Kohtalona Stalinin lihamylly

Professori Maria Lähteenmäki on lähtenyt täyttämään sitä valkeaksi jäänyttä historian aukkoa, jonka kohdalla on tuhansien Neuvostoliittoon paenneiden suomalaisten naisten elämäntarina. Punapakolaiset : Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa (Gaudeamus 2022) yhdistelee yleistä ja yksityistä historiaa, jossa jälkimmäistä edustavat ennen muuta aiemmin hyödyntämättömät pienoiselämäkerrat ja "taistelukertomukset", joita naiset ovat itse kirjoittaneet tai kertoneet haastattelijoille Neuvostoliiton sisällä (arkisto on osa Karjalan Tiedeakatemian elämäkerta-aineistoa, joka ei ole aikaisemmin kiinnostanut ketään ja joka tämänhetkisen sotatilan takia on jälleen tutkijoiden ulottumattomissa). Punapakolaiset on tieteellinen tutkimus, jolla kuitenkin lienee suhteellisen paljon yleistä kiinnostavuutta, onhan Suomi virallisemminkin ryhtynyt selvittämään, mitä suomalaisille itärajan tuolla puolen vuoden 1918 jälkeen on tapahtunut.

Lähteenmäki on parhaimmillaan, kun hän kuvailee Neuvostoliittoon poliittisina pakolaisina, rajaloikkareina tai laillisesti muuttaneiden suomalaissyntyisten naisten vaiheita käytännössä vuosien 1918 ja 1939 välisenä aikana. Lähteenmäki antaa naisten itsensä puhua, mutta samalla taustoittaa sekä puhujien persoonia ja suhteita esimerkiksi miespuolisiin vallankumouksellisiin ja puolueaktivisteihin. Kuva on ehdottomasti paljon moninaisempi ja rikkaampi, kuin luultavasti useimmat nykypäivän lukija odottaisi tai millaisen propagandistisen kuvan vuoden 1918 valkoinen voittaja mielellään rajan yli menneistä rakensi. Lähteenmäki ei ole pelkästään neutraali tutkija, vaan hän tarkastelee tapahtumia myös feministisen ja solidaarisen viitekehyksen läpi. Se synnyttää kaiken objektiivisen kurjuuden keskelle suhteellisen rauhan alueen, jonka sisällä naisten ääntä ei väkivallalla suljeta tai edes ohjata miehisen tulkinnan uomaan.

Huonoimmillaan Punapakolaiset on, kun Lähteenmäki intoutuu kronikoimaan koko Neuvostoliiton prosesseista, bolševikkien (kirjassa "bolsevikkien") politiikasta, Leninistä ja Stalinista. Yleisellä tasolla Lähteenmäki luopuu pitkälle tutkijan neutraalista asenteesta ja luisuu paikoitellen hyvin tavanomaiseen kritiikkiin, jota ei motivoi kirjan varsinainen tematiikka, vaan ideologinen tarve todistella, että Stalinin hirmuvalta ei ollut pelkästään Stalinin henkilökohtaisten ominaisuuksien seurausta, vaan jotenkin vääjäämätön seuraus sekä Leninistä että bolševikkien alusta lähtien omaksumasta väkivallan linjasta. Ongelmana on ennen muuta se, ettei Lähteenmäki ole näissä asioissa selvästikään itsenäisten huomioitten ja johtopäätösten esittäjä, vaan pääosin toistelee miltei vuosisataisen antikommunistisen perinteen mukaisia, lukuisista kirjoituksista tuttuja syytöksiä. Mitään uutta tai omaperäistä ei tässä suhteessa ole tarjolla, joten kontrasti yleisen ja yksityisen historian välillä muodostuu jyrkäksi, jälkimmäisen eduksi.

* * *

Lähteenmäki osoittaa aineistollaan monet ns. punapakolaisiin liitetyt stereotypiat sekä valheellisiksi että ymmärtämättömiksi. Neuvostoliittoon paettiin monista eri syistä ja pakenijat edustivat yhteiskunnallisesti varsin laajaa skaalaa, vaikka odotusten mukaisesti varsinaisen varakkaan yläluokan edustajia ei mukana ollutkaan. Vaikka suuri enemmistö tulikin köyhimmän työväestön piiristä, tarkempi kuva on yllättävän moniääninen. Pakolaiset eivät olleet yhtenäinen joukko sen paremmin hyvässä kuin pahassakaan. Eikä heitä myöskään kohdeltu rajan toisella puolella yhtenäisenä joukkona, vaan alusta alkaen myös pakolaisten status vaihteli ennen muuta sen perusteella, oliko tulija jo Suomessa ollut ns. aktivisti vai oliko hän vain huuhtoutunut pakokauhun aallon mukana rajan yli. Monen naisen pakolaisuus oli poliittisesti motivoitunutta, mutta ei kaikkien. Osa vain seurasi puolisoaan ilman omaa valintaa tai vaihtoehtoa.

Lähteenmäki kuvailee monipuolisesti ja uskottavasti sitä, miten näennäiseksi nuoren neuvostovaltion ääneen julistama sukupuolten tasa-arvo jäi, vaikka eräissä yksityiskohdissa (avioeron helppous) mentiinkin maailmanlaajuisen kehityksen kärjessä. Neuvostoliitossa asioista päättivät miehet ja jos Leninillä vielä oli ollut lukuisia naispuolisia arvostettuja työtovereita ja ystäviä, Stalin suhtautui naisiin yksiselitteisen alentuvasti. Hänen kohdallaan voi modernein termein ilman muuta puhua toksisesta maskuliinisuudesta ja misogyniasta, vaikka sen erottaminen yleisestä brutaalista suhtautumista muihin ihmisiin voikin olla vaikeaa. Neuvostovaltio halusi kyllä pitää huolta väestönkasvusta, mutta siinä ei ollut kysymys lasten yksilöllisestä ihmisarvosta vaan valtion tarpeista. Asenne heijastui väistämättä myös suhtautumisessa naisiin, joiden kyky lisääntyä oli jo päättynyt.

Itseäni kiinnosti Lähteenmäen kuvaus siitä, miten suomalaisten pakolaisten erittäin vähäinen venäjän kielen osaaminen ja sen opiskelun alhainen motivaatio muuttui Stalinin vallan lujittumisen myötä suorastaan hengenvaaralliseksi piirteeksi. Siinä missä vielä Lenin oli korostanut tarvetta kohdella vähemmistökansallisuuksia tasa-arvoisesti ja arvostavasti, georgialaista syntyperää ollut Stalin hylkäsi moisen vaarallisena haihatteluna ja käynnisti jyrkät toimet, joiden tarkoituksena oli paitsi pakottaa kaikki puhumaan venäjää (isossa maassa sinänsä rationaalinen toimi), myös lopettaa kaikki kansallisen kulttuurin vaaliminen, joka Neuvosto-Karjalassa oli edennyt varsin pitkälle siitä huolimatta, ettei suomalaisten ja pääosin ortodoksisten karjalaisten yhteiselo ollut suinkaan ongelmatonta. Kun Stalinin tappava lihamylly käynnistyi täydellä teholla, ei-venäläinen syntyperä ja kieli muuttuivat  käytännössä rikollisiksi teoiksi. Sen joutuivat myös Suomesta tulleet kokemaan.

* * *

Punapakolaiset sisältää monia kiinnostavia alateemoja, joita ei näin lyhyessä esittelyssä pysty edes esittelemään. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen on kuitenkin se prosessi, joka ensin nosti Edvard Gyllingin kaltaiset sivistyneet, tarmokkaat ja luontaiset kansanjohtajat johtamaan Neuvosto-Karjalaa kohti parempaa elämää, mutta joka kuitenkin myöhemmin syöksi jokaisen jollain tavalla henkilökohtaiseen tuhoon. Yksikään naispuolinen pakolainen ei noussut ulkoisesti merkittävään asemaan, mutta heillä oli silti hyvin tärkeitä rooleja, joista ei juuri mitään ole aiemmin tiedetty. Sadat suomalaisnaiset olivat aktiivisesti rakentamassa sitä suhteellista hyvinvointia, jota Neuvosto-Karjala ehti edustaa ennen Stalinin moukarin tuhoisaa iskua. Tässä joukossa oli myös runsaasti amerikansuomalaisia, jotka olivat jo kerran aikaisemmin lähteneet rohkeasti etsimään onneaan Atlantin takaa. Lopputulos on surkea, mutta se ei johtunut suomalaispakolaisista itsestään.

Maria Lähteenmäki on tehnyt kulttuuriteon kootessaan tuntemattomiksi jääneiden suomalaisnaisten kokemukset jälkipolvien ulottuville. Ne eivät välttämättä selitä suurtakaan osaa Neuvostoliiton tapahtumista, mutta auttavat osaltaan ymmärtämään, miksi moni pettyi, mutta yhtä moni halusi uskoa parempaan tulevaisuuteen senkin jälkeen, kun Stalin oli tehnyt selväksi, että se tulevaisuus ei ole tarkoitettu ainakaan muista maista tulleille punapakolaisille, jos kenellekään tavalliselle ihmiselle. Suomalaisnaisten kertomukset ovat järkyttäviä, mutta myös syvästi liikuttavia osoituksia siitä, miten ihminen on kuolemanhädässä valmis hylkäämään kaiken entisen ja yrittämään sitä parempaa elämää jossain muualla. Ei ollut näiden naisten omaa syytä, että unelmat murskautuivat. Ne murskattiin, tekivät naiset itse mitä tahansa.

Vaikka Lähteenmäki ei liene niin tarkoittanut, hänen kirjansa muistuttaa tuon tuostakin siitä, että Neuvostoliittoa yrittivät varsinkin alussa rakentaa tuhannet vilpittömät ja hyvää tarkoittavat ihmiset, jollaisiin useimmat suomalaispakolaisetkin kuuluivat. Heillä ei ollut tavoitteena yhden miehen tai edes yhden puolueen diktatuuri, vaan idea tavallisen työtä tekevän ihmisen oikeudesta elää rauhassa kapitalistisen pakkokoneiston ulkopuolella. Ei ollut pakolaisten vika, että tuo idea murskautui ja murskattiin vallasta vääristyneissä käsissä. Pakolaiset saattoivat syyllistyä hyväuskoisuuteen ja katteettomaan toiveikkuuteen, mutta kumpikaan niistä ei ole suuri synti. Se Suomi, josta he lähtivät pakoon, ei tarjonnut sekään edes myötätuntoa, kun osa pakolaisista pyrki takaisin Suomeen. Pienen ihmisen osa oli surullinen, kauhistuttava ja anteeksiantamaton. Olemmeko tämän päivän suhtautumisessamme pakolaisiin yhtään parempia kuin valkoinen Suomi ja punainen Neuvostoliitto 1920- ja 1930-luvuilla?