston halu pysytellä yhdessä kuitenkin johti siihen, että Svinhufvud pystyi sanelemaan toteutuneen linjan. Vastentahtoinen tunnustuksen hakeminen Leniniltä ei johtunut siitä, että Svinhufvud olisi kuunnellut maltillisempia suomalaisia, vaan Ludendorffin käskystä.

Janne Könönen ei tietenkään ole ensimmäinen tai ainoa, joka korostaa joulukuun merkitystä sisällissodan puhkeamisessa. Molemmilla puolilla tehtiin ratkaisevia virheitä, joiden ansiosta saksalaismielinen jyrkkä linja voitti porvariston puolella ja Leninin yllyttämät radikaalit saivat sosialistien joukossa yliotteen, mutta eivät tarttuneet valtaan marraskuussa, jolloin vallan valtaaminen olisi voinut onnistuakin. Kaikki olisi voinut mennä toisin, jos eduskunta olisi tehnyt itsenäisyydestä yksimielisen päätöksen ja elintarvikepula olisi ajoissa ratkaistu. Toisaalta erityisesti oikeiston aktivistien ja radikaaleimpien punakaartilaisten näkökulmasta joulukuun tapahtumat olivat pelkästään isojen kysymysten viivyttelyä. Heille poliittista sopua tärkeämpää oli saada oma iso asia ratkaistuksi, tunnetuin seurauksin.

Kun totean, että Suomessa olivat joulukuussa 1917 amatöörit asialla, ilmaisen mielestäni tosiasian, en arvoarvostelmaa. Eihän edes Svinhufvud, jonka kuvaa on jälkikäteen kaunisteltu vielä enemmän kuin Mannerheimin, tietenkään halunnut aiheuttaa veristä sisällissotaa, vaikka muuten jyrkästi ja tylysti työväenluokkaan ja sen edustajiin suhtautuikin. Joulukuu 1917 ei vielä ollut laajan väkivallan aikaa, mutta tärkeimpien toimijoiden kyvyttömyys pohjusti sen. Saksalaismieliset itsenäisyyden puuhailijat eivät kuitenkaan välty historian tuomiolta yhtään sen enempää kuin radikaaleimmat punaisetkaan: kyllä se itsenäisyys olisi jäänyt tulematta, jos Saksa ei olisi hävinnyt maailmansotaa tai jos Leninin hallinto olisi kaatunut nopeasti. Saksalle ja Venäjälle Suomen kaltaisen pienen rajamaan itsenäisyydellä on aina ollut vain välinearvoa. Tämä ei ole sadassa vuodessakaan muuttunut.


tiistai 12. joulukuuta 2017

... kuten Erich Remarque Länsirintamalta ei mitään uutta -kirjassaan kertoo...

Seuraava teksti ei mitenkään liitty Erich Maria Remarquen kirjaan, joka toimii otsikossa vain esimerkkinä tavasta käyttää suomen kieltä, jota en millään pysty ymmärtämään ja vielä vähemmän sietämään. Kysymys on kaikessa yksinkertaisuudessaan siitä, että jopa kirjoittamisen ammattilaiset, kirjailijat ja toimittajat ovat subjektiivisten havaintojeni perusteella lähes kokonaan lopettaneet käyttämästä rakkaan äidinkielemme tarjoamaa eleganttia tapaa viitata erisnimiseen teokseen osana elävää tekstiä.

Melkein kaikki kirjoittavat "... kuten Erich Remarque Länsirintamalta ei mitään uutta -kirjassaan kertoo..". Äärimmäisen harva valitsee sen elegantimman tavan ja kirjoittaa "kuten Erich Remarque kertoo kirjassaan Länsirintamalta ei mitään uutta". Jos et usko minua, haastan sinut, arvoisa lukijani, silmäilemään pari seuraavaa viikkoa erilaisia tekstejä minun laseillani eli kiinnittämään huomiota siihen, kumpaa ratkaisua enemmistö kirjoittajista suosii. Olen iloinen, jos päädyt erilaiseen tulokseen kuin mihin itse olen päätynyt. En kuitenkaan siihen usko, niin pitkään olen sisäisesti kiehunut kiukusta tämän asian äärellä.

Ehdottomasti ärsyttävintä on se, etten ole keksinyt järjellistä syytä siihen, että jopa suomen kielen ja tekstintuoton ammattilaiset valitsevat kahdesta vaihtoehdosta sen kankeamman. Kaiken järjen mukaan kirjoittajalle pitäisi olla jotain hyötyä siitä, että rakentaa ketjun "-kirjassa"-tekniikalla sen sijaan että käyttäisi teoksen nimeä sellaisenaan. Otan mieluusti vastaan valistuneita arvauksia siitä, mistä tässä voisi olla kysymys. Enemmistön tarjoama huono esimerkki tietysti vaikuttaa, mutta se ei ole voinut käytäntöä synnyttää ja aloittaa.


* * *

Ihmettelen tässä samaan hengenvetoon ja blogitekstieni keskimääräisen mitan tavoittaakseni paria muutakin kirjoittamiseen ja asioiden hahmottamiseen liittyvää asiaa. Tarkoitukseni ei ole tässä kuten edelläkään osoittaa syyttävällä sormella ketään yksilöä, vaan pohtia kirjoittamisen ja suomen kielen ilmaisemisen käytäntöjä. Vähän tässä tietenkin on itse nimitetyn kielipoliisin korskuntaa, mutta ei pelkästään sitä.

Suomessa ei yksinkertaisten typografisten korostuskeinojen käyttö ole erityisen johdonmukaista. Useimmat eivät harrasta niitä lainkaan, vaan jättämät mahdollisuudet yksinkertaisesti käyttämättä. Tuossa Remarque-esimerkissä käyttämäni erisnimisen teoksen nimen kirjoittaminen kursiivilla on tyypillinen huonosti hyödynnetty tehokeino. Useimmille kursiivi on varattu tilanteisiin, joissa vieraskielinen sana on upotettu suomenkieliseen teksti, esimerkiksi  "hän totesi olevansa pakolainen de facto, vaikka...".

Kursiivi soveltuu kuitenkin erinomaisesti nostamaan kevyesti esiin tekstistä teoksen nimen siinä missä tummennus olisi turhan vahva tehoste. Varsinkin lauseissa, joissa luetellaan useita eri teoksia niiden erisnimillä, tarjoaa kursiivi hyvän mahdollisuuden nostaa nämä nimet muusta tekstistä, esimerkiksi näin: "Sibeliuksen tunnettuja sävelrunoja ovat esimerkiksi Aallottaret, Bardi ja Tapiola." Jos teoksen nimi on lyhyen lauseen kaltainen, sen erottaminen muusta tekstistä kursiivilla on suoranainen palvelus lukijalle, esimerkiksi "Romaanissa Keskellä kesää on kirjailijalla teemana suomalainen yötön yö...".


* * *

Kelpaako tekstin tummennus mihinkään järkevään käyttöön? Mielestäni se on paikallaan varsinkin sellaisessa tietopuolisessa tekstissä, joka vilisee merkityksellisiä nimiä. Kun asian kannalta keskeiset nimet on tummennettu ainakin ensimmäisellä esiintymiskerrallaan, voi lukija nopealla silmäykselläkin hahmottaa, mitä kaikkea - tai keitä kaikkia - teksti käsittelee ja myös sen, mitä tai keitä se ei käsittele.

En silti kannata tai suosittele typografisten havainnollistamiskeinojen ryöstöviljelyä. Jo kursiivi ja tummennus samassa tekstissä ovat jotenkin ylenpalttisen tuntuinen ratkaisu, vaikka erikseen toimisivat aivan hyvin. Olen siis hyvin altis myöntämään, että myös makuasioista tässä puhutaan, ja tyylistä. Silti uskon, että niin lukija kuin tekstin tuottajakin hyötyvät siitä, jos asiatekstissä hyödynnetään yksinkertaisia keinoja, joilla ihmisaivojen huomion saa kiinnitetyksi ainakin kirjoittajan mielestä tärkeisiin asioihin.

Lopuksi harras ja varmasti aivan turha toive: jätetään se englanninkielisten iskusanojen viljely suomenkielisessä tekstissä niin vähäiseen rooliin kuin mahdollista. Syyllistyn tähän kansallisen alemmuudentunteen synnyttämään nuoleskeluun usein itsekin, ja tunnen siitä häpeää. On varmaan asioita, jotka voi nasevasti ilmaista vain englanniksi. Ei se suomikaan silti pelkistä pitkistä ja hankalista sanoista rakennu. Kirjakieltä nasevamman ilmaisun voi sitä paitsi tarvittaessa lainata suomen murteista, jotka tarjoavat ehtymättömän varaston maailmalla huonosti tunnettua luovuutta. Kuten vaikka turkulaisen "kuinpal", porilaisen "tiäksää" tai savolaisen "piätuska".

PS 23.12.2017: Tässä tuore näyte Hectorin muistelmateoksen Asfalttihippi sivulta 188: "Paitsi Nostalgia-albumin takakanteen, Meira päätyi myös Herra Mirandos -levylle 'Meiran laulu' -biisinä." No, tässä on sentään albumien nimet kirjoitettu kursiivilla!

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Madonlukuja huumeidenvastaiselle sodalle

Kieltämättä Huumeparonin käsikirja on kirjan nimenä juuri niin kohtuuton ja liioitteleva kuin voi etukäteen kuvitella. Tom Wainwright ei ole kirjoittanut huumekauppiaan käsikirjaa, eikä Docendo ole sellaista kustantanut. Sen sijaan tarjolla on mielenkiintoisen erilainen näkökulma ns. länsimaitten vuosikymmeniä harjoittamaan "huumeidenvastaiseen sotaan", tarkemmin sanottuna sen täydelliseen epäonnistumiseen ja vaihtoehtoisiin ratkaisuihin. Wainwrightin suuri idea on ollut tarkastella huumemarkkinoita osana muuta taloutta. Häkellyttävän usein toimintakuviot ovat aivan samanlaiset huumeiden kuin laillistenkin aineiden markkinoilla. Rikos on tässäkin määrittelykysymys.

The Economist -lehden toimituspäällikkö Tom Wainwright kirjoittaa pääosin pohjoisamerikkalaisesta näkökulmasta, jossa toisella puolella on Yhdysvaltain jääräpäinen, presidenteistä ja puolueista näennäisesti täysin riippumaton huumepolitiikka, jonka kulmakivinä ovat valtava resurssien keskittäminen poliisitoimintaan ("rangaistus" on tärkeintä, ongelman poistaminen toissijaista) sekä ilmeisten tosiasioiden kiistäminen. Toisella puolella ovat meksikolaiset ja väliamerikkalaiset rikolliset, joiden häikäilemätön ja brutaalin väkivaltainen vallankäyttö on mahdollista alueen heikon ja korruptoituneen hallinnon ja kansalaisten ankean köyhyyden oloissa.

Wainwright kuvailee kiinnostavalla tavalla sitä, miten vähän Yhdysvaltain edustamalla huumesodalla on ollut todellista vähentävää vaikutusta maanosan huumaavien aineiden laittomilla markkinoilla. Wainwright myös toteaa suoraan sen, että ongelmana ei ole tarjonta, Meksiko ja muut latinalaisen Amerikan huumeita tuottavat maat, vaan Yhdysvallat ja sen huumeita janoava ja kuluttava vauras väestö. Yksinkertaistaen: huumeparoneilla menee hyvin niin kauan kuin varakkaat yhdysvaltalaiset joutuvat hankkimaan nautintoaineensa laittomasti. (Wainwright ei kiistä ongelman globaalia luonnetta, mutta hän keskittyy Pohjois-Amerikkaan).

* * *

Wainwrightin kuvaukset rikollisten kartellien toimintaperiaatteista ovat sinänsä mielenkiintoisia, mutta eivät tuo varsinaisesti mitään uutta asiasta kiinnostuneille. Uutta on ainakin suomalaiselle lukijalle sen sijaan Yhdysvaltain laillisten kannabismarkkinoiden laaja esittely. Kirjoittaja on halunnut tutkia, miten laillistettu huumekauppa vaikuttaa yhteisöön ja ennen muuta, miten se vaikuttaa laittomaan kauppaan eli kartellien hallitsemaan rikollisuuteen. Kokemukset ovat pääosin yhdensuuntaisia, laillistamisen tiellä on saatu ensimmäisen kerran tuloksia.

Konservatiivisten ihmisen on ehkä vaikea hyväksyä Wainwrightin havaintoja ja johtopäätöksiä, koska ne tukevat sitä liberaalipiireissä yleistä näkemystä, että huumeiden vastainen väkivaltainen sota on täydellisesti epäonnistunut ja käytännössä ainoa tie pois loputtomasta, kalliista ja vallankäyttöä militarisoivasta politiikasta on ottaa huumaavien aineiden kauppa yhteiskunnallisen sääntelyn piiriin ja poistaa siitä laittomuuden polttoleima ja siitä suoraan seuraava riippuvuus rikollisuudesta.

Wainwrightin logiikka on selkeä: latinalaisen Amerikan huumekartellit köyhtyvät, jos varakkaat norte americanos siirtyvät ostamaan huumeensa laillisista paikallisista kaupoista, jotka eivät käy tukkukauppaa rikollisten, vaan laillisten maatalousyritysten kanssa. Ironista sinänsä, että esimerkiksi Coloradon kokemusten mukaan laillisesti tuotettu kannabis (marijuana) on sekä vahvempaa että puhtaampaa kuin kartellien kautta hankittu. Kun kartelleilla on suuria vaikeuksia kilpailla edes hinnalla, kokemukset ovat olleet pääosin myönteisiä.

* * *

Konservatiiveja on aina pelottanut hyväksyä ajatusta, että muutkin huumeet kuin ne, joita he itse käyttävät, saavat laillistetun aseman. Kallista sikariaan poltteleva pohatta on voinut katsoa ylen hippiä, joka polttelee kämäistä kannabisjointtiaan. Tuo pohatta haluaa Yhdysvaltain konservatiivisen hallinnon jääräpäisyyden perusteella jatkaa ylenkatsomisensa perinnettä myös jatkossa. Rikkaitten ja köyhien ero huumausaineiden käyttäjinä on kuitenkin kapenemassa, sillä varsinkin kannabistuotteiden dekriminalisoinnilla on vahva tuki kokonaisista valtioista (Uruguay, Kanadassa valmisteilla) yksittäisiin liittotasavaltoihin (Alaska, Colorado, Kalifornia, Maine, Massachusetts, Nevada, Oregon), jotka jo sallivat kannabiksen myynnin myös "viihdekäyttöön". Huumeet eivät ole Yhdysvalloissa myöskään enää mikään "etnisten vähemmistöjen ongelma", vaan suurimmat markkinat ovat keskiluokassa.

Laillinen huumemarkkina on jo valtava (2016 Yhdysvalloissa 7,2 miljardia dollaria) ja ehkä jopa 17 %:n vuotuisessa kasvussa. Joidenkin ennusteiden mukaan kannabismarkkinat työllistävät vuonna 2020 yli 300 000 ihmistä. Tällaiset luvut ovat huumeparoneille äärimmäisen uhkaavia, mutta - kuten liberaalit poliitikot Yhdysvalloissakin ovat muistuttaneet -, omilla alueillaan mahtavilla kartelleilla on varsin vähän mahdollisuuksia estää tätä kehitystä, joka suoraan köyhdyttää rikollisia. Näiden ainoa toivo on siinä, että vanhoilliset poliitikot jatkavat rikollisille edullista politiikkaansa ja satsaavat voimavarat aseisiin ja niitä käyttäviin miehiin.

Tom Wainwright ei peittele liberaaleja lähtökohtiaan (käytän termiä tekstissä sen yhdysvaltalaisessa merkityksessä), mutta haluaa myös muistuttaa siitä, etteivät huumekaupan laillistaminen ja huumeidenkäytön hyväksyminen ole sama asia. Vaikka kannabiksen ongelmat ovat vähäisempiä kuin vahvempien aineiden, olisi typerää synnyttää mielikuva, että huumekaupan kontrolloitu laillisuus hävittää kaikki ongelmat. Wainwright on kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että lupaavia tuloksia huumeidenkäytön vastaisessa työssä on saatu vain kahdella tavalla: viemällä rikollisilta markkinat laillistetulla kaupalla ja poistamalla rikollisilta mahdollisuus rekrytoida työntekijöitä auttamalla köyhyydessä eläviä kansalaisia, joille huumekartellien orjaksi ryhtyminen on edelleen liian usein ainoa vaihtoehto. Minusta Wainwright perustelee näkemyksensä hyvin. Tätä kaikkea olisi syytä pohtia myös Suomessa, jossa viinan ja tupakan kuluttajien ikäluokat ovat hiljalleen katoamassa historian horisonttiin.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Sadan vuoden henkinen epäonnistuminen

Suomi-niminen tasavalta juhlii 100 vuotta sitten omin päin julistettua valtiollista itsenäisyyttä, joka muuttui kansainvälisesti tunnustetuksi tosiasiaksi, kun Saksa, Ranska ja Iso-Britannia pakottivat perin haluttoman Pehr Evind Svinhufvudin hankkimaan tunnustuksen ensin Venäjältä. Svinhufvudin ja muiden porvareiden arkkivihollinen Lenin allekirjoitti Suomen itsenäisyyden joulukuun lopussa - miltään muulta venäläiseltä valtaryhmältä sitä allekirjoitusta ei todennäköisesti olisi herunutkaan - ja sen jälkeen alkoi tunnustuksia tulvia muiltakin mailta. Kaikki eivät tosin pitäneet kauheata kiirettä: sekä Iso-Britannia että Yhdysvallat lähettivät virallisen tunnustuksensa vasta toukokuussa 1919.

Koko vuoden 2017 ajan on ollut käynnissä kouristuksenomainen juhlinta milloin milläkin teemalla. Oletan, että Suomi100-tunnus herättää muissakin kuin minussa lähinnä väsynyttä tympääntymistä. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan marista satavuotismarkkinoista, sillä mitäpä muuta voisi odottaa maassa, jota johtaa Sipilän-Bernerin uusliberalistinen hallitus. Sen sijaan haluan kiinnittää huomiota niihin arvoihin, joilla valtiollista itsenäisyyttä halutaan eri kansalaispiireissä symboloida. Kuten hyvin tiedetään, näistä asioista ollaan hyvinkin eri mieltä.

Moni asia on maailmassa muuttunut, mutta ei se porvarillisen Suomen eliitin näkemys, että itsenäisyys on ennen muuta yhtä kuin urhea sotiminen (sitäkin parempi tietysti olisivat voitokkaat sotimiset, mutta kun sellaisia ei nyt ole tarjolla, täytyy tyytyä urheuteen). On itse asiassa aika häkellyttävää, että sadassa vuodessa ei kansakunnan johdossa ole oivallettu, että kaikki näkemämme ja kokemamme hyvinvointi on rakennettu rauhan oloissa, sotimisista huolimatta, ei niiden ansiosta. Valkoiselle Suomelle itsenäisyys on sotimisen toinen nimi, sivistys ja kulttuurikin esitetään jotenkin sotatoimien saavutuksena.


* * * 

Tunnen tietenkin porvarillisen Suomen tavanomaiset perustelut sotien loputtomalle muistamiselle, ylistämiselle ja suitsuttamiselle. Vuoden 1918 sisällissodassa Suomi vapautettiin punaisista, joiden käsitys itsenäisyydestä oli väärä (tosin kuningasmielisetkin jäivät tappiolle, mutta vastineeksi presidentille annettiin tuimat valtaoikeudet). Talvisodassa torjuttiin Neuvostoliiton pyrkimys lopettaa Suomen itsenäisyys, vaikka tosiasiat puhuvat sen puolesta, että sodalla suurvalta otti vain sen, mitä neuvotteluissa olivat vaatineetkin, mutta Suomi jäi vaille niitä alueellisia hyvityksiä, joita olisi ollut tarjolla.

Jatkosota on porvarilliselle sotajuhlinnalle hankalin tapaus, koska kaikki jotenkin säälliset tekosyyt vallata itäisiä alueita Hitlerin Saksan liittolaisena on vuosikymmenien mittaan osoitettu perättömiksi. Ainoaksi jotenkin kestäväksi juhlinnan kohteeksi on pelkistynyt "torjuntataistelu", jonka ansiosta Neuvostoliitto ei napannut koko Suomea ja tehnyt siitä satelliittivaltiota muiden itäisen Euroopan maiden tavoin. Talin-Ihantalan uhrien urheutta tosin hiukan himmentää se, että Stalinin ratkaisu jättää Suomi valloittamatta oli viime kädessä sotilaspoliittinen, strateginen päätös, jolla oli korkeintaan marginaalinen yhteys Karjalankannaksella vuodatetun ihmisveren määrään tai urheuteen.

Masentavinta tässä kaikessa on tietenkin se, että vuonna 2017 sataa itsenäisyyden vuotta juhlitaan sotimisen kautta, vaikka Suomella olisi paljon enemmän juhlimisen aihetta rauhanomaisten töitten saralla kuin sotatantereilla. Historian arviointi ja arvottaminen sotien kautta on yhteistä sekä hallitsevalle maltilliselle oikeistolle että jälleen elpyneelle radikaalille äärioikeistolle, jonka 612-marssin uutisoitiin juuri syrjäyttäneen poliisin tarveharkinnassa paikallisen töölöläisen lastenjuhlan.


* * * 

Onko porvarillisen Suomen ihan pakko edelleen juhlia itsenäisyyttä sotimisen kautta? Siltä pahasti näyttää, vaikka periaatteessa riittäisi varmaan, jos pääministeri Juha Sipilä ilmoittaisi hallituksensa haluavan profiloitua rauhaa rakastavana ja sivistystä edistävänä valtioneuvostona. Mahtaisiko Kokoomuskaan panna hanttiin, jos pääministeri laittaisi koko arvovaltansa peliin ja määräisi valtiolliset menot militarismista vapaiksi kulttuurikarkeloiksi? No, tällainen on tietysti joutavaa haaveilua. Sipilän-Bernerin hallitus ei ehkä ole ideologisesti sotien juoksuhaudoissa, mutta koska tuo militaristinen uho ei ole ristiriidassa hallituksen uusliberalistisen talouspolitiikan kanssa, ei motiivia sen haastamiseen ole.

Ei pidä myöskään unohtaa, että hallitus pysyy pystyssä lähinnä Perussuomalaisista loikanneiden "sinisten" avulla ja siltä suunnaltahan on tarjolla runsaasti sotaministeri Jussi Niinistön kaltaisia menneitten sotavuosikymmenten ihailijoita, vaikka ne uusnatsit taisivat pääosin jäädä Jussi Halla-ahon suojiin. Kuinka todennäköistä on, että Juha Sipilä riskeeraisi hallituksen vallan, kun on tähänkin asti antanut sotaministerin touhuta vapaasti tasavallan presidentti ainoana päällekatsojanaan?

Karu tosiasia on, että Suomen virallinen valtio on sadan vuoden henkinen epäonnistuminen, hävittyjen sotien poteroihin jämähtänyt mölliskö. Onneksi se ei ole koko kuva ja virallisen kouhottamisen takana me suomalaiset voimme olla ylpeitä kaikesta siitä, mitä olemme rauhassa ja yhteistyössä muitten valtioitten asukkaitten kanssa kyenneet rakentamaan. Siitä ei virallisesti puhuta, mutta juuri sen ansiosta Suomen 100-vuotisjuhlat noteerataan ympäri maailmaa. Tuolle maailmalle olemme rauhanomainen, pohjoismainen hyvinvointivaltio, emme urhea sotilaskansa. Hyvä niin.


En halua osallistua porvarillisen Suomen sotakeskeiseen itsenäisyyden juhlintaan. Lupaan tulla mukaan vasta kun juhlilla puhutaan vain sivistyksestä, kulttuurista, luonnosta ja muista ihmiselle oikeasti arvokkaista asioista. Sitä odotellessa juhlin Jean Sibeliuksen syntymäpäivää 8.12.2017. 


tiistai 5. joulukuuta 2017

Hyvällä on hintansa

Viime aikoina on kirjoitettu paljon huumaavien kemikaalien uusista ongelmista, jotka eivät liity suoraan perinteiseen "viihdekäyttöön" vaan kivunlievityksen riistäytymiseen käsistä. Varsinkin Yhdysvalloissa puhutaan suoraan uudesta huumeongelmasta, jonka uhrit eivät vastaa perinteistä kuvaa syrjäytyneestä narkkarista. Taustalla on ollut erilaisia opioideja sisältävien lääkkeiden aiempaa helpompi saatavuus, kun lääkärit ovat - ainakin osittain lääketeollisuuden houkuttelun ja painostuksen tuloksena - alkaneet määrätä aiemmin lähinnä syöpäpotilaisen kivunlievitykseen tarkoitettuja lääkkeitä kaikenlaisten kipujen torjuntaan.

Huumaavien aineiden "viihdekäyttö" ei ole koskaan sivunnut omaa elämääni, koska syystä tai toisesta en ole tuntenut houkutusta saati pakkoa käyttää tällaisia aineita. Minulle kahvikin on aivan liian vahvaa ainetta, vaikka olen jonkin kerran käyttänyt kofeiinitablettia (vastaa yhtä kahvikupillista) tilapäiseen pirteänä pysymisen tarpeeseen. Olen nyt kuitenkin sattumien summana tullut kokeilleeksi yhtä alussa mainitsemaani opioidia. Kokemukseni ovat olleet sen verran vahvat, että haluan avata tätä lääkeriippuvuusasiaa myös tällaisen muuten raivoraittiin tallaajan näkökulmasta.

Kokeilemani Tramadol kuuluu ns. heikompiin opioideihin, mutta uskoakseni se ei ole tässä suhteessa olennaista. Mikä tahansa kemiallinen aine, joka tuottaa käyttäjälleen mielihyvää tai muita myönteisiä tuntemuksia, on samassa roolissa. Aineen vahvuus heijastuu lähinnä riippuvuuden syntymisen nopeuteen, euforian määrään ja kestoon. Olennaista on se, että minkä tahansa tällaisen elimistöä huijaavan kemiallisen yhdisteen käytöllä on hinta, jota kipua pelkäävä ihminen ei jaksa eikä halua liikaa miettiä.

* * *

Olen itse kärsinyt vajaat 10 vuotta sitkeästä jalkaterien "neuropaattisesta" kivusta (lainausmerkit siksi, että se on lähinnä työnimi asialle, jota on ollut vaikea todentaa saati nimetä), joka kiusaa lähinnä iltaisin ja aamuisin, kun ruumis on vaakatasossa. Kun hyvin tuntemani ihminen on käyttänyt omiin melko samanlaisiin oireisiin Tramadolia, kysyin sitä myös terveyskeskuslääkäriltäni. Hän ei ollut ollenkaan innostunut, vaan ensin kokeiltiin paria muuta lääkettä. Niillä ei ollut kipuun mitään vaikutusta, ei tosin mihinkään muuhunkaan. Lopulta lääkärini kirjoitti minulle pienen Tramadol-reseptin, mutta korosti, ettei lääke ole tarkoitettu jokapäiväiseen käyttöön.

Osoittautui, että Tramadol tosiaan osui tähän jalkakipuuni ja leikkasi siitä kovimman terän pois. Olin ilahtunut ja ajattelin, että voisin aina silloin tällöin suoda itselleni kivuttoman illan ja aamun ottamalla annoksen Tramadolia. Se oli kuitenkin ennenaikaista iloa. Kun huomioni siirtyi pois itse kivusta, oli pakko huomata ja todeta ääneen kaksi muutakin seurausta. En kutsuisi tuntemusta kohdallani euforiaksi, mutta huomasin, että Tramadol tuotti jalkakivun poistamisen lisäksi yleistä mielialan kohennusta, jonkinlaisen "positiivisuuden piikin" seuraavalle päivälle.

Olin tietysti ensin ilahtunut, vaikka skeptinen ääni sisälläni muistuttikin vanhasta periaatteesta, jonka mukaan "kaikella on hintansa". Niinpä rupesin kiinnittämään huomiota myös myöhempiin tuntemuksiin. Pian oli pakko todeta ja myöntää, ettei se "positiivisuuden piikki" todellakaan tullut ilmaiseksi. Myönteistä päivää seuraa vääjäämättä laskunmaksupäivä, jolloin ainakin omalla kohdallani mieliala oli todella alhaalla, vähäisetkin elämän takaiskut tuntuivat merkittäviltä ja yleinen olo oli todella vaisu. Kivunlievityksestä tällaisella "heikollakin" opioidilla olisi hinta, jota en itse ole halukas maksamaan.


* * *


En kuulune varsinaiseen riskiryhmään, koska tällainen lyhytaikainen kokeilukin sai minut nopeasti vetäytymään. On kivaa olla kemiallisesti positiivisella päällä, mutta ei todellakaan millä hinnalla hyvänsä. Silti kysyn mielessäni, miten asia on yleisemmällä tasolla. Kuinka moni kivuista kärsivä huitaisee kädellään ja toteaa, että laskunmaksupäivältä välttyy, kun sen hyvän napin ottaa päivittäin. Niinhän se tietysti on, mutta sittenpä sitä onkin opioidiriippuvainen ihan tietoisesti ja omasta tahdosta. Elimistö tottuu, vaatii koko ajan vahvempia annoksia ja umpikuja on valmis.

Varsinainen ongelma eivät ole nämä lääkkeet sinänsä, vaan se ikävä tosiasia, ettei meillä - ja luultavasti ei missään muuallakaan - osata suhtautua kroonisiin kipuihin pitkäjänteisesti. On helpompaa kirjoittaa heikkoa tai vahvaa opioidia ja antaa potilaalle illuusio kivun hallinnasta kuin ruveta ajan kanssa tutkimaan kivun syitä. Se on kallista (yhteisölle tai potilaalle) ja lopputulosta ei voi edes taata. Osa kivuista jää edelleen selittämättä ja selättämättä. Silloin voi olla houkutus tehdä "edes jotain". Invalidisoivan kivun kohdalla tämän jotenkin vielä ymmärtää, mutta ilmeisesti opioideja määrätään nykyään myös varsin kevyin perustein (itse sain reseptin tosin vain jankuttamalla ja vakuuttamalla, etten ole kiinnostunut "viihdekäytöstä").

En osaa sanoa, miten tilanne pitäisi ratkaista. Uskallan kuitenkin väittää, ettei tilapäistä kivunlievitystä tarjoavien opioidien ja muiden vastaavien määrällinen lisääminen poista itse ongelmaa, mutta luo aivan varmasti uusia. Useimmat ihmisten kiusana olevat kovat, krooniset kivut ovat totta ja niille olisi tärkeää yrittää tehdä jotain. Tilapäinen kemiallinen unohdus on kuitenkin vaarallinen houkutus, koska se ei puutu syihin ja synnyttää muita ongelmia. Ehkä juuri tässä tarvitaan kovaa säännöstelyä, sillä ihmisen liha on heikko, niin potilaan kuin lääkärinkin.

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Alibi itsekkyydelle?

En ole lukenut Ayn Randin alkuperäisiä tekstejä, olen tyytynyt teksteihin, joissa niitä arvioidaan. Itse asiassa minulla ei ole mitään halua esitellä hänen maailmankuvaansa, joten en sitä tee. Sen sijaan Helsingin Sanomien Randille uhraama palstatila sai minut pohtimaan, miksi tällainen kaikesta päätellen varsin sekavista aineksista koostettu ristiriitainen "ideologia", joka on kaiken kukkuraksi uskontojen vastainen, on julkisuudessa esillä erityisesti yhdysvaltalaisen oikeistolaisuuden muusana. Oma tulkintani on, että yhtä hyvin Björn Wahlroos kuin Atlantin takaiset kovan oikeistolaisuuden edustajat viittaavat Ayn Randiin lähinnä siksi, että on niin vaikea löytää vakavasti otettavaa filosofia tai muuta ajattelijaa, joka ylistäisi riittävällä tavalla itsekkyyttä kestävänä ja moraalisesti oikeutettuna elämänasenteena.

Ayn Randiin viitataan, koska parempaakaan ei ole tarjolla. Ainakin Yhdysvalloissa moni äärioikealla vaihtaisi Randin tietysti ilomielin kehen tahansa jumaluskoiseen, mutta joutuvat nyt nielemään kitkerää kalkkia, koska kapitalismi itse on markkinan voimalla todennut, että Ayn Rand on parasta, mitä itsekkyyden puolestapuhujilla on saatavana. Kun ei kukaan oikea filosofi suostu tukemaan itsekkyyttä, otetaan se, joka tukee. Oli hän muuten mitä tahansa. Kunhan saadaan alibi omalle itsekkyydelle ja ahneudelle. "Enhän se minä tätä ole keksinyt, vaan sovellan maailmankuulun kirjailijan ja ajattelijan näkemyksiä. Hän on niin suosittu, ettei hän mitenkään voi olla väärässä."

Yritin muistella, eikö maailmanhistorian filosofien joukosta tosiaankaan löydy painavaa itsekkyyden moraalisen ylemmyyden julistajaa. Yllättävän hankalaa se on, altruismin kannatus tuntuu olevan kovin laajalle levinnyttä. Eettisen egoismin puolesta ja esirandilaisittain kirjoitti sentään jo vuonna 1723 hollantilainen Bernard de Mandeville ("Tukahduttakaa tai rajoittakaa egoismia, turhamaisuutta, kaikkia moraalia hävittäviä tunteita, niin samalla vahingoitatte teollisuutta ja kauppaa, joitten vaikuttimia ne ovat."), mutta vasta Friedrich Nietzsche alkoi suoraan puhua herra- ja orjamoraalista (Nietzsche nojautui Max Stirnerin 1844 julkaisemiin ajatuksiin "voimamoraalista). Nietzscheläisyys liittyi silti ehkä talousteorioita enemmän väärin tulkittuun evoluution "todistukseen", jonka mukaan vain voimakkaimmat pärjäävät. Todellisuudessahan evoluutio suosii muuttuviin luonnonolosuhteisiin "sopivia" piirteitä. Ei Tyrannosaurus rex ole nykyään maanpäällistä elävää hallitseva laji.

* * *

Olisiko todella niin,  että joku Björn Wahlroosin kaltainen muitten mielipiteistä riippumaton ja normaalisti myös piittaamaton toimija aidosti on löytänyt Randin ajatuksista jotain uutta, vai onko hänkin vain kylmästi tarttunut sopivaan nimeen ja ylentänyt tämän "kotijumalakseen"? Jos Ayn Randin suosio on huippukapitalistien salajuoni itsekkään ahneuden moraalisen oikeutuksen saamiseksi, ei se nyt mitenkään valtavan hyvin näytä kuitenkaan sujuvan. Rand myy hyvin, mutta mistä me tiedämme, luetaanko häntä oikeasti paljon tai luetaanko ajatuksella ja harkituin päännyökkäyksin?

Voihan niin ollakin. Aina on kysyntää "filosofialle", joka antaa alibin ja synninpäästön itsekkyydelle, jonka toiminnan useimmat uskonnotkin - ainakin puheen tasolla - tuomitsevat. Kun altruismi näyttää olevan ihmiselle biologinen lajiominaisuus, tarvitaan tietysti näin vaarallisen piirteen vastustamiseen kaikki mahdollinen aseistus, myös Ayn Randin mustavalkoinen maailma. Yhdysvaltalaisille roomalaiskatolisille oikeistolaisille paavi olisi luonnollisin esikuva, mutta mitä tehdä, kun tämä nykyinenkin saarnaa koko ajan vaatimattomuuden puolesta, tukistaa tuhlailevia ja omaa etuaan tavoittelevia kardinaaleja ja antaa jopa ymmärtää - mikä tietysti on kaikista kauhein asia - että köyhät ja alistetutkin ovat paavin jumalan silmissä arvokkaita (ehkä eivät  sentään kommunistit, mutta melkein kaikki muut).

Minusta jatkuva viittaaminen Randiin on ilmiönä mielenkiintoisempi kuin sinänsä ikiaikainen itsekkyyden sanoma. Mikä tässä ajassamme saa kylmäkiskoiset pankkiherrat tuntemaan tarvetta vedota johonkin sekavaan ajattelijaan, kun käytössä on sellaisia käteviä yleisfilosofioita kuten "yrityksen ainoa tehtävä on tuottaa osakkeenomistajille voittoa", jota Wahlrooskin on ahkerasti takonut ymmärtämättömien suomalaistollojen kalloon. Tai miksi eri maiden wahlroosit eivät liity suoraan uusnatsien rinnalle vaatimaan herrakansan (itsekkäät kapitalistit) vapauttamista demokratiasta puhuvasta saastasta (kaikki ne, joista itsekäs ei voi suoraan hyötyä)? Onko kuitenkin wahlrooseillakin jokin yhteiskunnallinen hävyn tunne, joka saa valitsemaan mieluummin Ayn Randin kuin Adolf Hitlerin?


* * *

Elämme myös kapitalistisen itsekkyyden ja ahneuden osalta ristiriitaisia aikoja. Maailmanhistorian suurimmat omaisuudet kasaantuvat veroparatiiseihin kansallisten hallitusten ulottumattomiin, mutta samaan aikaan kun pankkiherrat ja vanhan kapitaalin perijät kilvan keksivät keinoja välttää mitättömänkin veron maksaminen sille orjaporukalle, osa rikkaista hylkää julkisesti eettisen egoismin ja julistaa yhteisvastuuta maksamalla vapaaehtoisesti maksimaaliset verot. Suomalaisen Supercellin perustajat Mikko Kodisoja ja Ilkka Paananen ovat näyttäneet wahlrooseille hyvin isoa keskisormea sekä maksamalla muhkeita yhteisöveroja että merkittävän suurilla hyväntekeväisyyssummilla. Mikä pahinta, he ovat myös ääneen sanoneet, että he haluavat maksaa heidän varakkuutensa mahdollistaneelle yhteiskunnalle. Miten puistattavaa nöyristelyä herramoraalin näkökulmasta.

En ihmettelisi, vaikka randilaisissa piireissä harkittaisiin Supercellin tyyppien vaientamista. Sen vielä kestää, että rikkaista rikkaimmat kuten Bill Gates tai Warren Buffett harjoittavat hyväntekeväisyyttä. Sehän ei ole itsekkäältäkään kiellettyä, kunhan kohteet ovat ideologisesti kelvollisia kuten syöpäpotilaat (syöpä uhkaa itsekkäitäkin ainakin vielä toistaiseksi) ja isänmaallisuus (tuo ihana tekosyy puolustaa omaa omaisuuttaan). Mutta kun rikas jakaa omastaan selvästi altruistisin tunnuksin, sehän on silkkaa sodanjulistusta. 

Kuten edeltä voi päätellä, en pidä tätä randilaisuutta erityisen aitona tai uskottavana liikkeenä. Itsekäs ahneus on epäilemättä todellisuutta siellä, missä olisi teknisesti mahdollista olla epäitsekäs (vaikka köyhä antaa roponsa, hän ei voi lahjoittaa Uudelle Lastensairaalalle 3,4 miljoonaa euroa, vaikka kuinka haluaisi). Mutta kyllä tämä Ayn Randiin vetoaminen taitaa olla pelkkää orjien vedättämistä. Eihän Rand itsekkyyttä ole keksinyt tai synnyttänyt, hän vaan sepitti sen ympärille sopivan viihteelliset perustelut. Mutta jos tämän maailman wahlroosit ovat kaivanneet Ayn Randin kaltaisen häpyliinan turvakseen, ehkä se on merkki siitä, että se biologinen altruismi tuikkii jossain syvällä näissäkin miehissä ja naisissa. 


Perkele

Helsingin Sanomat on julistanut kilpailun suomen kielen "kovimmasta" kirosanasta. Kilpaileminen tällaisessa asiassa on tietysti jo sinänsä typerää, mutta myös tarpeetonta. Suomen kielessä on täydellinen kirosana, joka tulee voittamaan tämän ja kaikki myöhemmätkin turhat kisat. Perkele on täydellinen ainakin suomenkielisen käyttöön. Siinä on kolme napakkaa tavua, joiden avulla sanan uhkaavuutta voi joustavasti pidentää ja lyhentää, painottaa ja keventää. Siinä on r-kirjain, jota ilman suomalaista raivoa on aika vaikea ilmaista. Siinä on myös sopivasti onomatopoeettista sukulaisuutta sanaan järkäle kertomassa, että nyt ei kiroilla pienistä asioista. Perkeleen voimaa voi myös lisätä sen etymologia paholaisen yhtenä nimenä.

Kaikissa muissa suosituissa uskonnollisperäisissä kirosanoissa on pahoja puutteita. Saatana on melkein ruotsia, siihen ei saa minkäänlaista rytmiä ja voimaa yrittämälläkään. Jumalauta voi tuntua uskovaisesta hurjalta, mutta muille se on auttamattoman periksiannettu huudahdus, oman avuttomuuden myöntö. Helvetti on liudentunut täysin voimattomaksi samaan tahtiin kuin usko raamatullisen helvetin olemassaoloon on kadonnut, samoin piru. Voihan niillä manailla juuttunutta ikkunankarmia tai sormeen napsahtanutta vasaraniskua, mutta kun sen on sanonut, muuta ei sitten seuraakaan.

Sukuelimistöllinen sanastomme on tunnetusti rikas ja monipuolinen, mutta kirosanoina ne ovat yllättävän kapeakäyttöisiä (jonossa lausuminen tosin lisää tehoa huomattavasti). Vittu on muuttunut yleiskielen välimerkiksi, jonka käytöstä tunnistaa karkeasti ottaen puhujan ikäryhmän. Jos aikuinen käyttää sitä kirosanana, vaikutelma on lähinnä koominen, joten on järkevämpää sanoa suoraan "voihan vitulus pillus" tai jotain vastaavaa. Kulli ja pillu ovat sähäköitä ja ytimekkäitä ilmaisuja sinänsä, mutta miten niillä kiroilee? Ei mitenkään, niin puhujan kuin kuulijankin aatokset kulkeutuvat saman tien ihan vääriin suuntiin. Ainoa kiroilukäyttöön sopiva elinsana on kyrpä, koska siinä on tuo r-kirjain. Sana on vaan jotenkin niin ruman näköinen ja kuuloinen lyhyyteensä nähden, ettei sen käyttäjälle heru helposti myötätuntoa. Se on myös aika vaikea lausua, jos ärrä vähänkin sorahtaa, jolloin sanasta tulee vain naurattava.

* * *

Kiroilen itse aika herkästi, vaikka olen pakon edessä opetellut myös hillitsemään kirosanojen käyttämistä. Erityisen mielellään päästän pitkän sanaketjun, kun oikein raivostuttaa esimerkiksi paidanhihan tarttuminen ovenkahvaan, liukastuminen paikassa jossa ei olisi ihan pakko liukastua, pakastehernepussin sisällön helähtäminen ympäri keittiötä tai etuajassa pysäkille saapuneesta bussista myöhästyminen. Yleensä kiroilen itsekseni hiljaa, mutta jos ei ole pilttejä tai muita herkästi järkyttyviä lähistöllä, tuntuu todella miellyttävältä päästää suusta oikein vihainen kirosanojen pötkö. Kun metsä raikaa, mieli kevenee ja kirkastuu.

Olen vakuuttunut siitä, että kiroileminen on terveellistä. Kiroileminen on tapa purkaa ärtymyksen painetta vaarattomalla tavalla. Se on parhaimmillaan myös luovaa sanankäyttöä ja jopa keksimistä, kun on niin äkäinen, ettei mikään olemassaoleva riitä. Minusta jokaisen ihmisen pitää saada kuitenkin kiroilla siten kuin haluaa, en minäkään tuota perkelettä kenellekään tuputa, vaikka sitä parhaana kehun. Kiroilukin on makuasia ja joillekin se ei maistu ollenkaan. Sekin on selvä juttu, kunhan siitä ei seuraa vaatimus, että kukaan muukaan ei saa kiroilla.

Tietenkin ymmärrän, miksi kiroilemista yritään karsia ja itse hillitä. Voimakas kirous voidaan ymmärtää väärin, vaikka toki ihan oikeinkin. Jos joukossa on ihmisiä, joille kiroileminen ei ole luontevaa, voimakas sadattelu synnyttää kiusallisen sosiaalisen tilanteen, joka laukeaa vain kiroilijan anteeksipyynnöllä - jos silläkään. Siksi onkin myönnettävä, että kiroileminen on aina taitolaji. On ymmärrettävä, milloin se sopii tilanteeseen, milloin ei. Joskus sitä on vaan vaikea arvioida ja silloin voi tulla traumoja. Pyydän siis tässä jo etukäteen anteeksi, että edes kirjoitan koko asiasta ja kirjoitan "tuhmia" sanoja tällaiseen vakavaan tekstiin.

* * *

Pohjimmiltaan kiroilussakin on kysymys ihmisen viehtymyksestä sanamagiaan. Asiallisesti ottaen sanat merkitsevät ja tarkoittavat sitä, mitä on sovittu niiden tarkoittavan. Mikään sana ei ole sinänsä muita kummoisempi, ennen kuin joku arvovaltainen kutsuu sitä "rumaksi" tai "kielletyksi". Muistan elävästi, kuinka lapsena kiersimme kiroilukieltoa toistamalla nopeasti sanaa "tuvit" tai kertomalla muka tosissamme tapahtumasta, jossa "miestä oli pahasti raavittu, mutta oli sovittu, ettei poliisia tarvittu". Kirosanat kiehtoivat, koska ne olivat kiellettyjä. Eihän lapsi voi sellaista ymmärtää, korkeintaan pelätä seurauksia. Miksi "vattu" on hyvä sana, mutta "vittu" paha? Voi himskatin pirskatti, miten monimutkaista! (Lapsille sallitut kirosanat olisivat oman tekstinsä arvoinen aihe, mutta jätetään nyt tuonnemmaksi.)

Hyväksyn itse sosiaalisen sopimuksen, jonka mukaan kultivoituneessa pöytäkeskustelussa ei sanota "voihan vittu" tai "kyrpä". Kun tiedämme, että niiden käyttäminen ahdistaisi ainakin joitakin läsnäolijoita, olisi epäkohteliasta vaatia toista sietämään epämukavuutta vain siksi, että saisi itse sanoa vapaasti mitä haluaa. Kiroileminen ei liity sananvapauteen, vaan kyse on tunteiden ilmaisemisen vapaudesta. Se on kaikissa kulttuureissa monimutkaisin normein säädeltyä, ei missään täysin vapaata. Vaikka useimpia näistä normeista emme edes ajattele, toimimme niiden mukaan huomaamatta.

En silti jaa näkemystä kiroilemisen kielteisistä vaikutuksista. Vaikka kova kiroilu voi aiheuttaa hetkellistä epämukavuutta, on kirouksen symboloima paineen purku aina parempi vaihtoehto kuin paineen kasvu siihen pisteeseen, että sanoista siirrytään tekoihin, erityisesti peruuttamattomiin tekoihin puukolla, kirveellä tai puntarilla. Eihän tällaista voine mitenkään todistaa, mutta vähän epäilen, että luontevasti kiroilevat ihmiset eivät ole väkivaltaisia. Mutta jos se luontevin tapa paineen purkuun kielletään, sosiaalisesti tai jotenkin muuten, kyllä se jossain toisessa tilanteessa maksetaan.


PS En muuten usko, että me suomalaiset olemme poikkeuksellisen lahjakkaita kiroilijoita. Luultavasti tällaiset puheen kumpuavat enemmän muitten kielten pinnallisesta tuntemisesta. Eihän se kirosanojen luova kirjo sanakirjoista löydy. Itse uskon, että kaikissa kulttuureissa on omat savolaisensa.

torstai 23. marraskuuta 2017

Oikeus olla köyhä ja silti tasa-arvoinen

Raisiosta kajahtaa! Asta Leppä on kirjoittanut tärkeän kirjan, josta kotimainen poliittinen ja taloudellinen eliitti ei taatusti halua kuulla sanaakaan, eivät luultavasti myöskään ne, jotka tuohon eliittiin haluaisivat kuulua. Voittajien varjot : Elämää eriarvoisten tasavallassa (Kirjapaja 2017) osuu juuri siihen, mistä eliitti haluaa vaieta eli kansalaisten tasa-arvoisuuden illuusioon. Tällaisena "Suomi 100" -ilveilyn juhlavuonna teräväkielisistä ilonpilaajista vaietaan tietysti oikein tuplaten, koska keskitysleirit nyt eivät enää kuulu yleisesti hyväksyttyjen ratkaisu- ja rankaisuvälineitten joukkoon.

Leppä kirjoittaa rohkeasti, ketään mielistelemättä. Hän ei silittele myötäkarvaan myöskään "voittajien varjossa" eläviä, joitten puolesta on liikkeellä. Se tuo kirjaan lisää uskottavuutta, vaikka ei lähtökohtaisesti epäuskottava olekaan. Leppä kirjoittaa selväjärkisesti, hän uskaltaa olla aidosti itsekriittinen (ei siis vain esitä itsekriittistä) ja kaivaa tietä kohti totuutta, oli se kuinka kitkerä ja masentava hyvänsä. Tällaista rehellisyyttä ei (tieto)kirjallisuudessamme ole ainakaan haitallisen paljon.

Asta Leppä toteaa useammankin kerran olevansa feministi, mutta se ei estä häntä laukomasta suoria sanoja naiseudesta ja siihen liittyvistä harhaluuloista. Kuten aina, feministiksi itseään kutsuvan naisen sanomana viestillä on eri paino kuin sillä olisi jonkun tunnetun machoilijan vinoiluna. Leppä ei toki säästä miestenkään typeryyksiä, hän vetää maton sukupuolisidonnaisen itsetyytyväisyyden alta useammankin kerran hyvin tasapuolisesti.

* * *

Voidaan kysyä, sopiiko tällainen suorapuheisuus, jonka kyynisyyden ja pessimistisyyden kirjoittaja itsekin myöntää, jo valmiiksi syksyn pimeydestä ja huonoista uutisista masentuneen suomalaisen luettavaksi. Heikkona hetkenä sanoisin, että kyllä tämän lukemiseen aika karaistunut sopii olla, herkästi mielensä mustuttavat voivat sovulla jättää väliin. Toisaalta olen sitä mieltä, että todenpuhujana Asta Leppä kuuluu jokaisen kriittisesti ajattelevan lukulistalle, halusi tai ei. Leppä ei välttämättä sano mitään täysin ennenkuulematonta (en ole ihan varma, pitäisi lukea kirja toiseen kertaan), mutta hän kirjoittaa omaperäisesti, oivaltavasti ja osuvasti asioista, joita emme aina osaa asioiksi hahmottaa.

Asta Lepän madonluvuilla on otsikot "Nopeudesta", "Onnesta ja onnellisuudesta", "Tasa-arvosta", "Minästä", "Rakkaudesta, sukupuolista ja hivenen seksistä" ja "Mammonasta ja materiasta". Ehkä hiukan yllättäen hän ei kirjoita suoraan politiikasta tai poliittisesta järjestelmästä, vaikka antaakin niiden pilkottaa lauseittensa välistä. Ehkä Asta Leppä on halunnut korostaa viestinsä epäpuoluepoliittisuutta, vaikka lukija tietenkin pystyy asemoimaan hänet perinteisellä puoluejanalla selkeästi keskiviivan vasemmalle puolelle. Leppä viittaa toistuvasti Vihreiden vasemmistoon yleensä luettuun Maria Ohisaloon. Se on tuskin sattumaa.

Asta Leppä on kuitenkin ennen muuta niiden puolella, jotka eivät kuulu "voittajiin". Hän tunnistaa kuuluvansa itse keskiluokkaan, jota suomii mennen tullen, ei siihen työväenluokkaan, joka on kaikkein huonoimmassa asemassa. Kyky pitää itsensä osasyyllisten penkillä on kirjassa voimavara, vaikka sekin käy ilmi, ettei kirjoittaja todellakaan kuulu taloudelliseen tai poliittiseen eliittiin, ei ole siihen koskaan kuulunut eikä varsinkaan sinne janoa.

* * *

Asta Leppä toistaa lausetta "eipä nyt moralisoida", koska hän ei halua lukijan tuudittautuvan helppoon sormella osoittamiseen tai perusteettomaan uhriutumiseen. Leppä haluaa meidän ymmärtävän, että jokaisen teot ovat merkityksellisiä, vaikka yksittäisen ihmisen teko ei sinänsä vaikuta juuri lainkaan. Ehkä hän on pohjimmiltaan pessimistinen, mutta toisaalta "Ihminen voi toimia moraalisen imperatiivin mukaan, vaikka haluaisi 'oikeasti' muuta. Ihan sama, vaikka minua ei haluttaisi lahjoittaa rahojani kehitysapuun, jos lopulta kuitenkin lahjoitan. (...) Hyvinvointivaltion ylläpito on hyvä teko. Näin ajateltuna suomalaiset ovat hyviä ihmisiä. Kiitos hyvinvointivaltiosta. Säilykää hyvinä ihmisinä tulevaisuudessakin." (s. 201)

Asta Leppä ei ole perinteinen poliittinen agitaattori. Hän osoittaa epäkohdat, mutta ei saarnaa siitä, miten ne täytyy ratkaista. Silti varsinkin luku "Mammonasta ja materiasta" antaa aika selkeästi ymmärtää, että kapitalismi, erityisesti sen moderni, hallitsematon muoto eli finanssikapitalismi, on Lepänkin mielestä tuhoisa voima. On silti vaikea tietää, uskooko Leppä enemmän järkeen vai joukkovoimaan. En yritä tulkita, mutta kannustan lukemaan ajatuksella hänen mietteitään. Näin ironisesti hän päättää rahan pahaa tekevää kaikkivaltaa suomivan jakson: "Voin kulkea korskeasti pystypäin, luoda halveksivia katseita muihin kuin köyhtynyt aatelinen nukkavierussa samettitakissaan. Sillä jos pienituloisella ei muuta ole, on hänellä ainakin moraalinen ylemmyys." (s. 198)

On aina hienoa, kun epäkohdista ankarasti kirjoittava ei sääli myöskään itseään, ei kuvittele olevansa moraalisesti tai tuottamuksellisesti parempi saati täydellinen. Asta Leppä on onnistunut kirjoittamaan vaikeista asioista niin rehellisesti ja fiksusti, että on liki mahdotonta olla koko ajan nyökkäilemättä ja virtuaalisesti aplodeeraamatta. Yllätin itseni pohtimasta, minkälaisia ovat mahtaneet olla ne ihmiset, joiden kanssa Leppä ei ole parisuhteessa onnistunut. Itselleni tuli vahva tunne, että tämän ihmisen haluaisin tavata vakavan keskustelun merkeissä. Se on aika paljon se.


lauantai 18. marraskuuta 2017

Vanhuus ei ole kiva juttu

Olen miettinyt biologista vanhenemista ja sosiaalista vanhuutta jo pitkään, vaikka oikeasti vanhat ihmiset tietysti pitävät 68-vuotiasta vielä "nuorukaisena", joka ei ymmärrä asiasta yhtään mitään. Päätin kirjoittaa tämän tekstin lähinnä siksi, että nykyään joudun katsomaan peilistä naamaa, josta ovat kadonneet kaikki taakse jääneen elinvoiman tunnusmerkit. Peilissä näkyy biologisen "parasta ennen" -päiväyksensä aikaa sitten ohittanut Klonkku. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Se on fakta.

Klonkku siksi, että kesäkuussa 2017 koko elämäni ajan samanlaisina pysyneet hiukseni alkoivat yhtäkkiä harventua, ensin arvokkaasti päälaelta, mutta sitten kiihtyvällä vauhdilla kaikkialta muualta paitsi niskasta ja otsan reunasta. Minusta ei tullut kaljua, vaan H A R V A H I U K S I N E N, kuten Klonkusta. Mikä pahinta, karvanlähtö iski syksyllä myös viiksi- ja partakarvoihin. Se oli oikeasti kova isku hipille, jolla on ollut viikset nenän alla noin 50 vuotta. En tunnista peilistä näkyvää vanhusta, enkä haluakaan tunnistaa.

Järjen tasolla ongelmaa ei ole, vaikka terveyskeskustasoinen palvelu ei ole löytänyt karvakatoon syytä. Karvojen katoaminen ei ole todellinen ongelma, kuten olisi vaikkapa näkökyvyn tai sormien motorisen kontrollin menetys (ajatus siitä, ettei enää koskaan voisi soittaa kitaraa on hyvin surullinen). Vanhan hipin itsetunto on koetuksella, mutta ei siihen todennäköisesti kuole. Monen muun kremppaosaston ilmiön myötä karvojen katoaminen kuitenkin symboloi tylysti sitä, mistä tietenkin on kyse, eli vanhuuden vääjäämättömästä lisääntymisestä. Se on luonnonlaki: vanheneminen lisääntyy, se ei koskaan vähene.

* * *

Moderni ihminen kammoksuu vanhenemista, koska siitä on tunnetusti hyvin lyhyt matka kuolemiseen. Itseäni ei kuoleminen mietitytä tai huoleta sen enempää kuin auringon nouseminen, mutta tunnistan kyllä vanhenemiseen liittyvän, ääneenlausumattoman kauhun. Se valtaa vanhenevan itsensä, mutta myös ne ihmiset, jotka eivät itse vielä ole vanhoja, mutta joutuvat meidän kanssamme tekemisiin, pahimmillaan kohtaamaan vanhuuden ikävyydet omaishoitajana tai muuten vain, sattumalta. Onhan se kauppareissulla kaatunut vanhus autettava ylös, vaikka ei voi olla varma, onko se kuitenkin humalassa eli tuottamuksellisesti nurin mennyt.

Vanhenemisen kauhistuttavuus piilotetaan mielellään kauniilla sanoilla ja kuvitelmilla. Mutta eivät sanat tosiasioita muuta: seniori ei ole nuori ja vahva seilori vaan vanha ja väsynyt, biologisesti kuoleman merkitsemä ja vain modernin teknologian ansiosta todennäköisesti vielä vuosia nuorten ja vahvojen joukossa elävä oikean ihmisen haamu. Tämä haamu voi olla "herttainen", "lapsille ja eläimille kiltti", vaikka minkäsävyinen puuma tai pukki, mutta silti lähestyvän kuoleman merkitsemä.

On tietysti totta, että vanhustenkin joukossa on poikkeuksellisia yksilöitä, ikäistään nuorempia, vahvempia ja terveempiä. Nämä biologiset anomaliat eivät kuitenkaan hämää ketään, joka on kohdannut normaalin, keskivertoisen vanhuksen. Sellaisen, jonka lihakset eivät enää jousta, jonka pumppu alkaa valittaa rappusissa ja joka ei pelkästään ole menettänyt heinäsirkkoja vaan on kohta myös omassa kohortissaan yksin ja yksinäinen. En minä ihmettele vanhusten juopottelua tai itsemurhia. Oudompaa olisi, ellei niitä esiintyisi.

* * *

Mitä se papparainen oikein valittaa? Helppohan se on eläkeläisenä olla, ei ole vastuuta muista kuin itsestä ja kaikki laitetaan nykyään niin valmiiksi että ei muuta kuin ole ja nauti. Vanhuuden ja vanhuksen murheellisen tilanteen ydin on siinä, että kun lopultakin saisi ottaa rennosti ja kevyesti, sitäkään ei enää kunnolla jaksa tehdä. Elinajan tilastollinen pidentyminen ja sairaaloiden huipputekniikka peittävät alleen sen ikävän tosiasian, että kun emme enää kuole pian eläkkeelle päästyämme, joudumme laahustamaan vanhuuden rappusia ylös alas viikatemiestä odottaen ties kuinka kauan ja ties kuinka yksin kaikkine kremppoinemme.

Agraarisessa Suomessa vanhuksilla oli sosiaalinen pesti hoitaa asioita, joihin nuoremmilla ei ollut intoa eikä osaamista. Jaettiin elämänviisauksia, katsottiin pienten perään, vahdittiin tulta ja muuta semmoista. En minä tiedä tai osaa sanoa, oliko se mitenkä täyttä ja antoisaa elämää. Se oli kuitenkin elämää muiden ihmisten joukossa, jollain tavalla arvostettuna yhteisön jäsenenä. (Monissa ei-suomalaisissa kulttuureissa vanhuksia jopa arvostetaan ja kunnioitetaan, mutta ei nyt mennä siihen, koska me emme niin tee). Tänä päivänä vanhus on yleensä yksin, vaikka ajoittain yhdessä muitten kaltaistensa kanssa.

En kiistä, oman ikäpolven ihmisten kanssa monet jutut sujuvat helposti, kun on yhteisiä kokemuksia ja yhteistä tajua. Mutta muitten vanhusten seura ei nuorenna, hauskakaan. Ainoa tapa huijata itseään on seurata lasten ja nuorten energistä elämistä, muistella aikoja jolloin saattoi hypätä metrin korkeudelta joustavien reisien varaan ilman ajatustakaan periksi antavasta organismista. Sitäkään en kiistä, että biologinen vanheneminen ei välttämättä heikennä kognitiivisia kykyjä. Itsekin suollan tekstiä vähintään yhtä tehokkaasti kuin nuorempana. Ei se silti ihan sama asia ole. 

Oikeasti ei mikään muutu helpommaksi tai mukavammaksi. Vanheneminen ei ole kivaa, se on yleensä kivuliasta rapistumista ennen poispääsyä. Ei meitä kannata kadehtia, ei edes niitä, joilla on hyvä eläke tai suoranaisia rikkauksia. Kaikki me vaihtaisimme nuoreen ja terveeseen kroppaan, jos se vain olisi mahdollista. Totta tosin sekin, että aivojani en vaihtaisi teinin kanssa. Niin epätoivoinen en sentään ole.


PS. Biologiseen vanhenemiseen liittyy vain yksi ilahduttava piirre. Siltä eivät ole turvassa rikkaimmatkaan, eivät psykopaattiset huijarit eivätkä häikäilemättömimmätkään diktaattorit. Minä toivon, ettei kuolemattomuutta koskaan löydetä.