Kapitalistisen hintakilpailun harha

Jokainen pienituloinen ihminen on joutunut toteamaan, että "kaikki" on kallistunut viimeistään syksystä 2022 lähtien (oikeasti Ukrainan sodan syttymisestä lähtien). En ole pitänyt itseäni erityisen hintatietoisena, mutta kun huomasin syksyllä kirjapainojen nostaneen hintojaan 20-30 % ja ruokakaupan laputettujen tuotteiden häviävän saman tien, jouduin itsekin asian ääneen toteamaan. "Kaikki" on kallistunut, vaikka todellisuudessa aivan kaikki ei tietenkään ole merkittävästi kallistunut eli ei sen enempää, kuin rahan arvo on laskenut. Seuraava teksti ei ole taloustiedettä (sana "tiede" ei mielestäni muutenkaan kuulu talousteorioiden yhteyteen, mutta omalla kohdallani ei siis kyse ole edes talousteoretisoinnista). Haluan kiinnittää arvoisan lukijan huomiota siihen valtavaan harhaan (tai kyynisemmin ilmaisten vedätykseen), jota kutsutaan vaihtelevasti "markkinoiden näkymättömäksi kädeksi" tai "hintoja säänteleväksi kilpailuksi". Nimitys vaihtelee sen mukaan, kenelle propagandapuhe on suunnattu. Viestinä on kuitenkin sama valhe, että kapitalistinen kilpailu pitää hinnat kurissa ja että kuluttajan tulee kaikissa tilanteissa kiittää markkinamekanismia tästä hyvästä.

Kapitalistit jakautuvat aatteellisesti karkeasti vain kahteen ryhmään. Toimen miehiä ("wahlrooseja") ei kiinnosta, mitä omistamaton luokka eli kuluttajien suurin ryhmä ajattelee, he keskittyvät voiton maksimointiin antamatta aikaansa turhanpäiväiselle vakuuttelulle. Ideologisesti virittyneet kapitalistit ja heidän palvelijansa sen sijaan näkevät paljon vaivaa luodakseen kapitalismille legitimiteettiä väitetyn "kuluttajan puolella olemisen" muodossa. Tarinalla on monta ilmiasua, jotka riippuvat kunkin kulttuuripiirin historiasta ja perinteistä. Yhteistä on kuitenkin jankuttaa, että kapitalismi on hyvä (siis paras) järjestelmä, koska se hyödyttää sekä omistavaa luokkaa että omistamattomia. Tässä tarinassa pääomaa hallitseva kapitalisti ryhtyy yrittäjäksi voidakseen työllistää ne onnettomat, joilla pääomaa ei ole. Eikä siinä vielä kaikki. Sen lisäksi, että vauraus valuu kapitalistilta köyhille ("trickle down"), jumalaisen upea markkinatalous varmistaa, että kunnolla kilpailtu tuotanto pitää hinnan minimissään ja estää näin ei-omistajien riistämisen.

Hyvän kapitalismin tarina on niin liikuttava ja taitavasti propagoitu, että miljoonat ihmiset ympäri maailmaa uskovat siihen vilpittömästi. Yhdysvalloissa lienee vaikeaa löytää sellaista vähävaraista ihmistä, joka ei pidä täysin mahdollisena, että hänestäkin voi (ja pitää) tulla miljonääri. Se on se kuuluisa "amerikkalainen unelma", joka ei tietenkään useimpien kohdalla koskaan toteudu edes sinne päin, mutta joka silti voi hyvin ja nauttii vankkaa kannatusta. Suomessa pääosa ei-rikkaista ei pyri miljonääriksi, kohtuullinen toimeentulo riittää oikein hyvin. Mutta voi se usko kapitalismin hyvyyteen silti olla koetteella, jos sitä toimeentuloa uhkaa hintojen jatkuva nousu, jonka huomaa sekin, joka tällaisia asioita vähemmän yleisellä tasolla pohtii. Kun hinnat nousevat nopeammin kuin palkka, voi tulla mieleen, että kapitalismin lupaus ei olekaan pitänyt, vaan ei-rikasta on huijattu.

* * *

Todellinen kapitalismi, ei siis se päiväsatujen ihmeellinen vaurautta rikkaan pöydältä köyhälle valuttava sankari, ei tietenkään missään tilanteessa tavoittele mitään muuta kuin omistavan luokan jäsenten varallisuuden kasvattamista. Ei ole vaikeata ymmärtää, että mikään toimi, joka vaarantaa tämän tavoitteen, ei voi olla kapitalismin pyrkimyksenä. Siksi kapitalistien keskinäinen hintakilpailu, joka alentaa hintatasoa, ei voi olla kapitalistin tavoitteena muuten kuin huijauspuheessa. Kapitalisti ei voi missään tilanteessa edistää aitoa hintakilpailua, koska se johtaa väistämättä voiton määrän pienenemiseen. Joskus tosin voi hetken näyttää siltä, että kapitalisti polkee hintoja. Kyseessä on kuitenkin vain taktinen toimi, jonka tarkoituksena on nitistää kilpailijat matkalla kohti monopoliasemaa. Monopoliasema on jokaisen kapitalistin strateginen tavoite, koska se on tehokkain tapa estää hintakilpailu ja maksimoida voitto-osuus. Kun monopoliasema on saavutettu, taktisista hintakilpailutavoista luovutaan ja ryhdytään perimään maksimaalista hintaa, jolla kauppa ylipäätään käy. Jos kyseessä on välttämättömyyshyödyke, kauppa käy joka tapauksessa.

Monopoliasema ei kuitenkaan ole kapitalismin ainoa keino taistelussa hintakilpailua vastaan. Täydellisen monopoliaseman saavuttaminen on monista eri syistä johtuen melko harvinaista, joten kapitalismi on kehittänyt sen rinnalle hintakartellin. Idea on varsinaista teollista kapitalismia vanhempi ja liittyy Euroopassa viimeistään keskiajalla esiintyneiden kauppiaskiltojen toimintaperiaatteisiin. Idea on yksinkertainen: kun absoluuttisen monopolin saavuttaminen on hankalaa, kierretään ongelmat ja muodostetaan näennäisen kilpailun tilanne ja sovitaan kartellin jäsenille mielekäs hintataso, jota halvemmalla kukaan mukana olija ei tuotettaan myy. On ironista, että vaikka jotkut taloustieteilijät pitävät kartellien ideaa erinomaisina, ne ovat virallisesti kiellettyjä kaikissa kapitalistisissa maissa. Yhdysvalloissa kartellit on kielletty rangaistuksen uhalla. Laittomuus ei kuitenkaan ole tarkoittanut, ettei kartelleja koko ajan olisi, syntyisi ja hajoaisi. Hintakartelli on yleensä niin edullinen ratkaisu, että siihen pyritään kiinnijäämisen riskistä piittaamatta. Käytäntö onkin osoittanut, että vaikka kartellituomioita koko ajan jaetaan, kartellien edut ylittävät selvästi niistä koituvat sakot ja muut seuraukset.

Kolmas hintakilpailua estävä strategia perustuu siihen, että hintakilpailun synnyttämät luonnolliset tappiot pyritään kattamaan veronmaksajien varoilla eli jonkinlaisella tukiaisjärjestelmällä. Monissa maissa omaa maataloutta tuetaan merkittävillä summilla, jotka eivät ole peräisin kapitalistin voitosta, vaan työntekijöiden eli verotettujen tuloista. Myös Suomessa ovat ainakin uutisten tasolla tuttuja kiistat mm. maataloustuottajille ja telakoille maksettavista tukisummista. Myös kaivostoiminta ja jotkin muut teollisuudenalat saavat vuosittain suuria tukiaisia sillä perusteella, että ne eivät muuten pystyisi kilpailemaan menestyksellä ulkomaisten saman alan yrittäjien kanssa. Kapitalisteilla ei näytä olevan mitään eettistä ongelmaa vaatia samaan aikaan vapaata kilpailua ja huonon kilpailukyvyn paikkaamista verovaroista. Onkin todennäköistä, että ilman globaalia tukiaisjärjestelmää monen maan monet tuotannonalat sammuisivat saman tien kannattamattomuutensa takia. Kapitalismilla on kuitenkin myös kansallisvaltiosidonnainen puolensa, jonka takia näin ei sallita tapahtuvan. Kyse ei tietenkään ole aidosta kansallistunteesta (kapitalismi ja kapitalisti eivät operoi tunteiden alueella), vaan pyrkimyksestä pitää markkinat kohtuullisen vakaina ja estää kansalliset protestit, jotka voisivat uhata koko järjestelmää.

* * *

Kun hinnat nousevat, ne nousevat siksi, että kapitalisti haluaa ja voi nostaa hintoja. Osa hintojen nousuista voidaan perustella tuotantokustannusten suurenemisella (työntekijän palkan suuruudesta taistellaan koko ajan ja se vaikuttaa tuotantokustannuksiin), mutta järjestelmän ulkopuolta katsoen syitä on yleensä mahdoton analysoida, koska tiedot ovat ns. liikesalaisuuden piirissä. Kapitalismi ei kestä avoimuutta varsinkaan voiton rakentumisen yksityiskohtien osalta. Siksi hintojen nousemisen perustelut ovat tavanomaisesti kehäpäätelmiä (A kallistui, koska B kallistui ja C kallistui, koska A kallistui), jotka voivat piilottaa yhtä hyvin todellisen monopoliaseman, kartellin kuin tukiaisilla rakennetun keinotekoisen hintatason, jota ulkopuolisen on hankala hahmottaa. Kuluttajat kysyvät usein ironisesti, miksi hintojen muutos tarkoittaa aina hintojen nousua, ei juuri koskaan niiden laskemista, kuten kapitalismin teorian mukaan pitäisi myös tapahtua. Selitys on tässäkin yksinkertainen: kapitalisti pyrkii aina hintojen maksimoimiseen (kipurajalle, mutta ei sen yli), joten hintojen alentaminen on mahdollista vain tilapäisesti ja taktisten syiden takia.

Kapitalistilla ei missään olosuhteissa ole pysyvää kiinnostusta harjoittaa aitoa hintakilpailua. Toiminnan tarkoitus ei ole yhteinen hyvä, jota kohtuullisiksi kilpaillut hinnat omalla tavallaan edustavat. Taktinen hintakilpailu kilpailijoiden nujertamiseksi ja monopoliaseman saavuttamiseksi ei ole koskaan tarkoitettu pysyväksi. Kun kilpailijat on nujerrettu, tilapäiset hintojen laskut korvataan uusilla hintojen korotuksilla, jotka ovat monopolin tai kartellin oloissa yksinkertaista vahvemman oikeutta. Hintoja korotetaan, koska niin voidaan tehdä kenenkään tai minkään estämättä. Kun uusi hintataso on vakiintunut, se muuttuu kapitalistin näkökulmasta minimihinnaksi, vaikka kyseessä olisi todellisuudessa ns. kipurajan hinta, jonka jälkeen kaupankäynti alkaa tyrehtyä. Jos kapitalistilla on tukenaan jokin kolmesta edellä mainitusta järjestelystä (monopoli, kartelli tai tukiaiset), mistään hintakilpailusta ei tarvitse piitata. Sitä ei ole eikä tule, esiintyi ilmaisu propagandapuheessa kuinka usein tahansa.

Mitäpä ei-rikas ihminen tälle kätevälle järjestelylle mahtaa? Ei yhtään mitään suoranaisesti. Ainoa tie synnyttää hintakilpailua olisi pakottaa kapitalistit torjumaan monopolit, kartellit ja tukijärjestelmät. Sitä ne eivät vapaaehtoisesti tee, joten ainoaksi keinoksi jää kapitalismin kumoaminen ja korvaaminen ei-kapitalistisella markkinalla tai sellaisella sosialistisella rakenteella, joka hyödyntää yhteiseksi hyväksi hintakilpailua ilman yksityistä voitontavoittelua. Kapitalismi ei omalle rakenteelliselle ominaisuudelle voi tai halua tehdä mitään, joten siltä suunnalta ei ole odotettavissa "edistystä". Pyrkimys hintakilpailun estämiseen on jokaiselle kapitalistille rakenteellinen pakko, koska yksipuolinen "aseistariisunta" on liian suuri yritysriski, jota ei missään haluta ottaa. Kompromissia – jonkinlaista säädeltyä hintakilpailua – ei kapitalismi ole kyennyt kehittämään, vaikka monessa muussa mielessä se onkin osoittautunut sopeutumiskykyiseksi ja joustavaksi. Onkin syytä olettaa, että hinnat jatkavat nousuaan, inflaation ratsu laukkaa taas iloista vauhtia ja omaisuuksien keskittyminen harvoihin käsiin sen kun kiihtyy. Revi siitä, jos et ole valmis vallankumoukseen.

Huvimetsästyksen psykopatiasta

Luin Elisa Aaltolan kirjan Esseitä eläimistä (Into 2022) kiihtyneessä mielentilassa. Olen kaikissa asiakysymyksissä aivan samaa mieltä kuin Aaltola, mutta kiihdyin suuresti hänen muistuttamastaan ihmisen typeryydestä ja väkivaltaisuudesta. En osaa ihan samastua tapaan, jolla Aaltola kirjoittaa (filosofisen runollisesti), enkä varsinkaan osaisi puhua kirjan rikollisista teoista yhtä tyynesti ja kohteliaasti (Aaltola jättää esimerkiksi diplomaattisen taitavasti kirjoittamatta ihmisten nimiä auki ja tarjoaa toistuvasti sovinnollista kättä, kunhan pahuus vain lopetetaan). Siksi en seuraavassa varsinaisesti esittele Aaltolan ajattelua ja sen kohteita (karhut, sudet, ketut, lehmät, kanat, vuohet, eläinteollisuus). En myöskään pohdi, miksi kaikesta samanmielisyydestä huolimatta minun oli vaikea tottua Aaltolan valintaan puhutella kautta kirjan eläinkumppaneitamme sanalla "he" eikä "ne", "hän" eikä "se" (hyväksyn ratkaisun täysin, mutta vanhasta pois oppiminen ottaa aikansa).

Keskityn Aaltolan käyttämään termiin antropatia, joka on eräänlainen kiertoilmaisulle sille mielestäni täysin oikealla ja perustellulle havainnolla, että moderni huvimetsästys täyttää häkellyttävän monet patologisen psykopatian tunnusmerkit. Myönnän, että kirjoitan tätä pysyvän tunnekuohun vallassa. Yritän silti argumentoida asioilla, en tuntemuksilla. Sillä antropatian havaitseminen, tunnistaminen ja olemassaolon myöntäminen on tärkeä osa askeljonoa, jonka päässä ei enää ole huvimetsästystä, ei eläinteollisuutta, ei minkäänlaista toislajisten eläinten kaltoin kohtelua. Kuulen toki korvissani paitsi psykopaattisten metsästäjien pilkallisen huudon myös ns. keskivertokansalaisen ihmettelyn, että miten niitä eläimiä voisi syödä, ellei niitä ensin tapeta. Mutta en aio piitata noista äänistä ja ihmettelyistä, vaikka toki puhun ja kirjoitan lähinnä jälkimmäisille (jo heränneet eivät tätä tarvitse, metsästäjät ja muut eläinten kärsimyksille kylmät ihmiset eivät argumentoimalla muutu).

Samalla kun kannustan valistuneita lukijoita lukemaan Elisa Aaltolan esseekokoelman omakohtaisesti ja huolella, keskityn siis yhteen monista hänen esiin nostamistaan tärkeistä teemoista. Ratkaisu on pitkälti käytännöllinen; tällainen blogi ei sovi monen ison asian käsittelyyn yhdellä kerralla. Toivon palaavani karhujen, susien, kettujen, lehmien, kanojen, vuohien ja eläinteollisuuden asioihin myöhemmin jonkin tuoreen näkökulman kautta ja tekosyyllä. Näistä asioista ei ainakaan saa vaieta.

* * *

Psykopatialla en seuraavassa tarkoita täsmällisen tautiluokituksen kaltaista asioiden tilaa. Aaltoilan antropatiaksi nimeämä mielentilaa kuvaa kuitenkin parhaiten juuri psykopatia, joka on yleisesti tunnettu (vaikka usein enemmän tai vähemmän väärin ymmärretty) käsite. Tässä tekstissä huvimetsästyksen psykopatia tarkoittaa itsekkyyden, empatiakyvyttömyyden (tai haluttomuuden, on usein mahdotonta tietää, kummasta on kyse) ja toistuvan väkivaltaisen käyttäytymisen yhdistelmää, joka ilmenee luonnonvaraisten eläinten (ja tarvittaessa myös omien "lemmikkien") harkittuna surmaamisena oman mielihyvän ja/tai aineellisen hyödyn saavuttamiseksi. En väitä, että jokainen huvimetsästäjä on henkilökohtaisesti psykopaatti. Mutta väitän, että huvimetsästäjä, jolla ei ole tunnonvaivoja harrastuksensa takia, syyllistyy psykopaattisen käyttäytymiseen.

Olen kuullut elämäni aikana tukun selityksiä ja puolusteluja huvimetsästämiselle. Ne pohjautuvat kaikki psykopaattiseen itsekeskeisyyteen ja narsistiseen kyvyttömyyteen tarkastella asiaa kärsivän osapuolen näkökulmasta. Voin ymmärtää, ettei metsäsuomalaisella nuorelle välttämättä tarjoudu muita "harrastuksia" ja ikävässä tilanteessa kaikki läheiset ihmiset ovat jo huvimetsästäjiä. (Varmuuden vuoksi selitän vielä, että termillä "huvimetsästys" tarkoitan toimintaa, jota ei motivoi ravinnon hankkimisen kaltainen pakko, vaan yksilöllinen mielihyvän tavoittelu.) Mutta aikuinen vastaa valinnoistaan ja huvimetsästystä jatkavan on turha vedota sosiaaliseen paineeseen. Yhtä tyhjiä ovat huvimetsästäjien tavanomaiset valheet "riistanhoidosta", "kannansäätelystä" tai peräti "luonnonsuojelusta". Ehkä eniten inhoan sitä, että huvimetsästys kuvataan eräretkeilynä, luonnosta nauttimisena tai muuna luontoelämysten hankkimisena. Kun näille ihmisille ehdottaa, että jättävät seuraavalla eräretkellään aseen kotiin ja vaihtavat sen vaikka kameraan, ilmeistä jo näkee, että tappaminen ja saalis ovat sittenkin pääasia.

En hyväksy myöskään sitä perustelua, että huvimetsästäjä joutuu näkemään paljon vaivaa, käyttämään tietojaan, taitojaan ja voimavarojaan, joiden myötä saaliin tappaminen muuttuu "oikeutetuksi". Oman "miehuuden" todistelu vaivalloisella huvimetsästyksellä on yhtä typerää kuin todistaa mieskuntoaan ottamalla järjettömiä ja hyödyttömiä riskejä laitteilla ja laitteitta. Ratkaisevaa on se, ettei huvimetsästäjä halua eikä suostu asettumaan jahtaamansa ja surmaamansa eläimen asemaan saati hyväksymään tuon eläimen itseisarvoa. Kaikki psykopaatit eivät ole sarjamurhaajia, mutta jokainen huvimetsästä on sellainen, kun asiaa tarkastelee eläimen yksilöllisen arvon tunnustavasta suunnasta. Huvimetsästäjä ei tietenkään pääse määrällisesti samanlaisiin lukuihin kuin eläinteollisuuden teurastaja, mutta montako sellaista huvimetsästäjää maailmassa mahtaa olla, jotka ovat lopettaneet yhden tai kahden murhan jälkeen? Psykopaatti ei näe itsessään vikaa, joten hän on potentiaalinen sarjamurhaaja. Huvimetsästäjä on potentiaalinsa realisoinut sarjamurhaaja.

* * *

Huvimetsästyksen psykopatologian ytimessä on ihmisen eläimellisyyden kieltäminen, keinotekoisen rajan piirtäminen ihmisen ja muiden eliöiden välille. "Tavallinen" psykopaatti piirtää tuon rajan myös itsensä ja muiden ihmisten väliin. Molemmissa tapauksissa väkivalta ja empatiakyvyttömyys kohdistuvat rajan toiselle puolelle määriteltyihin "toisiin". Useimmat huvimetsästäjät närkästyvät pelkästä vihjauksestakin, etteivät he muka rakasta omaisiaan ja suojele heitä. Syynä tähän suojelemisen haluun ja surmaamistabuun on kuitenkin tuo itse määritelty raja, jonka ansiosta omaiset eivät ole "toisia". Tässä ei ole mahdollista laajentaa pohdiskeluja eläinten kaltaiseen asemaan määriteltyjen ihmisten kohteluun, joka ei varsinaisesti poikkea toislajisten surmaamisesta. Hitlerin keskitysleirit vastasivat hyvin pitkälle esimerkiksi broilerikasvattamoita sillä erolla, että Hitler otti talteen kultahampaat ja hiuskarvoja, ei surmattujen lihoja.

Voiko huvimetsästyksen kerran valinnut muuttua ja valita toisin? Ilman muuta. Aseen kameraan vaihtaneita entisiä huvimetsästäjiä on, vaikka heistä ei kirjoiteta metsästysalan lehdissä. Huvimetsästyksen lakiperusteinen kieltäminen ei ole toistaiseksi realistinen mahdollisuus, koska päättäjien enemmistö joko kuuluu huvimetsästäjiin tai ainakin heitä tukevaan kansanosaan. Elisa Aaltolan kaltaiset sitkeät ja omistautuneet ihmiset kykenevät virtaa hiukan ohjaamaan kohti toislajisille eläimille parempaa tulevaisuutta. Mutta kuten esimerkiksi kulunut eduskuntakausi osoitti, päättäjien eli kansamme edustajien mielen muuttaminen tulee olemaan hidas ja epävarma prosessi. Todennäköisesti edistys askeltaa hyvin lyhyen matkan kerrallaan. Olisi jo ihmeellistä, jos eduskunta kieltäisi turkistarhauksen, luolastometsästyksen ja pienpetoraudat, jotka edustavat vain harjoitettavan eläinrääkkäyksen näkyvää ja esillä pidettyä kokonaisuuden sirusta.

En ole toiveikas. Huvimetsästäjillä on puolellaan pitkä historia, uskontojen tarjoama tarina maailmantunkion kukoiksi säädetyistä ihmisistä ja viime kädessä yhteiskunnallinen eliitti, jolle korskea huvimetsästys on ikiaikainen tapa, etuoikeus ja huvituksen lähde. Ei-metsästävä kansanosa voi suhtautua lemmikkieläimiin suojelevasti, mutta pienikin petovihavedätys menee aina läpi, koska kasvatuksemme perustuu ajatukselle, että ihminen on luomakunnan herra ja eläimet on luotu meille hyödynnettäviksi tarpeittemme mukaan. Edes kaikki muodollisesti luonnonsuojelumyönteiset ihmiset eivät ole sitä täydestä sydämestä. Miten muuten olisi mahdollista kampanjoida "haitallisten vieraslajien" kaltaisilla antropaattisilla käsitteillä? Se vähäinen toivo, jonka itse pystyn kuvittelemaan, on nuorempien sukupolvien halu ja kyky irrottautua ihmiskunnalle itselleenkin vaarallisesta kahtiajaosta "meihin" ja "niihin". Tuo riippuvuus on katkaistava, jos huvimetsästyksen psykopatian kaltaisista kauhistuttavista asioista haluamme päästä eroon.

Luokkakantainen oikeisto myytinrakentajana

Totean heti kärkeen, että vaikka harrastan poliittista historiaa, en koe Gustaf Mannerheimia erityisen kiinnostava saati kiehtovana aiheena. Kaikkeen häneen liittyvään on tarttunut sellaista vanhoillista tunkkaisuutta, jota olen inhonnut kesästä 1968 lähtien ja inhoan edelleen. Minulle Mannerheim on vain yksi monista (Suomen) historian henkilöhahmoista, vaikka keskimääräistä vaikutusvaltaisempi. En ihaile tai vihaa hänen hahmoaan. Minusta hän kuuluu menneisyyteen ja vain sinne. Tähän päivään tai tulevaisuuden hänellä ei ole juuri annettavaa, ei varsinkaan siinä kontekstissa, jota käsittelee Tuomas Teporan tuore kirja Sankari ja antisankari : Mannerheim-kultin pitkä vuosisata (Gaudeamus 2023). Halusin kuitenkin lukea, millaisen tarinan historiantutkija saa siitä, miten Mannerheimin ympärille rakennettu kultti käynnistyi, täsmentyi ja elelee edelleenkin jossain suomalaisen yhteiskunnan kerrostumissa. Teporan kirja ei siis kerro Gustaf Mannerheimista vaan siitä, miten hänestä tuli Suomen luokkakantaisen oikeiston, ns. valkoisen Suomen tärkein ja käytännössä ainoa symboli.

Teporan kirja keikkuu populaarin ja teoreettisen välillä ilman pysyvää ratkaisua. Kirjoittaja on epäilemättä itse halunnut kirjoittaa tutkimuksellisesti pätevän ja teoreettisesti perustellun kokonaisuuden. Hiukan epäilen, kuinka moni lukija on kiinnostunut pohtimaan "avoimen yhteiskunnan henkilökultin" anatomiaa Teporan tarjoamalla tarkkuudella, koska jo sana "Mannerheim" virittää lukijoiden enemmistön liipasinsormen tarkkailemaan tutkijan plussia ja miinuksia. Niillä ei ole tutkimuksen lähtökohdan kanssa mitään tekemistä, koska lukijat arvelevat tietävänsä kirjoittajaa paremmin, mikä ero ihailun kohteena Mannerheimin, Stalinin, Hitlerin tai toisaalta jonkun Abraham Lincolnin, Miklós Hortyn tai Józef Piłsudskin välillä on. En itsekään jaksanut innostua tästä teoreettisesta pohdiskelusta, koska sen merkityksellisyys erityisesti Mannerheimin tapauksessa tuntuu olevan aika "akateeminen" eli todellisuuden näkökulmasta epäolennainen.

Tepora kirjoittaa napakasti. Kirjoitusvirheitä on vähän ("von" kirjoitetaan virkkeen alussa isolla alkukirjaimella)  ja muutamissa kohdissa lukija jää miettimään, olisiko vielä yksi lukukierros kannattanut tehdä ("Edellä mainituista syistä Mannerheim-erisnimen suhteellinen esiintyvyys tämän kuolinvuoden jälkeen suomenkielisessä ja ruotsiksi Suomessa julkaistussa digitoidussa lehdistössä saavutti ainakin toistaiseksi ylittämättömän huippunsa vuonna 1967." s. 209). Maneerinen tapa käyttää ilmaisua "palaan tähän tuonnempana" käy vähän hermoille, sillä ilmaisu aliarvioi lukijan kärsivällisyyttä ja päättelykykyä. Teporaa voi toisaalta kiittää siitä, että vaikka hän pohjimmiltaan asemoituu ei-vasemmistolaisesti (hän käyttää kautta kirjan ilmaisua "laitavasemmisto" selkeästi pejoratiivisella tavalla symboloimaan näkemyksiä, joita kirjoittaja pitää itse torjuttavina), hän puhuu asioista suoraan eikä kaihda esimerkiksi kutsumasta monia äärioikeistolaisia suoraan fasisteiksi. Tässä suhteessa hän edustaa selkeästi ei-perinteistä tutkimusasennetta, jonka pysyvänä ohjeena ei ole enää valkoisen Suomen puolustus hinnalla millä hyvällä, vaikka valheella. 

* * *

Minusta Tuomas Tepora liioittelee Mannerheim-kultin tai -myytin modernia kiinnostavuutta. On kiistatonta, että sen ilmentymiä voidaan löytää myös 2020-luvulla, mutta tulkitsen tilannetta toisin kuin Tepora, jolle nämä ilmentymät kertovat kultin ja myytin elinvoimasta. Oman tulkintani mukaan Mannerheim-kultti on henkitoreissaan ja vaatii ponnekasta elvytystä kuten itse asiassa ennenkin yksittäisten historiallisten sattumusten välillä. Tepora ei mielestäni näe tai halua nähdä kultinrakentamisen syvintä olemusta luokkataistelun osana. Hänelle se nousee Mannerheimin persoonasta, kun taas itse ajattelen, että keväällä 1918 sisällissodan taisteluiden vielä raivotessa käynnistetty kultin ja myytin rakentaminen on osa luokkakantaisen oikeiston pyrkimystä pitää muistamisen hallinta omissa käsissään. Vaikka vuoden 1918 sota päättyi oikeiston voittoon, sen ideologisesti tietoisin osa arvioi – aivan oikein –, ettei kyseessä ollut sodan vaan yksittäisen taistelun voittaminen. Siksi sotaa piti jatkaa, nyt korostuneesti taisteluna ihmisten mielistä.

En kiistä Mannerheimin aktiivista roolia kulttinsa rakentajana ja pönkittäjänä. Siihen hän osallistui vahvasti narsistisena persoonana, joka oli aristokraattisen taustansa takia myös tottunut olemaan huomion kohteena jopa eliitin piirissä (Mannerheimin isä menetti omaisuutensa, mutta köyhtyneenäkin suvun verkostot toimivat). Minusta Tepora jättää kuitenkin harmillisesti analysoimatta myytin ja kultin rakentajien ideologisen yhtenäisyyden ja riippuvuuden suomalaisen pääoman omistajista. Ilman omistajien tukea mitään Mannerheim-kulttia ei olisi koskaan syntynyt. Gustaf Mannerheimin kaltaiselle tyypille oli epäilemättä kysyntää alkuvuodesta 1918, mutta historian faktojen valossa oli pitkälle sattumaa, että Mannerheim oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja – mikä ei ole itsestään selvää – pystyi vihatun tsaarinvallan upseerina vakiinnuttamaan asemansa saksalaismielisten jääkäriupseerien keskellä. Olisihan hän voinut jäädä myös Ruotsiin sukulaisten luo, jolloin sekä Mannerheimin itsensä että Suomen historia olisi muotoutunut toisenlaiseksi.

Ei ole sinänsä iso synti nähdä toteutunut historia jollain lailla vääjäämättömänä. Se on ihmisaivoille luontainen tapa pärjätä monimutkaisen todellisuuden edessä. Mutta en usko, että kukaan hankolaisen kahvilayrittäjä Gustaf Mannerheimin 1920-luvulla kohdannut asiakas olisi "nähnyt", että siinä on Suomen tuleva suurmies, ei pelkästään sisällissodan toisen osapuolen sotajoukkoja johtanut entinen tsaarin ratsumies. Mannerheimilla oli varmasti kunnianhimoa, mutta tuskin mikään ennusti tulevia tapahtumia, kun hän lähes diktaattorin valtuuksin toimineena valtionhoitajana meni ja hävisi presidentinvaaleissa kuivalle lakimiehelle, K. J. Ståhlbergille. Ei Mannerheim itse voinut tietää, että hänen aikansa vielä palaa ja Suomen porvaristo tarvitsee jälleen hänen kykyjään ja persoonaansa. Se porukka – oikeistolaiset upseerit, vapaussota-aktivistit, vuorineuvokset ja muut yritysmaailman edustajat –, joka ei päästänyt Mannerheimia katoamaan Suomessa tai ulkomaille, selvästikin ajatteli, että Mannerheimissa heillä on ässä loppupelejä varten.

* * *

Tepora kuvailee Mannerheim-myytin rakentamisen kahta linjaa ("Vapaussodan Valkoinen Kenraali" ja "Koko Kansan Marsalkka") lähinnä erilaisten patsashankkeiden ja muiden muistonhallintamenetelmien kautta. Tämä on arvokasta taustatietoa, jota aika vähän on aiemmin esitelty. Esimerkiksi Helsingin ja Tampereen patsashankkeiden vaiheet ovat erittäin havainnollisia esimerkkejä Teporan muotoileman "avoimen yhteiskunnan" suurmieskulttien rakentamisen vaikeudesta. Mielenkiintoista on, että vaikka Tepora ei millään tavalla piilottele monien myytin elementtien tietoista valheellisuutta, hän ei ole esittänyt itselleen kysymystä siitä, miksi luokkakantainen oikeisto takertui koko itsenäisyyden ajan propagandassaan kahteen tukipylvääseen, sotaan ja Mannerheimiin. Vaikka Mannerheim-kuvan rakenteluun kuuluivat myös "rakkaus lapsia kohtaan" ja "rauhantahtoisuus", ei Teporalla ole esittää esimerkkiä siitä, että myyttiä ja kulttia olisi rakennettu sivistyksen, kulttuurin, tieteen tai taiteen tarjoamin sisällöin. 

Minusta tämä on koko kirjan aiheen kiinnostavin näkökulma – ja juuri sen Tepora siis jättää kokonaan käsittelemättä. Johtuiko ja johtuuko yksipuolinen militarismin ihannointi (edes uskonnollisuus ei Mannerheimin kohdalla noussut merkittävään rooliin) siitä, että myytinrakentajat nyt vaan olivat ja ovat tiedettä, taidetta ja kulttuuria väheksyviä militaristisia tylsimyksiä? Eikö luokkakantaisella oikeistolla ole ollut itselläänkään uskoa siihen, että Mannerheim voisi vedota kansalaisiin myös suurena tieteen, taiteen ja kulttuurin harrastajana ja tukijana? Mannerheim oli osoittanut tsaarin palveluksessa kykyjä havainnoivana yleistutkijana ja sujuvana havaintojensa kirjaajana, mutta myöhemmän uran varrelta muistetaan sotilasuran ohessa vain Marskin ryyppy ja Vorschmack. Ei ole mitään Mannerheimin suosimaa musiikkia, kuvataidetta tai kirjallisuutta. Ei "Mannerheimin Tiederahastoa", "Marsalkka Mannerheimin Kirjallisuusseuraa" tai "Mannerheim-kvartettia". On vain sotaa ja sotilaiden "hyveitä" ja "paheita". Siis kulttuurinen tyhjiö.

Oma tulkintani on aika karu. Suomen sisällissodan voittajat eivät edustaneet sivistyneistöä, vaan toisaalta upseereita (Saksan jääkäreitä ja ryssänupseereita), toisaalta teollisuusmiehiä, joista joillakin toki oli kultturelleja harrastuksia, mutta joita yhdistivät aidosti lähinnä metsästysharrastus, sikarinpoltto ja kalliin alkoholin nauttiminen. Koko itsenäisyytemme ajan Mannerheimin myyttiä ja kulttia ovat rakentaneet ja pönkittäneet ideologisesti motivoituneet, mutta muuten sivistymättömät tai ainakin epäkultturellit oikeistolaiset, joiden ajattelussa valta menee kaiken muun edellä. Valta hallita julkisuutta, historian muistamista, omaa totuutta, omia saavutettuja etuja. Mielestäni se on Mannerheim-kultin ydin, saavutetun poliittisen hegemonian säilyttäminen parlamentaarisen valtapiirin ulkopuolella. Juuri siksi Mannerheim on kuoleva trendi, koska se on liian yksipuolinen lypsämään energiaa esimerkiksi some-kulttuurin kaltaisessa ympäristössä. Mannerheim-kulttia voidaan hetkittäin tekohengittää, mutta jos Suomi on "avoin yhteiskunta" (en itse nielisi tätä väitettä mukisematta), pelkästään sotaan ja sotapäällikköön tukeutuva myytti ja kultti tuskin voivat pysyä hengissä. Yritystä varmasti on, sillä rahaa sitä varten on jemmassa, mutta intoilun siirtäminen uusille toimijasukupolville voi osoittautua ylivoimaisen haastavaksi.

Turun tulinen kukko

Turun dramaattisesta, laaja-alaisesta ja tuhovoimaisesta tulipalosta vuonna 1827 on kirjoitettu kohtalaisen paljon, mutta Turun yliopiston historian professori Hannu Salmi on kirjoittanut tapahtuman mikrohistoriaa korostavan kertauksen, joka löytänee paikkansa vanhempien tutkimusten jatkona. Tunteiden palo : Turku liekeissä 1827 (Otava 2022) on suhteellisen suppea ja helppolukuinen kirja, joka pyrkii kertomaan suuresta onnettomuudesta eräiden sen kokeneiden ihmisten näkökulmasta. Salmi on myös halunnut mitä ilmeisimmin tehdä oikeutta palosta aiheetta syytetyille palvelustytöille. Tältä osin kirja on myös kuvaus historiallisten valheiden ja huhupuheiden voimasta. Salmi on myös halunnut muistuttaa meitä siitä, ettei Turun palo ollut järkyttävä tapahtuma pelkästään Suomen suuriruhtinaskunnassa, vaan siitä kerrottiin ja kirjoitettiin myös suuren maailman keskuksissa. Tältä osin kirja on erittäin kiinnostava näkökulmien avaaja.

Vaikka Turun suurpalo 1827 oli poikkeuksellisen dramaattinen lajissaan, mitenkään ainutkertainen se ei ollut. Monet suuret eurooppalaiset kaupungit olivat kokeneet toistuvia tulipaloja, joista erityisesti Lontoon palo 1666 on jäänyt historiaan esimerkkinä paloturvallisuuden näkökulmasta katsottuna pieleen rakennetusta kaupungista. Myös Turussa oli tulikukko riehunut useita kertoja aikaisemmin, vaikkakaan ei samassa laajuudessa kuin 1827. Hannu Salmi muistuttaa nykypäivän lukijaa siitä, että Turulle ja turkulaisille suurpalo merkitsi konkreettisesti vanhan kaupungin tuhoutumista, sillä aineellisten tuhojen lisäksi Turku menetti pian tuhon jälkeen myös yliopistonsa, joka siirrettiin Venäjän keisarin mahtikäskyllä Helsinkiin. Tämä ratkaisu oli eräänlainen viimeinen naula Turun vanhassa historiassa, olihan se vain joitakin vuosia aikaisemmin menettänyt myös pääkaupungin asemansa Helsingillä. Tuo asema ei ollut pitkäaikainen, mutta symbolisesti merkittävä.

Kun tuli ryöstäytyi liikkeelle kauppias Hellmanin navetan vintiltä syyskuun neljäntenä 1827, Turun väkiluku on vain noin 14 000 asukasta eli nyky-Suomen näkökulmasta isohkon maalaiskunnan verran väkeä. Kaupungin alue oli nykyiseen verrattuna varsin pieni ja asutusta ympäröivät pellot, laitumet, kalliot ja metsät. Eurooppalaisessa pikkukaupungissa oli kuitenkin yliopisto, jota pidettiin omassa viitekehyksessään merkittävänä tieteen ja muun hengenelämän takaajana. Yliopisto merkitsi myös isoa joukkoa opiskelijoita, joiden katoaminen yliopiston siirron jälkeen näkyi suoraan kokonaisväkiluvun notkahduksena. Kaupungin katuja ja vanhoja rakennuksia tänä päivänä silmäilevä tuskin osaa edes kuvitella, millaista Turussa oli ennen suurpaloa. Itse Carl Ludvig Engel kutsuttiin Helsingistä laatimaan kaupungille uusi, paloturvallisempi ruutukaava, jonka mukaan nykyinen kaupunki tuomiokirkkoa myöten rakennettiin uudelleen. Paloa vanhempaa kerrostumaa on Turussa jäljellä äärimmäisen vähän.

* * *

Kaupunkien suurpalot synnyttävät yhteiskunnallisesti poikkeuksellisen tilanteen ja niin kävi myös Turussa, missä kolme neljästä turkulaisesta menetti kaiken omaisuutensa tai ainakin suurimman osan siitä. Tulinen kukko ei piitannut sääty- ja varallisuuseroista, vaan nöyryytti rikasta siinä missä köyhääkin. Yhteinen suuronnettomuus paljasti myös kaikissa yhteisöissä esiintyvät vastavoimat eli altruistisen yhteishengen ja häikäilemättömän itsekkään opportunismin, joka johti paniikin hyödyntämiseen toisten omaisuuden varastamisen muodossa. Sen vastapainona monet kaupunkilaiset auttoivat - säätyyn katsomatta - toisiaan kuljettamaan omaisuutta turvaan lähipelloille ja joskus huonoin seurauksin alueille, joiden vain kuviteltiin olevan turvassa tulen tuhovoimalta. Konnia ja konnuuksia Hannu Salmi ei yksilöi, todennäköisesti syyllisiä ei saatu edesvastuuseen, mutta uhreille ja heidän suhteilleen on varattu kirjan pääosa. Näitä risteileviä kohtaloita seuraava lukija eläytyy helposti tuon tuhon yön tunnelmiin.

Oman käsittelynsä saa tulipalon syttymisen syiden ja mahdollisten syyllisten selvittelyn esittelyn, joka avaa hienosti sekä tuolloisen oikeudenkäytön kuvioita että juoruilun yliaikaista vaikutusvaltaa ja voimaa. Asiaa käsitteli virallisesti ns. kämnerinoikeus, joka oli raastuvanoikeuden alainen kaupunkijärjestely. Oikeus kuuli suurta joukkoa todistajia, joista tärkeimpiä olivat kauppias Hellmanin talossa tulipalon syttymishetkellä paikalle olleet ja palon sammuttamisen ensimmäisiin vaiheisiin osallistuneet. Oikeuden lopputulema oli, ettei palon syttymissyystä löytynyt riittävästi näyttöä, mutta toisaalta Hellmanin talossa olleet ihmiset eivät olleet paloa myöskään aiheuttaneet. Kämnerioikeuden ratkaisusta ei kuitenkaan mitenkään tiedotettu ja julkiseksi totuudeksi tuli sadan vuoden ajaksi huhu, jonka mukaan tulipalo johtui talia sulattaneen piikatytön huolimattomuudesta. Myös Zacharias Topelius osallistui tämän valheen ikuistamiseen kuvaamalla Turun paloa suosituissa kirjoissaan ei oikeuden tietojen, vaan huhupuheiden perusteella.

Todellisuudessa tulipalon aiheutti mitä ilmeisimmin jostain savupiipusta Hellmanin heinäladon joukkoon leijunut kipinä. Kyseessä oli siis puhtaasti epäonninen tapaturma, joka muuttui suureksi katastrofiksi kuivan syksyn, palovaarallinen ahtaan puurakentamisen ja oikukkaiden tuulien takia. Kuvausten mukaan palon syttymishetkellä tuuli oli hyvin vähäistä, mutta se muuttui myöhemmin myrskyisäksi ja painoi tulen kohti etelää ja Aurajokea. Hannu Salmi kuvaa tapahtuman sattumanvaraiseksi sään muutokseksi. Itse jäin pohtimaan mahdollisuutta, että nopeasti levinnyt tulirintama synnytti itse niin voimakkaita ilman liikkeitä, että ne muuttuivat tulta edelleen lietsoviksi pyörteiksi. Ilmiö tunnetaan mm. toisen maailmansodan aikaisista Saksan kaupunkien terroripommituksista, joissa yhtenä keskeisenä tavoitteena oli luoda niin voimakkaita palopesäkkeitä, että se sekä imevät kaiken hapen että synnyttävän raivoisaa myrskyä vastaavia virtauksia.

* * *

Turku oli Suomen suuriruhtinaskunnan läntinen painopiste, jonka pysyminen Venäjän keisarille uskollisena läheisen Ruotsin houkutusten oloissa oli tärkeää. Ei siis ollut yhdentekevää, miten paikalliset Venäjän armeijan joukot (mitään Suomen omia joukkoja ei ollut) ja viranomaiset toimivat. Tiedot tulipalon aikaisista tapahtumista ovat ristiriitaisia. Jotkut kertoivat, että venäläiset sotilaat olivat olleet välinpitämättömiä ja passiivisia, toiset taas todistivat sotilaiden uhrautuvasta avuliaisuudesta. Virallisesti ainakin Venäjä suhtautui Turkuun ja turkulaisiin erittäin huolehtivasti ja anteliaasti - vaikka keisari siis siirsikin yliopiston Helsinkiin. Kenraalikuvernööri, kreivi Arseni Zakrevski vieraili henkilökohtaisesti Turussa ja varmisti varsin mittavien taloudellisten korvausten ja jälleenrakennussummien saamisen keisarillisesta kassasta. Jälkikäteen on vaikea tietää, missä määrin kyse oli ulkopoliittisesta tarkoituksenmukaisuudesta, missä määrin aidosta empatiasta ja halusta auttaa hädänalaisia. Imperiumilla oli joka tapauksessa selvä motiivi pitää huolta siitä, ettei ainakaan Turussa syntyisi keisarivallan vastaisia mielialoja.

Valloilleen riistäytynyt tuli ei tunnetusti armahda ihmisen kokoamaa omaisuutta, ei edes sitä, jolla on vain tieteellistä tai tunnemerkitystä. Turussa tuhoutui valtava määrä kirjoja (vain riittävän kaukana lainassa olleita pelastui), virallisia asiakirjoja, uniikkeja dokumentteja ja ennen muuta tieteellisiä kokoelmia. Hannu Salmi kuvailee elävästi niitä ponnisteluja, joita edes muutamien hyönteiskokoelmien pelastaminen tulelta vaati. Kuva hyönteistutkijoista raahaamassa painavia kokoelmalipastoja turvaan lehmien laitumelle on yhtä aikaa liikuttava ja järkyttävä. Loppujen lopuksi tuli ei tuhonnut aivan kaikkea, mutta toisaalta menetettiin paljon sellaista uniikkiaineistoa, jota ei ollut mahdollisuutta jälkikäteen korvata kopioilla. Turun palossa katosi aidosti iso osa suomalaista kirjoitettua tiedettä, historiaa ja taidetta. Tiettävästi mitään kattavia luetteloita siitä, mitä tulen saaliiksi jäi, ei kuitenkaan laadittu. Oli vain pakko aloittaa siitä, mihin tulen voima päättyi.

On vaikea tietää, kykeneekö edes Hannu Salmen eläytyvä tapa kertoa ihmiskohtaloista tällaisen suuren onnettomuuden keskellä ja uhrina välittämään nykyihmiselle tilanteen koko kauheutta. Tuhoisia tulipaloja on toki edelleenkin, mutta harvoin ne ulottuvat yhtä teollisuuslaitosta tai asuintaloa laajemmalle. Yksilöä voi kohdata henkilökohtainen "Turun palo", mutta vain sodat tuottavat yhteisön tasolla vastaavanlaisia seuraamuksia. Nykyisen Helsingin mittakaavaan siirrettynä Turun palo 1827 merkitsisi monia tuhansia kuolonuhreja ja tuollaista Karjalan evakoiden suuruusluokkaa olevan pakolaisjoukon hoitamista. Periaatteessa meillä pitäisi olla paremmat aineelliset edellytykset hoitaa vastaava katastrofi, mutta kestäisivätkö pääosin hyvään ja helppoon elämään tottuneet nykyihmiset yhtä hyvin kuin 1820-luvun turkulaiset sen henkisen iskun, joka tulisen kukon riehunnasta seuraisi? 

PS. Vähän asian vierestä, mutta totean silti. Hannu Salmi kertoo kirjassaan, kuinka Turun palon muistojuhlissa soitettiin "Beethovenin surumarssia". Kun en tällaista teosta tuntenut, piti selvittää. Kävi ilmi, että kyseessä on saksalaisen kapellimestarin Johann Heinrich Walchin sävellys Trauermarsch No. 1, joka on tahallisen tai tahattoman virheen takia liikkunut pitkään Beethovenin nimissä. Veikkaan itse tahallisuutta, sillä kyllähän tunnetun säveltäjän nimellä vaatimattomampikin teos nousee suosioon.

Sionismi fasistisena ideologiana

Israelin valtion ja sen nykyisten kansalaisten valtaenemmistön merkittävin ominaispiirre on nojautuminen sionistiseen ideologiaan, ei suinkaan juutalaisuuteen uskontona tai edes kulttuurisena ideana. Vastaavasti Israelin valtion ulkopuolella merkittävin ja traagisin harha on – uskoakseni harkiten rakennettu – illuusio sionismin ja juutalaisuuden yhteydestä. Vaikka monet juutalaiset kannattavat sionismia, ei kuitenkaan seuraa, että kaikki juutalaiset niin tekisivät. Sionismi on historiallisesti suhteellisen nuori liike ja ideologia, eikä se syntynyt Palestiinassa, vaan Euroopassa. Sionismin kritiikin tulkitseminen antisemitismiksi eli juutalaisvastaisuudeksi on ollut taitava propagandaele, mutta silti pelkästään propagandaa. Sionismi on itsenäinen ideologia, jonka samaistaminen juutalaisuuteen on itse asiassa loukkaavaa.

Tarkoitukseni ei tässä ole kuitenkaan pohtia juutalaisuuden olemusta vaan sitä, miten on mahdollista, että selkeästi fasistinen ideologia on houkutellut kaikista kansoista taakseen juuri juutalaisia, joiden voisi holokaustin perusteella kuvitella torjuvan jyrkästi kaiken fasismiin vivahtavankin. Kiertämätön tosiasia kuitenkin on, että Israelin valtio on perustettu ja rakennettu sionistisen ideologian pohjalle. Sionismin fasistinen perusluonne ei ole mikään tuore ilmiö, vaan se on Israelin valtion rakenteellinen elementti. Ilman sionistista ideologiaa ei nykyisen Israelin kaltaista jyrkän apartheid-politiikan valinnutta valtiota voisi olla olemassakaan. Israelin nykyisen hallituksen retoriikka ja brutaali väkivalta eivät ole millään lailla äärimmäisiä sattumia, vaan pikemminkin johdonmukainen sionistisen ajattelun ilmentymä.

Tämä lyhyt blogikirjoitus ei pyri olemaan sionismin esittely saati historiikki. Yritän lähinnä hahmottaa itselleni, mistä kumpuaa se päivittäin Twitterin kautta – ei missään tapauksessa läntisen valtamedian, se vaikenee sionismin rikoksista poliittisista syistä – näkyvä brutaali, rasistinen väkivalta, joka luonnehtii Israelin valtion kaikkia osia ja vallankäyttöä. Yritän jotenkin ymmärtää, millainen ideologia tekee mahdolliseksi holokaustin uhrien jälkeläisille käyttäytyä palestiinalaisia kohtaan samanlaisella vihalla ja fasistisella väkivallalla, jolla Hitlerin natsit suhtautuivat Euroopan juutalaisiin sekä Saksassa että Hitlerin sotajoukkojen miehittämillä alueilla. Yritän myös ymmärtää, miksi Israelin hallinnon miehityspolitiikka noudattaa pohjimmiltaan samoja periaatteita kuin Hitlerin miehityshallinto.

* * *

Israelilaiset poliitikot kiistävät mielellään Palestiinan ja jopa palestiinalaisten olemassaolon. Syynä ei ole tietämättömyys – sionistien oli pakko murhata ja pakkosiirtää satojatuhansia palestiinalaisia näiden ikiaikaisilta mailtaan saadakseen perustettua siirtomaavaltojen, ennen muuta Ison-Britannian "luvalla" Israelin valtion. He kyllä tietävät, että Israel on perustettu pakkokeinoin palestiinalaisten maalle. Mutta kuten fasistit kaikkialle, myös sionistit ovat rakentaneet itselleen keinotekoisen myyttisen historian oikeuttamaan palestiinalaisiin kohdistettua rasistista syrjintää. Paradoksaalisesti kansa ja valtio, joita ei ole koskaan ollut olemassakaan, uhkaavat Israelin ja sen juutalaisten asukkaiden turvallisuutta ja hyvinvointia. Historian valossa Israel on suurvaltojen päätöksellä synnytetty valtio samaan tapaan kuin Kosovon historiallisesti serbien ja albaanien asuttamasta alueesta tehtiin Yhdysvaltain päätöksellä pelkästään albaanien valtio (ja yhdysvaltalaisen sotilastukikohdan ylpeä sijoituspaikka).

Palestiinalaisten olemassaolon kiistäminen on tietenkin yhdistelmä ääneen lausumatonta huonoa omaatuntoa ja häikäilemätöntä valtapolitiikkaa. Eiväthän ihmiset, joita ole olemassa, voi tarvita ihmisoikeuksia. Toisaalta niille sionisteille, joiden omatunto jaksaa vielä soimata (kyllä, heitäkin on, vaikka ei ehkä paljon), palestiinalaisten historiallisen olemassaolon kiistäminen tarjoaa tekosyyn kiistää väitteet apartheidista, kansanmurhasta ja rasismista. Eivät Hitlerin natsitkaan myöntäneet rikkovansa kenenkään ihmisoikeuksia; keskitysleireillähän ei murhattu ihmisiä vaan ali-ihmisiä, Untermenschen. Sionistit käyttävät modernimpaa termiä "terroristi", jollaiseksi voidaan ongelmitta ja vastalauseitta määritellä myös 4-vuotiaat lapset. Vaikka he eivät ehkä vielä kykene terroritekoihin, kerran tulee se päivä, jolloin he kykenevät, joten parasta on murhata heidät saman tien, kun sopiva tilaisuus tulee. Ja niitähän miehittäjävaltion armeijalle ja poliisille tulee.

Natsien rotuopit olivat läpikotaisin rasismin öljyämiä. Myös sionismin kantavat ideat perustuvat rasistiselle näkemykselle juutalaisten ylivertaisuudesta ja jumalaiselle oikeudelle alueeseen, jolla on historiallisesti elänyt juutalaisia, mutta myös paljon muita kansallisuuksia, uskontoja ja kulttuureja edustavia ihmisiä, ennen muuta palestiinalaisia arabeja. Useimmat sionistit ovat juutalaisia, mutta kaikki juutalaiset eivät ole sionisteja, vaikka vaalikäyttäytymisen perusteella selvä enemmistö nykyisen Israelin juutalaisista kannattaa jyrkkää sionistista historiantulkintaa ja rasistista ihmiskuvaa. Juutalaisten piiristä tulevan sionismin kritiikki keskittyy toisaalta teologisiin, toisaalta ihmisoikeuskysymyksiin. Antisionistit ovat Israelin juutalaisväestön keskuudessa pieni vähemmistö, muualla maailmassa elävien juutalaisten keskuudessa se on yleisempää, mutta ei valtavirtaa.

* * *

Eivätkö sionistit itse havaitse kiusallista yhdennäköisyyttään Hitlerin fasistisen politiikan kanssa? Sitä on vaikea tietää, mutta ainakaan he eivät näytä asiasta piittaavaan tai sitä mitenkään häpeävän. Julkinen propaganda lähtee siitä historian vääristelystä, että Palestiina on juutalaisten ikiaikainen maa ja vain juutalaisilla on Israelin valtiossa olemassaolon oikeus. Tätä vääristelyä juhlivat sionistit tietävät, että ns. länsi ei holokaustikortin noston pelossa uskalla koskaan tiukasti tuomita Israelin valtion toimia. He tietävät, että sionisti voi aina syyttää kriitikoitaan antisemitismistä, koska niin harva näyttää ymmärtävän – tai haluavan ymmärtää –, että sionismi on maallinen ideologia, jonka ei pidä nauttia mitään etnistä suojaa kritiikiltä. Jotkut sionismin kriitikot ovat valmiita menemään niin pitkälle, että kuvailevat sionismia itseään antisemitismin korkeimmaksi asteeksi. Olen itse päätynyt aika samaan näkemykseen. Sionistit ovat ainakin ylivoimaisesti suurin uhka juutalaisille ja juutalaisuudelle.

Sionismin vaikutusvalta lepää kahdella kivipaadella. Ensimmäinen on eurooppalaisten tuntema häpeä Hitlerin Saksan toteuttamasta rasistisesta holokaustista (häpeä varmistaa, ettei Eurooppa kritisoi Israelin valtiota, tapahtui mitä tahansa), toinen on imperialistisen USA:n eliitin vankkumaton taloudellinen, poliittinen ja sotilaallinen tuki (joka pitää myös sille alisteisen Euroopan potentiaalisen kritiikin kurissa). Euroopassa ja Yhdysvalloissa on myös vahvoja antisemitistisiä liikkeitä, mutta ne eivät ole koskaan profiloituneet korostuneesti sionismin vastaisiksi, joten niiden vaikutusvalta on rajoittunut rasistisesti orientoituneisiin eurooppalaisiin. Yhdysvaltain juutalaisten suhtautuminen Israelin valtioon ja sionismiin on ristiriitainen, mutta molemmat pääpuolueet ovat päätyneet sionismin tukemiseen, oletettavasti rahoittajiensa ilmaisemien intressien mukaisesti. Israelin juutalaisen väestön pääosa koostui aiemmin Euroopan ja Yhdysvaltain maastamuuttajista, mutta sittemmin erityisesti Neuvostoliiton/Venäjän alueelta on muuttanut valtava määrä ihmisiä, joilla ei välttämättä ole länsieurooppalaisten tavoin perinteisiä estoja suhtautua rasistisesti ja syrjivästi Palestiinan alueen arabiväestöön. En löytänyt Venäjältä muuttaneiden osuudesta tarkkoja lukuja, mutta ilmeisesti puhutaan jo kymmenistä prosenteista.

Onko mahdollista, että Israelin perustuslakiin kirjattu sionistinen rasismi on kestävä perusta alueella, jolla on "laillisia" ei-juutalaisia yli 20 % ja Israelin laittomasti miehittämillä alueilla (joista Gazan avovankila on vain tunnetuin ja laajin esimerkki) miljoonittain lisää? Voiko Israelin sionistinen, rodulliseen puhtauteen tähtäävä valtiohanke toteutua yhtään sen paremmin kuin Hitlerin Saksassa? Sionistisella fasismilla on koko Israelin olemassaolon mittainen palestiinalaisten kansanmurhaan pyrkimisen historia, josta tosin ns. läntinen media on pääosin vaiennut tai mitätöinyt sen "arabien juutalaisvastaisen taistelun" seuraukseksi. Historiallinen fakta kuitenkin on, että Israelin valtion synnyttämiseksi sen alueelta häädettiin melkein miljoona palestiinalaista. Israel perustettiin Palestiinan päälle ja tilalle. Nykyisin eri tavoin pakolaisiksi pakotettuja palestiinalaisia on kuutisen miljoonaa, saman verran kuin Hitlerin murhaamia juutalaisia. Palestiinalaiset eivät katoa olemasta vain siksi, että sionistit pitävät heitä ali-ihmisinä. Israelin armeijan, poliisin ja väkivaltaisten siirtokuntalaisten palestiinalaisiin kohdistama terrori ei kaikessa hirveydessäänkään kykene vähentämään palestiinalaisten kokonaislukumäärää. Sionismi valehtelee myös omilleen. Rauha voi laskeutua Palestiinaan vain, kun nykymuotoinen fasistinen ja rasistinen sionismi katoaa ja korvautuu kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin pohjautuvalla demokratialla.

Kylmää rauhaa ja valemuistoja

Pekka Turusen kirja Kylmää rauhaa : Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys (Atena 2022) on tietokirjana aika erikoinen pakkaus. Vain paatunein geo- ja sotilaspolitiikan historian harrastaja kahlaa läpi tämän yli 500-sivuisen opuksen mieli virkeänä ja innostuneena. Se kun on ajoittain puuduttavan yksityiskohtainen sotilaiden ja tiedustelumiesten (naisia ei kirjassa esiinny) toimien kronikka yli 50 vuoden takaa, mutta myös joidenkin varsin modernien näkökulmien (valemuistot) roolista kansallisen historiankirjoituksen ja sotilaiden omakuvan rakentelussa. Pekka Turunen on taustaltaan kauppatieteiden tohtori, joka kuitenkin päätti vuonna 2008 hakeutua "isänmaallisten tutkimuskohteiden innoittamana" tutkijaksi Suomen armeijan palvelukseen. Turusen oman määrittelyn mukaan hän edustaa historiantutkimuksessa "pragmaattista eli käytännönläheistä näkökulmaa: vaikkei historia toista sellaisenaan itseään, historiasta pitäisi pystyä ottamaan jollain tavoin opiksi. Tutkimus on siis kuin lehmänlantaa: hyödyllistä vain jalostettuna biokaasuksi tai levitettynä pelloille. Tutkimuskin on hyödyllistä vain levitettynä. Siten tarinan pitää olla niin kiehtova, että se jaksaa vangita lukijansa. Hyvänkin tarinan on kuitenkin aina oltava totta."

Pekka Turunen on syntynyt kaksi vuotta Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen. Itse olin sattumoisin aloittanut varusmiespalvelun Santahaminassa kesäkuussa 1968 ja olin sen myötä - asiasta mitään tietämättä toki - keskellä Turusen kirjan aihepiiriä elokuussa. Vähältä myös piti, ettei Varsovassa sotilasasiamiehenä 1962-1965 toiminut isäni joutunut aihepiirin ytimeen, mutta onnekseen hän palasi Suomeen juuri sopivasti ja Varsovaan nimettiin Raimo Heiskanen, yksi Turusen kirjan päähenkilöistä. Luin kirjan siis myös "asianosaisena" ja aikalaisena, vaikka täysin passiivisena sellaisena. Varusmies ei voinut olla mistään mitään mieltä, eikä olisi sellaiseen motivoitunutkaan. Nyt on toisin, Suomen poliittisen historian vaiheet ovat monella tavalla ajankohtaisempia kuin itse tapahtuvat sinänsä antaisivat aihetta. Turusen tekemä rinnastus Tšekkoslovakian tapahtumien ja Ukrainan sodan välillä tuntuu tosin väkisin väännetyltä tai suorastaan laskelmoidulta, kuten myös Urho Kekkosen nimi kirjan alaotsikossa. Kyllä Kekkonen yksi päähenkilöistä on, mutta ei siten kuin otsikko antaa ymmärtää.

Turusen kieli on pääosin sujuvaa, kirjoitusvirheitä on jäänyt tekstiin vähän. Atenan puolella ei ole haluttu tai uskallettu ehdottaa pikkutarkan kronikoinnin tiivistämistä. Ehkä olisi kannattanut edes yrittää, niin puisevaa on lukea sivukaupalla armeijan protokollista ja toimista erityisesti tilanteissa, joissa mitään ei loppujen lopuksi tapahtunut. Mutta ehkä täytyy positiivisesti ajatella, että nyt näitä kuvioita on avattu myös populaaritietoteoksessa. Sen sijaan täysin käsittämätöntä on, ettei tällaisessa nimiä vilisevässä kirjassa ole edes henkilöhakemistoa, asiasellaisesta puhumattakaan. Se on kustantajan puolelta selvä epäonnistuminen, joka heikentää kirjan käytettävyyttä melkoisesti. 

* * *

Kylmää rauhaa kertoo enemmän siitä, mitä ei tapahtunut kuin tapahtui. Tämä ei johdu siitä, ettei Tšekkoslovakian miehitys olisi ollut aikanaan iso juttu. Turunen vahvistaa kuitenkin tarkasti dokumentoiden sen tosiasian, että Suomen näkökulmasta miehitys oli varsin vähämerkityksinen asia, vaikka Kekkonen olisi ollut kuinka masentunut tahansa ja vaikka Aarne Saarisesta olisi sen avulla tehty "isänmaallinen kommunisti" oikeistopolitiikan tarpeisiin. Neuvostoliitto ei miehittänyt Tšekkoslovakiaa voidakseen sen varjolla kaventaa Suomen porvariston elinpiiriä, kuten jotkut ovat halunneet asian nähdä. Tämä onkin kirjan selkeästi merkittävin "paljastus": vuoteen 1968 liittyvät muistelukset ovat pääosin ns. valemuistoja. kun asiat on haluttu nähdä ja muistaa dramaattisempina kuin ne todellisuudessa olivat. Tämä osuus on itse asiassa aika järkyttävää luettavaa. Ihmisen - tai tässä tapauksessa ainakin sotilaan ja tiedustelumiesten - muistiin ei ole todellakaan luottamista.

Olen itsekin joutunut monelle uteliaalle kertomaan, millaista oli olla Santahaminassa miehityksen aikana. Kyselijät ovat olleet selvästi pettyneitä, kun olen kertonut, että erilaiset villit huhut Haminasta jyrisevistä neuvostopanssareista kyllä pörhelsivät ympäriinsä, mutta varusmiehen näkökulmasta yhtään mitään ei oikeasti tapahtunut. Tämä on myös Turusen viesti: armeija ja tiedustelu eivät havainneet mitään poikkeuksellista, vaikka muistelijoiden mielikuvitus on täyttynyt panssarivaunujen jyrinästä ja Suomenlahden täyttäneistä, Suomea kohtaan hyökänneistä sotalaivoista. Turunen nostaa varoittavana esimerkkinä rannikkotykistön everstiluutnantti Heikki Tiilikaisen (s. 1941), jonka kirjan Kylmän sodan kujanjuoksu (Gummerus 2003) hän osoittaa suurelta osalta valemuistoja tyrkyttäväksi fantasiaksi.

Turunen käsittelee laajasti myös ylipäällikkö Yrjö Keinosen uraa ja ratkaisuja, joita hänen vastustajansa rankasti kritisoivat jo omana aikanaan. Turusen arvion mukaan Keinonen vältteli kyllä vastuunkantoa, mutta ei mitenkään muista poikkeavalla tarmokkuudella vaan pikemminkin Kekkosen esimerkkiä noudatellen. Yleisellä tasolla Turunen antaa nykyiselle työnantajalleen puhtaat paperit, vaikka monet sotilasyksilöt näyttäytyvät kirjassa sekä maailmansodan poteroihin juuttuneilta että valemuistoisilta. Itse toteaisin, että vaikka sotilaallinen uranvalinta rauhan aikana ehkä kertoo jotain ihmisen mielenmaisemasta, pääosin sotilailla on aivan samanlaiset aivot kuin meillä muillakin, joten heidän muistiinsa ei parane luottaa yhtään enempää. Sen sijaan armeijan mittava byrokratia on tuottanut paljon aineistoa, jonka avulla todelliset tapahtumat ja tapahtumattomuudet voidaan osoittaa jälkikäteen. Näin on Turunen tehnyt, vaikka toisaalta muistuttaa, että myös armeijalla on tapana jättää asioita dokumentoimatta tai hävittää tehtyjä dokumentteja. Ei armeija sentään mikään arkistolaitos ole.

* * *

Ehkä dramaattisinta Turusen kronikassa on joutua palaamaan aikaan, jolloin ihmisten välinen "nopea" kommunikaatio perustui siellä sun täällä oleviin kiinteisiin puhelimiin. Tšekkoslovakian miehityksen aikoina edes maailman mahtavimmilla miehillä ei ollut mahdollisuutta pirautella toisilleen noin vain ja missä vaan, tavallisista kansalaisista puhumattakaan. Puolustusvoimain komentaja Keinonen saattoi livahtaa Lappiin lomailemaan niin, että häneen sai puhelimella yhteyden vain, jos hän itse päätti olla muiden tiedossa olevan puhelimen lähettyvillä. Hiihtämään lähtenyttä komentajaa ei ollut arjessa olemassakaan. Vanhemmat lukijat muistavat, miten valtava uutinen oli "kuuman linjan" eli suoran puhelinyhteyden rakentaminen Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain johtajien välille. Nyt sille voi naurahtaa, mutta esimerkiksi Kuuban kriisi olisi voinut leimahtaa ydinsodaksi ihan vain siksi, että yhteyttä ei ollut. Tai Aleksei Kosyginiä Kekkosen vieraaksi kuljettanut sotalaiva tullut pommitettua meren pohjaan salailun ja huonon viestinnän seurauksena.

Kylmää rauhaa on muutenkin hyvä aikamatka poliittisen historian harrastajille. Toisen maailmansodan päättymisestä oli vuonna 1968 kulunut vasta 23 vuotta (sama kuin jos olisimme silmäilleet vuotta 1968 saman verran myöhemmin eli vuonna 1991). Upseerit eivät julkisesti voineet puhua ryssistä, mutta suljetummissa piireissä niin tehtiin täysin rutiininomaisesti. Meille Santahaminassa ja Haminassa  kituneille "vihollinen" tuli aina, poikkeuksetta idästä. Pekka Turunen ei tietenkään puhu ryssistä, mutta muuten hänen maailmankuvansa on varsin samanlainen kuin upseeristolla vuonna 1968 eli välttämättä mikään ei ole muuttunut. Sotilaat ovat aina oikeistolaisia Venäjän vastustajia, vaikka - kuten Turusen tapauksessa - myös itsekritiikkiä uskallettaisiin jo harrastaakin. Toisin kuin poliitikot, sotilaat eivät missään vaiheessa YYA-Suomessa edes teeskennelleet muuttaneensa ideologista tähtäintään. He vain sulkivat suunsa ja toimivat kaikessa hiljaisuudessa Ruotsin tavoin eli salaisesti Neuvostoliittoa vastaan. Muistan itse, kuinka em. isäni, joka muodollisesti edusti Varsovassa liittoutumatonta Suomea, koki velvollisuudekseen harjoittaa Neuvostoliiton vastaista tiedustelutyötä yhteistyössä muiden "läntisten" sotilasasiamiesten kanssa. Minäkin olen osallistunut Migien laskemiseen, kun ajoimme sotilaslentokentän ohi.

Pekka Turunen kirjoittaa selkeästi armeijan näkökulmasta ja keskittyy upseeriston käyttäytymiseen eurooppalaisittain poikkeuksellisen kriisin oloissa. Armeijaa tuntematon lukija saattaakin pitkästyä Kylmän rauhan sivujen äärellä, vaikka on tietysti meille siviileillekin tärkeää yleissivistystä tietää edes yleisellä tasolla, miten sotavoimien valta- ja käskysuhteet toimivat - tai varsinkin, miten ne joskus eivät toimi ajatellulla tavalla, vaan sattuman käänteet alkavat ohittaa ohjesäännön määrittämää kurssia. Monen siviilin sotilaita kohtaan osoittaman ihailun ja sokea luottamuksen perustaa ei Pekka Turunen ole tietenkään halunnut murentaa, mutta pieneltä osalta hän tulee osoittaneeksi, että ulkoisesti jämäkkä upseeri voi olla täysin hakoteillä sekä taktisesti että strategisesti, altistua pahanlaatuiselle valemuistelulle ja silti uskoa itse olleensa ja olevansa aina oikeassa. Sellainen ei ole hyväksi missään organisaatiossa, ei myöskään sotilaallisessa.