Amatöörit asialla

Janne Könösen tuore kirja Punaisen leijonan maa (Otava 2017) on tietenkin ajankohtainen jo aiheensa ajallisen rajauksen (joulukuu 1917) takia. Toisaalta se on ajankohtainen pohtiessaan erityisesti sitä, miten sattumanvaraista ja epäammattimaista - siis lyhyesti sanoen amatöörimäistä suomalaisten ulkopoliittinen osaaminen oli jo sata vuotta sitten. Kun on seurannut 2010-luvun hallintojen ulkopoliittista kompurointia EU:n, Yhdysvaltain ja Venäjän muodostamassa kolmiossa, voi vain kysyä, onko siitä amatöörimäisyydestä päästy eroon sadan vuoden harjoittelullakaan.

Punaisen leijonan maa on rattoisaa lukemista sille, joka tuntee aikakauden poliittisen historian yleiset kuviot. Aloittelijalle sen hiukan näsäviisauden puolelle välillä menevä jälkiviisaus voi tuottaa hankaluuksia, koska Könönen olettaa lukijan olevan asianharrastaja. Varmasti myös hänen kirjoitustyylinsä jakaa lukijat ainakin kahteen ryhmään. Könönen on markkukuismansa ja teemukeskisarjansa lukenut ja se näkyy hyvässä ja ehkä hiukan pahassa. Itse viihdyn rennon ja ironis-sarkastisen jälkiviisastelun parissa hyvin, mutta kyllä Könösen jotkut sanavalinnat - kuten "Suurlähetystön kaara vilisti pitkin Berliinin vilkkaita katuja..." tai "Hjeltin viestimies rimputti summeria senaatintalon alaovella" - tuntuvat yksinkertaisesti tyylirikoilta.

Könösen tyylin keveys ei onneksi tarkoita, että asiat eivät olisi isoja ja tärkeitä. Kirjan kantavana ideana on käydä läpi sekä johtavien että toimenpanevien toimijoiden ratkaisuja jouluun 1917 aikana läpi siinä tarkoituksessa, että toimien vaikutus vuoden 1918 tapahtumiin saavat kunnolla valotusta. Ehkä suurin kysymys, jonka perusteellisen ristiinvalottamisen Könönen on itselleen tehtäväksi antanut, on Svinhufvudin senaatin itsenäisyysratkaisuiden kiireisen aikataulun tausta. Asia on merkityksellinen, koska voittaja on jo sata vuotta tuntenut tarvetta vähätellä Saksan osuutta suuressa isänmaallisessa urotyössä.

* * *

Könönen on tehnyt mielestäni fiksun ratkaisun kuljettamalla tarinaa sekä ylätasolla (Svinhufvudin porukka) että aseita venäläisten sotavoimien ohi muiluttamaan pyrkineiden aktivistien ja itsekin yllättävää paikallista valtaansa testailleiden punakaartien pikkupomojen näkökulmasta. Jälkimmäisillä ei varsinaisesti ollut suuriin ratkaisuihin vaikutusta, mutta kuvaukset nykypäivän ihmiselle oudoista olosuhteista ilman liikenne- ja viestiliikennepalveluita ovat opettavaisia ja pakottavat myös hiukan ymmärtämään joitakin hätiköityjä, olemattoman tiedon varassa tehtyjä typeriä päätöksiä.

Itsenäistymisjulistus ei kuitenkaan näihin päätöksiin kuulunut. Könönen kronikoi huolellisesti tapahtumia, joiden seurauksena Svinhufvudin senaatti - kyyninen nykyhetken ulkopuolinen voisi puhua myös epäparlamentaarisesta juntasta - kiirehti antamaan joulukuun alussa itsenäisyysjulistuksen yllätyksenä sekä useimmille eduskunnan porvareille että varsinkin sosialisteille, jotka olivat lähes yhtä suuri ryhmä kuin porvarit. Itse asiasta - itsenäisyydestä - ei paradoksaalista kyllä vallinnut juuri minkäänlaista erimielisyyttä, sitä kannatettiin varsin yksimielisesti. Aikataulu ja menettelytavat olivat sitten kokonaan eri asia ja yllätetty edustakunta joutui lopulta vähin puhein äänestämään asiasta, josta oltiin molemmilla laidoilla periaatteessa yhtä mieltä.

Aivan erityisen tarkkaan Könönen on tutkinut ja kirjassaan raportoinut kysymystä siitä, vaikuttivatko ja missä määrin Svinhufvudin toimiin Saksan voimamiehen Erich Ludendorffin lupaukset Saksan tuesta tai suoranainen kehoitus antaa itsenäisyysjulistus pikaisesti. Könönen pyrkii kirjassaan kaikin keinoin korostamaan omaa ulkopuolisuuttaan pilkkaamalla tasapuolisesti niin valkoisten kuin punaistenkin amatöörimäisiä liikkeitä. Sen hän tulee kuitenkin osoittaneeksi, että vaikka tietyt ratkaisevan tärkeät sähkeet ovat kadonneet, näyttää selvältä, että Svinhufvudin jääräpäinen haluttomuus varmistaa itsenäisyysjulistus kyselemällä etukäteen johtavien valtioiden kantaa johtui siitä, että Svinhufvud toimi Saksan määrittämien nuottien mukaan. Svinhufvud itse kuten hänen myöhemmät hovikirjurinsakin ovat tämän halunneet unohtaa, mutta Könösen rekonstruktio tekee kyllä rimpuilun turhaksi.

* * *

Kuten edellä totean, Janne Könönen suhtautuu sadan vuoden takaisiin toimijoihin tasapuolisella sarkasmilla. Hänen arvionsa mukaan Suomessa oli äärimmäisen vähän ulkopolitiikan ja diplomatian osaajia - eräänä harvoista saa Carl Enckell myös Könöseltä puhtaat paperit -, eikä varsinaisten vallankäyttäjien joukossa ainuttakaan, kummallakaan puolella. Könönen kyllä muistuttaa siitä, että esimerkiksi Santeri Alkio, Karl Harald Wiik ja Kaarlo Juho Ståhlberg vastustivat Svinhufvudin jyrkkää epäparlamentarismia ja Saksaan tukeutumista. Porvariston halu pysytellä yhdessä kuitenkin johti siihen, että Svinhufvud pystyi sanelemaan toteutuneen linjan. Vastentahtoinen tunnustuksen hakeminen Leniniltä ei johtunut siitä, että Svinhufvud olisi kuunnellut maltillisempia suomalaisia, vaan Ludendorffin käskystä.

Janne Könönen ei tietenkään ole ensimmäinen tai ainoa, joka korostaa joulukuun merkitystä sisällissodan puhkeamisessa. Molemmilla puolilla tehtiin ratkaisevia virheitä, joiden ansiosta saksalaismielinen jyrkkä linja voitti porvariston puolella ja Leninin yllyttämät radikaalit saivat sosialistien joukossa yliotteen, mutta eivät tarttuneet valtaan marraskuussa, jolloin vallan valtaaminen olisi voinut onnistuakin. Kaikki olisi voinut mennä toisin, jos eduskunta olisi tehnyt itsenäisyydestä yksimielisen päätöksen ja elintarvikepula olisi ajoissa ratkaistu. Toisaalta erityisesti oikeiston aktivistien ja radikaaleimpien punakaartilaisten näkökulmasta joulukuun tapahtumat olivat pelkästään isojen kysymysten viivyttelyä. Heille poliittista sopua tärkeämpää oli saada oma iso asia ratkaistuksi, tunnetuin seurauksin.

Kun totean, että Suomessa olivat joulukuussa 1917 amatöörit asialla, ilmaisen mielestäni tosiasian, en arvoarvostelmaa. Eihän edes Svinhufvud, jonka kuvaa on jälkikäteen kaunisteltu vielä enemmän kuin Mannerheimin, tietenkään halunnut aiheuttaa veristä sisällissotaa, vaikka muuten jyrkästi ja tylysti työväenluokkaan ja sen edustajiin suhtautuikin. Joulukuu 1917 ei vielä ollut laajan väkivallan aikaa, mutta tärkeimpien toimijoiden kyvyttömyys pohjusti sen. Saksalaismieliset itsenäisyyden puuhailijat eivät kuitenkaan välty historian tuomiolta yhtään sen enempää kuin radikaaleimmat punaisetkaan: kyllä se itsenäisyys olisi jäänyt tulematta, jos Saksa ei olisi hävinnyt maailmansotaa tai jos Leninin hallinto olisi kaatunut nopeasti. Saksalle ja Venäjälle Suomen kaltaisen pienen rajamaan itsenäisyydellä on aina ollut vain välinearvoa. Tämä ei ole sadassa vuodessakaan muuttunut.