Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

lauantai 23. joulukuuta 2017

On teksti Harman varmaa, vaan oisko turhan harmaa?

Heikki Harma on minua kaksi ja puoli vuotta vanhempi, joten olemme eläneet samat aikakaudet lähes samanikäisinä, vaikka kulkeneet sinänsä täysin eri reittejä. Ei siis ihme, että tartuin uteliaana muistelmien ensimmäiseen osaan Hector : Asfalttihippi (Otava 2017), jonka Harma on kirjoittanut yhdessä Tuula Kousan kanssa. Kirja ulottuu vuoteen 1979 päättyen tunnelmallisesti Lapinlahden sairaalan puistoon, Tommy Tabermaniin ja Dan Anderssonin lauluista koottuun albumiin Ruusuportti.

Kun Hector tuplasi pari luokkaa, hän tuli koulumaailmasta samaan aikaan kuin itsekin, 1968. Siinä vaiheessa Hector oli kuitenkin jo täysillä mukana musiikin maailmassa esiintyvänä taiteilijana, vaikka 1965 julkaistu Palkkasoturi (Buffy Sainte-Marien The Universal Soldier Hectorin omana käännöksenä) ei vielä ollutkaan avannut menestyksen portteja kuin hetkeksi. Kuvaukset 1960-luvun musiikillisista kuvioista, Helsingin folk-piireistä ja esiintymismatkoista Ankin kanssa ovat herkullista luettavaa samoista asioista aikoinaan innostuneelle.

Ehkä hiukan yllättäen itseäni liikutti vielä enemmän Hectorin sinänsä aika suppea, mutta myös mielenkiintoisia yksityiskohtia esiin nostava kuvaus Taka-Töölön suurten ikäluokkien lapsuusvuosista (itse vartuin Etu-Töölössä, joka oli aivan toinen maailma). Hector kuvaa lapsen näkökulmasta hyvin sitä, millaista elämä sodanjälkeisessä Helsingissä oli jatkuvan puutteen ja suurten odotusten välillä. Kirjan luettuani tuli mieleen, että aivan hyvin olisi tämä ensimmäinen osa ulottua vain jonnekin vuoteen 1965 ja mennä syvemmälle lapsuusvuosiin.

* * *

Hector on ollut suomalaisen pop-rock-maailman keskeinen toimija melkein viisi vuosikymmentä. Ei siis ihme, että jo tämä ensimmäinen osa tulvii kollegoita, joihin Hector oli tutustunut jo siinä vaiheessa, kun kaikki olivat uransa alussa. Hetkittäin menossa on melkein name droppingin tuntua,  mutta loppujen lopuksi kaikilla mainituilla on kyllä roolinsa ja maininnat ovat perusteltuja. Sen sijaan hyväksyttävää ei ole se, että tästäkin kirjasta puuttuu henkilöhakemisto. Sen on jättänyt pois perinteinen Otava, joten teko lienee harkittu moka, jolla on säästetty muutama satanen Reenpäitten rahaa. Noloa, noloa, noloa.

Hectorin kirjoitustapa (oletan tässä, että luemme kuitenkin lähinnä Heikki Harman, emme Tuula Kousan tekstiä) on rento, mutta samalla yllättävän varovainen, etten sanoisi suorastaan "harmaa". Hector ei sano kenestäkään mitään pahaa, ei edes yhteiset rahat varastaneista promoottoreista ja soittokavereista. Toisaalta Hector ei myöskään käytä kehuvia ylisanoja, vaikka arvostus monia kollegoita kohtaan käy selvästi ilmi. On kuin Hectorilla olisi ollut jonkinlainen sordino päällä koko ajan, vaikka rivien välistä voi aistia syvän kunnioituksen esimerkiksi Antero Jakoilan kaltaista elämänmittaista kanssakulkijaa tai Henrik Otto Donnerin kaltaista perille ohjaavaa tuottajaa kohtaan.

Tällainen valinta on aina kirjoittajan oikeus, mutta Hectorin uran pituuteen ja monimuotoisuuteen nähden ehkä vähän tylsä ratkaisu; värikkäämpikin ilmaisutapa olisi varmasti toiminut. Myös huumoria Hector annostelee yllättävän niukasti, selvästi vähemmän kuin levyillään. Oman elämänsä suhteen Hector on myös varsin pidättyväinen (tosin Dave Lindholmiin verrattuna varsinainen lörppö), vaikka kertoo sinänsä avoimesti esimerkiksi kannabiksen käytöstä ja ylenpalttisesta ryyppäämisestä. Olennaista on, ettei Hector juuri mene käytännön yksityiskohtiin, ellei toinen osapuoli ole jo poissa kuvioista kuten Juice Leskinen. Varovainen sordiino on päällä näissäkin kuvauksissa.

* * *

Hector erittelee sanoittajan rooliaan ja sen kehitystä laveasti ja kiinnostavasti, mutta säveltämisestä emme saa tietää käytännössä yhtään mitään. Erilaiset musiikilliset vaikuttimet kyllä on kirjattu muistelmien sivuille, mutta siihen se sitten jääkin. Monen tekstin syntyvaiheet ja taustat Hector avaa, mutta valitettavasti musiikin synty jää arvoitukseksi. Oma veikkaukseni on, ettei sen avaaminen kuulu myöskään jatko-osan sisältöön. Tähänkin kirjoittajalla on tietenkin täysi oikeus, mutta ainakin itse olin vähän pettynyt. Edes sitä Hector ei saa sanotuksi, onko omien tekstien säveltäminen ollut helppoa tai vaikeata.

Hector on ollut aitona hippinä yhteiskunnallisesti valveutunut, mutta samalla täysin lokeroimaton. Tämän prosessin hän kuvaa selkeästi ja paikoitellen varsin herkullisesti. Politiikasta täysin kiinnostumaton teini joutui jo Palkkasoturin myötä rooliin, jota ei todellakaan halunnut eli valitsemaan puoltaan. Muistelmien alkuosan perusteella pasifismi on jokseenkin ainoa "ideologia", jonka hän edelleenkin allekirjoittaa. On Hector silti jollain lailla "vasemmalle kallellaan", kuten on koko uran ollut. Se ei vaan näy suoraan, vaan vihjaillen, suodatettuna. Hector ei halua valita puoltaan niin, että siitä voisi joutua vastuuseen.

Vaikka olen edellä ilmaissut vähän pettymystäkin, on Asfalttihipin valmiiksi saaminen ilman muuta kulttuurisesti tärkeä teko ihan siitä riippumatta, seuraako jatkoa ja milloin. Hectorhan on edelleen esiintyvä ja luova artisti, joten kaikki on avoinna. Oma suhteeni Hectoriin on kovin kaksijakoinen. Olen toisaalta hengittänyt täsmälleen samaa ilmaa pitkiä aikoja, soitellut ja laulanut Hectorin varhaisten albumeitten lauluja täydestä sydämestä ja löytänyt myös uudemmasta tuotannosta helmiä (minulle albumi Yhtenä iltana vuodelta 1990 on yksi Hectorin parhaista). Toisaalta alkoi joskus 1980-luvulla tuntua, että Hector polkee paikallaan, niitä erottuvia helmiä oli kovin vähän ja riimityksen ajoittainen pakonomaisuus etäännyttivät. Mutta sellainen Hector on, lokeroimaton oman tiensä kulkija. Sellaisiakin tarvitaan.


PS: Kyllä tällaisista muistelmista aina oppii jotain uutta. En ollut tiennyt, että Pekka Pohjolan albumin Keesojen lehto kaikki kappaleiden nimet ovat Hectorin keksimiä. Oletettavasti siinä ei Hectorilla montaa minuuttia tai kaljatuoppia ehtinyt kulua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti