Luokkakantainen oikeisto myytinrakentajana

Totean heti kärkeen, että vaikka harrastan poliittista historiaa, en koe Gustaf Mannerheimia erityisen kiinnostava saati kiehtovana aiheena. Kaikkeen häneen liittyvään on tarttunut sellaista vanhoillista tunkkaisuutta, jota olen inhonnut kesästä 1968 lähtien ja inhoan edelleen. Minulle Mannerheim on vain yksi monista (Suomen) historian henkilöhahmoista, vaikka keskimääräistä vaikutusvaltaisempi. En ihaile tai vihaa hänen hahmoaan. Minusta hän kuuluu menneisyyteen ja vain sinne. Tähän päivään tai tulevaisuuden hänellä ei ole juuri annettavaa, ei varsinkaan siinä kontekstissa, jota käsittelee Tuomas Teporan tuore kirja Sankari ja antisankari : Mannerheim-kultin pitkä vuosisata (Gaudeamus 2023). Halusin kuitenkin lukea, millaisen tarinan historiantutkija saa siitä, miten Mannerheimin ympärille rakennettu kultti käynnistyi, täsmentyi ja elelee edelleenkin jossain suomalaisen yhteiskunnan kerrostumissa. Teporan kirja ei siis kerro Gustaf Mannerheimista vaan siitä, miten hänestä tuli Suomen luokkakantaisen oikeiston, ns. valkoisen Suomen tärkein ja käytännössä ainoa symboli.

Teporan kirja keikkuu populaarin ja teoreettisen välillä ilman pysyvää ratkaisua. Kirjoittaja on epäilemättä itse halunnut kirjoittaa tutkimuksellisesti pätevän ja teoreettisesti perustellun kokonaisuuden. Hiukan epäilen, kuinka moni lukija on kiinnostunut pohtimaan "avoimen yhteiskunnan henkilökultin" anatomiaa Teporan tarjoamalla tarkkuudella, koska jo sana "Mannerheim" virittää lukijoiden enemmistön liipasinsormen tarkkailemaan tutkijan plussia ja miinuksia. Niillä ei ole tutkimuksen lähtökohdan kanssa mitään tekemistä, koska lukijat arvelevat tietävänsä kirjoittajaa paremmin, mikä ero ihailun kohteena Mannerheimin, Stalinin, Hitlerin tai toisaalta jonkun Abraham Lincolnin, Miklós Hortyn tai Józef Piłsudskin välillä on. En itsekään jaksanut innostua tästä teoreettisesta pohdiskelusta, koska sen merkityksellisyys erityisesti Mannerheimin tapauksessa tuntuu olevan aika "akateeminen" eli todellisuuden näkökulmasta epäolennainen.

Tepora kirjoittaa napakasti. Kirjoitusvirheitä on vähän ("von" kirjoitetaan virkkeen alussa isolla alkukirjaimella)  ja muutamissa kohdissa lukija jää miettimään, olisiko vielä yksi lukukierros kannattanut tehdä ("Edellä mainituista syistä Mannerheim-erisnimen suhteellinen esiintyvyys tämän kuolinvuoden jälkeen suomenkielisessä ja ruotsiksi Suomessa julkaistussa digitoidussa lehdistössä saavutti ainakin toistaiseksi ylittämättömän huippunsa vuonna 1967." s. 209). Maneerinen tapa käyttää ilmaisua "palaan tähän tuonnempana" käy vähän hermoille, sillä ilmaisu aliarvioi lukijan kärsivällisyyttä ja päättelykykyä. Teporaa voi toisaalta kiittää siitä, että vaikka hän pohjimmiltaan asemoituu ei-vasemmistolaisesti (hän käyttää kautta kirjan ilmaisua "laitavasemmisto" selkeästi pejoratiivisella tavalla symboloimaan näkemyksiä, joita kirjoittaja pitää itse torjuttavina), hän puhuu asioista suoraan eikä kaihda esimerkiksi kutsumasta monia äärioikeistolaisia suoraan fasisteiksi. Tässä suhteessa hän edustaa selkeästi ei-perinteistä tutkimusasennetta, jonka pysyvänä ohjeena ei ole enää valkoisen Suomen puolustus hinnalla millä hyvällä, vaikka valheella. 

* * *

Minusta Tuomas Tepora liioittelee Mannerheim-kultin tai -myytin modernia kiinnostavuutta. On kiistatonta, että sen ilmentymiä voidaan löytää myös 2020-luvulla, mutta tulkitsen tilannetta toisin kuin Tepora, jolle nämä ilmentymät kertovat kultin ja myytin elinvoimasta. Oman tulkintani mukaan Mannerheim-kultti on henkitoreissaan ja vaatii ponnekasta elvytystä kuten itse asiassa ennenkin yksittäisten historiallisten sattumusten välillä. Tepora ei mielestäni näe tai halua nähdä kultinrakentamisen syvintä olemusta luokkataistelun osana. Hänelle se nousee Mannerheimin persoonasta, kun taas itse ajattelen, että keväällä 1918 sisällissodan taisteluiden vielä raivotessa käynnistetty kultin ja myytin rakentaminen on osa luokkakantaisen oikeiston pyrkimystä pitää muistamisen hallinta omissa käsissään. Vaikka vuoden 1918 sota päättyi oikeiston voittoon, sen ideologisesti tietoisin osa arvioi – aivan oikein –, ettei kyseessä ollut sodan vaan yksittäisen taistelun voittaminen. Siksi sotaa piti jatkaa, nyt korostuneesti taisteluna ihmisten mielistä.

En kiistä Mannerheimin aktiivista roolia kulttinsa rakentajana ja pönkittäjänä. Siihen hän osallistui vahvasti narsistisena persoonana, joka oli aristokraattisen taustansa takia myös tottunut olemaan huomion kohteena jopa eliitin piirissä (Mannerheimin isä menetti omaisuutensa, mutta köyhtyneenäkin suvun verkostot toimivat). Minusta Tepora jättää kuitenkin harmillisesti analysoimatta myytin ja kultin rakentajien ideologisen yhtenäisyyden ja riippuvuuden suomalaisen pääoman omistajista. Ilman omistajien tukea mitään Mannerheim-kulttia ei olisi koskaan syntynyt. Gustaf Mannerheimin kaltaiselle tyypille oli epäilemättä kysyntää alkuvuodesta 1918, mutta historian faktojen valossa oli pitkälle sattumaa, että Mannerheim oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja – mikä ei ole itsestään selvää – pystyi vihatun tsaarinvallan upseerina vakiinnuttamaan asemansa saksalaismielisten jääkäriupseerien keskellä. Olisihan hän voinut jäädä myös Ruotsiin sukulaisten luo, jolloin sekä Mannerheimin itsensä että Suomen historia olisi muotoutunut toisenlaiseksi.

Ei ole sinänsä iso synti nähdä toteutunut historia jollain lailla vääjäämättömänä. Se on ihmisaivoille luontainen tapa pärjätä monimutkaisen todellisuuden edessä. Mutta en usko, että kukaan hankolaisen kahvilayrittäjä Gustaf Mannerheimin 1920-luvulla kohdannut asiakas olisi "nähnyt", että siinä on Suomen tuleva suurmies, ei pelkästään sisällissodan toisen osapuolen sotajoukkoja johtanut entinen tsaarin ratsumies. Mannerheimilla oli varmasti kunnianhimoa, mutta tuskin mikään ennusti tulevia tapahtumia, kun hän lähes diktaattorin valtuuksin toimineena valtionhoitajana meni ja hävisi presidentinvaaleissa kuivalle lakimiehelle, K. J. Ståhlbergille. Ei Mannerheim itse voinut tietää, että hänen aikansa vielä palaa ja Suomen porvaristo tarvitsee jälleen hänen kykyjään ja persoonaansa. Se porukka – oikeistolaiset upseerit, vapaussota-aktivistit, vuorineuvokset ja muut yritysmaailman edustajat –, joka ei päästänyt Mannerheimia katoamaan Suomessa tai ulkomaille, selvästikin ajatteli, että Mannerheimissa heillä on ässä loppupelejä varten.

* * *

Tepora kuvailee Mannerheim-myytin rakentamisen kahta linjaa ("Vapaussodan Valkoinen Kenraali" ja "Koko Kansan Marsalkka") lähinnä erilaisten patsashankkeiden ja muiden muistonhallintamenetelmien kautta. Tämä on arvokasta taustatietoa, jota aika vähän on aiemmin esitelty. Esimerkiksi Helsingin ja Tampereen patsashankkeiden vaiheet ovat erittäin havainnollisia esimerkkejä Teporan muotoileman "avoimen yhteiskunnan" suurmieskulttien rakentamisen vaikeudesta. Mielenkiintoista on, että vaikka Tepora ei millään tavalla piilottele monien myytin elementtien tietoista valheellisuutta, hän ei ole esittänyt itselleen kysymystä siitä, miksi luokkakantainen oikeisto takertui koko itsenäisyyden ajan propagandassaan kahteen tukipylvääseen, sotaan ja Mannerheimiin. Vaikka Mannerheim-kuvan rakenteluun kuuluivat myös "rakkaus lapsia kohtaan" ja "rauhantahtoisuus", ei Teporalla ole esittää esimerkkiä siitä, että myyttiä ja kulttia olisi rakennettu sivistyksen, kulttuurin, tieteen tai taiteen tarjoamin sisällöin. 

Minusta tämä on koko kirjan aiheen kiinnostavin näkökulma – ja juuri sen Tepora siis jättää kokonaan käsittelemättä. Johtuiko ja johtuuko yksipuolinen militarismin ihannointi (edes uskonnollisuus ei Mannerheimin kohdalla noussut merkittävään rooliin) siitä, että myytinrakentajat nyt vaan olivat ja ovat tiedettä, taidetta ja kulttuuria väheksyviä militaristisia tylsimyksiä? Eikö luokkakantaisella oikeistolla ole ollut itselläänkään uskoa siihen, että Mannerheim voisi vedota kansalaisiin myös suurena tieteen, taiteen ja kulttuurin harrastajana ja tukijana? Mannerheim oli osoittanut tsaarin palveluksessa kykyjä havainnoivana yleistutkijana ja sujuvana havaintojensa kirjaajana, mutta myöhemmän uran varrelta muistetaan sotilasuran ohessa vain Marskin ryyppy ja Vorschmack. Ei ole mitään Mannerheimin suosimaa musiikkia, kuvataidetta tai kirjallisuutta. Ei "Mannerheimin Tiederahastoa", "Marsalkka Mannerheimin Kirjallisuusseuraa" tai "Mannerheim-kvartettia". On vain sotaa ja sotilaiden "hyveitä" ja "paheita". Siis kulttuurinen tyhjiö.

Oma tulkintani on aika karu. Suomen sisällissodan voittajat eivät edustaneet sivistyneistöä, vaan toisaalta upseereita (Saksan jääkäreitä ja ryssänupseereita), toisaalta teollisuusmiehiä, joista joillakin toki oli kultturelleja harrastuksia, mutta joita yhdistivät aidosti lähinnä metsästysharrastus, sikarinpoltto ja kalliin alkoholin nauttiminen. Koko itsenäisyytemme ajan Mannerheimin myyttiä ja kulttia ovat rakentaneet ja pönkittäneet ideologisesti motivoituneet, mutta muuten sivistymättömät tai ainakin epäkultturellit oikeistolaiset, joiden ajattelussa valta menee kaiken muun edellä. Valta hallita julkisuutta, historian muistamista, omaa totuutta, omia saavutettuja etuja. Mielestäni se on Mannerheim-kultin ydin, saavutetun poliittisen hegemonian säilyttäminen parlamentaarisen valtapiirin ulkopuolella. Juuri siksi Mannerheim on kuoleva trendi, koska se on liian yksipuolinen lypsämään energiaa esimerkiksi some-kulttuurin kaltaisessa ympäristössä. Mannerheim-kulttia voidaan hetkittäin tekohengittää, mutta jos Suomi on "avoin yhteiskunta" (en itse nielisi tätä väitettä mukisematta), pelkästään sotaan ja sotapäällikköön tukeutuva myytti ja kultti tuskin voivat pysyä hengissä. Yritystä varmasti on, sillä rahaa sitä varten on jemmassa, mutta intoilun siirtäminen uusille toimijasukupolville voi osoittautua ylivoimaisen haastavaksi.