Kylmää rauhaa ja valemuistoja

Pekka Turusen kirja Kylmää rauhaa : Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys (Atena 2022) on tietokirjana aika erikoinen pakkaus. Vain paatunein geo- ja sotilaspolitiikan historian harrastaja kahlaa läpi tämän yli 500-sivuisen opuksen mieli virkeänä ja innostuneena. Se kun on ajoittain puuduttavan yksityiskohtainen sotilaiden ja tiedustelumiesten (naisia ei kirjassa esiinny) toimien kronikka yli 50 vuoden takaa, mutta myös joidenkin varsin modernien näkökulmien (valemuistot) roolista kansallisen historiankirjoituksen ja sotilaiden omakuvan rakentelussa. Pekka Turunen on taustaltaan kauppatieteiden tohtori, joka kuitenkin päätti vuonna 2008 hakeutua "isänmaallisten tutkimuskohteiden innoittamana" tutkijaksi Suomen armeijan palvelukseen. Turusen oman määrittelyn mukaan hän edustaa historiantutkimuksessa "pragmaattista eli käytännönläheistä näkökulmaa: vaikkei historia toista sellaisenaan itseään, historiasta pitäisi pystyä ottamaan jollain tavoin opiksi. Tutkimus on siis kuin lehmänlantaa: hyödyllistä vain jalostettuna biokaasuksi tai levitettynä pelloille. Tutkimuskin on hyödyllistä vain levitettynä. Siten tarinan pitää olla niin kiehtova, että se jaksaa vangita lukijansa. Hyvänkin tarinan on kuitenkin aina oltava totta."

Pekka Turunen on syntynyt kaksi vuotta Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen. Itse olin sattumoisin aloittanut varusmiespalvelun Santahaminassa kesäkuussa 1968 ja olin sen myötä - asiasta mitään tietämättä toki - keskellä Turusen kirjan aihepiiriä elokuussa. Vähältä myös piti, ettei Varsovassa sotilasasiamiehenä 1962-1965 toiminut isäni joutunut aihepiirin ytimeen, mutta onnekseen hän palasi Suomeen juuri sopivasti ja Varsovaan nimettiin Raimo Heiskanen, yksi Turusen kirjan päähenkilöistä. Luin kirjan siis myös "asianosaisena" ja aikalaisena, vaikka täysin passiivisena sellaisena. Varusmies ei voinut olla mistään mitään mieltä, eikä olisi sellaiseen motivoitunutkaan. Nyt on toisin, Suomen poliittisen historian vaiheet ovat monella tavalla ajankohtaisempia kuin itse tapahtuvat sinänsä antaisivat aihetta. Turusen tekemä rinnastus Tšekkoslovakian tapahtumien ja Ukrainan sodan välillä tuntuu tosin väkisin väännetyltä tai suorastaan laskelmoidulta, kuten myös Urho Kekkosen nimi kirjan alaotsikossa. Kyllä Kekkonen yksi päähenkilöistä on, mutta ei siten kuin otsikko antaa ymmärtää.

Turusen kieli on pääosin sujuvaa, kirjoitusvirheitä on jäänyt tekstiin vähän. Atenan puolella ei ole haluttu tai uskallettu ehdottaa pikkutarkan kronikoinnin tiivistämistä. Ehkä olisi kannattanut edes yrittää, niin puisevaa on lukea sivukaupalla armeijan protokollista ja toimista erityisesti tilanteissa, joissa mitään ei loppujen lopuksi tapahtunut. Mutta ehkä täytyy positiivisesti ajatella, että nyt näitä kuvioita on avattu myös populaaritietoteoksessa. Sen sijaan täysin käsittämätöntä on, ettei tällaisessa nimiä vilisevässä kirjassa ole edes henkilöhakemistoa, asiasellaisesta puhumattakaan. Se on kustantajan puolelta selvä epäonnistuminen, joka heikentää kirjan käytettävyyttä melkoisesti. 

* * *

Kylmää rauhaa kertoo enemmän siitä, mitä ei tapahtunut kuin tapahtui. Tämä ei johdu siitä, ettei Tšekkoslovakian miehitys olisi ollut aikanaan iso juttu. Turunen vahvistaa kuitenkin tarkasti dokumentoiden sen tosiasian, että Suomen näkökulmasta miehitys oli varsin vähämerkityksinen asia, vaikka Kekkonen olisi ollut kuinka masentunut tahansa ja vaikka Aarne Saarisesta olisi sen avulla tehty "isänmaallinen kommunisti" oikeistopolitiikan tarpeisiin. Neuvostoliitto ei miehittänyt Tšekkoslovakiaa voidakseen sen varjolla kaventaa Suomen porvariston elinpiiriä, kuten jotkut ovat halunneet asian nähdä. Tämä onkin kirjan selkeästi merkittävin "paljastus": vuoteen 1968 liittyvät muistelukset ovat pääosin ns. valemuistoja. kun asiat on haluttu nähdä ja muistaa dramaattisempina kuin ne todellisuudessa olivat. Tämä osuus on itse asiassa aika järkyttävää luettavaa. Ihmisen - tai tässä tapauksessa ainakin sotilaan ja tiedustelumiesten - muistiin ei ole todellakaan luottamista.

Olen itsekin joutunut monelle uteliaalle kertomaan, millaista oli olla Santahaminassa miehityksen aikana. Kyselijät ovat olleet selvästi pettyneitä, kun olen kertonut, että erilaiset villit huhut Haminasta jyrisevistä neuvostopanssareista kyllä pörhelsivät ympäriinsä, mutta varusmiehen näkökulmasta yhtään mitään ei oikeasti tapahtunut. Tämä on myös Turusen viesti: armeija ja tiedustelu eivät havainneet mitään poikkeuksellista, vaikka muistelijoiden mielikuvitus on täyttynyt panssarivaunujen jyrinästä ja Suomenlahden täyttäneistä, Suomea kohtaan hyökänneistä sotalaivoista. Turunen nostaa varoittavana esimerkkinä rannikkotykistön everstiluutnantti Heikki Tiilikaisen (s. 1941), jonka kirjan Kylmän sodan kujanjuoksu (Gummerus 2003) hän osoittaa suurelta osalta valemuistoja tyrkyttäväksi fantasiaksi.

Turunen käsittelee laajasti myös ylipäällikkö Yrjö Keinosen uraa ja ratkaisuja, joita hänen vastustajansa rankasti kritisoivat jo omana aikanaan. Turusen arvion mukaan Keinonen vältteli kyllä vastuunkantoa, mutta ei mitenkään muista poikkeavalla tarmokkuudella vaan pikemminkin Kekkosen esimerkkiä noudatellen. Yleisellä tasolla Turunen antaa nykyiselle työnantajalleen puhtaat paperit, vaikka monet sotilasyksilöt näyttäytyvät kirjassa sekä maailmansodan poteroihin juuttuneilta että valemuistoisilta. Itse toteaisin, että vaikka sotilaallinen uranvalinta rauhan aikana ehkä kertoo jotain ihmisen mielenmaisemasta, pääosin sotilailla on aivan samanlaiset aivot kuin meillä muillakin, joten heidän muistiinsa ei parane luottaa yhtään enempää. Sen sijaan armeijan mittava byrokratia on tuottanut paljon aineistoa, jonka avulla todelliset tapahtumat ja tapahtumattomuudet voidaan osoittaa jälkikäteen. Näin on Turunen tehnyt, vaikka toisaalta muistuttaa, että myös armeijalla on tapana jättää asioita dokumentoimatta tai hävittää tehtyjä dokumentteja. Ei armeija sentään mikään arkistolaitos ole.

* * *

Ehkä dramaattisinta Turusen kronikassa on joutua palaamaan aikaan, jolloin ihmisten välinen "nopea" kommunikaatio perustui siellä sun täällä oleviin kiinteisiin puhelimiin. Tšekkoslovakian miehityksen aikoina edes maailman mahtavimmilla miehillä ei ollut mahdollisuutta pirautella toisilleen noin vain ja missä vaan, tavallisista kansalaisista puhumattakaan. Puolustusvoimain komentaja Keinonen saattoi livahtaa Lappiin lomailemaan niin, että häneen sai puhelimella yhteyden vain, jos hän itse päätti olla muiden tiedossa olevan puhelimen lähettyvillä. Hiihtämään lähtenyttä komentajaa ei ollut arjessa olemassakaan. Vanhemmat lukijat muistavat, miten valtava uutinen oli "kuuman linjan" eli suoran puhelinyhteyden rakentaminen Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain johtajien välille. Nyt sille voi naurahtaa, mutta esimerkiksi Kuuban kriisi olisi voinut leimahtaa ydinsodaksi ihan vain siksi, että yhteyttä ei ollut. Tai Aleksei Kosyginiä Kekkosen vieraaksi kuljettanut sotalaiva tullut pommitettua meren pohjaan salailun ja huonon viestinnän seurauksena.

Kylmää rauhaa on muutenkin hyvä aikamatka poliittisen historian harrastajille. Toisen maailmansodan päättymisestä oli vuonna 1968 kulunut vasta 23 vuotta (sama kuin jos olisimme silmäilleet vuotta 1968 saman verran myöhemmin eli vuonna 1991). Upseerit eivät julkisesti voineet puhua ryssistä, mutta suljetummissa piireissä niin tehtiin täysin rutiininomaisesti. Meille Santahaminassa ja Haminassa  kituneille "vihollinen" tuli aina, poikkeuksetta idästä. Pekka Turunen ei tietenkään puhu ryssistä, mutta muuten hänen maailmankuvansa on varsin samanlainen kuin upseeristolla vuonna 1968 eli välttämättä mikään ei ole muuttunut. Sotilaat ovat aina oikeistolaisia Venäjän vastustajia, vaikka - kuten Turusen tapauksessa - myös itsekritiikkiä uskallettaisiin jo harrastaakin. Toisin kuin poliitikot, sotilaat eivät missään vaiheessa YYA-Suomessa edes teeskennelleet muuttaneensa ideologista tähtäintään. He vain sulkivat suunsa ja toimivat kaikessa hiljaisuudessa Ruotsin tavoin eli salaisesti Neuvostoliittoa vastaan. Muistan itse, kuinka em. isäni, joka muodollisesti edusti Varsovassa liittoutumatonta Suomea, koki velvollisuudekseen harjoittaa Neuvostoliiton vastaista tiedustelutyötä yhteistyössä muiden "läntisten" sotilasasiamiesten kanssa. Minäkin olen osallistunut Migien laskemiseen, kun ajoimme sotilaslentokentän ohi.

Pekka Turunen kirjoittaa selkeästi armeijan näkökulmasta ja keskittyy upseeriston käyttäytymiseen eurooppalaisittain poikkeuksellisen kriisin oloissa. Armeijaa tuntematon lukija saattaakin pitkästyä Kylmän rauhan sivujen äärellä, vaikka on tietysti meille siviileillekin tärkeää yleissivistystä tietää edes yleisellä tasolla, miten sotavoimien valta- ja käskysuhteet toimivat - tai varsinkin, miten ne joskus eivät toimi ajatellulla tavalla, vaan sattuman käänteet alkavat ohittaa ohjesäännön määrittämää kurssia. Monen siviilin sotilaita kohtaan osoittaman ihailun ja sokea luottamuksen perustaa ei Pekka Turunen ole tietenkään halunnut murentaa, mutta pieneltä osalta hän tulee osoittaneeksi, että ulkoisesti jämäkkä upseeri voi olla täysin hakoteillä sekä taktisesti että strategisesti, altistua pahanlaatuiselle valemuistelulle ja silti uskoa itse olleensa ja olevansa aina oikeassa. Sellainen ei ole hyväksi missään organisaatiossa, ei myöskään sotilaallisessa.