Suomen kovin keihäsmies

Valehtelisin, jos väittäisin paneutuneeni Children of Bodomin musiikkiin. Olen kyllä käsitellyt bändin levyjä musiikkikirjastossa alusta alkaen, mutta haluttomuus kuunnella päällisin puolin yhtä ja samaa örinän ryydittämää meteliä on pitänyt tuntemisen pintapuolisena. Tämä koskee siis koko genreä, jonka estetiikka ei ole koskaan vedonnut hippiin. Bändien visuaalinen ja tekstillinen kuvasto on sellaista, että tällaisen 1960-luvun nuoren on on vaikea suhtautua siihen vakavasti.

COB:n päämies Alexi Laiho on kuitenkin kiinnittänyt huomiotani keskimääräistä paljon enemmän. Seurasin taannoisen sadalle sähkökitaristille tehdyn performanssin livenä ja sen jälkeen oli pakko todeta, että Laiho ei tosiaan ole mikään keskivertotyyppi. Tiesin myös hänen huiman maineensa maailmalla. 2009 Guitar Worldin lukijat äänestivät Laihon maailman parhaaksi metallikitaristiksi. Ei mitään jokapäivän kauraa suomalaisille, ei todellakaan.

Kun päätin lukaista Laihon muistelmat, olin siis utelias. Halusin tietää vähän enemmän tästä tyypistä ja hänen musiikistaan. Jälkimmäiseen tutustuin YouTuben kautta - halusin myös nähdä hänen soittotekniikkaansa - ja joudun osittain pyörtämään sanani itse musiikista. Pääosin se on yhtä epäkiinnostavaa kuin ennenkin, mutta tein myös kaksi tärkeää lisähavaintoa. Ensinnäkin tietysti sen, että Alexi Laiho on todella poikkeuksellisen taitava keihäänsä käsittelijä, ei mikään keskivertotiluttelija, ei lähelläkään. Toiseksi sen, että Alexi Laiho on myös poikkeuksellisen lahjakas säveltäjä.

* * *

Kuuntelemani COB:n esitykset ovat minusta enimmäkseen yhden ja saman idean muunnelmia (sanoistahan ei saa selvää, mikä on käsittääkseni genressä tarkoituksellista), mutta oikeastaan kaikissa kuuntelemissani esimerkeissä tuli hetkiä, jolloin säveltäjä Laiho heittää yhtäkkiä sisään jotain ennen kuulematonta, yllättävää ja musiikillisesti kiinnostavaa. Olin positiivisesti yllättynyt, suorastaan ilahtunut. Säveltäjän itsensä mukaan riffejä tulee aivoista helposti. Jos niin on, Laiho voi onnitella itseään. Useimmilla genren kitaristeilla uusia ideoita on aika vähän. Olen yrittänyt esimerkiksi kuunnella Steve Vain levyjä, mutta säveltäjänä hän on jotenkin mielikuvitukseton (Zappan miehistössä siihen ei kiinnitä huomiota), vaikka teknisenä taiturina liki käsittämätön. Alexi Laiholla ovat sekä tekniikka että ideakone huippuluokkaa.

Kaikki edellä kirjoitettu liittyy tietysti Laihon muistelmateokseen Alexi Laiho : Kitara, kaaos & kontrolli (Johnny Kniga 2019), jonka tekijäksi on merkitty Petri Silas. En tiedä, mikä Silaksen rooli on ollut, koska itse kirjassa on äänessä pelkästään Alexi Laiho, eikä kukaan ole vaivautunut kertomaan työnjaosta tai kirjan tekemisestä sanallakaan. Lukijasta näyttää, että Silas on pannut nauhurin pyörimään, kirjoittanut Laihon puheet puhtaaksi ja siinä kaikki. Jos tekstissä on äänessä joku muu kuin Alexi Laiho, ainakaan sitä ei mistään huomaa. Kiitos kuitenkin hakemistosta!

Laiho on kertojana sujuva, tyylillisesti johdonmukainen ja asioiden tuntijana ja kokijana tietenkin epäilyksen ulkopuolella. Fingelska on hupaisaa ja aidon tuntuista. Ylipäätään teksti vaikuttaa punnitulta ja uskon Laihon seisovan sen takana jatkossakin. Teksti kuvaa rehellisesti ikäviäkin elämänvaiheita, mutta missään vaiheessa ei ryvetä missään iltalehtitunnelmissa. Laiho ei juuri pahaa sanaa kollegoista sano, kehuja ja fanittamista hän jakaa sitäkin enemmän. Laiho myös kuvaa vaikuttavalla tavalla sitä lojaaliutta ja veljeyden & keskinäisen avunannon ilmapiiriä, joka genren muusikoiden kesken näyttää vallitsevan. Pienistä kupruista huolimatta.

* * *

Alexi Laiho on aidosti mielenkiintoinen persoonallisuus. Karkeasti ottaen hänen elämänsä on kuin suoraan rockin kliseevarastosta, mutta tarkempi kuva kaiken riehumisen, kännäämisen ja bailaamisen läpi näyttää kaverin, jolla on vahva motivaatio, rautainen itsekuri soittamisessa ja myös ymmärrys siitä, että on poikkeuksellisen lahjakas luovana muusikkona. Näistä aineksista on tehty se Alexi Laiho, joka on myynyt yli 2 miljoonaa äänilevyä ja äänestetty soittajana maailman parhaiden joukkoon.

Raskas rock on Suomessa pysyvästi suosittua, vaikka sitä ei juuri radiossa soiteta. Genren harrastajat ovat uskollisia, kaikki tapahtuu paljon hitaammin kuin poppariviihteen puolella. En teeskentele ymmärtäväni mitään metallipiirien arvostamista asioista, vaikka tunnistan hienon kitarasoolon sellaisen kuullessani. En aio jatkossakaan käyttää aikaa raskaimman rockin kuuntelemiseen, mutta ottaisin ilolla vastaan levyn, johon olisi koottu Alexi Laihon parhaat ja yllättävimmät riffit. Sellaista voisi uskoakseni käyttää vaikka musiikkioppilaitoksissa havaintomateriaalina.

Muistelmissaan nelikymppinen Laiho katselee hurjaa nuoruuttaan jo iän tuomalla lempeydellä. Kun sisäelimistö uhkasi kuolla ylenpalttiseen viinakylpyyn, Laiho kuvailee säikähtäneensä ja lopettaneensa ryyppäämisen siihen paikkaan. Se ei ole alkoholistin puhetta. Omien sanojensa mukaan Laiho on asettumassa pysyvästi Australiaan löydettyään sielunkumppanin. Toisaalta on selvää, ettei Laiho nakkaa keihästään pysyvästi seinälle, vaan soittaminen ja säveltäminen jatkuvat. No, hyvä vaan, jos musiikki on end of fuckin' story.

 

PS. Tämä oli blogitekstini nro 400. Se on enemmän kuin olisin aloittaessani kuvitellut koskaan kirjoittavani.

Liukkaita liikemiehiä Keskustan täydeltä

Sitä kuvittelee olevansa jo paatunut politiikan seuraaja, jota on vaikea värisyttää hyvällä tai pahalla. Silti Jyri Hännisen ja Jarno Liskin kirja Keskustan valtakunta : Kertomus rahasta, vallasta ja korruptiosta (Into 2019) oli henkisesti niin masentavaa luettavaa, että tällainen puhdistautuminen blogitekstin muodossa on suorastaan välttämätöntä, vaikka mieli tekisi pysytellä asioista mahdollisimman kaukana. Hänninen ja Liski ovat toimittajina sen verran paatuneita, että kertovat tarinaa suuremmin puhkumatta. He myös korostavat, ettei kirja Keskustan piirissä tapahtuvasta rötöstelystä tarkoita, että muut puolueet olisivat sitä puhtaampia. Keskustalla on kuitenkin maakuntien Suomesta ote, jota pääkaupunkiseudulla ei aina muisteta tai ymmärretä.

Suurinta moraalista pahoinvointia ei aiheuta niinkään se, että häikäilemättömät liikemiehet käyttävät verkostojaan juonitellakseen julkista rahaa itselleen. Sehän on bisneksen ääneen lausumaton henki ja elämä. Masentavinta on, että koijarit joutuvat näistä vedätyksistä ani harvoin todelliseen vastuuseen ja käryn käytyä pahimmassa tapauksessa jatkavat rötöstelyään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sitten ovat vielä erikseen Juha Sipilän kaltaiset valtaeliittiin päässeet, jotka eivät ainoastaan selviä ainakin moraalittomista tempauksistaan vaan nauttivat lisäksi valtamedian suojelua.

Keskustan valtakunta ei ole tietokirjana täydsin onnistunut. Kahden kirjoittajan yhteispeli ei ole mennyt ihan nappiin, osa asioista toistuu ilman pätevää syytä ja kirjasta puuttuu kokonaiskaari (ellei sellaiseksi lasketa oletusta poliittisten pelureitten loputtomasta epärehellisyydestä). Se ei onneksi estä pääviestin muodostumista. Asiat eivät todellakaan ole sitä, miten ne halutaan julkisuudessa näyttää, kun täyspimittäminen (vakuutuskuori) ei onnistu. Kuten kirjoittajatkin muistuttavat, myös Keskustassa toimii rehellisiä, yhteisellä asialla olevia ihmisiä. Mutta häkellyttävän moni johtotehtäviin valittu on ollut mukana bisneksissä, jotka tämän kirjan valossa näyttävät häpeällisiltä vedätyksiltä aina samassa tarkoituksessa: auttaa puoluetta rahavaikeuksissa, mutta ennen muuta tarjota moraalittomille toimijoille mahdollisuus sujauttaa omaan taskuun mehevä siivu jonkun muun rahaa.

* * *

Keskustan valtakunta kattaa varsin monta julkisuudessakin ollutta tapausta. Ison osan sivuista vie Nuorisosäätiö ja muut rakennuttamiseen liittyvät korruptiokuviot. Herkullisesti näytetään, kuinka opposiopoliitikko Juha Sipilän ankara puhe veroparatiiseja vastaan muuttuu pääministeri Juha Sipilän täydelliseksi toimettomuudeksi, ehkä solidaarisuudesta Anne Berneriä, tuota puolueitten kilpailutuksen tuloksena Keskustalle langennutta kultakimpaletta kohtaan. Sivumennen hutkitaan Esko Ahon toiminta Venäjän valtion palveluksessa, mutta loppuosan kirjasta saa liikemies Juha Sipilän vaiheiden valotus, joka ainakin itselleni oli pääosin uutta tietoa.

Jarno Liskin Sipilästä kokoama kuva ei ole kaunis. Melkein kaikki nousevaan Keskustan tähteen liitetyt mainesanat osoittautuvat joko vahvasti liioitelluiksi tai pötypuheeksi. Liskin mukaan Sipilä ei ole vaurastunut menestyvänä yrittäjänä, vaan häikäilemättömänä ja osittain onnekkaana (hyvät suhteet ovat olennaisia bisnesonnessa) sijoittajana. Liski ei edes yritä peitellä näkemystä, että Sipilän menestyksestä merkittävä osa on seurausta hänen "hengellisistä yhteyksistään" eli Oulun seudun lestadiolaisten keskinäisestä pelistä. Ei-uskovaisten rahojen nappaaminen ei taida olla niissä piireissä merkittävä synti. Voi olla suorastaan maineteko.

Sipilä tuli pääministerikaudellaan tunnetuksi miehenä, jolla oli kahdet kasvot. Julkisuutta varten oli se rehti insinööri, joka omalla työllään oli noussut sekä taloudellisesti että poliittisesti huipulle. Sitten oli se perheenpää, uskovainen ja yrittäjä, joka tuntui saavan
raivokohtauksen aina, kun joku teki kiusallisia kysymyksiä. Sipilä ei oppinut koskaan poliitikolle välttämätöntä itsehillintää, vaan hän suorastaan haki konfliktia toimittajien kanssa. Jos Sipilä ei vie Liskiä raastupaan, hän myöntänee, että nolostuttavan tarinan käänteet ovat totta. Ainakin valtamedia on ollut kirjasta todella hiljaa.

* * *

Hänninen ja Liski eivät ole järin optimistisia. Poliittista korruptiota on aina ollut ja tulee aina olemaan. Keskusta on Suomen oloissa "politiikan zombi", joka ei näytä millään kuolevan, vaikka kohta kaikki suomalaiset asuvat kaupungeissa. Keskusta hallitsee edelleen yli 200:a kuntaa. Vaaleissa tuli kunnolla turpiin, mutta niin vaan Keskusta on nykyisessä hallituksessa mukana. Sipilä istuu edelleen Keskustan puheenjohtajana, eikä tunnu millään lailla edes nolostelevan tilannetta syksyä odotellessaan. Voi vain kuvitella, kuinka Keskustan "alkiolaisia" potuttaa katsella Sipilää, tuota nousun ja tuhon arkkitehtia puolueen johdossa. Puoluekokouksesta tulee mielenkiintoinen.

Monet taloustoimittajat tuntuvat ajattelevan, että liukkaitten liikemiesten toimintaa on turha moralisoida. Jos yhden laittaa linnaan, tilalle tulee heti kaksi uutta toiveikasta yrittäjää. Keskustan kohdalla tosin näyttää myös siltä, että samat nimet toistuvat vuodesta ja rötöstelystä toiseen, vaikka ilmeisesti Nuorisosäätiön tyhjäksi puhaltaneet Aki Haaro ja Perttu Nousiainen ovat sentään joutuneet luopumaan Keskustan tuottoisista luottamustehtävistä. Mutta useimmat nimet "eivät ole tehneet mitään laitonta", kuten kirjoittajatkin joutuvat toteamaan Juha Sipilästä. Niin, eivät ehkä laitonta, mutta silti moraalisesti hävettäviä, itsekkäitä ja ahneita toimia.

Mutta näin kapitalismi toimii. Osa rahan liikkeestä on aina laittoman ja laillisen rajamailla. Riippuu usein pienistä muotoseikoista, mille puolelle se oikeudessa lipsahtaa. Matti Vanhasen lautakasasta nousi kauhea poru, mutta ei Vanhanen käräjille uskaltanut koskaan lähteä mainettaan puhdistamaan. On mielenkiintoista nähdä, jatkuuko Juha Sipilän nauttima julkisuudensuoja myös julkisen vallan menetyksen jälkeen. Omat hengellistaloudelliset piirit suojelevat tietysti loppuun asti, mutta voi niitä tutkivan journalismin juttuja ruveta ilmestymäänkin. Keskustan valtakunnan tarjoaman yleiskuvan perusteella syitä on riittämiin.

Yksin maailman laidalla?

Onko maailmankaikkeudessa muuta elämää kuin se, johon itsekin kuulumme pienellä Maa-nimisellä planeetalla tavanomaisen Auringon muodostamassa järjestelmässä Linnunradan galaksin yhdessä nurkassa? Jos elämää on muuallakin, millaista? Peräti "'älykästä" eli ihmisen kykyihin verrattavissa olevaa? Perinteisiä vastauksia on kolme: tilasto-optimistien "todennäköisesti", todistepessimistien "ei ole" ja todisterealistien "emme tiedä, ei ainakaan todisteiden valossa". 

Olen itse aina ihmetellyt optimistien lujaa uskoa. Tuoreessa Tähdet ja avaruus -lehdessä 5/2019 päätoimittaja Marko Pekkola esittää,  että tutkijoitten suuri enemmistö kuuluu optimisteihin, joiden mukaan "kaikkeuden loputtomilla ulapoilla esiintyy väistämättä myös älyllistä elämää". Pekkola tulkitsee tämän näkemyksen jatkoksi kopernikaaniselle vallankumoukselle, joka riisti Maalta roolin kaikkeuden keskipisteenä. Minusta tällainen ei ole loogista päättelyä, jota voisi odottaa tieteellisen koulutuksen saaneilta.

Emme osaa määritellä kunnolla elämää tai älykkyyttä. Ajatus siitä, ettei tuntemamme elämän kaltainen ilmiö voi olla ainoa laatuaan maailmankaikkeudessa, nojautuu kuitenkin lähinnä määrälliseen todennäköisyysolettamukseen. Mikään tuntemamme fysiikan laki ei edellytä elämän syntyä. Voi olla, että se, minkä olemme määritelleet elämäksi, on tavallinen seuraus niissä olosuhteissa, joita tuntemamme avaruuden ainekeskittymät tarjoavat. Emme kuitenkaan tiedä sitä, koska todisteet puuttuvat. Optimismi ei ole todiste.

* * *

Jos ei nyt juututa pohdiskelemaan sitä, missä kaikissa muissa muodoissa elämää voisi tuntemamme fysiikan puitteissa esiintyä, voidaan pohtia "älyllisen elämän" olemassaolon todennäköisyyttä. Meillä on todiste siitä, että sellaista älyä, joka pystyy luomaan toiselle taivaankappaleelle itsensä kuljettavan ja turvallisesti takaisin tuovan tekniikan, on ainakin kerran kehittynyt Maapallolla. Meillä ei kuitenkaan ole vähäisintäkään tietoa sitä, onko tällaisiin suorituksiin kykenevä ajattelukyky satunnainen ilmiö vai jotenkin biologisen evoluution lakeihin rakentunut vääjäämättömyys, kuten Marko Pekkolan kuvaamasta näkökulmasta täytynee olla.

Todisteiden havaitsemista rajoittaa se, ettemme varsinaisesti osaa älyäkään määritellä oman lajimme ulkopuolella. Monet eläinkunnan lajit vaikuttavat sangen nokkelilta ratkaisemaan tielleen tulevia ongelmia ja tällaiset kyvyt eivät evoluution näkökulmasta ole ollenkaan yllättäviä. Mutta mistä tunnistaisimme aivan toisenlaisen älyn, joka ei ole esimerkiksi teknologisesti suuntautunut, eikä siksi hahmottuisi kuten omamme? Pekkolan kopernikaanisen vallankumouksen jatkumohan perustuu suunnattomilta etäisyyksiltä tulevaan välilliseen informaatioon, meillä ei ole laboratoriossa tutkittavana yhtään ehdokasta maanulkopuolisen älyn erilaisista ratkaisuista.

Haluan tässä vaiheessa korostaa, etten itse ajattele Maan olevan jotenkin erityisasemassa maailmankaikkeudessa. Minulle sopii vallan mainiosti, että elämää ja älyä löytyy sieltä sun täältä. En edes aktiivisesti jaa sitä huolta, jota jotkut fyysikot ovat ilmaisseet maanulkopuolisten älyjen todennäköisestä ylivoimaisuudesta ja mahdollisesta empatian puutteesta. En vain kykene innostumaan pelkästä tilastollisesta mahdollisuudesta. Millään logiikalla ei ole väistämätöntä, että Maan elämän ja ihmisälyn kaltaiset ilmiöt ovat yleisiä.

* * *

Elämän ja älyn todisteiden puuttuminen ei todista, ettei niitä voi olla. Vain kiistaton todiste Maan ulkopuolelta nytkäyttää nykytilaa johonkin suuntaan. Jos maailmankaikkeus pursuaa elämää ja älyä, on vain ajan kysymys, ennen kuin jokin todiste löytyy. Jos taas olemme satunnainen poikkeusilmiö, sitä ei voi koskaan todistaa, koska emme kykene tutkimaan koko maailmankaikkeutta, josta huomattavan suuri osa on sitä paitsi lipunut jo ulottumattomiin ja sama jatkuu koko ajan. Havaintotekniikan kehityksellä on vissi kiire, koska laajeneva avaruus ei odottele.

Myönnän ärsyyntyneeni väitteestä, että luja luottamus elämän ja älyn löytymiseen Maan ulkopuolisesta avaruudesta olisi luontevaa jatkoa kopernikaaniselle kumoukselle. Maan erikoisasema oli lähinnä yleisen tietämättömyyden ja kirkon aktiivisesti levittämän väärän tiedon seuraus. Emme enää ole siinä tilanteessa, luultavasti aika harva pitää Maata maailmankaikkeuden keskipisteenä, vaikka meillä ovat joukossamme sekä litteän Maan että luomisopin kannattajat. Ei ole tarvetta kumota Maa-keskeistä maailmankuvaa, koska sellaista ei ole.

Itse olisin valmis kutsumaan kosmosoptimisteja tämän päivän esikopernikaaneiksi. He ovat vailla todisteita linnoittautuneet uskomaan, että Maa ei ole yksin, älymme ei ole ainoa. Valtavia rahasummia käytetään ns. eksoplaneettojen tutkimiseen. Vaikka ainoa motiivi ei tietenkään ole elämän/älyn löytäminen, varmasti se on iso osa toiveikkuutta. Entä jos parantuvatkaan havaintolaitteet eivät muuta sitä, että mitään löydettävää ei ole? Harmi juttu, mutta mahdollista. Onko jotenkin "antikopernikaanista" ajatella ja hyväksyä, että Maa ei ole keskipiste, eikä älymme tai edes elämäksi kutsumamme aktiviteetti ole maailmankaikkeuden mittakaavassa tärkeä ilmiö. Entä jos "kaikki muut" ovat löytäneet jonkin aivan toisen kehitysreitin ja hylänneet elämän ja orgaanispohjaisen älyn?

PS. 21.7.2019. Jos blogin aihepiiri kiinnostaa, tsekkaa myös keskustelu, jonka Marko Pekkola on avannut.  

Se Suomen Lennon

Eeva Lennonin muistelmateos Eeva Lennon, Lontoo (Karisto 2018) yllätti, enimmäkseen myönteisesti. Kaikille suurten ikäluokkien ihmisille tutun äänen ja nimen elämäntarina on häkellyttävän tapahtumarikas. Lontoolla on siinä loppujen lopuksi aika vähäinen rooli, paljon tärkeämpiä ovat 1960-luvun suomalainen kulttuuriradikalismi, nuoruudenrakkaus Ranska ja Irlanti, Eeva Lennonin puolison Peterin kotimaa. 

Kirjoittajan kotitausta on suomalaisittain mielenkiintoinen ja ainakin itselleni uutta asiaa. Eeva Lennonin äiti oli kaunotar, johon mm. Mika Waltari oli rakastunut, turhaan. Isä oli eversti V. A. M. Karikoski, myöhemmin Suomen työnantajien keskusliiton STK:n toimitusjohtajana parhaiten tunnettu vaikuttaja. Kuvaus isästä on lämminhenkinen ja ymmärtävä, vaikka tyttärestä kasvoi sosialidemokraatti ja kulttuuriradikaali. Henkistä demariuttaan Eeva Lennon ei varsinaisesti avaa, mutta ei tarvitsekaan, se käy kautta kirjan selkeästi ilmi.

Eeva Lennonin suhteet sodanjälkeiseen modernismiin ja kulttuuripiirin henkilöihin olivat olleet tiiviit, ystävien nimiluettelo on pitkä ja monipuolinen. Tämä jakso on ehdottomasti kirjan mielenkiintoisimpia, koska näkökulma on samaan aikaan intiimi ja ulkopuolinen. Eeva Lennon lähti mukaan täydellä innolla, mutta ei jäänyt pelkästään Suomeen. Kuvaus Ranska-suhteen synnystä ja kehityksestä on myös aidosti mielenkiintoinen ja täynnä uutta tietoa. Kirjoittaja analysoi sekä Ranskan että Irlannin muutosta tarkkanäköisesti ja katolisuuden roolin hienosti avaten.

* * *

Eeva Lennon ei ole käyttänyt tilaisuuttaan uransa kiusantekijöiden nimeämiseen saati haukkumiseen, vaikka perusteltua syytä olisi mitä ilmeisimmin ollut ja #metoo-hengessä monet haukut olisi otettu ilolla vastaan. Uteliaita ehkä kiinnostavimman analyysin kohteeksi on päätynyt kollega Erkki Toivanen, jonka haastavaa persoonaa Lennon kuvailee kohteliaasti ja arvostavasti, vaikka alku ei ollutkaan helppo. Kulttuuriradikaalina Eeva Lennon tuli tekemisiin monenkin aikansa puolijulkihomon kanssa ja kuvaukset ajalta ennen homouden julkista hyväksymistä ja laittomuutta ovat kiinnostavia. Eeva Lennon on itse ollut aina suvaitsevainen maailmankansalainen.

Eeva Lennon kuvaa työtään, mutta ehkä yllättäen muistelmien sivuista pääosan sieppaavat perusteelliset analyysit sekä Ranskan että Ison-Britannian poliittisesta historiasta toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Erityisesti näkemys Ranskan historian tärkeistä käännekohdista (Algerian sota, de Gaulle, vuoden 1968 mellakat) on kiinnostavaa luettavaa, koska Ranska ei ole ollut meillä samalla lailla tutkijoiden kiinnostuksen kohteena kuin pohjoisempi Eurooppa. Iso-Britannia ja Irlanti saavat samanlaisen käsittelyn, eikä kirjoittaja ole arastellut.

Tulkitsen kirjoittajan ratkaisun niin, että hän on ollut haluton avaamaan yksityistä elämäänsä ja on korvannut sen esiintymällä enimmäkseen työminänsä kautta. Ratkaisu saattaa olla järkevä, ehkä Lennonien yksityiselämästä ei tällaista kirjaa olisi saanut koottua. Pyrkimys pysyä työn varjossa menee kirjassa niin pitkälle, etteivät edes lapset ja puoliso anna aihetta puhua itsestä saati henkilökohtaisista tuntemuksista. Toimittaja pysyy toimittajana, vaikka muitakin mahdollisuuksia olisi voinut olla.

* * *

Eeva Lennonilla on hyvin vahva ja yksiviivainenkin näkemys niin Ranskan kuin Ison-Britannian poliittisen historian käänteistä, ratkaisujen syistä ja jälkiarvioista. Hän tarkastelee Euroopan tapahtumia de facto -demarina, vaikka tekeytyy ulkopuoliseksi toimittajaksi. Eeva Lennon on kapitalismikriittinen, mutta kunnon demarin tapaan tasapainottaa tätä "syntiä" olemalla myös antikommunisti, tosin poikkeuksellisen sivistynyt sellainen. Hän osaa olla kriittinen myös demaritoimijoita kohtaan, vaikka näyttää inhoavan thatcherismiä ja laitavasemmistoa yhtä paljon. Lennonin analyysit ovat kiistatta kiinnostavia, mutta eivät tutkijan työtä vaan poliittisen toimittajan usein aika provosoivasta kynästä syntyneitä.

Ei liene yllättävää, että Eeva Lennon on EU-mielinen ja brexit-vastainen. Hänen kokemuksensa sodanjälkeisestä Euroopasta selittävät tästä paljon, joskaan eivät ehkä kaikkea. Olisi mielenkiintoista tietää, millaiseksi Lennonin maailmankuva olisi muovautunut, jos Ranskan ja Ison-Britannian lisäksi olisi myös Saksa ollut yksi hänen uransa työvaihe. Ei ollut ja Saksa jääkin vähälle Lennonin anayyseistä, mielestäni valitettavasti. Eurooppaa ei oikein voi ilman Saksaa tulkita ja ymmärtää.

Lennonin kirja on ollut kirjastoissa valtavan kysytty. Olin siitä hiukan yllättynyt, kun ajattelin hänen kuitenkin olevan tuttu lähinnä suurille ikäluokille. Hyvä näin, Lennonin kertomus on kaikkinensa todella kiinnostava ja antoisa. Siellä täällä on yllättäviä, hetkittäisiä kielen horjuntoja, jotka menevät kai joko kiireen tai kesken jääneen oikoluvun piikkiin. Tämä ei haittaa kiehtoutumista esimerkiksi Samuel Beckettin kaltaisen hahmon lähikuvasta, mistä sellaista olisi suomalaisesta näkökulmasta muuten saanut. Tajusin itse aivan loppusivuilla, etten muista koskaan ajatelleeni Eeva Lennonia John Lennonin sukunimikaimana. Minusta se on aika hyvin onnistuttu.

Vagina johdossa

Kyllä maailma on muuttunut paremmaksi - ainakin joiltain osin. Helsingin Sanomat julkaisi juuri värikkäästi kuvitetun jutun naisille tarjolla olevista dildoista otsikolla Naisten masturbointi on nyt kätevämpää kuin koskaan (Sandra Järvenpää, HS 3.7.2019).  Ei niin, että dildot ja muut "seksilelut", kuten leikkisä kiertoilmaisu kuuluu, olisivat tyystin uutta perhelehtienkään sivuilla. Asenteet ovat kuitenkin muuttuneet melkoisesti. Häpeästä tai noloudesta ei ole jälkeäkään, kuten ei tietysti pitäisikään.

Sandra Järvenpään juttu on hyväntuulinen, mutta myös asiallinen ja kuluttajanäkökulmaa korostavan tietopitoinen siihen määrään, että jutusta voi lukea suoranaisia vinkkejä, kuten imevät vibraattorit, lasiset dildot ja hyvin moottoroidut sauvat. Juttu on niin luonteva, että luultavasti moni vanhemman polven nainen huokailee helpotuksesta, kun raskas kivi harteilla vierähtää tai suorastaan murenee pois. Ihan turhaan hävetty kaikki nämä vuosikymmenet. Tämä on mukavaa ja tämä on sallittua.

Edellä kirjoittamassani ei ole vähäisintäkään satiirin tai ironian elementtiä. Pidän arvokkaana sitä, että Suomen suurin sanomalehti julkaisee tällaisen jutun. Sen tarve joissakin nuoremmissa ikäryhmissä ei ehkä ole polttava, mutta aivan varmasti ainakin suuriin ikäluokkiin kuuluvista monille tällainen teksti on helpottavaa. Toki on niitäkin, joiden asenne seksuaalisuuteen on niin kielteinen tai passiivinen, että tällainen ohitetaan tuhahtaen tai kiivastuen. Ei kuitenkaan ole todennäköistä, että edes Kristillisdemokraattien riveistä syntyy tuohtunutta kyselyä oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonille. (Ei niin, etteikö prosessin seuraaminen olisi herkullinen ajatus.)

* * *

En muista koskaan törmänneeni Hesarissa tai missään muussakaan isossa mediassa juttuun, joka suhtautuisi miesten autoerotiikkaan samanlaisella empatialla, kuluttajaa valistavalla asenteella ja tietopaketilla. Toivottavasti olen väärässä, mutta äkkituntumalta sanoisin, että jos miesten masturbaatiosta on 2000-luvulla puhuttu, on puhuttu lähinnä tietoverkon synnyttämästä pornoriippuvuudesta, pornoteollisuuden naisia haittaavista rakenteista ja korkeintaan miehille myytävien peniksenpidentäjien ja -paksuntajien hyödyttömyydestä - niiden ilmeisen naurattavuuden lisäksi.

Itse asiassa ei tule muunlaista julkista puhetta mieleen koko elämäni ajalta, vaikka esimerkiksi 1970-luvulla yleiset seksiasenteet olivat paljon sallivammat kuin 2000-luvulla. Näyttäisi ainakin yhden ihmisen muistin varaisesti, että vaikka miesten taloudellis-hallinnollinen hegemonia on edelleen kiistaton (EU:n tuoreimmat nimitykset ovat vielä vahvistamatta), peniksen ja vaginan välisen maratonin johdossa näyttäisi olevan selkeästi vagina.

Siinä, missä nuoren polven naiset pystyvät esittämään naisten autoerotiikan ongelmattomana asiana (siis yleisestä näkökulmasta, itse asiassa voi toki esiintyä erilaisia ongelmia), ajatus jostain kolmikymppisestä Terosta kirjoittamassa ajankohtaista opasjuttua meille miehille tuntuu utopistiselta. Voin tietysti olla aivan väärässä ja tällainen juttu julkaistaan ensi viikon NYT-liitteessä. Peniksen ylistyksen tiellä on nimittäin yksi iso ongelma. Kiitos evoluution, sillä voidaan aiheuttaa kivuliaita ja traumaattisia ongelmia muille. Raiskaajan työkalupakin kunnossapito ei ole toimituksen MUST-listalla luultavasti ylimpänä. Ymmärrän ja en ymmärrä.

* * *

Naiset saattavat kuvitella, että miehet tietävät jotenkin luontaisesti kaiken masturboimisesta. Se on väärä kuvitelma. Naisten lähtökohta on sitä paitsi biologisesti aivan ylivoimainen. Kiihottua täytyy, kuten miehenkin, mutta sen jälkeen voi keskittyä itse asiaan. Sitä voi tehdä käytännössä huomaamatta vaikka julkisessa tilassa, jos ei ole kova huokailemaan. Laukeaminen ei tarkoita hauskuuden loppua, kuten useimmille miehille, uusiksi voi ottaa heti tai aika heti - ilman välisiivouksen tarvetta. Ennen kaikkea ei tarvitse murehtia hetkeäkään sitä, (a) kehkeytyykö riittävä erektio ja (b) kestääkö se riittävän kauan. Jos olen kuulemani ja lukemani oikein ymmärtänyt, naisille myöskään ikääntyminen ei ole mikään todellinen ongelma, kuten monille miehille. Kiinnostus ja kyky voi säilyä vaikka kuinka pitkään.

Miehillä on siis kaikki syyt kadehtia naisten orgasmivarustusta, jos toki asia on paljon monimutkaisempi. Myönnän julkisesti, että kokeilisin tässä asiassa mielelläni seuraavat 5-10 vuotta naisena olemista. Biologialle emme tietenkään voi mitään, joten me peniksen kera syntyneet saamme luvan kadehtia vaginoita ja klitoriksia ilman toivoa paremmasta. Usein mainittu "peniskateus" on uskoakseni pääosin harhanäky, eivätkä naiset Sigmund Freudin pakkomielteistä huolimatta kadehdi hankalasti reisien välissä retkottavaa elintä. Viimeistään ensimmäisen orgasmin jälkeen he todennäköisesti kiittävät onneaan isän ja äidin taannoisissa kromosomiarpajaisissa.

Miesten keskinäinen peniskateus on sen sijaan täyttä totta. Kun vaginaa ja klitorista ei voi saada, useimmat meistä haluaisivat edes riittävän kookkaan, riittävän jäykän ja riittävän kestävän peniksen, josta olisi iloa niin itselle kuin kumppanille. Sellaisen, joka ei hervahda pienestäkin jännityksestä, ei tyhjennä lähdettä pelkästä ajatuksesta mutta ei myöskään jätä ilman kiitosta. Kaikki miehet eivät ole siitossonnin tai -oriin inhimillisiä vastineita, joten vilkaisut naapuripisuaariin ovat refleksinomaisia. Tiedetään, että penis voi olla hankalan kookas, mutta se on harvinaisempaa kuin subjektiivinen pienuus. Älkää naiset uskoko heppoisia juttuja, kyllä vagina johtaa ja penis vikisee.