Sadan vuoden henkinen epäonnistuminen

Suomi-niminen tasavalta juhlii 100 vuotta sitten omin päin julistettua valtiollista itsenäisyyttä, joka muuttui kansainvälisesti tunnustetuksi tosiasiaksi, kun Saksa, Ranska ja Iso-Britannia pakottivat perin haluttoman Pehr Evind Svinhufvudin hankkimaan tunnustuksen ensin Venäjältä. Svinhufvudin ja muiden porvareiden arkkivihollinen Lenin allekirjoitti Suomen itsenäisyyden joulukuun lopussa - miltään muulta venäläiseltä valtaryhmältä sitä allekirjoitusta ei todennäköisesti olisi herunutkaan - ja sen jälkeen alkoi tunnustuksia tulvia muiltakin mailta. Kaikki eivät tosin pitäneet kauheata kiirettä: sekä Iso-Britannia että Yhdysvallat lähettivät virallisen tunnustuksensa vasta toukokuussa 1919.

Koko vuoden 2017 ajan on ollut käynnissä kouristuksenomainen juhlinta milloin milläkin teemalla. Oletan, että Suomi100-tunnus herättää muissakin kuin minussa lähinnä väsynyttä tympääntymistä. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan marista satavuotismarkkinoista, sillä mitäpä muuta voisi odottaa maassa, jota johtaa Sipilän-Bernerin uusliberalistinen hallitus. Sen sijaan haluan kiinnittää huomiota niihin arvoihin, joilla valtiollista itsenäisyyttä halutaan eri kansalaispiireissä symboloida. Kuten hyvin tiedetään, näistä asioista ollaan hyvinkin eri mieltä.

Moni asia on maailmassa muuttunut, mutta ei se porvarillisen Suomen eliitin näkemys, että itsenäisyys on ennen muuta yhtä kuin urhea sotiminen (sitäkin parempi tietysti olisivat voitokkaat sotimiset, mutta kun sellaisia ei nyt ole tarjolla, täytyy tyytyä urheuteen). On itse asiassa aika häkellyttävää, että sadassa vuodessa ei kansakunnan johdossa ole oivallettu, että kaikki näkemämme ja kokemamme hyvinvointi on rakennettu rauhan oloissa, sotimisista huolimatta, ei niiden ansiosta. Valkoiselle Suomelle itsenäisyys on sotimisen toinen nimi, sivistys ja kulttuurikin esitetään jotenkin sotatoimien saavutuksena.

* * * 

Tunnen tietenkin porvarillisen Suomen tavanomaiset perustelut sotien loputtomalle muistamiselle, ylistämiselle ja suitsuttamiselle. Vuoden 1918 sisällissodassa Suomi vapautettiin punaisista, joiden käsitys itsenäisyydestä oli väärä (tosin kuningasmielisetkin jäivät tappiolle, mutta vastineeksi presidentille annettiin tuimat valtaoikeudet). Talvisodassa torjuttiin Neuvostoliiton pyrkimys lopettaa Suomen itsenäisyys, vaikka tosiasiat puhuvat sen puolesta, että sodalla suurvalta otti vain sen, mitä neuvotteluissa olivat vaatineetkin, mutta Suomi jäi vaille niitä alueellisia hyvityksiä, joita olisi ollut tarjolla.

Jatkosota on porvarilliselle sotajuhlinnalle hankalin tapaus, koska kaikki jotenkin säälliset tekosyyt vallata itäisiä alueita Hitlerin Saksan liittolaisena on vuosikymmenien mittaan osoitettu perättömiksi. Ainoaksi jotenkin kestäväksi juhlinnan kohteeksi on pelkistynyt "torjuntataistelu", jonka ansiosta Neuvostoliitto ei napannut koko Suomea ja tehnyt siitä satelliittivaltiota muiden itäisen Euroopan maiden tavoin. Talin-Ihantalan uhrien urheutta tosin hiukan himmentää se, että Stalinin ratkaisu jättää Suomi valloittamatta oli viime kädessä sotilaspoliittinen, strateginen päätös, jolla oli korkeintaan marginaalinen yhteys Karjalankannaksella vuodatetun ihmisveren määrään tai urheuteen.

Masentavinta tässä kaikessa on tietenkin se, että vuonna 2017 sataa itsenäisyyden vuotta juhlitaan sotimisen kautta, vaikka Suomella olisi paljon enemmän juhlimisen aihetta rauhanomaisten töitten saralla kuin sotatantereilla. Historian arviointi ja arvottaminen sotien kautta on yhteistä sekä hallitsevalle maltilliselle oikeistolle että jälleen elpyneelle radikaalille äärioikeistolle, jonka 612-marssin uutisoitiin juuri syrjäyttäneen poliisin tarveharkinnassa paikallisen töölöläisen lastenjuhlan.

* * * 

Onko porvarillisen Suomen ihan pakko edelleen juhlia itsenäisyyttä sotimisen kautta? Siltä pahasti näyttää, vaikka periaatteessa riittäisi varmaan, jos pääministeri Juha Sipilä ilmoittaisi hallituksensa haluavan profiloitua rauhaa rakastavana ja sivistystä edistävänä valtioneuvostona. Mahtaisiko Kokoomuskaan panna hanttiin, jos pääministeri laittaisi koko arvovaltansa peliin ja määräisi valtiolliset menot militarismista vapaiksi kulttuurikarkeloiksi? No, tällainen on tietysti joutavaa haaveilua. Sipilän-Bernerin hallitus ei ehkä ole ideologisesti sotien juoksuhaudoissa, mutta koska tuo militaristinen uho ei ole ristiriidassa hallituksen uusliberalistisen talouspolitiikan kanssa, ei motiivia sen haastamiseen ole.

Ei pidä myöskään unohtaa, että hallitus pysyy pystyssä lähinnä Perussuomalaisista loikanneiden "sinisten" avulla ja siltä suunnaltahan on tarjolla runsaasti sotaministeri Jussi Niinistön kaltaisia menneitten sotavuosikymmenten ihailijoita, vaikka ne uusnatsit taisivat pääosin jäädä Jussi Halla-ahon suojiin. Kuinka todennäköistä on, että Juha Sipilä riskeeraisi hallituksen vallan, kun on tähänkin asti antanut sotaministerin touhuta vapaasti tasavallan presidentti ainoana päällekatsojanaan?

Karu tosiasia on, että Suomen virallinen valtio on sadan vuoden henkinen epäonnistuminen, hävittyjen sotien poteroihin jämähtänyt mölliskö. Onneksi se ei ole koko kuva ja virallisen kouhottamisen takana me suomalaiset voimme olla ylpeitä kaikesta siitä, mitä olemme rauhassa ja yhteistyössä muitten valtioitten asukkaitten kanssa kyenneet rakentamaan. Siitä ei virallisesti puhuta, mutta juuri sen ansiosta Suomen 100-vuotisjuhlat noteerataan ympäri maailmaa. Tuolle maailmalle olemme rauhanomainen, pohjoismainen hyvinvointivaltio, emme urhea sotilaskansa. Hyvä niin.


En halua osallistua porvarillisen Suomen sotakeskeiseen itsenäisyyden juhlintaan. Lupaan tulla mukaan vasta kun juhlilla puhutaan vain sivistyksestä, kulttuurista, luonnosta ja muista ihmiselle oikeasti arvokkaista asioista. Sitä odotellessa juhlin Jean Sibeliuksen syntymäpäivää 8.12.2017.