Ties minkä etsijät

"Salatieteet" on harvinaisen epäonnistunut termi. Sillä ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa ja sen salaisuudellisuuskin on enemmän illusorinen mielentila kuin todellisuutta. Rinnakkaiset termit okkultismi ja esoteria ovat astetta onnistuneempia, koska kumpikaan ei yritä määritellä suhdettaan tieteisiin, vaan reilusti uskontoihin ja uskomuksiin. Suomenkielisen Wikipedian määritelmä on tällainen: "Okkultismi eli salaoppi tai salatiede tarkoittaa taikuuden tai salaisten oppien avulla tavoiteltavaa tietoa tai tähän tietoon perustuvaa uskonnollista tai mystistä oppisuuntaa." Ja edelleen "Okkultismina voidaan pitää sellaista henkistä oppia ja toimintaa, jonka sisältöä tai menetelmiä ei ole päästetty yleiseen tietoon. Sanalla esoteerisuus on samankaltainen merkitys, ja usein niitä käytetään synonyymeina. Okkultismilla voidaan viitata mihin tahansa salassa harjoitettuun maagiseen tai yliluonnolliseen taitoon, kun taas esoteerinen sisältää ajatuksen erityisestä pelastavasta tiedosta (gnosis) tai yksilön sisäisestä muutoksesta (valaistuminen)." 

Kun tarttuu kirjaan, jonka nimeksi on valittu Uuden etsijät ja alanimeksi Salatieteiden ja okkultismin suomalainen kulttuurihistoria 1880-1930 (Teos 2021), kaltaiseni uskonnottoman skeptikon ja materialistin karvat ovat valmiiksi hiukan pörhöllään. Toki mukana on kaiken pehmentävä termi "kulttuurihistoria", mutta allekirjoittaneeseen se ei tee järin suurta vaikutusta, varsinkin kun kyseessä ei ole yksittäisen tutkijan tai tutkimusryhmän monografia, vaan lukuisista erillisistä teksteistä koostuva antologia. Kirjan toimittajat, professori Maarit Leskelä-Kärki (Turun yliopisto) ja tutkija Antti Harmainen (Tampereen yliopisto) ovat molemmat kulttuurihistoriallisesti orientoituneita, kuten myös useimmat muista kirjoittajista: Julia von Boguslawski, Jukka Vornanen (myös poliitikko), Marjo Kaartinen, Matti Rautaniemi (jooga),  Pekka Pitkälä, Viola Parente-Čapková, Juuso Järvenpää, Mikko Kemppainen, Jasmine Westerlund, Tiina Mahlamäki, Susanna Välimäki (musiikintutkija), Juha Torvinen (musiikintutkija), Nuppu Koivisto-Kaasik, Marja Lahelma, Nina Kokkinen ja Sanna Ryynänen. Ei ole yllätys, ettei kirjasta synny kovin yhtenäistä vaikutelmaa, siihen on tuskin pyrittykään. On riittänyt, että on kiinnostunut esoteerisistä aiheista tai niistä innostuneista taiteilijoista.

Omalla kohdallani lukukokemusta vaivasi myös leipätekstin fontin vaikealukuisuus ja "täydentävien" artikkeleiden taittaminen kahdelle palstalle. En ymmärtänyt kumpaakaan ratkaisua, mutta kiitän henkilöhakemistosta. Sellainen olisi esittelyineen voinut olla myös kirjan monista kirjoittajista, joista osaa yhdistää Turun yliopisto ja jonkinasteinen vihkiytyminen uskontojen ja uskomusten tutkimiseen. Kirjoittajien taustoitus olisi ehkä selittänyt - ehkä ei? - sitä perusempatiaa, jolla useimmat kirjoittajat suhtautuvat "hengen" asioihin. Tätä suhtautumista kuvannee toimittajien loppuhenkonen: "Salatieteen kulttuurihistoria [- -] tuntuu kovin tarpeelliselta myös 2020-luvulla ja sen todellisuudessa, jossa ehdottomuudella ja absoluuttisuudella toisiaan nokittelevat totuudet ja varmuudet tuntuvat toisinaan tukahduttavilta.".

* * *

Uuden etsijät rakentuu mielestäni tietoisesti synnytetyn harhan varaan. Tuo harha on ajatus, että esoteerinen etsintä ja ajattelu - jos kirjan aihepiirin saa näin tiivistää -, joka oli 1900-luvun alkupuolella suhteellisen yleistä erityisesti ns. taiteellisten ihmisten parissa, oli kulttuurihistoriallisesti merkittävä ilmiö. Minusta ainakaan tämä kirja ei anna vahvaa tukea tällaiselle ajatukselle. Valtaosa kirjassa tarkastelun kohteeksi otetuista taiteilijoista oli sekä omana aikanaan että jälkikäteen arvioiden varsin marginaalisia ilmiöitä ja toimijoita. Millään kirjassa esiintyvällä esoteerisellä järjestöllä ei ole ollut erityisen painavaa annettavaa suomalaisen yhteiskunnan kulttuurille. Tämän toteaminen ei tietenkään tarkoita, ettei esoteerisellä ajattelulla olisi ollut subjektiivisesti merkitystä tai etteivät nämä henkilöt olisi kokonaiskuvan kannalta kiinnostavia. Mutta heidän todistusarvonsa jossain suuremmassa, jos joku sellaista on etsinyt, jää mielestäni osoittamatta.

Uuden etsijät nostaa esiin lähinnä teosofiasta (ja ruusuristiläisyydestä), antroposofiasta eli steinerilaisuudesta ja spiritualismista kiinnostuneita ihmisiä. Henkilögalleria tuskin synnyttää lukijoissa vahvaa tuttuuden tuntemusta muutamaa nimeä lukuun ottamatta: Elias Erkko, Sigurd Wettenhovi-Aspa, Aarni Kouta, Väinö Valvanne, Olly Donner, Matti Kurikka, Hilja Pärssinen, Yrjö Kallinen, L. Onerva, Annie Furuhjelm, Selma Kajanus, Ida Moberg, Sigrid af Forselles ja Helmi Krohn. Jostain syystä tunnetut säveltäjät Oskar Merikanto ja Erkki Melartin jäävät kirjassa ilman suurempaa huomiota, vaikka he sentään sävelsivät teoksia suoraan teosofiseen käyttöön ja toimivat aktiivisina ohjelmansuorittajina tilaisuuksissa 1910- ja 1920-luvuilla. Satunnaiselta vaikuttava henkilöjoukko heijastaa tietysti yksittäisten tutkijoitten kiinnostusta, jonka yleistämiseen tai täydentämiseen toimituksen voimavarat eivät ole riittäneet. En itse pystynyt välttämään mielikuvaa, että projektissa Uuden etsijät ehkä tavoiteltiin suurempaa kokonaiskuvaa kuin mikä sitten syntyi. Itse uskon, että näin kävi, koska sellaista kokonaiskuvaa ei ole olemassakaan.

Oma kiinnostukseni kirjan aihepiiriin liittyy siihen, että tutkiessani mm. Merikannon ja Melartinin tuotantoa olen törmännyt musiikkiin, jonka voidaan arvella kummunneen teosofisista aatteista. En pidä itseäni millään tavalla esoteeristen ilmiöiden asiantuntijana. Rohkenen kuitenkin arvella ääneen, että mikään määrä tutkimusta ei tule muuttamaan sitä tosiasiaa, että vaikka esoteria kiinnosti - ja kiinnostaa - edelleen monia, se ei ole koskaan kiinnostanut ihmisten suurta enemmistöä edes siinä määrin, että se olisi todistettavalla tavalla vaikuttanut esimerkiksi kulttuurimme kehitykseen. Tiedetään, että presidentti Risto Ryti, tunnettu vapaamuurari, turvautui omasta halustaan tai puolisonsa painostuksesta "salatieteellisiin" neuvonantajiin myös valtakunnan poliittisten ongelmien ratkomisessa. Ei kuitenkaan liene näyttöä siitä, että asiat olisi päätetty jossain loosikokouksessa valtioneuvoston sijasta. Kärpänen ei muutu härkäseksi pelkästään tutkimalla.

* * *

Edellä olevaa kritiikkiä ei pidä tulkita siten, että vastustaisin esoteriaan liittyvien ilmiöiden tutkimista. En kritisoi edes uskonnollisten ilmiöiden tutkimista, vaikka pidän termiä "uskontotiede" kestämättömänä (korrekti ilmaus olisi "uskontojen tutkimus"). Mutta olen hitusen huolestunut siitä höttöisestä mielikuvasta, jota humanistinen tutkimus vahvistaa tutkimalla pontevasti ilmiöitä, jotka skeptinen ihminen nimeää huuhaaksi. On vaikea suhtautua vakavasti tutkimukseen, joka esittelee neutraalisti, mutta samalla myös täysin kritiikittä esimerkiksi Wettenhovi-Aspan kieliteorioita. Tämä on kaikessa kulttuurintutkimuksessa piilevä ongelma: voiko tai pitääkö tutkimuksen suhtautua kulttuurisiin ilmiöihin vakavasti, vaikka sekä arkijärki että tieteellinen tarkastelu päätyvät samaan tulokseen eli että kyseessä on lähinnä höpsismin piiriin kuuluva ilmiö, originellin fantastin mielikuvituksen luoma "tieto"? Tätä ongelmaa ei Uuden etsijät tunnista ollenkaan, tai jos on tunnistanut, on päättänyt jättää sen huomiotta.

Toinen yleisen tason ongelma, johon valtaosa kirjan teksteistä mielestäni lankeaa, on käsiteltyjen yksilöitten ja heidän vaiheittensa irrottaminen yleisestä yhteiskunnallisesta tapahtumien kulusta, ideologioista, politiikasta, sodasta ja rauhasta. Kirjan kattamana aikana Venäjän keisarikunnan autonomisesta alueesta tuli ankaran sisällissodan kautta itsenäinen maa, joka ensi töinään kielsi vasemmistolaisittain ajattelevilta ihmisiltä ihmisoikeudet. Tästä ei kirjan tarinoissa juurikaan puhuta, kuten ei myöskään ankarista kielikiistoista, jotka repivät erityisesti ns. lukeneistoa kahteen tai kolmeen leiriin. Voidaan tietysti ajatella, että "hengellinen elämä" tapahtuu jossain arkisen ja maallisen tuolla puolen, mutta itselleni jäi sellainen tunne, etteivät esoteeriset teemat nyt kuitenkaan yksinään ihmisten mielissä liikkuneet, oli paljon muutakin, joka vaikutti sekä taiteelliseen että tieteelliseen toimintaan tavallisen arjen lisäksi.

Aivan sattumalta minua odottavat lukupinossa kahden tässä kirjassa esiintyvän henkilön, Olly Donnerin ja Matti Kurikan elämään paneutuvat teokset. Ehkä ei kuitenkaan ole puhdas sattuma, että tällä hetkellä julkaistaan niin paljon 1900-luvun alun virtauksiin liittyviä tutkimuksia. Meitä uhkaavat massiiviset ekologiset, poliittiset ja sosiaaliset ongelmat, mutta koska niiden edessä tunnemme suurta avuttomuutta, käännämme kiinnostuksen menneisyyteen ja sen marginaalisiin ilmiöihin, kuten esoteriasta kiinnostuneisiin taiteilijoihin, mielikuvituksellisiin uskomuksiin ja silkkaan eskapismiin. Sillä sitä nämä "salatieteet" yleisesti ottaen tarjoavat, mielikuvituksellista pakoa todellisuuden ankarista laeista. Lupaukset "toisella puolella" odottavasta paratiisista ovat aina houkutelleet ihmisiä. Ei siis ihme, jos tänä päivänä myös tutkijat kiinnittävän katseensa sadan vuoden takaisiin eskapistisiin ilmiöihin. Itse toivon, ettemme me lukijat kuitenkaan innostu yhtä paljon, vaan jaksamme ratkoa luontokatoon ja äärimmäiseen eriarvoisuuteen liittyviä todellisia ongelmia. Itse en usko kuoleman jälkeiseen elämään. Puuhailu sen hyväksi on turhaa, pahimmillaan haitallista.

Venäläinen arvoitus

Arto Mustajoki, venäjän kielen emeritusprofessori ja arvostettu tieteen popularisoija, on julkaissut tuoreessa Skeptikossa nro 2/2022 mielenkiintoisen artikkelin Venäläinen totuus ja totuus venäläisistä. Se on selvästi kirjoitettu Ukrainan sotaretken ajankohtaisuuden takia, mutta Mustajoen pohdinta ei millään muotoa rajoitu ihmettelevään kysymykseen siitä, miksi niin suuri osa venäläisistä näyttää hyväksyvän sekä Vladimir Putinin hallinnon "normaalit" epäkohdat että hyökkäyssodan kaltaisen hirmuteon. Kommentoin Mustajoen onnistunutta tekstiä lähinnä siksi, että olen itsekin pohtinut Mustajoen käsittelemiä näkökohtia. Mutta myös siksi, että mieleeni on tullut ainakin joitain selityksiä, joihin Mustajoki ei tekstissään viittaa. Samalla liitän tekstiini pohdintoja siitä, millä tavalla Suomen todennäköisesti hyvinkin pian toteutuva Nato-jäsenyys tulee vaikuttamaan suomalaisten käsityksiin Venäjästä ja venäläisyydestä. Kolmantena yllyttäjän tähän tekstiin on ollut uutistieto siitä, että Ukrainassa on säädetty laki, joka merkitsee porttikieltoa ilmeisesti kaikelle vuoden 1991 jälkeen syntyneelle venäläissyntyiselle kirjallisuudelle, musiikille jne.

Arto Mustajoki muistuttaa meitä siitä, että venäjän kielessä on kaksi eri termiä suomalaiselle sanalle totuus. Tutumpi, pravda (правда) tarkoittaa arkista, subjektiivista totuutta, jonka parempi käännös olisi ehkä "näkemys" tai "mielipide". On kuitenkin olemassa syvällisempää, jotenkin pyhää totuutta tarkoittava sana istina (истина), joka vastaa paremmin suomalaista totuutta. Mustajoki arvelee ironisesti, ettei Vladimir Lenin tullut ajatelleeksi tätä eroa perustaessaan lehden nimeltä Pravda. Itse ajattelen, että Lenin valitsi tämän nimen täysin harkiten ja vältti nimeä Istina tarkoituksella. Jälkimmäinen kun olisi tarpeettomasti korostanut hallinnon virallisen totuuden ja kansalaisten paremmin tunteman todellisen totuuden ristiriitaa.

Mustajoki pitää venäläisyyden yhtenä tärkeänä piirteenä pysyvää olotilaa lännen ja idän välissä ilman selvää kallistumista kumpaankaan suuntaan. Venäjän valtakunta ulottuu maantieteellisesti Euroopasta Kauko-Itään Tyynen meren rannoille ja pohjoisessa käytännössä melkein Pohjoisnavalle. Pietarin kaupunki on arkkitehtonisesti täysin eurooppalainen, eikä Iosif Stalinin mukaan nimetty neuvostotyyli sitä vaikutelmaa edelleenkään muuta. Mutta ranskan puhuminen ja Pietarin arkkitehtuuri ovat pelkästään yläluokan piirre, jolle venäläinen talonpoikaisväestö on historiallisesti ollut melkoisen immuuni. Myöskään ns. älymystö ei ole koskaan edustanut yksiselitteistä kallistumista länteen tai Aasiaan, vaan sen sisällä ovat riidelleet perinteiset isovenäläiset slavofiilit ja länsimieliset zapadnikit. Dualistinen maailmankuva on synnyttänyt myös tunteen lännen ja idän yläpuolelle asettumisesta, myönteisestä erillisyydestä ja paremmuudesta.

* * *

Suhde valtionjohtajuuteen on venäläisyydessä voimakkaasti historian leimaamaa. Mustajoki vie tämän asenteen keskiaikaisiin mongoliheimojen invaasioiden aikaan, jolloin Venäjällä oli kova tarve löytää yhtä kovia johtajia. Mustajoen mukaan ollakseen suosittu, täytyy johtajan olla slavofiili ja mieluiten myös russofiili. Jos 1990-luvun alkupuolella oli historiallinen hetki länsimaisen demokratia-idean esittelemiseen venäläisille, se mahdollisuus hukattiin täydellisesti. Vuonna 1996 Boris Jeltsin voitti kommunistien ehdokkaan Gennadi Zjuganovin vain jo syntyneen oligarkkien ryhmittymän mittavan rahoituksen avulla. Jeltsin edisti demokratisoitumista ehkä joissain suhteissa, mutta ei hänen kaltaisensa julkijuoppo suureksi johtajaksi kelvannut. Vladimir Putinilla tarvittavat ominaisuudet sen sijaan oli ja on, joten hänestä tuli venäläisten kaipaama vahva johtaja hyvässä ja pahassa.

Mustajoki muistuttaa myös siitä, että Venäjä on ollut suurvalta hyvin pitkään, eikä se ole ollut vaikuttamatta myös kansalaisten asenteisiin. Suurvaltojen asukkailla on taipumus omaksua näkemys, että niillä on suorastaan historiallinen velvollisuus näyttää muille - varsinkin lähinaapureille -, miten asioitten pitää olla. Tähän näyttämiseen kovin usein liittyvä väkivalta ja pakotus eivät suurvallan asukkaissa herätä samanlaista moraalista pohdintaa kuin pienten valtioille ihmisissä, joille ajatuskin pullistelusta maailman napana on vieras. Mustajoki rinnastaa tältä osin Yhdysvallat ja Venäjän yhdellä poikkeuksella: hänen mukaan Venäjällä ei hallinto ole koskaan vaivautunut suuremmin keksimään tekosyitä agressiiviselle ulkopolitiikalla, kun taas Yhdysvalloissa harrastetaan systemaattisemmin julkista tekopyhyyttä ja näennäisesti "kestäviä" perusteluja sotatoimille, kuten esimerkiksi Irakissa väitetyt joukkotuhoaseet, joita ei todellisuudessa ollut olemassakaan.

Tästä näkökulmasta Mustajoki tulkintani mukaa näkee, että Venäjän hallinto on kokenut hyvin raskaaksi sen Venäjän suurvaltaroolin mitätöinnin, mitä Yhdysvaltain johdolla ja ponnisteluin on toteutettu Naton laajentamisen myötä. Tätä mitätöintiä on vaikea selitellä olemattomaksi, kun Neuvostoliiton aikana Venäjän ympärille rakennettu puskurivaltioiden ketju onkin nopeassa tahdissa muuttunut Nato-maiden ketjuksi. Suomen tuoreen päätöksen jälkeen tuo ketju on entistäkin tiiviimpi ja vain Ukraina uhmaa kehitystä. Vaikka yksittäisillä liittymisillä ei ole sotilaallisesti merkitystä, Venäjällä kaikki on tulkittu suurvallan nöyryyttämiseksi. Ukraina maksaa nyt laskua Naton laajenemisesta ja Venäjän johdon kokemista jatkuvista takaiskuista.

* * *

Mustajoen tulkinnan mukaan Putinilla on vankka kannatus, vaikka se ei tarkoitakaan sitä, että hän olisi myös rakastettu johtaja. Venäläisten enemmistö kuitenkin arvioi kohtalaisen hyvin perustein, että Putin pelasti Venäjän kaaoksesta, johon Jeltsinin pokkurointi lännen edessä oli johtanut. Putinia rakastaa varsin pieni joukko, mutta enemmistö tukee silti hänen yleistä linjaansa sisä- ja ulkopolitiikassa. Tässä kohdassa Mustajoki pysähtyy päivittelemään sitä, että kaikista tunnetuista taustaselittäjistä huolimatta venäläisten tuki Ukrainan sodalle on osoittautunut todelliseksi. Mustajoen mukaan kysymys ei voi olla täydellisestä mediapimennosta, koska sellaista ei Venäjällä ole ollut. Tarjoan tähän arvoitukseen yhden mahdollisen selityksen, joka on pohjimmiltaan maantieteellinen. Eurooppalaisille Ukraina on "lähellä", mutta huomattavalle osalle venäläisistä maa on kaukainen ja merkityksetön pläntti jossain Venäjän länsipuolella. Arvelen, että etäisyyden takia merkittävä osa venäläisistä, ainakin Uralin itäpuolella, viis veisaa jostain pikkusodasta Euroopassa. Näitä ihmisiä Putinin hallinnon ei tarvitse vakuuttaa yhtään mistään, eikä heidän suunnaltaan ole odotettavissa merkittäviä vastalauseita, ellei Ukrainaan ruveta keräämään siperialaisia joukko-osastoja.

Itse pidän täysin mahdollisena, että Venäjän itäosissa näitä "eurooppalaisia" tapahtumia ei pidetä tärkeinä, ei ainakaan verrattuna siihen, mitä tapahtuu Venäjän ja Kiinan välillä, tai Venäjän ja Japanin edelleen hankalissa aluekiistoissa. Maantieteellisesti Venäjä on enemmän Aasiaa kuin Eurooppaa, vaikka väestön enemmistön sijoittuminen on toinen. Sama ilmiö on nähtävissä myös Euroopan mittakaavassa. Pohjoismaissa on helppoa niputtaa yhteen kaikki Välimereen rajautuvat "etelän" valtiot, joiden asukkaat leimataan yhtä helposti työtä vieroksuviksi, epäluotettaviksi ja mukavuudenhaluisiksi latinalaisiksi. Uutiskynnys Espanjasta tai Kreikasta tuleville uutisille on yllättävän korkea, eikä myönteistä uutisointia esiinny juuri lainkaan. Arvelen, että Putinin kansansuosio lepää suurelta osin juuri maantieteellisesti suuren valtion kiinnostuskynnysten varassa. Median vastuuseen voi aina vedota, mutta tiedämme omistammekin, että se myötäilee eliitin tavoitteiden lisäksi myös ostavan kansan mieltymyksiä. Kun suuri yleisö kyllästyy, media hiljenee. Tämä on ehditty nähdä jo Ukrainankin kohdalla, kun valloitussota on muuttunut asemasodaksi.

Lienee turvallista todeta, ettei kenelläkään ole lopullista istanaa venäläisyydestä tai Venäjästä. Mustajoki muistuttaa myös siitä, että suomalaisten suhdetta leimaa korostunut sotalinssien läpi katsominen. Russofilia on harvinaista, russofobia paljon yleisempää. Nato-päätöksen takana lienee ollut enemmän nojautuminen riittävän laajaan russofobiaan, jonka taakse mm. turvattomuuden kasvaminen ja taloudellisen laskun kasvu piilotettiin. Mustajoki muistuttaa siitä, että maailmassa on paljon muitakin pahiksia kuin Venäjä juuri nyt. Suomi käy moraalisesti kyseenalaista asekauppaa monen sotaa käyvän maan (Yhdysvallat, Turkki, Saudi-Arabia, Israel) kanssa, mutta vain Venäjään on isketty leima. Silti on todennäköistä, että istinan sijasta joudumme suhteissa Venäjään tyytymään suureen joukkoon erilaisia pravdoja. Mustajoki lohduttaa lukijoitaan arvelemalla, että myös venäläiset itse ovat saman ongelman edessä. Useimmat Putinin hallintoa nyt paenneet haluaisivat uskoakseni palata Venäjälle, jota johdetaan lempeämmin ja vähemmän tuhoisasti.

Boris Kustodijev: Maslenitsa (1916)

Patriarkaatti - paljon pahan juurisyy

Bell hooks on kirjailijanimi, jolla joulukuussa 2021 kuollut Gloria Watkins on tullut tunnetuksi kirjailijana ja feministiaktivistina. Mies tahtoo muuttua - Miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (niin & näin 2020, suomennos Tapani Kilpeläinen) on kirjoitettu ja julkaistu jo vuonna 2004. Itse asia ei ole vanhentunut, mutta kirjan iän huomaa monista "ajankohtaisista" esimerkeistä, joita hooks käyttää. Kirja olisikin pitänyt kääntää aikoja sitten, niin tärkeä se on käsitellessään aihepiiriä, johon ani harva feministiksi tunnustautuva on tarttunut eli miehen rakkauden kaipuuseen ja sen esteisiin. Olen tosin sitä mieltä, että käännöksen otsikko ei vastaa kirjan sisältöä eikä alkuteoksen nimeä The Will to Change. Hooks ei suinkaan esitä, että "mies" tahtoisi muuttua, vaan pikemminkin, että miesten olisi syytä haluta muuttumista voidakseen pelastua patriarkaalisen vankilan rakkaudettomuudesta. (Kirjailija käyttää nimeä bell hooks pienin alkukirjaimin sekä kunnioituksesta isoäitiään kohtaan, mutta myös - ja minusta hyvin kyseenalaisesti - korostaakseen, ettei huomion pidä kohdistua kirjoittajaan vaan kirjoituksen viestiin; itse en keksi mitään tehokkaampaa keinoa kiinnittää kaikki huomio kirjoittajaan kuin pelkkien pienten kirjainten käyttö nimessä!)

Bell hooks kuuluu niihin feministeihin, joiden mielestä miestä voi rakastaa ja joiden mielestä rakastaminen on myös miesten perustavalaatuinen ihmisoikeus. Kirjoittajan vihollinen ei ole mies, vaan rakenteellinen järjestelmä, joka pakottaa useimmat miehet käyttäytymään väkivaltaisesti ja elämään rakkaudettomasti. Hooks tietää ja myöntää, että aivan kaikki miehet eivät ole patriarkaalisen järjestelmän alistamia ja muovaamia (huokaisen helpotuksesta), mutta väittää, että useimmat ovat ja että useimmat naisten epämiellyttävinä pitämät miesten piirteet ovat juuri patriarkaatin synnyttämiä maskuliinisuuden ilmiöitä. Bell hooks tähtää siis miehen muutokseen ("The will to change"), joka käytännössä on mahdollinen vain luopumalla patriarkaalisesta maailmasta ja sen asenteista. Hooks ei suoraan ota kantaa siihen, onko tämä maskuliinisuuden myrkyttävä järjestelmä hävitettävä kokonaan vai riittääkö, että miesten enemmistö hylkää sen. Tulkitsen itse hooksin toivovan koko hemmetin patriarkaatin katoamista, koska se synnyttää uusia rakkaudettomia miehiä - ja tämän hyväksyviä naisia -, jos vain voi.

Patriarkaatti ja patriarkaalisuus eivät kuulu suomalaiseen perussanastoon, eivät varsinkaan hooksin tarkoittamassa kielteisessä muodossa. Yhteiskuntatieteissä termejä on käytetty neutraalisti kuvaamaa yhteiskuntia, joissa valta on (vanhemmilla) miehillä ja joissa naisten roolina on alistua patriarkaatin tarjoaman suojan hinta tottelemaan ja olemaan miehille kuuliaisia. Feministisessä teoriassa termi tarkoittaa yleisemmin tilannetta, jossa miehillä on sukupuolensa ansiosta enemmän valtaa kuin naisilla. Ihmiskunnan historiassa on esiintynyt myös matriarkaatteja, joissa erityisesti vanhemmilla naisilla on johtaja asema yhteisössä. Nykymaailmassa matriarkaatit ovat vähäisiä poikkeamia, patriarkaatti on ainakin feministisen teorian tarkoittamassa muodossa vallalla käytännössä kaikkialla. Tässä yhteydessä on syytä korostaa, ettei muodollisesti demokraattinen valtajärjestelmä takaa, että sukupuolella ei olisi väliä. Edes muodollisesti samansuuruinen edustus päättävissä elimissä, joka biologisista syistä olisi perusteltua (miehiä ja naisia syntyy suunnilleen yhtä paljon), ei riitä kaatamaan rakenteissa olevaa patriarkaattia.

* * *

Koska en parhaalla tahdollakaan pysty käsittelemään kuin joitakin bell hooksin aiheista, keskityn pohtimaan ääneen niitä siteitä, joilla useimmat miehet ja naiset (tätä hooks korostaa moneen kertaan; patriarkaattia pitävät yllä ja voimassa myös naiset) on sidottu patriarkaatin kielteisiin voimiin lähtökohtaisesti yksilön näkemyksistä riippumatta. Peilaan näitä siteitä itseeni, koska rohkenen arvioida, että olen ties mistä syistä torjunut useimmat patriarkaaliset tavat ja ratkaisumallit ilman mitään teoreettista viitekehystä tai tietoisuutta siitä, että toimin antipatriarkaalisesti. Bell hooks näyttää uskovan (tai ainakin toivovan), että miesten suuri enemmistö on omaksunut patriarkaalisen elämäntavan vain siksi, ettei mitään muuta vaihtoehtoa ole edes vilautettu. Olen taipuvainen uskomaan, että tämä on totta. Sukupuolittunut kasvatus on Suomessakin ollut normi, josta vasta viime vuosikymmeninä ovat jotkut alkaneet rimpuilla irti. Pojat on käytännössä pakotettu patriarkaatin jäseniksi, koska kaikki muut tiet ovat täynnä muiden miesten ja monien naistenkin ilmaisevaa halveksuntaa, väkivaltaa ja painostusta.

Bell hooks ei pelkää puhua "sadistisista äideistä", jotka voivat kostaa pojilleen kaiken sen häpeän ja alistamisen, johon ovat itse patriarkaalisen isänsä tai puolisonsa väkivallan edessä joutuneet mukautumaan. Hän myöntää senkin, etteivät useimmat miehet ole "keksineet" patriarkaattia, vaan heidän on sujautettu sen ovesta jo niin pieninä, ettei ovessa olevaa kylttiä ole kukaan osannut lukea. Patriarkaatin mankeli koostuu lapsuudenkodista, koulusta, työpaikoista, avioliitosta ja kaikista muistakin ihmissuhteista. Sen mankelin läpi kuljettuaan mies on patriarkaatin näkökulmasta valmis: täynnä vihaa, vallanhimoa ja valmiutta puolustaa saavutettuja (usein näennäisiä) etuja kuolemaan asti. Mutta hinta on kova eli mies on samalla menettänyt kykynsä kumppanuuteen, antoisaan yhdessäoloon, rakkauteen. Patriarkaatti tuottaa monille miehillä selkeästi näkyvää aineellista valtaa, rikkautta ja mukautuvia ihmissuhteita, mutta ei kykyä rakastaa ja tulla rakastetuksi. Niitä vailla ihminen (mies) jää vihaiseksi ja tyytymättömäksi, mutta mikä pahinta, syytä ymmärtämättä.

Minusta bell hooksin logiikka kautta koko kirjan kestää, vaikka kuka tahansa voi haastaa erityisesti patriarkaatin olemassaolon. Sitä ei ole kirjattu lakeihin tai ohjesääntöihin, eikä näennäisesti mikään pakota noudattamaan sen mukaista elämäntapaa. Olen itse siitä elävä esimerkki. Olen väistänyt useimmat miehisyydelle asetetut reunaehdot yksinkertaisesti olemalla piittaamatta niistä. En siedä tai hyväksy väkivaltaa missään muodossa, inhoan ajatustakin "vanhojen miesten ylivallasta", jonka takia miljoonat nuoret miehet ovat joutuneet uhraamaan henkensä ja vielä yleensä täysin turhaan tai vain jonkun vanhan miehen rikastuttamiseksi tai hänen valtansa pönkittämiseksi. En ole koskaan liittynyt miehisiin yhteisöihin, joilla patriarkaatti uudistaa ja vaalii miesten keskinäistä liittoa. En ole koskaan ollut kiinnostunut "miehekkäistä" harrastuksista ja suhtaudun pilkallisesti esimerkiksi miesten totisesti harrastamiin salaseuroihin. En ole lapsuusvuosien jälkeen alistunut minkään uskonnon harjoittamaan patriarkaaliseen terroriin, jota  bell hooks ei muuten juurikaan käsittele, ilmeisesti oman uskonnollisen taustansa takia. En ole koskaan halunnut olla alfauros enkä myöskään työyhteisön muita määräilevä pomo.

* * *

Luulenko siis päässeeni patriarkaatin vallan ulottumattomiin? Valitettavasti tiedän, etten ole päässyt. Se ei säätele elämääni, mutta häiritsee kyllä. En ole joutunut varsinaisesti "koulukiusatuksi" sen takia, etten ole luotettava, patriarkaaliset arvot sisäistänyt mies. Olen työskennellyt koko elämäni naisvaltaisessa maailmassa eli kirjastossa. Olen tietoinen siitä, että jollain raksalla tai turvefirman toimitusjohtajana paine olisi ollut tyystin toinen. Tiedän valinneeni elämässä niin, etten ole joutunut patriarkaatin puruhampaisiin ainakaan keskimääräistä enempää. Sen ansiosta nyt ikääntyvänä eläkeläisenä voin kaikessa rauhassa lässyttää lapsille ja eläimille, liikuttua syvästi eläinten ja ihmisten keskinäisen luottamuksen ja välittämisen esimerkeistä. Voin ilman estettä vastustaa satoja patriarkaalisen todellisuuden tuottamia inhottavuuksia ja puolustaa heikkoja, erilaisia ja alistettuja. Voin kaivata rakkautta ja yrittää tarjota sitä (ymmärrettävästi kysyntä on elämän tässä vaiheessa varsin vähäistä eli sitä ei ole). 

Mutta mikään oman elämäni valinta ei muuta tehokkaasti maailmaa, joka on, ei vähiten uutisten perusteella, tukevasti äärimmäisen patriarkaalisen uhon, vihan, väkivallan ja alistamisen täyttämää. Olen tottunut kutsumaan kauhistelemiani patriarkaatin tuhoja toisin termein (kapitalismi, kolonialismi, misogynia, militarismi, vanhoillinen ahdasmielisyys, kiihkouskonnollisuus jne.), mutta pystyn myöntämään, että niillä kaikilla on juurensa tai vähintäänkin jokin yhteys patriarkaaliseen pahuuteen (myös silloin, kun toteuttajana on biologinen nainen). Tässä mielessä voin jotenkin ymmärtää myös naisia, joiden mielestä kaiken pahan syynä on sukupuoli. Siltä se kiistämättä näyttää, vaikka - kuten bell hooks jaksaa kautta kirjansa muistuttaa - myös useimmat miehet ovat uhreja siinä missä naisten enemmistö. Eivätkä kaikki miehet tahdo muuttua, toisin kuin suomennosotsikko väittää. Bell hooks ei sitä väitä, hän vain toivoo, että mahdollisimman moni tahtoisi.

Kirjassa The Gate to Women's Country (Sheri S. Tepper 1988, suomennos Portti naisten maahan, Jukka Jääskeläinen, Karisto 1990) naiset ovat keksineet keinon muuttaa syntyvät pojat geneettisesti vähemmän patriarkaalisiksi. Kirjan machomiehet luulevat siittävänsä halveksimiensa naisten kohduissa uljaita sotureita, mutta eivät uhossaan tajua, että naiset vaihtavat machosperman sellaiseen, joka on jo siirtynyt "naisten puolelle". Menetelmä oli hidas, mutta vääjäämätön. Muistan kirjan tehneen itseeni suuren vaikutuksen. Ymmärrän, ettei meidän maailmassamme näin yksinkertainen temppu onnistu. Mutta ajattelen, että sen pohjimmainen idea, pelastaa mahdollsimman monta miestä "naisten puolelle" pätee myös taistelussa globaalia patriarkaattia vastaan. Jonkin Afganistanin kaltaisen ultrapatriarkaatin kohdalla tällaisen näköalan kuvitteleminen on vaikeaa, mutta muuta tietä tuskin on. Patriarkaatti ei luovuta vapaaehtoisesti, vaan se tuhoutuu mies mieheltä, yksi kerrallaan. Mutta ei varmastikaan ilman naisten apua ja tukea. Patriarkaatin tuho parantaa useimpien naisten tilannetta, joten ehkä tällainen vallankumousrintama ei ole mahdoton ajatus. Kun vain saataisiin miesten enemmistö tajuamaan syyt ja seuraukset.

Vähän Boris Sirobistakin

Runsaasti kuvitettu kirja Tutkimaton Boris Sirpo & Viipurin musiikin menestystarina (Siltala 2022) perustuu Tiina-Maija Lehtosen ja Laila Tarpilan vuonna 2019 toimittamaan 26-osaiseen Ylen verkkokirjoitussarjaan. Sen myös huomaa, hyvässä ja pahassa. Kirja on riemunkirjava salaatti monenlaisista aineksista, joita sitoo yhteen lähinnä viipurilaisuus, todellinen tai näennäinen. Aihepiiri on kiinnostava, mutta kun käsittelytapa on rapsodinen, selkeää kokonaisuutta ei mielestäni synny. Kirja on lähinnä temaattinen artikkelikokoelma, jollaisen tekeminen on sekä sallittua että onnistuessaan palvelus lukijoille. Henkilökohtaisesti olisin mieluummin lukenut päähenkilöönsä eli Boris Wolfsoniin (Sirob, Sirpo) keskittyvän, kunnolliseen arkistotutkimukseen perustuvan elämäkertateoksen. Sellaiseen ei tekijöillä ole kuitenkaan ollut motivaatiota tai aikaa, ehkä myös arkistoaineistoa on niin vähän, ettei työhön ole kannattanut tarttua. Makuasia, varmasti myös valitun tien halukkaita kulkijoita on paljon.

Viipurin monikulttuurinen maailma on historiallisten syiden takia sekä huonosti tunnettu että voimakkaiden intohimojen kohde. Oma äidinäitini oli viipurilainen, eikä asia jäänyt koskaan epäselväksi, kun olimme lapsia. Viipurilaisten murre tuli tutuksi, eikä sitä ole vaikea erottaa esimerkiksi nykyisen Suomen Karjalan asukkaiden puheesta. Tilausta viipurilaisen kulttuurin esittelylle on, ja onneksi esimerkiksi arkkitehtuurin puolella on viime vuosina saatu suurenkin yleisön käsiin hienoja perusteoksia. Käsillä oleva kirja jää tässä suhteessa melko pinnalliseksi viipurilaisen porvarillisen keskiluokan elämäntavan esittelyksi. Kyllä näinkin asioista saa selkoa, vaikka suuret linjat jäävätkin hahmottumatta. Tekijät ovat keränneet suuren määrän episodeja, muistoja ja autenttisia lausumia elämästä, joka on nyt pelkästään historiaa. Kirjan suuren henkilökavalkadin valossa on käsittämätöntä, ettei kirjassa ole henkilöhakemistoa. Se on kustantajan puolelta selvä moka, suorastaan lukijan heitteillejättöä. 

Kirja on taitettu mukavasti, Matti Berg on tavoittanut tekstin yleisen kepeyden ja katkelmallisuuden varsin onnistuneesti. Kirjan kuvituksen vaihteleva tekninen laatu herättää kuitenkin hämmennystä. On vaikea ymmärtää, miksi historiallisia kuvia ei ole vaivauduttu sovittamaan ja siistimään niin, että ne toimisivat itsenäisinä kuvina, eivät pelkästään yleisenä ajankuvana. Osa kuvista on niin huonolaatuisia, että ne olisi hyvin perustein voinut jättää kirjasta pois, jos aikaa, halua tai rahaa kuvien viimeistelyyn ei ole ollut. Esimerkiksi sivulle 204 on sijoitettu sinänsä hauska ja teknisesti hyvä kuva, jonka läpi kulkevaa ja ainakin itseäni kovasti häiritsevää valkoista murtumalinjaa ei ole kuvankäsittelyllä korjattu. Ei se naarmu tuo lisäarvoa historialliseen valokuvaan. Se on pelkkä häiriötekijä.

* * *

Kirjan otsikko "Tutkimaton Boris Sirpo" saattaa olla ironista itsekriittisyyttä, sillä aika tutkimattomaksi Sirpo tämänkin kirjan jäljiltä jää. Vaikka Sirpon elämänvaiheita yritetään kuvata, on kuin katselisi perhealbumia, jonka kuvista suurin osa on aikojen kuluessa kadonnut. Sirpo itse pysyi koko elämänsä vaitonaisena taustoistaan, vaikka ilmoitti olevansa nykyisessä Ossetiassa 1893 syntynyt ortodoksiarmenialainen, ei valitettavasti juutalainen. Kirjan luettuaankaan ei lukija tiedä, mitä tai ketä pitäisi uskoa. Aikalaiset epäilivät vahvasti miestään juutalaiseksi (ajatus ei ollut kaikille viipurilaisille ihailun aihe) ja Etsivän keskuspoliisin tietojen mukaan Sirpo oli syntynyt Pietarin lähellä Kolpinossa 1892. Alkuperäisen sukunimensä Wolfson Sirpo hylkäsi ehkä monistakin syistä. Taiteilijanimeksi valikoitunut Sirob on yksinkertaisesti etunimi käänteisessä kirjainten järjestyksessä. Muodon "Sirpo" kapellimestari otti Kalevalan juhlavuonna 1935, mutta se ei juurikaan edistänyt suomalaistumista.

Sirposta kirja kertoo niin vähän, että siitä yksinään olisi syntynyt korkeintaan 50-sivuinen vihkonen. Tekijät ovatkin tehneet ratkaisun pitää Sirpo ajoittain esiin ponnahtavana yhdistävän tekijänä samalla, kun esitellään kymmeniä muita kiinnostavia musiikkimaailmaan tavalla tai toisella liittyviä viipurilaisia, syntyperäisiä ja sinne elantoaan etsimään tulleita. Sirpon suojatikseen ottaman viulutaiteilija Heimo Haiton vaiheista kirja kertoo ainakin yhtä paljon kuin Sirpon elämästä. Yllättäen Haittoa ei kuitenkaan ole kirjan nimissä hyödynnetty, vaikka tämä oli ja on edelleen harvoja suomalaisia musiikin maailmanjulkkiksia. Tosin myös Haiton osuus jää loppujen lopuksi vähäiseksi, enkä osaa sanoa, kertooko kirja hänen elämäntarinastaan mitään uutta - paitsi tietenkin siitä, miten Haitto käytännössä korvasi Sirpon oman, traagisesti onnettomuudessa kuolleen pojan ja miten Sirpo loi Yhdysvaltoihin paenneena toisen uran Haiton "managerina".

Kysymys Sirpon mahdollisesta juutalaisuudesta on tavallaan merkityksetön yksityiskohta. Kirjan kattaman ajan asennemaailman ja eritoten 1930-luvun äärioikeistolaisen juutalaisvihan näkökulmasta se on kuitenkin mielekäs kysymys, joka saattaisi selittää sekä jotkut Sirpoon kohdistuneet oudot vihamielisyydet että hänen siirtymisensä Yhdysvaltoihin, missä juutalaisuus ei ollut normaalisti ongelmallista, kuten Euroopassa. Modernin DNA-tutkimuksen keinoin asiasta voisi kenties saada varmuuden, jos ja kun Sirpon taustatiedot ovat hämärtyneet dokumenttien tasolla pysyvästi epävarmoiksi, kuten monen Venäjältä Suomeen siirtyneen maastamuuttajan kohdalla tapahtui. Koko kirja päättyy hämmentävästi toiseen arvoitukseen, kun tekijät innostuvat pohtimaan, minne ovat "kadonneet" ne lukuisat Ilja Repinin taulut, joita Sirpo aikalaistodisteiden mukaan hankki suoraan lähellä asuneelta taiteilijalta ja joilla koristi Viipurin kotinsa. Sellaista mahdollisuutta, että Sirpo olisi joutunut myymään taulunsa voidakseen muuttaa Suomesta Yhdysvaltoihin, eivät tekijät jostain syystä ota pohdintaan. Kysymys jää ilmaan, ehkä symbolisen sopivasti koko kirjan päättäen.

* * *

Lehtosen ja Tarpilan kirjassa on kiistatta paljon kiinnostavaa asiaa ja tietoakin, kun sen jaksaa prosessoida läpi katkelmallisen rakenteen. Itseäni jäi kaihertamaan se, että kirja nostaa esiin enemmän kysymyksiä kuin mihin se edes yrittää vastata. Eräs tällainen asia on Boris Sirpon nauttima arvostus, joka toisaalta vaikuttaa olleen mitä korkeimmalla tasolla ja kiistaton, mutta toisaalta toistuvasti viitataan Sirpon vihamiehiin ja mm. siihen faktaan, että Sirpo sai yhdessä vaiheessa perustamansa musiikkikoulun opettajilta hämmentävän vahvan epäluottamuslauseen, joka johti useimpien irtisanomiseen. Tilanne saatiin muodollisesti ratkaistua, mutta ilmeisesti haavat jäivät jomottamaan puolin ja toisin. Lehtonen & Tarpila korostavat monin tavoin Sirpon joustavaa ja huumorintajuista luonnetta. Luonnehdinta tuntuu kuitenkin olevan ristiriidassa mm. edellä mainitun epäluottamuslauseen kanssa.

Jos Tutkimaton Boris Sirpo olisi perinteinen elämäkerta, siltä olisi voinut kohtuudella odottaa vastaamista ainakin useimpiin nyt ilmaan leijumaan jääviin kysymyksiin ja suoranaisiin arvoituksiin. Syvällisempi tutkimusote olisi ehkä myös arvioinut tarkemmin niitä yhteiskunnallisia piirejä, joiden keskuudessa Sirpo hyväksyttiin ja niitä, joissa häntä pidettiin vuosikymmenten jälkeenkin jotenkin epäilyttävänä ulkomaalaisena. "Ryssävihasta" ei kirjassa puhuta, mutta olisiko se voinut olla ainakin yhtenä taustatekijänä? Siihen ovat kuitenkin muutkin emigranttitaustaiset ihmiset viitanneet, jos oikein lukemaani muistan. Viipurin keskiluokkaiset seurapiirit eivät välttämättä aina olleet niin herttaisia kuin millaisena kirjan tekijät sen ovat pääosin kuvanneet. Erilaiset paikalliset intrigit ja taiteilijoiden väliset universaalit kateuden ja kaunan tunnot ovat varmasti vaikuttaneet myös Sirpon vastaanottoon ja kohteluun.

Kuvista meitä katselee silti aina ystävälliseltä vaikuttava muusikko, jonka intohimoinen suhde sekä musiikkipedagogiikkaan että esittävään taiteeseen näyttää kiistattomalta. Sirpon elämän loppupuolta on varmasti varjostanut kasvattipoika Heimo Haiton sinänsä normaali irtiotto, avioliitto ja kasvattisuhteen katkeaminen, varmasti myös Haiton alkoholismi ja uran katkeaminen. Boris Sirpo harkitsi paluuta Suomeen toisen maailmansodan jälkeen, mutta asiat eivät menneet toivotulla tavalla. Lopulta terveyden pettäminen esti paluun Viipurista Lahteen siirtyneen musiikkiopiston johtajaksi syksyllä 1963. Viipurilainen Boris Sirpo kuoli Yhdysvalloissa 1967 ja jäi ehkä juuri tämän takia pysyvän tuntuisesti suomalaisen musiikinhistorian hämärään jonkinlaisena Viipurin alaviitteenä. Rohkenen olla sitä mieltä, että Boris Wolfson-Sirob-Sirpo ansaitsisi myös perusteellisen, pelkästään hänen vaiheisiinsa paneutuvan monografian.

 

(C) Eka Karppanen 1935