Katsoin tuoreen juuri dokumenttielokuvan Kill Chain : The Cyber War on America's Elections (2020). Sen päähenkilönä on suomalaissyntyinen hakkeritaituri Harri Hursti, joka jo muutaman vuosikymmenen on auttanut paljastamaan Yhdysvaltain vaalien äänestysten ongelmia. Dokumentti on vähän kömpelö ja amatöörimäinen, mutta pääviestiltään selkeäsanainen ja kylmäävä. Elokuvan mukaan Yhdysvalloissa - ei siis "Amerikassa", kuten alaotsikko väittää - on monimutkainen ja kaoottinen järjestelmä, jonka ytimessä ovat vanhentuneet ja helposti hakkeroitavat tietokoneet.
Yhdysvalloissa vaaleista ei vastaa liittovaltio, vaan osavaltiot ja niitten osa-alueet. Mitään valtakunnallista koordinaatiota ei ole, vaan linjaukset tehdään eri puolilla liittovaltiota eri tavoin. Osavaltioita yhdistää kuitenkin tekniikka: suomalaistyyppistä paperilla äänestämistä ei käytetä, vaan kaikkialla äänestetään muutaman suuren yrittäjän valmistamilla äänestyskoneilla. Siis juuri niillä, joiden helpon hakkeroinnin dokumentti osoittaa monin tavoin ja täysin kiistatta Hurstin viehättävän suomalaisella amerikanenglannilla todistettuna.
Paperiin ja kynään palaamisen kannatus on molemmissa puolueissa laajaa, mutta yksi mies, senaatin enemmistöjohtaja Mitch McConnell on estänyt ottamasta äänestykseen kaikki esitykset vaalilainsäädännön muuttamisesta sillä tekosyyllä, ettei valtion pidä puuttua osavaltioiden asioihin. Ohjelmassa on muitakin esimerkkejä siitä, että juuri republikaanipuolue on käyttänyt härskisti hyväkseen järjestelmän heikkouksia. Vaikka puolueessa on paineita järjestelmän luotettavuuden lisäämiseksi, puoluejohto on selvästikin katsonut hyötyvänsä enemmän nykytilanteesta.
* * *
Dokumentissa kulkee päälinjan rinnalla ilmeisesti Yhdysvaltain äänestäjille tarkoitettu Venäjä-kertomus, joka on sekä vähän lapsellisesti että heppoisesti rakennettu. Tämä juonne tuntuu kuin pakolla mukaan liimatulta osalta, mitä se ehkä onkin. Mitään teoriaa siitä, miksi Venäjä haluaisi äänestyksiin vaikuttaa, ei elokuvan tekijöillä ole osoittaa. Paitsi se, että venäläiset haluavat "kaaosta" ja "eripuraista Amerikkaa". Tähän Russiangateen menee aikaa, jota muutenkin tuntuu riittävän jenkkityylisiin tarinanrakentamiseen ja matkailuun ympäri isoa maata Floridasta Alaskaan. Kaikkialla Hursti saa näyttää suomalaiselta mieheltä ulkomailla.
Onneksi dokumentissa on myös aidosti kiinnostavia ja huolestuttavia lankoja. Yhden muodostavat äänestyslaitteita valmistavat yhtiöt, joita on vain kolme. Niillä on selkeä kartelli sovittuna. Kaikki kieltäytyvät yhteistyöstä elokuvan tekijöiden kanssa. Yksi nosti lukuisia oikeusjuttuja saadakseen elokuvan tekemisen estetyksi. Elokuvan aloittamisen ja lopettamisen välillä yksi kolmesta osti toisen. Yhtiöiden reaktio on sinänsä ymmärrettävissä. Ne tiesivät, että mikä tahansa dokumentti kuvaa ne piittaamattomina, asiantuntemattomina ja ahneina paskiaisina. Elokuvassa kerrotaan, kuinka Georgian osavaltio painostettiin ostamaan yhdeltä monopolifirmalta uudet äänestyskoneet vuoden 2020 vaaleja varten 106 miljoonalla dollarilla.
Valitettavasti dokumenttielokuva ei tämän pidemmälle avaa yritysten ja puolueitten välisiä yhteyksiä. Muutenkin paikallinen korruptio jää aika vähälle, kun päähuomio on sankarihakkereissa. Em. Georgiassa republikaani Brian Kemp voitti 2018 kuvernöörin vaaleissa hiuksenhienosti, mutta juuri riittävästi, demokraattien ehdokkaan Stacy Abramsin. Kempiä itseään ei näyttänyt ollenkaan häiritsevän se, että hän oli paitsi ehdokas, myös vaaleja valvovan valtion viraston edustaja. Kemp on myös ollut toistuvasti syytettynä äänestäjien painostamisesta ja äänestämisen vaikeuttamisesta. Ei ihme, jos Kempiä epäillään vaalituloksen manipuloinnista.
* * *
Kill Chain ei anna Yhdysvaltain demokratian tilasta kaunista kuvaa. Yhtäältä sekä laitevalmistajat että johtavat poliitikot vakuuttavat, että juuri vaalijärjestelmän kaoottisuus estää systemaattisen, koko maata koskevan hakkeroinnin. Toisaalta heidän on samalla pakko myöntää, että osavaltion tasolla tilanne on aivan toinen. Suomeksi sanottuna mikään taho, oli se valtapuolue, Venäjä tai mafia, ei pysty hakkeroimaan valtiollisia vaaleja. Paitsi että pystyy juuri siksi, että maassa käytetään vaalijärjestelmää, jossa niukankin enemmistön saanut vie kaikki äänet. Kenenkään ei kannata uhrata voimia Kalifornian tai Texasin manipulointiin, vaan ponnistelut keskitetään niihin osavaltioihin, joissa puntit ovat tasan ja yllätysvoitto on mahdollinen.
Donald Trump sai vuoden 2016 vaaleissa kolme miljoonaa ääntä vähemmän kuin Hillary Clinton, mutta voitti ratkaisevissa osavaltioissa. Niissä kaikissa käytettiin ja käytetään myös 2020 vanhentuneita äänestyskoneita, joiden antamia tuloksia voidaan helposti muuttaa. Mikä vaarallisinta, elektronisten äänen manipulointia ei voida mitenkään tarkistaa ja osoittaa vääräksi, koska tarjolla ei ole kattavaa paperiäänestysdokumentaatiota. Edes niitä paperiääniä, joita jotkin laitteet edellyttävät, ei säilytetä. Pääosa vuoden 2016 äänistä oli vuoteen 2018 mennessä tuhottu lopullisesti.
Kun elokuvassa hakkerit näyttävät, kuinka helposti he voivat väärentää yksittäisen äänestyspaikan tulokset aivan haluamikseen, äänestysvirkailijat ovat aivan järkyttyneitä. Mutta ilmeisesti heidän yläpuolellaan olevat päättäjät ja viranomaiset eivät jaa tätä huolta. Kovaa ääntä pidetään Venäjästä, mutta todellisuudessa suurin uhka on tietenkin kilpaileva suurpuolue. Elokuvan jälkeen jäi sellainen tunne, että muutoksia ei tapahdu, koska kumpikaan puolueista ei aidosti halua demokraattista äänestysjärjestelmää, jossa kaikilla olisi automaattisesti äänestysoikeus, äänestyksen tuloksen todistava paperiäänestys on vallitseva tekniikka ja jokaisella äänellä on merkitystä eli suhteellinen vaalitapa. Yhdysvallat on teknisesti demokratia, mutta jos joku tämän dokkarin jälkeen uskoo, että siellä toteutuu kansan tahto, niin ihmettelen syvästi.
Vietin 1960-luvun alussa kaksi onnellista kesää Fiskarsissa Slickon kylässä. Perheemme oli vuokrannut pähkinäpensasta kasvavaan rinteeseen rakennetun omakotitalon, jonka lähistöllä ei muita taloja ollutkaan. Antskogin ruukkitaajama oli lähin kauppapaikka, mutta me asioimme lähinnä myymäläautossa. Vähän matkan päässä oli karjalaisten evakkojen hoitama maatila. Meitä lapsia kummastutti ja huvitti, että sisarusparven sukunimi oli Hämäläinen. Ison osan ajastamme, jota oli tietysti lapsella paljon, vietimme kuokkavieraina naapuritilalla. Mieluisinta oli tunkea paikalle, kun Hanna-tädillä oli leipomispäivä (muistin mukaan aika usein). Ne tuoreet rusinapullan viipaleet olivat karjalaiseen tyyliin paksuja, eivät mitään puolen sentin saiturin armopaloja. Rakastimme Hannaa täydestä sydämestä ja hän luultavasti myös tykkäsi meistä, kun omia lapsia ei ollut.
Toinen keskeinen henkilö oli Uuno, sodassa haavoittunut sisarusparven ainoa mies, isäntä. Uuno hoiti kaikki maanviljelyyn liittyvät hommat, apurinaan uskollinen Into-hevonen. Olimme lumoutuneita, sillä Uuno osasi kaikki vaikeat asiat maailmassa, kuten katkaista kanan kaulan ja korjata vioittuneen niittokoneen. Eikä mikään voinut olla pehmeämpää kuin Inton heinää hamuava turpa. Me pojat pääsimme Uunon kanssa myös saunaan. Se oli jännittävää, koska Uunolla oli isoja arpia ja aurinkoisina päivinä tiukasti päällä pidetyn paidan myötä vitivalkoinen iho kaulan ja käsivarsien tummanruskean vieressä. Ehkä niitä arpia oli myös sydämessä, mutta meille lapsille hän oli aina hyväntuulinen, kiltti ja kärsivällinen. Opimme tekemään heinää, mutta puiminen ajoittui yleensä niin myöhäiseen, että olimme jo joutuneet lähtemään takaisin kaupunkiin.
Kaikki lapsuuteni elävät muistot liittyvät noihin kesiin. Koin (varmaan hyvin yksipuolisen) ensirakastumisen poltteen, käsitykseni suomalaisesta luonnosta alkoi rakentua ja tajusin ensimmäistä kertaa, miten paljon maailmaa on kaupungin ulkopuolella. Saimme olla hyvin vapaasti, vaeltaa ja tutkia, leikkiä tai laiskotella. Velvollisuuksia oli hyvin vähän. Saunan vieritse mennyt puro oli loppumaton puuhien ympäristö. Koimme ukkosmyrskyjä, joista yhden aikana pihakoivu halkesi salaman iskusta. Äitimme pelkäsi syystäkin ukkosta ja sitä, että viilinteko epäonnistuu (äidin tekemä viili hämäläisen talkkunan ja sokerin kanssa oli herkkua). Slickon ainoa huono juttu oli, että uimapaikka oli pitkän kävelymatkan päässä. Mutta se olikin mielestäni ainoa miinus, eikä edes kovin olennainen.
* * *
Nyt, melkein 60 vuotta myöhemmin, Slickon vuokratalomme on edelleen asuttu ja kukoistaa, mutta se Hämäläisten tila on kuollut, sammunut. Olen muutaman kerran vieraillut siellä kasvillisuuden peittämällä pihalla ja tuntenut pohjatonta surua, pidättelemätöntä alakuloa. Itseäni vanhemmat ihmiset ovat kaikki kuolleet, muistot ovat minun ja sisarteni varassa. Kun me kuolemme, muistoja noista kesistä ei enää ole. Tai näennäisesti on, valokuvat ja kaitafilmin pätkät jäävät jäljelle. Niiden kuvien takana olevat elävät muistot kuitenkin katoavat, vaikka joku kirjoittaisi ne kaunokirjallisesti auki. Olennaista ei voi säilyttää, se katoaa vääjäämättä muistojen tapahtumahorisontin taakse.
Tämä kaikki on kautta historian toistunut ja toistuu kaikkien ihmisten kohdalla. Vaalimme muistoja hellästi, mutta joudumme sitten toteamaan, että mikään tekniikka ei pelasta muistoja katoamasta muistajan mukana. Kaikki kuolee ja unohtuu, muuttuu merkityksettömäksi. Voimme kirjoittaa, piirtää ja maalata, muovata esineitä, suunnitella rakennuksia sadoiksi vuosiksi elämään. Mutta vähäisinkin muisto elää vain sen kiitävän hetken, jolloin olemme elossa muistavina organismeina.
Tällaista ei tietenkään pitäisi murehtia, vaan ottaa se vastaan kitisemättä, nöyrästi. Vaan kun en osaa, en pysty. Murehdin edelleen sitä, miten äitini kuolema 1998 vei meiltä jälkeläisiltä valtavan määrän muistoja, joita kenelläkään muulla ei ollut. Vaikka kuulimme niistä osan suodatettuna, emmekä tiedä, miten paljon kaikkiin tarinoihin saattoi uskoa (äidillä oli karjalaismuorin taipumus koristella liian tylsät jutut jännittävillä yksityiskohdilla), ne ovat lopullisesti kadonneet. Äiti ei pitänyt päiväkirjaa, vaikka kirjeitä on jonkin verran tallella. Mutta se syvin murhe liittyy tietoisuuteen siitä, että kun me äitimme lapset kuolemme, äitimme vaipuu lopullisesti sinne muistojen tapahtumahorisontin taakse.
* * *
Omakohtaisten muistojen katoamista voi pienessä määrin rajoittaa jakamalla henkistä perintöä puheen, kuvien ja tekstien muodossa. Parhaassa tapauksessa pienet muistojen muruset jäävät elämään, vaikkakin muuntuneessa muodossa, sukupolvien yli. Mutta elävinkään päiväkirja tai muistelma ei kata kuin osan siihen liittyvästä muistoaineksesta. Parhaat kirjailijat ja elokuvantekijät saavat ehkä kuvattua yksilön muistoja elävästi ja uskottavasti, mutta subjektiivinen kuvaus on silti aina vähemmän kuin muistajan aivoissa muhiva ja muunteleva muisto.
Olen itse kirjoitellut päiväkirjaa nuorempana. Nyt suhtaudun asiaan ristiriitaisesti. Olen monta kertaa harkinnut kaiken hävittämistä, koska eiväthän ne avaudu omille lapsille mitenkään selittämättä ja silloinkin vain osittain. Lukiovuosien tiiviitä muistiinpanoja lyhenteineen ja koodisanoineen en enää itsekään osaa tulkita, olen unohtanut osan omista muistoistani. Maailma ei siinä ole mitään menettänyt, mutta muistelijansa tällaisen kohtaaminen saa hämmentymään. Osa muistoistamme katoaa jo ennen kuolemistamme. Sillekään ei voi mitään, koska ani harva meistä kuuluu kaiken muistajien ryhmään.
Olen aina tuntenut tyytymättömyyttä ajatellessani kosmista tapahtumahorisonttia, jonka taakse emme valonnopeuden rajallisuuden takia voi koskaan nähdä. En siksi, että siellä olisi mitään sen kummempaa nähtävää kuin horisontin tälläkään puolella. Mutta olemassa kerran olleen katoaminen pysyvästi ulottuvilta on jotenkin ikävä juttu. Tiedän, etten voi kosmoksen enkä muistojen lipumisella ulottumattomiin mitään. Tiedän, mutta kitisen silti. Haluaisin äidin muistoineen takaisin, haluaisin mahdollisuuden palata menneisyyteen vierailulle. Olen toivoton tapaus.
Tiskatessa tulee helposti mieleen kaikenlaista, kuten tänään, kun aivot rupesivat kyselemään, mahtavatko uskonnollisesti virittyneet ihmiset harrastaa myös fantasiakirjallisuutta. Jos uskoo yliluonnollisiin olentoihin kuten jumaliin ja enkeleihin, onko todennäköistä, että lukee mielellään muitakin fiktiivisiä fantasiakuvauksia? Vai olisiko asia täsmälleen päin vastoin eli että uskonnollisille ihmisille riittää se yhden sortin fantasia, kilpailevia maailmoja ei kaivata eikä haluta?
Joudun tällaisia pohtimaan, koska ulottuvillani ei ole tiedonjanoa tyydyttämään uskonnollisesti virittyneitä ihmisiä. Yritin kysellä Twitterin kauttakin, mutta en saanut yhtään ainoata vastausta. Selvästi väärä kanava ja menetelmä, joten jatkan pohdiskelemalla asiaa tykönäni. Onkin vahva tunne, että vaikka uskonnollinen mielenlaatu edellyttää kykyä uskoa näkymättömän ja todistamattoman olemassaoloon, uskonnollinen ihminen haluaa tehdä ja myös tekee selvän laadullisen eron uskonnollisen ja maallisen fantasian välillä. On ehkä pakkokin, sillä aidon jumaluuden ja tietoisesti fiktiivisen tarinan välillä täytyy varmaan olla jokin perustavaa laatua oleva ero.
Olen katsonut Netflixin kautta sarjaa, jonka nimi on Castlevania. Se on japanilaiseen videopelisarjaan perustuva vampyyrianimaatio, jollaiset eivät lähtökohtaisesti kiinnosta minua ollenkaan. Vampyyrit ovat ihmisen fiktiivisistä luomuksista sieltä tylsästä ja yksioikoisesta päästä. Castlevanian Draculan tekee kiinnostavaksi se, että hänet on kirjoitettu ihmisvihaajaksi, mutta samalla tieteen ja tutkimuksen pitkälle kehittäneeksi ajattelijaksi, joka menee naimisiin tiedettä edustavan ihmisnaisen kanssa ja tuottaa maailmaan näin puolivampyyrin, josta tulee Draculan surmaaja. Sarjassa on muutenkin erittäin vahva kirkonvastainen pohjavire, joka kuvaa järjestäytyneet pappisporukat varsin tylyllä tavalla.
* * *
Castlevanian kaltaisen fiktion kirjoittajat eivät selvästikään ole uskonnollisesti virittyneitä ihmisiä, vaikka käsittelevätkin runsaasti uskoa kaikkeen sellaiseen, mitä yleiskielessä kutsumme "yliluonnolliseksi". Sarjan vampyyreillä on monenlaisia kykyjä, mutta niitten lisäksi esiintyy taikuutta, magiaa, jonka edessä myös vampyyrit ja jopa Dracula ovat helisemässä. Sarjassa taikuus on kuitenkin opettelun tulosta, ei valmiina jostain saatu kyky. Magiikan harjoittajat eivät siten rinnastu pappeihin, vaan tutkijoihin ja tiedemiehiin.
Takavuosina katolinen kirkko tuomitsi julkisesti Philip Pullmanin suositun kirjasarjan His Dark Materials ensimmäisestä osasta tehdyn elokuvan Kultainen kompassi (kirja 1995, elokuva 2007). Syynä oli kirjan varsin tylysti kuvaama paha Magisterium, joka oli helppo nähdä paavinkirkon vertauskuvaksi. Elokuva jäi sarjan ainoaksi, virallisesti huonon kassamenestyksen takia, vaikka kirjan uskonnon- ja kirkonvastaisuutta oli elokuvassa selkeästi lievennetty. Mikä rooli merkittävien katolisten organisaatioiden boikottivaatimuksilla oli ratkaisuun jättää jatko-osat tekemättä, ei ole selvää. Vuonna 2019 sarjasta käynnistyi uusi versio suoratoistokanava HBO:lla. Se on suhteellisen uskollinen kirjan uskonnonvastaisuudelle. Ehkä se pääsee perille.
Maallisen fiktion maailma on tietysti täynnä luomuksia, joissa uskonnollinen kuvasto on mukana tavalla tai toisella. Jumalolentojen ottaminen mukaan muuten maallisiin fiktioihin ei näytä olleen suurempi ongelma, enkä pysty ainakaan heti muistamaan kristillisten kirkkojen saaneen hepulia muusta kuin Monty Pythonin elokuvasta Life of Brian (1979), jonka todellinen kritiikin kohde oli dogmaattinen ajattelu, ei kristinusko sinänsä. Mm. Irlannissa ja Norjassa elokuvan esittäminen kuitenkin kiellettiin pitkiksi ajoiksi, koska ahdasmieliset kirkolliset piirit tulkitsivat sen Jeesuksen pilkaksi.
* * *
Vaikka voisin siis olettaa uskonnollisen mielen hyväksyvän helposti muunkin mielikuvituksellisen sisällön, taidan olla väärässä. Ehkä uskonnollinen mieli muuttaa uskonnollisen fiktion automaattisesti ei-fiktioksi tavalla, jota itse en osaa kuvitella. Tiedän ihmisiä, jotka joka päivä kiittävät jumalaansa tästä ja tuosta asiasta, vaikka itse väittäisin, että heidän elämässään ei ole ulkopuolisen silmin havaittavissa mitään, mitä ei hyvin voisi olla myös täysin ilman mitään yliluonnollista jumalolentoa. Onhan hyvin tunnettu myös se ilmiö, että uskonnollinen ihminen kiittää jumalaansa selvitessään hengissä esimerkiksi lentokoneturmassa. Jostain syystä näille ihmisille on luonnollista, että juuri he pelastuivat, mutta muille se sama jumalolento antoi tylysti kuoleman.
Olen myös huomannut, ettei uskontojen fiktiivisestä perusluonteesta kannata keskustella uskovaisten kanssa. Heille se on totta jollain tavalla, jota en kykene ymmärtämään. Kun kysyn nätisti, olisiko heillä osoittaa yksikin todiste jumalan olemassaolosta, he eivät ymmärrä kysymystä kuten minä: maailmahan on täynnä todisteita Jumalasta, jokainen kukkanen ja ihminen, kesäinen auringonpaiste mutta myös ukkonen ja onnettomuudet. Aidolle uskovaiselle kaikki todistaa jumalasta, myös ihmismielelle käsittämättömät kauheudet kuten viattomien lasten kärsimys, eikä siihen mahdu grammaakaan logiikkaa väliin.
Ehkä olisi hyvä, että uskonnolliset ihmiset harrastaisivat myös maallista fiktiota? Ei välttämättä Castlevanian tai Life of Brianin kaltaista, mutta ylipäätään jotain, missä ihminen on rakentanut kokonaisen maailmankaikkeuden pelkällä mielikuvituksellaan. Moni tieteiskirjallisuuden klassikko ylittää mielestäni roimasti sen, mihin uskonnollinen fiktio on parhaimmillaankin yltänyt. Näitä klassikoita lukemalla uskonnollisen fiktion ainutlaatuisuus ehkä asettuisi omaan arvoonsa (joka ei ole kaunokirjallisessa antoisuudessa vaan poliittisen vallankäytön nerokkaissa keksinnöissä, kuten katolisten ripittäytymisessä ja muslimeilla uskosta luopumisen palkitsemisessa kuolemalla ) ja samalla muuttuisi vain yhdeksi fiktion lajiksi muiden joukossa.
Oikeasti koko asia tympii, mutta koska Yhdysvaltain politiikka heijastuu maailmassa kaikkeen, pakko sitä on seurata ja ihmetellä. Kuten nyt tätä tuoreinta näytelmää, jossa demokraattipuolue (eli USA:n Kokoomus) on taas päättänyt hävitä presidentinvaalit mieluummin kuin päästää demari Bernie Sandersin nuijimaan Trumpin maanrakoon. Tietenkin on mahdollista, että Trump häviää jopa Joe Bidenille, mutta jos niin käy, syynä on Trumpin tyriminen, ei Bidenin loiste.
Toimiessaan Barack Obaman varapresidenttinä Biden pääsi vähällä. Tylysti sanoen riitti, että hymyili ja heilutti kättään. Esivaalit 2020 ovat osoittaneet, että Biden ei ainoastaan ole kuulumatta terävimpien poliittisten ajattelijoiden joukkoon, vaan hänessä on selkeitä dementian merkkejä. Sehän ei ole mikään yllätys tai häpeä, kun ihminen on 77-vuotias. Mutta jos ajatellaan tulevia vaaliväittelyitä, asialla on väliä. Donald Trump käyttäytyy ennakoimatta ja hänen sanavarastonsa on lapsen tasolla. Silti hän on luontainen esiintyjä, joka saa kannattajat hurraamaan täysin tyhjillä ja kahjoilla lauseillakin.
Bidenin asiaosaamisesta ei ole saatu oikeastaan mitään näyttöjä. Itse arvelen, että hän on yhtä tietämätön kuin Trump. Rehvakas esiintyminen ei peitä sitä, että jonkun kotiläksynsä kunnolla tehneen Bernie Sandersin rinnalla Biden vaikuttaa tietämättömältä typerykseltä. Vaikka Sandersin esiintyminen muuttuu usein hyvin kiihkeäksi käsillä puhumiseksi, hänen kognitiiviset kykynsä ja asiantuntemuksensa eivät ole koko kampanjan aikana ailahdelleet, vaikka Sanders on koko porukan vanhin eli jo 78-vuotias.
* * *
Jo tässä vaiheessa lienee selvää, että puoluejohto junailee tavalla tai toisella Bidenin ehdokkaaksi. Sen jälkeen jännätään lähinnä kahta asiaa. Kenet puoluejohto katsoo soveliaaksi varapresidentiksi (nuorehko nainen olisi yleiskuvan kannalta fiksu vaihtoehto, joten muuten vähälle kannatukselle jääneellä Amy Klobucharilla saattaa olla hetkensä 59 vuoden iästään huolimatta)? Aivan varmaa on, että puoluejohto uudistaa vuoden 2016 virheensä, eikä edes harkitse Sandersia varalle. Bidenin iän ja kurkkivan dementian takia valinta on poikkeuksellisen tärkeä. Muistaako kukaan enää, kenet Hillary Clinton valitsi varalleen? Aivan, en minäkään, Tim Kaine katosi saman tien julkisuudesta ja ihmisten muistista jättämättä mitään jälkeä.
Se toinen ja Yhdysvaltain tulevaisuuden kannalta isompi kysymys on, joko demokraattipuolue nyt hajoaa, kuten se missä tahansa demokraattisen vaalijärjestelmän maassa olisi ajat sitten hajonnut? Puolueen vanhoillinen, usein hyvin oikeistolainen johto tietää luonnollisesti, että puolueen demarisiiven irtoaminen itsenäiseksi puolueeksi merkitsisi pitkää republikaanivaltaa. Kukaan ei tiedä, kuinka suuren osan äänestäjistä uusi puolue voisi viedä mukanaan, mutta Sandersin kannatus 2016 ja 2020 antavat asiasta ainakin karkean kuvan. Sellaiseen katoon puoluejohdolla ei olisi varaa, mutta sen riskin se näyttää silti ottavan.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Yhdysvaltain vaalijärjestelmä, joka on harkiten rakennettu säilyttämään valkoisten, varakkaiden miesten ylivalta, on vakava este normaalien puolueiden muodostumiselle. Molemmat valtapuolueet ovat luonnottomia konglomeraatteja, jotka päällekkäin laitettuna peittävät liki kokonaan toisensa. Äärimmäisessä oikeistossa olisi luonnollisia alaryhmiä, jotka demokraattisessa vaalijärjestelmässä kilpailisivat äänestäjistä ja neuvottelisivat yhteistyöstä. Toisessa laidassa ovat "progressiiviset", jotka puoluejohto mielellään potkisi ulos, jos tasapaino ei olisi niin hutera kuin se on. Nyt se tyytyy vain alistamaan ja nöyryyttämään.
* * *
Trumpin presidenttikausi on osoittanut, että määrätietoinen presidentti voi toisen puolueen tuella olla suuremmin piittaamatta ns. vallanjaon teoriasta. Trumpin kausi on myös osoittanut, miten selkärangaton republikaanipuolue on ollut tilanteessa, jossa se pelkää hysteerisesti häviävänsä senaatin niukan enemmistönsä, jonka avulla puolue on kyennyt estämään kaiken demokraattien ajaman lainsäädännön etenemisen ja junailemaan korkeimman oikeuden oikeistolaistamisen. Todennäköisesti puoluejohto pelkää aidosti Trumpin vastustuksen heijastuvan myös senaatin vaaleihin. Se ei kuitenkaan uskalla myöskään vastustaa arvaamattomasti käyttäytyvää Trumpia.
Onko ultrarikkaan äärioikeiston vallankaappaus edelleen mahdollinen? Jos Trump häviää presidentinvaalit, kaappaus edellyttäisi suhteellisen isoa katastrofia - todellista tai junailtua -, joka antaisi mahdollisuuden julistaa poikkeustila maahan. Mutta jos Trump saa toisen kauden, eivätkä republikaanit menetä senaatin enemmistöään, mitä tahansa voi kuvitella tapahtuvaksi. Trumpin piittaamattomuus laeista voi toisella kaudella yltyä entisestäänkin, jos bisneshyödyt eivät kunnolla realisoidu. Se voi hermostuttaa osan republikaaneistakin, joiden ei tarvitse enää pitkään olla Trumpin armopaloista riippuvaisia.
Voi sen yllätyksen järjestää myös Yhdysvaltain kansa, varsinkin jos koronavirus pääsee mylläämään kunnolla. Sanders on ainoa johtava poliitikko, joka on järjestelmällisesti puhunut terveydenhuollon ongelmista (köyhillä ei yksinkertaisesti ole varaa sairastua varsinkaan koronan kaltaisiin tauteihin) ja kansantulon uudelleenjaon välttämättömyydestä. Nuoret ja varsinkin latinotaustaiset ovat jo osoittaneet merkkejä valmiudesta laittaa koko homma uusiksi. Se edellyttäisi irtautumista kaksipuoluejärjestelmästä. Se puolestaan voi onnistua vain riittävän massiivisella kansan liikkeellelähdöllä. Sandersin nuori avustajakunta voi sen saada aikaan.
