Saisinko yhden kuoleman nukkuessa, kiitos!

Ihmisen syntymä on kivulias ja usein vaarallisen onnettomuusherkkä tapahtuma. Ehkä niin on muidenkin nisäkkäiden kohdalla, vaikka jopa kirahvin muotoiset ja kokoiset eläimet synnyttävät ilman kätilöiden apua. Voimme ihmetellä, miksi evoluution myötä ihmislapsen syntyminen ei ole muuttunut helpommaksi ja kivuttomammaksi. Todennäköisin selitys on se, että ihmisaivojen kasvu on ollut nopeampaa kuin muun elimistön sopeutuminen suurentuvan kallon synnyttämiin haasteisiin, eikä evoluution vauhti ole riittänyt. Teologien selitykset ovat tässä yhteydessä sekä typeriä että hyödyttömiä. Niistä ei ole synnytystilanteessa vähäisintäkään hyötyä tai apua. Tosiasiaksi jää, että isojen aivojen yhtenä hintana on ollut kivulias synnytys, josta onneksi toinen osapuoli eli lapsi ei luultavasti koskaan muista mitään.

Mutta mitenkä on kuoleman kanssa? Kaikki elollinen kuolee, paitsi ne evoluution suosikit, jotka ovat oppineet lisääntymään kloonautumalla ja taanneet lajille hyvin pitkän elämän - tosin oletettavasti kuitenkin sopeutumiskyvyn menettämisen hinnalla. Kun kloonautuu, muuntautuminen vaihtuvien olosuhteiden perässä ei oikein toimi. Täytyy vain toivoa, että se valittu olomuoto on monikäyttöinen vaihtelevissa olosuhteissa. Mutta miksi eliön kuolemisen täytyy olla niin ikävää, stressaavaan ja ainakin hyvin usein kivuliasta? Miksi meille ei ole kehittynyt armollisen autoeutanasian mekanismia, jota napauttamalla elämämme päättyisi nopeasti ja kivuttomasti? Sotiiko se liikaa yleistä lisääntymispyrkimystä vastaan? Tulisiko siitä liiankin suosittu? Olisiko itsensä surmaamisen mekanismi kerta kaikkiaan liian houkutteleva?

Kukapa meistä ei haluaisi kuolla mieluiten nukahtamalla uneen, josta ei vaan enää herää? Ainakin minä haluaisin. En kammoksu tai vieroksu itse kuolemaa, se on biologiaa, mutta kuolemisen monet epämukavat tavat synnyttävät stressiä ja jopa epätervettä ennakoivaa kauhua. Ikääntymisen myötä tuo stressi myös helposti kasvaa, koska se kuolemisen hetki ja tapa lähestyvät, ehkä jopa kiihtyvällä vauhdilla. Myönnän suoraan ja epäröimättä, etten toivo mitään enempää kuin saada kuolla nukahtamalla, ilman ahdistavaa tukehtumisen tai vastaavan kauhua. Fyysinen kipukin on OK, jos se on lyhytaikaista eikä aivan hirmuisen kovaa.

* * *

Jostain minulle tuntemattomasta ja arvoituksellisesta syystä moni uskonnollisesti orientoitunut ihminen tuntuu olevan sitä mieltä, ettei ihminen saa haluta kivutonta ja stressitöntä kuolemaa. Näiden armottomien ihmisten mielestä heidän jumalansa on sitä mieltä, että ihminen tekee vähemmän syntiä, kun joutuu pelkäämään sekä kuoleman tapahtumaa että varsinkin sitä seuraavaa ikuista kidutusta ns. helvetissä. Minusta tällaiset ajatukset ovat perin vastenmielisiä ja luulisi moisen vähentävän uskonnollisen ajattelun suosiota radikaalisti. Vaan eipä näytä vähentävän. Ilmeisesti aliarvioin pahasti masokistisen nautinnon suosion uskonnollisesti aktiivisten ihmisten parissa. Muuten tuskin on selitettävissä se, että suosiossa ovat uskonnot, jotka uhkaavat helvetin kaltaisella sadistisella mielikuvalla. (Se, että kyseessä on katteeton uhkaus, ei ole merkitsevää, koska pelkkä helvetin pelko on yhtä tehokas kidutuskeino kuin itse helvettikin olisi).

Tarkoitukseni ei tässä yhteydessä perustella eutanasian oikeutusta saati tarpeellisuutta. Mutta näyttää kyllä siltä, että joillekin ihmisille omaa kuolemaakin suurempi ongelma on sellainen mahdollisuus, että joku toinen saisi päättää oman kuolemansa tavasta ihan itse sen sijaan, että siitä päättäisi tämän tai tuon uskonnon jumala. Eutanasialainsäädäntöä vastustavat armottomat uskovaiset tapaavat väittää, ettei ihmisellä ole oikeus ryhtyä päättämään elämästä ja kuolemasta, se kun on jumalan yksinoikeus. Minun korvissani tällainen kuulostaa paitsi sadistiselta ja huonosti perustellulta, myös historiallisesti täysin epäuskottavalta. Mitä muuta ihmisen historia on kuin kertomusta siitä, miten ihminen uskonnollisin verukkein surmaa toisella tavalla uskovia ja varsinkin ei-uskovia, oletettavasti kätevästi omalta jumalalta hankitun franchise-sopimuksen perusteella?

Epähumaaneissa, sivistymättömissä yhteiskunnissa valtiolle on säädetty oikeus sallia ihmisistä koostuvan tuomioistuimen tuomita ihminen surmattavaksi jollain "kivuttomaksi" väitetyllä tavalla kuten ampumalla, kaula katkaisemalla, myrkyttämällä tai hirmuisella sähköiskulla. Miten vähäistä jumalten etuoikeuksiin puuttumista edustaa eutanasia valtiollisen kuolemantuomion tai sodan rinnalla? Silti yhdet ja samat uskovaiset ovat hiljaa todellisen ihmisten surmaamisen hegemonian kohdalla (Suomestakin tunnetaan sota-aseiden siunaamisen perinne), mutta jaksavat vastustaa vimmaisesti mahdollisuutta, että ihminen itse pyytää avustamaan kuolemisessa päästäkseen piinaavista kivuista ja ahdistuksesta. Häpeällistä on, että osa lääkäreistä haluaa tulkita myös lääkärinvalaansa niin, etteivät näe eivätkä kuule kuolemassa olevan ihmisen hätää ja tuskaa.

* * *

Koska evoluutio ei ole tuottanut meille helppoa itsensä surmaamisen tapaa, joutuu tuskatonta ja ahdistamatonta kuolemaa toivova miettimään, mitä vaihtoehtoja ihmisellä on. Oma suosikkini oli pitkään se, että menisi pakkasyönä ei-lämmittävästi pukeutuneena ulos, käpertyisi kuusen alle ja jäätyisi kuoliaaksi. Sehän olisi kätevää myös jatkotoimille, paitsi jos olisi jäätynyt muuten kuin siististi suoraksi pötköksi. Nykyään paleltaa niin vähästä, ettei ajatus enää houkuta. Yleisen uskomuksen mukaan valtimon leikkaaminen auki lämpimässä kylvyssä on melko vähäkipuinen toimi ja veren poistuminen aivoista tuottaa nopean nukahtamiskuoleman. Jälkitoimet ovat tässäkin melko vaivattomat, veretön ruumis lienee helppo käsiteltävä. Joutuisin tosin varmistamaan, kelpaako veretön ruumis edelleen anatomian laitokselle ruumistestamentin mukaisesti. Osia ei saa puuttua, mutta en ole varma, lasketaanko veri ruumiin osaksi.

Valtaosa kuolemisen tavoista kuulostaa ainakin etukäteen perin epämiellyttäviltä. Auton tai junan eteen heittäytyminen on myös äärimmäisen epäreilua kuljettajia kohtaan ja siksi epäeettisinä epäkelpoja. Kaikki tukehtumiseen perustuvat tavat ovat itselleni mahdottomia edes ajatella, koska pelkään tukehtumista kaikilla tasoilla. Luoti aivojen läpi lienee melkein aina kivuton tapa kuolla, mutta äärimmäisen brutaalia, vaikka elokuvissa niin rakastettu tapa vähentää vihamiesten lukumäärää. Kaikenlaiset äkilliset, riittävän tujut räjähdykset varmaan tuottavat niin äkillisen tajun poistumisen, ettei kuolemaa ehdi tajuta. En silti pysty samastumaan itsemurhapommittajaan, joka laukaisee mahansa ympärille kiedotut räjähteet. Keneltäkään ei päästä kysymään, miltä se tuntui.

Apokalyptisistä maailmanloppuelokuvista tuttu planetaarinen räjähdysaalto olisi yksilön näkökulmasta aika lohdullinen, varsinkin jos se tulisi varoittamatta, ei näkyvästi lähestyen, kuten elokuvissa. Sehän olisi melkein sama asia kuin nukahtaa eikä koskaan enää herätä. Olisin helpottunut, jos kaikille elollisille olioille olisi tarjolla nopea ja tuskaton kuolema. Minua nimittäin vaivaa potentiaalisen oman ikävän kuoleman lisäksi tietoisuus siitä, miten hirveillä tavoilla ihmiset ovat joutuneet ja joutuvat edelleen kuolemaan, eläimistä nyt puhumattakaan. Jos minä saisin päättää, eliöiden elämä olisi pitkä ja suloinen, ja se päättyisi itse valitulla hetkellä nopeasti ja kivutta, ahdistuksetta. Arvelen tietäväni, ettei evoluutio mekanismina sisällä armeliaan kuoleman konseptia. Voi sellaisesti silti uneksia ja yrittää sitä edistää, milloin vain mahdollista.