Luonto ilman ihmistä

Haittaisiko, jos ihminen yhtenä eläinlajina kuolisi sukupuuttoon? Kysymys on tietysti väärin asetettu, pitää kysyä samalla, kenen näkökulmasta moinen olisi haitta. Ihminen itse voi harmitella lyhyeksi jäänyttä kukoistuskauttaan tai oikein pettynyt voisi riemuiten todeta, ettei hetkeäkään liian aikaisin! Mutta jos yksinkertaistamme ajatusleikin – siitähän ainakin toistaiseksi on vielä kysymys –, asetutaan muun elonkirjon asemaan ja kysytään uudelleen, keitä haittaisi ihmiskunnan sukupuutto.

Kaksi ilmeistä ryhmää voidaan nimetä helposti: ihmisen domestikoimat lajit ja ihmisestä elävät ja hyötyvät loiset. Muille lajeille ihmisen katoaminen tarkoittaisi suunnatonta helpotusta sekä saalistuspaineessa että elinolosuhteiden tuhoamisen päättymisen muodossa. Valtaosalle lajeista ihmisen poistuminen olisi oletettavasti yhdentekevää, mutta niille lajeille, joita ihminen on vimmaisimmin vainonnut, tilanne voisi olla äärimmäisen helpottava. Esimerkiksi susi voisi perustellusti ulvoa iloaan maailmalle.

Ihmisen loisille katoamisemme aiheuttaisi evoluutioteknisen vaihettumisjakson, jonka aikana loisemme joutuisivat etsimään uuden isäntäeliön. En osaa sanoa, onko olemassa pelkästään ihmisessä loisivia lajeja, mutta ne joutuisivat joko sopeutumaan korvikkeeseen tai poistumaan itse elonkirjosta. Sellaista kai tapahtuu joka tapauksessa jatkuvasti joka tapauksessa ja ihmisestä riippumatta.

* * *

Domestikoitujen eläinten kohdalla tilanne näyttää selkeämmältä. Naaraspuolisille naudoille eli lehmille lypsävän ihmisen katoaminen olisi hetkellinen katastrofi, joka aiheuttaisi oletettavasti miljoonien lehmien tuskallisen kuoleman. Sen sijaan härät, hevoset, siat, vuohet ja muut ihmisen alistamat, mutta lemmikin roolin välttäneet lajit todennäköisesti vain ryhtyisivät elämään ihmisettä. Puhummehan "villiintyneistä" tuotantoeläimistä, jotka viettävät mukavaa lajinmukaista elämää ihmistä pakoillen. Ilmastoon huonosti sopeutuneet lajit varmaan kärsisivät ja ehkä katoaisivatkin ajan myötä. Mutta osa vain lopettaisi riippuvuuden ihmisestä ja ryhtyisi etsimään ruokaa luonnosta. Vaikuttaisi siltä, että useimmat lajit osaavat sen ihmisen toimista huolimatta.

Lemmikkien kohtalo on tietysti karu. Suomalaiseen häkkiin vangitulla papukaijalla ei ole selviytymisen mahdollisuuksia häkin ja säännöllisen ruokinnan ulkopuolella. Yleisen näkemyksen mukaan edes saalistajana edelleen täydellinen kissa ei todennäköisesti selviäisi Suomen talvista, vaan joutuisi joko nääntymään kylmyyteen tai yrittämään vaeltamista lämpimämmille seuduille. Tai sitten evoluutio seuloisi kissojen joukosta esiin ne, joille talvikaan ei olisi ylivoimainen haaste. Vaikka eiväthän kaikki ilveksetkään löydä aina riittävästi ravintoa.

Kaikkein surkein rooli olisi varmaan varattu koiralle, tuolle ihmisen täydellisimmin domestikoimalle ja geneettisesti vääristyneimmälle eläinlajille. Pohjolan luontoon vapautettuina osa koirista pärjäisi todennäköisesti ihan hyvin, jos niillä olisi riittävä turkki ja jalkojen pituus lumisesta talvesta selviämiseen. Yhtä selvää on, että kymmenillä "jalostetuilla" lyttynaamaisilla, lyhytjalkaisilla ja ohutturkkisilla eläimillä elinikä jäisi hyvin lyhyeksi, kun ihmisen käsi herpaantuisi koiranmuonasäkin ääreltä. Toisaalta tiedämme, että alueilla, joilla koirat ja kissat saavat vapaasti lisääntyä oman päätöksensä mukaisesti, koirista tulee yllättävän nopeasti samanäköisiä, suhteellisen kookkaita, pitkäjalkaisia ja isokuonoisia otuksia. Ehkä se tragedia jäisi muutaman sukupolven mittaiseksi ja ihmisettömässä maailmassa koirasta tulisi yksi monista koiraeläimistä, jotka elelevät omassa lokerossaan – ihmistä kaipaamatta.

* * *

Objektiivisesti tarkastellen ihmislajin sukupuutto olisi vain yksi lukemattomista sukupuutoista, joita Maan elonkirjo on tuottanut evoluution myötä. Koska ihminen on kiihdyttänyt luonnollista sukupuuttojen syntyä merkittävästi, ihmisen katoaminen todennäköisesti vähentäisi pidemmällä tähtäimellä sukupuuttojen määrää. Asiaa on ymmärrettävästi vaikea tutkia, mutta pelkästään se, että ihmisen valtaamat alueet maassa ja merissä palautuisivat muun elämän käyttöön, merkitsisi luultavasti lajimäärän lisääntymistä ainakin tilapäisesti.

Yhteenvedon omaisesti voisi todeta, että ihmiskunta voi kaikessa rauhassa kuolla sukupuuttoon. Siinä ei ole mitään dramatiikkaa, ellei sellaiseksi lasketa muun eliökunnan olosuhteiden merkittävää paranemista. Kukaan tai mikään ei jää pitkäksi aikaa kaipaamasta. Viimeistään 100 vuoden kuluttua mikään tai kukaan ei etäisestikään muista ihmislajin olemassaoloa. Kasvit valtaisivat ihmisen rakentamat alueet parissa vuosikymmenessä, kylmässä pohjoisessa ehkä vähän hitaammin, mutta valtaisivat silti. Eduskuntatalon raunioilla pomppisivat ehkä vuohilaumat, jotka valitsisivat puhemiehensä paksukalloisimpien joukosta.

Henkilökohtaisesti en sinänsä toivo ihmisen sukupuuttoa, vaikka joudun myöntämään, että se olisi suuren enemmistön etujen mukainen tapahtuma. Hyvä kompromissi voisi olla, että ihminen lopettaa sotkeutumisensa muitten lajien elämään, tyytyy elämään kohtuullisesti sille helpoimman asuinalueen puitteissa. Kompromissiin voisi ehkä myös kuulua, että ihminen saisi jatkaa muiden lajien tutkimista, utelias kun on, mutta tietenkin vain muiden lajien suostumuksella. Jos esimerkiksi valaat toteaisivat, ettei niillä ole tarvetta eikä intressiä opettaa ihmistä ymmärtämään valaiden täysin erilaista viestintää, se pitäisi hyväksyä ja pitäytyä esimerkiksi kädellisten kanssa kommunikointiin.