Huvimetsästyksen psykopatiasta

Luin Elisa Aaltolan kirjan Esseitä eläimistä (Into 2022) kiihtyneessä mielentilassa. Olen kaikissa asiakysymyksissä aivan samaa mieltä kuin Aaltola, mutta kiihdyin suuresti hänen muistuttamastaan ihmisen typeryydestä ja väkivaltaisuudesta. En osaa ihan samastua tapaan, jolla Aaltola kirjoittaa (filosofisen runollisesti), enkä varsinkaan osaisi puhua kirjan rikollisista teoista yhtä tyynesti ja kohteliaasti (Aaltola jättää esimerkiksi diplomaattisen taitavasti kirjoittamatta ihmisten nimiä auki ja tarjoaa toistuvasti sovinnollista kättä, kunhan pahuus vain lopetetaan). Siksi en seuraavassa varsinaisesti esittele Aaltolan ajattelua ja sen kohteita (karhut, sudet, ketut, lehmät, kanat, vuohet, eläinteollisuus). En myöskään pohdi, miksi kaikesta samanmielisyydestä huolimatta minun oli vaikea tottua Aaltolan valintaan puhutella kautta kirjan eläinkumppaneitamme sanalla "he" eikä "ne", "hän" eikä "se" (hyväksyn ratkaisun täysin, mutta vanhasta pois oppiminen ottaa aikansa).

Keskityn Aaltolan käyttämään termiin antropatia, joka on eräänlainen kiertoilmaisulle sille mielestäni täysin oikealla ja perustellulle havainnolla, että moderni huvimetsästys täyttää häkellyttävän monet patologisen psykopatian tunnusmerkit. Myönnän, että kirjoitan tätä pysyvän tunnekuohun vallassa. Yritän silti argumentoida asioilla, en tuntemuksilla. Sillä antropatian havaitseminen, tunnistaminen ja olemassaolon myöntäminen on tärkeä osa askeljonoa, jonka päässä ei enää ole huvimetsästystä, ei eläinteollisuutta, ei minkäänlaista toislajisten eläinten kaltoin kohtelua. Kuulen toki korvissani paitsi psykopaattisten metsästäjien pilkallisen huudon myös ns. keskivertokansalaisen ihmettelyn, että miten niitä eläimiä voisi syödä, ellei niitä ensin tapeta. Mutta en aio piitata noista äänistä ja ihmettelyistä, vaikka toki puhun ja kirjoitan lähinnä jälkimmäisille (jo heränneet eivät tätä tarvitse, metsästäjät ja muut eläinten kärsimyksille kylmät ihmiset eivät argumentoimalla muutu).

Samalla kun kannustan valistuneita lukijoita lukemaan Elisa Aaltolan esseekokoelman omakohtaisesti ja huolella, keskityn siis yhteen monista hänen esiin nostamistaan tärkeistä teemoista. Ratkaisu on pitkälti käytännöllinen; tällainen blogi ei sovi monen ison asian käsittelyyn yhdellä kerralla. Toivon palaavani karhujen, susien, kettujen, lehmien, kanojen, vuohien ja eläinteollisuuden asioihin myöhemmin jonkin tuoreen näkökulman kautta ja tekosyyllä. Näistä asioista ei ainakaan saa vaieta.

* * *

Psykopatialla en seuraavassa tarkoita täsmällisen tautiluokituksen kaltaista asioiden tilaa. Aaltoilan antropatiaksi nimeämä mielentilaa kuvaa kuitenkin parhaiten juuri psykopatia, joka on yleisesti tunnettu (vaikka usein enemmän tai vähemmän väärin ymmärretty) käsite. Tässä tekstissä huvimetsästyksen psykopatia tarkoittaa itsekkyyden, empatiakyvyttömyyden (tai haluttomuuden, on usein mahdotonta tietää, kummasta on kyse) ja toistuvan väkivaltaisen käyttäytymisen yhdistelmää, joka ilmenee luonnonvaraisten eläinten (ja tarvittaessa myös omien "lemmikkien") harkittuna surmaamisena oman mielihyvän ja/tai aineellisen hyödyn saavuttamiseksi. En väitä, että jokainen huvimetsästäjä on henkilökohtaisesti psykopaatti. Mutta väitän, että huvimetsästäjä, jolla ei ole tunnonvaivoja harrastuksensa takia, syyllistyy psykopaattisen käyttäytymiseen.

Olen kuullut elämäni aikana tukun selityksiä ja puolusteluja huvimetsästämiselle. Ne pohjautuvat kaikki psykopaattiseen itsekeskeisyyteen ja narsistiseen kyvyttömyyteen tarkastella asiaa kärsivän osapuolen näkökulmasta. Voin ymmärtää, ettei metsäsuomalaisella nuorelle välttämättä tarjoudu muita "harrastuksia" ja ikävässä tilanteessa kaikki läheiset ihmiset ovat jo huvimetsästäjiä. (Varmuuden vuoksi selitän vielä, että termillä "huvimetsästys" tarkoitan toimintaa, jota ei motivoi ravinnon hankkimisen kaltainen pakko, vaan yksilöllinen mielihyvän tavoittelu.) Mutta aikuinen vastaa valinnoistaan ja huvimetsästystä jatkavan on turha vedota sosiaaliseen paineeseen. Yhtä tyhjiä ovat huvimetsästäjien tavanomaiset valheet "riistanhoidosta", "kannansäätelystä" tai peräti "luonnonsuojelusta". Ehkä eniten inhoan sitä, että huvimetsästys kuvataan eräretkeilynä, luonnosta nauttimisena tai muuna luontoelämysten hankkimisena. Kun näille ihmisille ehdottaa, että jättävät seuraavalla eräretkellään aseen kotiin ja vaihtavat sen vaikka kameraan, ilmeistä jo näkee, että tappaminen ja saalis ovat sittenkin pääasia.

En hyväksy myöskään sitä perustelua, että huvimetsästäjä joutuu näkemään paljon vaivaa, käyttämään tietojaan, taitojaan ja voimavarojaan, joiden myötä saaliin tappaminen muuttuu "oikeutetuksi". Oman "miehuuden" todistelu vaivalloisella huvimetsästyksellä on yhtä typerää kuin todistaa mieskuntoaan ottamalla järjettömiä ja hyödyttömiä riskejä laitteilla ja laitteitta. Ratkaisevaa on se, ettei huvimetsästäjä halua eikä suostu asettumaan jahtaamansa ja surmaamansa eläimen asemaan saati hyväksymään tuon eläimen itseisarvoa. Kaikki psykopaatit eivät ole sarjamurhaajia, mutta jokainen huvimetsästä on sellainen, kun asiaa tarkastelee eläimen yksilöllisen arvon tunnustavasta suunnasta. Huvimetsästäjä ei tietenkään pääse määrällisesti samanlaisiin lukuihin kuin eläinteollisuuden teurastaja, mutta montako sellaista huvimetsästäjää maailmassa mahtaa olla, jotka ovat lopettaneet yhden tai kahden murhan jälkeen? Psykopaatti ei näe itsessään vikaa, joten hän on potentiaalinen sarjamurhaaja. Huvimetsästäjä on potentiaalinsa realisoinut sarjamurhaaja.

* * *

Huvimetsästyksen psykopatologian ytimessä on ihmisen eläimellisyyden kieltäminen, keinotekoisen rajan piirtäminen ihmisen ja muiden eliöiden välille. "Tavallinen" psykopaatti piirtää tuon rajan myös itsensä ja muiden ihmisten väliin. Molemmissa tapauksissa väkivalta ja empatiakyvyttömyys kohdistuvat rajan toiselle puolelle määriteltyihin "toisiin". Useimmat huvimetsästäjät närkästyvät pelkästä vihjauksestakin, etteivät he muka rakasta omaisiaan ja suojele heitä. Syynä tähän suojelemisen haluun ja surmaamistabuun on kuitenkin tuo itse määritelty raja, jonka ansiosta omaiset eivät ole "toisia". Tässä ei ole mahdollista laajentaa pohdiskeluja eläinten kaltaiseen asemaan määriteltyjen ihmisten kohteluun, joka ei varsinaisesti poikkea toislajisten surmaamisesta. Hitlerin keskitysleirit vastasivat hyvin pitkälle esimerkiksi broilerikasvattamoita sillä erolla, että Hitler otti talteen kultahampaat ja hiuskarvoja, ei surmattujen lihoja.

Voiko huvimetsästyksen kerran valinnut muuttua ja valita toisin? Ilman muuta. Aseen kameraan vaihtaneita entisiä huvimetsästäjiä on, vaikka heistä ei kirjoiteta metsästysalan lehdissä. Huvimetsästyksen lakiperusteinen kieltäminen ei ole toistaiseksi realistinen mahdollisuus, koska päättäjien enemmistö joko kuuluu huvimetsästäjiin tai ainakin heitä tukevaan kansanosaan. Elisa Aaltolan kaltaiset sitkeät ja omistautuneet ihmiset kykenevät virtaa hiukan ohjaamaan kohti toislajisille eläimille parempaa tulevaisuutta. Mutta kuten esimerkiksi kulunut eduskuntakausi osoitti, päättäjien eli kansamme edustajien mielen muuttaminen tulee olemaan hidas ja epävarma prosessi. Todennäköisesti edistys askeltaa hyvin lyhyen matkan kerrallaan. Olisi jo ihmeellistä, jos eduskunta kieltäisi turkistarhauksen, luolastometsästyksen ja pienpetoraudat, jotka edustavat vain harjoitettavan eläinrääkkäyksen näkyvää ja esillä pidettyä kokonaisuuden sirusta.

En ole toiveikas. Huvimetsästäjillä on puolellaan pitkä historia, uskontojen tarjoama tarina maailmantunkion kukoiksi säädetyistä ihmisistä ja viime kädessä yhteiskunnallinen eliitti, jolle korskea huvimetsästys on ikiaikainen tapa, etuoikeus ja huvituksen lähde. Ei-metsästävä kansanosa voi suhtautua lemmikkieläimiin suojelevasti, mutta pienikin petovihavedätys menee aina läpi, koska kasvatuksemme perustuu ajatukselle, että ihminen on luomakunnan herra ja eläimet on luotu meille hyödynnettäviksi tarpeittemme mukaan. Edes kaikki muodollisesti luonnonsuojelumyönteiset ihmiset eivät ole sitä täydestä sydämestä. Miten muuten olisi mahdollista kampanjoida "haitallisten vieraslajien" kaltaisilla antropaattisilla käsitteillä? Se vähäinen toivo, jonka itse pystyn kuvittelemaan, on nuorempien sukupolvien halu ja kyky irrottautua ihmiskunnalle itselleenkin vaarallisesta kahtiajaosta "meihin" ja "niihin". Tuo riippuvuus on katkaistava, jos huvimetsästyksen psykopatian kaltaisista kauhistuttavista asioista haluamme päästä eroon.