Aika sutki mies

Kun tietokirjan kohteena on henkilö, joka pääosan elämästään pyrki tietoisesti elämään varjoissa ja poissa julkisuudesta, on turha odottaa pelkästään tiukoista faktoista rakennettua tarinaa. Aikaisemmin mm. Sauli Niinistöstä ja Antti Rinteestä elämäkerrat kirjoittanut toimittaja Matti Mörttinen onkin ollut visaisen tehtävän edessä päätettyään kirjoittaa kirjan asekauppiaana rikastuneesta juutalaisesta, joka Auschwitzista hengissä selvinneenä päätyi asumaan myös Suomen Tampereella. Shlomo Zabludowicz : Holokaustin kauhuista salaperäiseksi suomalaismiljardööriksi (Into 2021) on lähtökohtiinsa nähden varsin onnistunut julkaisu, vaikka esimerkiksi itse en kutsuisi päähenkilöä suomalaiseksi (alanimeke voikin olla kustantajan klikkiotsikko), sillä Shlomo Zabludowicz oli aidosti isänmaaton kosmopoliitti, joka synnyinmaansa Puolan hylättyään kieltäytyi yhden uuden isänmaan tunnustamisesta. Hän ei juuri suomea osannut ja kuoli Israelin Kesareassa.

Kirjan mielenkiintoisuus kumpuaa osittain päähenkilönsä elokuvankaltaisesta persoonasta ja henkilöhistoriasta, mutta osittain myös siitä, että hänen poikansa Chaim "Poju" Zabludowicz kuuluu, toisin kuin isänsä, harvalukuiseen suomalaissyntyisten miljardöörien ryhmään. Isän ja pojan kaikkea julkisuutta kaihtava elämäntyyli kiinnostaa tirkistelynhaluisia, mutta kyseessä on myös perheen rahojen "likaisuus". Vaikka tiedämme hyvin vähän faktoja kummankin Zabludowiczin liiketoimista, Shlomo Zabludowicz oli kiistatta kansainvälinen ja menestynyt asekauppias. Mörttisen piirtämässä kuvassa asekaupan motiivit näyttäytyvät pehmein reunoin israelilaisen isänmaanystävän välttämättöminä tekoina. Vaikka sekin olisi totta, että asekauppa käynnistyi ihanteellisissa merkeissä, Zabludowiczin kädet ovat ainakin arabivaltioiden näkökulmasta paksussa veressä. Mörttinen antaa ymmärtää, että elämänsä lopulla Shlomo Zabludowicz lopetti bisneksensä ja keskittyi jakamaan rahaa hyväntekeväisyyteen. Varmaan näinkin, mutta mahtaako sekään olla koko kuva.

Olen käyttänyt tämän tekstin otsikossa adjektiivia "sutki". Se on suomalaisessa kielessä kaksikasvoinen, suorastaan sutki ilmaisu. Sillä voi kehua tai ihailla juonikasta, ovelaa, liukkaasti liikkuvaa ja pärjäävää miestä ("sutki nainen" ei oikein toimi) tai yhtä hyvin moittia epärehellisyydestä, kieroudesta ja luihuudesta. Itse uskon, että Shlomo Zabludowicz oli kaikkea tätä, mutta myös paljon muuta. Mörttinen kuvaa hänet erinomaisena seuramiehenä, hyväntahtoisena perheen patriarkkana ja syvämietteisenä ajattelijana. Toisaalta sama ihminen kykeni ongelmitta herkuttelemaan juutalaisen kosher-ruokavalion kieltämillä katkaravuilla ja neuvottelemaan tuottoisista asekaupoista länsisaksalaisen kenraalin kanssa, vaikka tämä oli toiminut sodan aikana Waffen-SS:n upseerina. Taitavasti sutki osaa olla joustava.

* * *

Suomesta tuli Shlomo Zabludowiczin elämän yksi tukipiste sekä sattumalta että hyvästä syystä. Tuo syy oli Tampellan asetehdas, joka sattui tuottamaan juuri niitä aseita, joita nuori Israelin valtio sattui eniten tarvitsemaan. Tyylilleen uskollisena Zabludowicz ei koskaan ollut varsinaisesti Tampellan palveluksessa, vaikka hän Mörttisen kuvauksen perusteella loikin omaisuutensa "Tampella-tyypin kranaatinheittimen" kaupoilla. Mutta Zabludowiczin nimeä on lähes mahdotonta löytää mistään kauppakirjoista, sopimuksista tai muista asiakirjoista, joihin tutkiva mieli ehkä pääsee käsiksi. Zabludowicz eli ja pysyi varjoissa, vaikka touhusi ikiliikkujan tarmolla ympäri Eurooppaa aikana, jolloin minkä tahansa rajan ylitys oli työlästä. Jotenkin hän onnistui myös puhumaan suomalaiset osapuolet salaliittoonsa, minkä seurauksena valtiovalta ja Tampella kiistivät pitkään ja totaalisesti, että Tampella harjoittaisi asekauppaa Israelin kanssa. Puolustusministeri Sulo Suorttanen päätyi yksiselitteiseen julkiseen valehteluun suojatakseen Zabludowiczin selustan.

Vaikuttaakin siltä, että Zabludowiczin ylivoimaisesti suurin kyky oli rakentaa itselleen lojaaleja verkostoja. Nämä verkostot ulottuivat kaikille elämän alueille, eivät pelkästään suoraan asekauppaan liittyviin toimijoihin. Kuvaava esimerkki on, että kun Tampereella tuolloin asunut Zabludowicz vietti näyttävästi, vaikka sisäpiirissä, 60-vuotisjuhliaan, yksikään tamperelainen aviisi ei kertonut juhlapäivästä rivilläkään. Sellaista hiljaisuutta ei saa edes ostamalla, siihen tarvitaan sosiaalinen omertà. Tuon hiljaisuuden rikkojia ei ole nyt paljon myöhemminkään löytynyt, mikä käy ilmi harvojen julkaisujenkin hienotunteisuudesta. Kukaan Zabludowiczin kanssa toiminut ei ole halunnut rikkoa hiljaisuuden lupausta, vaikka aivan varmasti Suomestakin löytyy henkilöitä, jotka eivät hänen toimintaansa ihaile ja rakasta. Tällainen oli mm. Tampellan keksijä Hans Otto Donner, jonka innovaatiot Zabludowicz onnistui muuttamaan omaksi rahakseen.

Valtaapitäville Zabludowiczin kaltainen kansainvälinen toimija on ollut epäilemättä hankala tapaus. Valpo ja Supo ovat tietysti miehen perässä liikkuneet, mutta en pitäisi yllättävänä, jos Zabludowicz olisi onnistunut tekemään Suomen valtion kanssa sopimuksen, jonka perusteella salainen poliisi ei puutu asekauppoihin, joista Suomen valtio Tampellan omistajana konkreettisesti hyötyi. Mörttisen mukaan Urho Kekkonen kyllä tiesi Zabludowiczin ja hänen toimintansa, vaikka ei ilmeisesti ystävyyssuhdetta kuitenkaan luonut. Zabludowicz oli ulkopoliittisesti harmaa hahmo, koska Neuvostoliiton suhtautuminen Israelin valtioon on vaihdellut historiallisesti tukemisesta voimakkaaseen vastustamiseen. Todennäköisesti Kekkonen arvioi, että Zabludowicz on tyyppi, johon kannattaa pitää etäisyyttä. Se varmaan sopi myös Zabludowiczille.

* * *

Mörttisen tapa kuljettaa tarinaa kronologisesti edes takaisin harppomalla toimii kohtuullisen hyvin, välillä suorastaan yllättävän hyvin. Se voi olla lähdeaineiston sirpalemaisuuden pakottama ratkaisu, mutta korostaa samalla sitä, ettei saumatonta tarinaa ole mahdollista rakentaa. Loppujen lopuksi kirjassa kuljetettava holokaustin perinne jää varsin merkityksettömäksi. Zabludowicz itse näyttää selvinneen hyvin vähin traumoin, eikä hän todellakaan antanut menneisyyden haitata nykyisyyttä tai tulevaisuuden rakentamista. Tältä osin Shlomo Zabludowicz on epäilemättä ollut hyvin erikoinen persoonallisuus. Toisaalta on selvää, ettei Zabludowicz olisi menestynyt asekauppiaana, jos hän olisi ruvennut muistelemaan ja moralisoimaan. Asekauppiaan täytyy suhtautua maailmaan psykopaatin tavalla, vaikkei sellainen olisikaan.

Vaikka Shlomo Zabludowiczin tarina kietoutuu monella tavalla Suomeen ja Tampereen kaupunkiin, perusteita kutsua häntä suomalaiseksi ei mielestäni ole - eikä tietysti tarvitsekaan olla muuten kuin kustantamon myyntiosaston mielestä. Zabludowicz oli sutki kosmopoliitti, joka osasi käyttää kaikki avautuvat tilaisuudet hyväksi. Siitä päätellen, miten vaitonainen virallinen Suomi on ollut Zabludowiczin roolista Tampellan asebisneksessä, voimakasta tarvetta tehdä hänestä suomalaista ei muutenkaan ole. Jälkipolvi on sitten eri asia. Suomalaista itsetuntoa näyttää kohentavan ajatus siitä, että Lontoossa elää Suomessa syntynyt miljardööri, jolla on täällä myös kiinteistöjä ja taiteen tyyssijoja. Myös Poju Zabludowicz näyttää hyväksyneen tämän molemminpuolisen hyötymisen kuvion, vaikka isältä opittu salainen elämä muuten jatkuukin.

Matti Mörttinen ei harrasta moralisointia. Hän päättää kirjansa näin: "Shlomoa ei liene tutkittukaan epäiltynä mistään taloudellisista tai muista merkittävistä rikoksista. Se on hyvä muistaa, kun tampellalaisiin asekauppakuvioihin usein liitetään sanat laiton, hämärä tai epämääräinen." (s. 231) Vaikka ei menisi synninpäästöpuheissa näin pitkälle, on järkevää myöntää, että vaikka Zabludowicz todennäköisesti rikkoi elämänsä aikana monien maiden lakeja, hän tuskin piti itse itseään rikollisena, vaan liikemiehenä. Eikä edes samalla lailla itseironisesti kuten amerikanitalialaiset mafiosot, vaan ihan aidosti. Sehän on sutkin miehen perusominaisuus, ettei hän suhtaudu yhteiskunnan pelisääntöihin yhtä tiukkapipoisesti kuin muut. Sutki mies etsii ja löytää etenemisväylän silloinkin, kun sellaista ei normien yhteiskunta tarjoa. Taito se on sekin.

PS. Suomen avoimesti juutalaisvastaiset toimijat kuten verkkolehti Partisaani suhtautuvat Mörttisen kirjaan tietenkin halveksivasti ("Kirja vahvistaa myös vanhan stereotypian, jonka mukaan juutalaiset liikemiehet pyrkivät hyötymään aina sotien kaikkien osapuolten kustannuksella."). Tunnetusti antisemitistisen Kärkkäisen verkkokaupasta ei tätä nimekettä löydy, vaikka sen päähenkilön tarina voisi toimia joillekin kiihkoilijoille "todisteena" juutalaisten yleisestä sutkiudesta. Ilmeisesti näin monimutkainen laskelmointi on aidolle antisemiitille jo liikaa.

Geopoliittinen valtiomies

Tutkija Alpo Juntusen tuore kirja Paasikivi : Geopoliitikko ja Suomen kohtalon vuodet (Otava 2021) ei ole elämäkerta, vaan yhden ihmisen valtiomiesuran läpileikkaus geopoliittisen realismin näkökulmasta. Se on kirjoitettu lukijaystävälliseen tapaan tieteellisistä menetelmistä luopumatta. Lopputulos on onnistunut, vaikka kirja käsitteleekin pääosin kaikkien kiinnostuneiden tiedossa jo olevia tapahtumia. Myöskään Juho Kusti Paasikiven persoonaan kirja ei tuo varsinaisesti merkittävää uutta. Eräitä mielenkiintoisia piirteitä Juntusella on silti tarjota. Ensinnäkin Juntunen näyttää omaksuneen varsin pitkälle Paasikiven oman suhtautumisen Venäjään ja venäläisyyteen. Toisin sanoen pysyvän kiinnostuksen ja suhdanteista riippumattoman ajatuksen siitä, että Venäjä on suurvalta, johon on pienessä Suomessa järkevää suhtautua sellaisena ajankohtaisista asioista riippumatta. Juntunen myös jaksaa korostaa läpi koko kirjan, että vaikka Paasikivi ajoittain raivosi myös venäläisten käyttäytymisen takia, paljon enemmän häntä kiukutti suomalaisten poliitikkojen lyhytnäköisyys. Paasikivi ja Juntunen tuntuvat hyväksyneen sen, etteivät Venäjän/Neuvostoliiton johtajat olleet sen huonompia kuin suomalaisetkaan tavoitellessaan valtionsa etua.

Aivan toisin Juntunen suhtautuu ns. kotikommunisteihin, jotka ovat tässä kirjassa joko täysin tapahtumista sivussa tai sitten pelkästään esimerkkeinä inhimillisestä rappiosta ja matalamielisyydestä. Kukaan ei saa armoa tai ymmärrystä.  Juntunen unohtaa tuon tuostakin tutkijan viileyden ja käyttää vain kommunistien toiminnan yhteydessä ideologisesti latautuneita ilmaisuja kuten "kiihotus" (= pyrkimys käyttää julkisuutta onien tavoitteiden tunnetuksi tekemiseen) ja "Suomen luisuminen kommunismiin" (= että suomalaisten enemmistö ryhtyisi kannattamaan vaaleissa SKDL:ää). Juntusen huonosti peitelty antikommunismi ei toki ole harvinaista historiantutkijoidenkaan piirissä, mutta ei kai sitä näin karkeasti tarvitsisi deklamoida?

Sen lisäksi, että Paasikivi esiintyy kirjassa autenttisten päiväkirjamerkintöjensä valossa, Juntunen on käynyt läpi presidentin kirjaston ulkopolitiikkaa ja geopolitiikkaa käsitteleviä nimekkeitä huolellisesti ja kiitettävän perusteellisesti. Juntunen pystyy kirjan tarkkuudella kertomaan, mitkä ovat kiinnittäneet lukijansa huomion, mitkä ovat jääneet ainakin kommentoimatta, joissakin tapauksissa yksinkertaisesti siksi, ettei Paasikivi ole vaivautunut edes leikkaamaan kirjaa auki. Tällä tekniikalla kirjoittaja pystyy nimeämään kotimaisten Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen ja Johan Richard Danielson-Kalmarin kaltaisten esikuvien lisäksi myös ulkomaisia ajattelijoita, joita Paasikivi arvosti. Tällainen oli erityisesti ruotsalainen Rudolf Kjellén, joka oli ensimmäisiä geopolitiikan käsitteen käyttäjiä (Juntusen mukaan peräti ensimmäinen käyttäjä).

 * * *

Juntusen kirjan eräs tavoite lienee ollut tehdä selväksi, kuka sen Paasikiven-Kekkosen poliittisen linjan todellisuudessa rakensi. Kirja ei ole vähääkään Urho Kekkosen vastainen, mutta Juntunen korostaa, että luottamukselliset suhteet Josif Staliniin rakensi Paasikivi, eikä kukaan muu. Kirjoittaja menee käytännössä niin pitkälle, että lukija ymmärtää juuri Paasikiven käytännössä olleen ainoa riittävän kokenut valtiomies, joka saattoi Stalinin kanssa neuvotella. Paasikivellä oli laajan tiedollisen taustansa lisäksi merkittävänä etuna paitsi edellä kuvattu henkilökohtainen Venäjä-suhde, myös konkreettinen venäjän kielen taito, jonka ansiosta hän saattoi keskustella Stalinin kanssa ilman tulkkia ja tulkkaukseen liittyvää epämukavuutta. Juntusen mukaan Stalin arvosti Paasikiveä aidosti, ei pelkstään taktisista syistä.

Paasikivi ja Stalin olivat molemmat geopoliitikkoja, vaikka tietysti aivan eri näkökulmista. Suomalaisten poliitikkojen joukossa maailmanpolitiikkaa ja poliittista maantiedettä ymmärtäviä tai edes arvostavia henkilöitä ei juuri ollut. Paradoksaalista onkin, että Venäjän ja Neuvostoliiton geopoliittiset rajanmuutosehdotukset saivat suurempaa ymmärrystä ammattisotilailta (Boris Gyllenbögel, Rüdiger von der Goltz, Gustaf Mannerheim ja Erik Heinrichs) kuin siviilipoliitikoilta, joitten kanssa Paasikivi oli tuon tuostakin sarvet vastakkain. Esimerkiksi Eljas Erkkoa Paasikivi piti syyllisenä talvisotaan. Monet oikeistopoliitikot pitivät myös Paasikiveä aivan liian Venäjä-mielisenä, vaikka eivät tätä suoraan isänmaanpetturiksi haukkuneetkaan. Esimerkiksi Tarton rauhan rajoja monet oikeistossa pitivät pettymyksenä ja pääsyyllisenä tulokseen Paasikiven "pehmeyttä".

Paasikivi oli jyrkkä antikommunisti, mutta ei antanut yleensä sen sokaista ajatteluaan. Geopoliitikko ei piittaa liikaa siitä, kuka Venäjällä on vallassa. Stalinin kohdalla Paasikivi näki selkeästi, että naapurimaan johtaja oli luopunut sekä maailmanvalloituksesta että aikeista "sovjetisoida" pieni Suomi. Paasikivi ymmärsi, että Venäjän turvallisuuspoliittisten tarpeiden tyydyttäminen riitti, eikä Suomen pienellä alueella ollut Venäjälle itseisarvoa. Havainto pakotti tekemään kompromisseja, jotka eivät Paasikivellekään maistuneet, mutta jotka olivat toki parempi vaihtoehto kuin maan ja itsenäisyyden tuhoutuminen sodan ja miehityksen kautta.

* * *

Jälkikäteen arvioiden Paasikiven ura on itse asiassa aika eriskummallinen. Kokoomuslainen pankinjohtaja tuli paremmin toimeen Stalinin kuin omien puoluetovereidensa kanssa. Suomen politiikan johtoon Paasikivi valikoitua puhtaasti kykyjensä ansiosta. Töpeksineet joutuivat toteamaan, ettei kukaan muu nauti Moskovassa riittävää arvonantoa. Tämä oli varmasti katkera havainto niin oikeistossa kuin vasemmistossakin. Erityisesti Suomen kommunistit joutuivat jatkuvasti toteamaan, että vaikka he saivatkin paljon tukea Neuvostoliitosta, heitä ei päästetty säätelemään maitten välistä ulkopolitiikkaa. Tannerilainen SDP oli täysin salonkikelvoton, samoin Maalaisliiton oikeistosiipi. Paasikivi arvosti Carl Enckellin kaltaisia ammattilaisia ja poliitikoista lähinnä Kekkosta, joka oli lopultakin äkännyt, mikä oli Paasikiven Venäjän-suhteiden ydin eli geopoliittisten tosiasioiden hyväksyminen.

Vaikka Paasikivi rimpuili monta kertaa tutkainta vastaan ja yritti päästä tavalliseksi siviilimieheksi tutkimaan ja kirjoittamaan, hänellä oli myös kunnianhimoa ja tarve tulla arvostetuksi. Pääministerin ja presidentin tehtävät elämän loppuvaiheessa olivat epäilemättä raskaita iäkkäälle ja terveysongelmista kärsineelle Paasikivelle, mutta tuottivat selkeästi myös mielihyvää, joka pehmensi vanhojen kolhujen tuottamaa mielipahaa. Kun Paasikivi joulukuussa 1956 kuoli, hän saattoi perustellusti uskoa eläneensä hyvän ja kaikille suomalaisille hyödyllisen elämän. On itse asiassa historiallisesti kyseenalaista, että jälkipolvet tapaavat nostaa Mannerheimin ja Kekkosen Paasikiveä suuremmiksi valtiomiehiksi. Todellisten saavutusten perusteella voidaan mielestäni perustellusti väittää, että juuri Paasikiven ansiosta me elämme nyt itsenäisessä Suomessa.

Kun Paasikivi oli jäähyväiskäynnillä Stalinin luona 30.5.1941, Paasikivi valitteli sovittujen viljakauppojen viivästymistä ja totesi, että ennen syksyä tilanne olisi hankala, koska myöskään Yhdysvalloista ei viljaa saataisi. Oma-aloitteisesti Stalin ilmoitti tekevänsä Paasikivelle "pienen henkikohtaisen palveluksen" ja lupasi lahjoittaa Suomelle 20 000 tonnia (yli kolmasosa sovituista ostoista) viljaa, kunhan laivatilaukset vain toteutuvat. Lahjoituksen toteuttajaksi määrätty Anastas Mikojan ei ollut uskoa korviaan, mutta totteli tietenkin Stalinin selvää määräystä. Suomessa sotaintoisimmat väittivät tämän "Stalinin lahjan" olevan lahjontayritys. Sen Paasikivi tietenkin torjui jyrkästi. Hän ymmärsi, että ele oli Stalinin tapa ilmaista arvostustaan Paasikivelle. Yleensähän poistuville diplomaateille annetaan kunniamerkkejä. (s. 155)

Antikapitalistiset kemikaalit

Tartuin Michael Pollanin kirjan How to Change Your Mind - What the New Science of Psychedelics Teaches Us : About Consciousness, Dying, Addiction, Depression and Transcendence (2018) tuoreeseen suomennokseen Tuntematon mieli (Like 2021) uteliaana, mutta selvästi väärin odotuksin. Kirja ei vastannut odotuksiani, vaan huomasin ärtyväni sen sisällöstä ja todennäköisistä tavoitteistakin yllättävän paljon. Seuraava teksti onkin enemmän yritystä ymmärtää, miksi Michael Pollan ei puhuttele minua, joka kuitenkin pidän itseäni 1960-luvun hippinä - tosin ilman tietoisuutta muuttavia kemikaaleja. Todennäköisesti en osaa tehdä kirjalle oikeutta, mutta se on mahdollisen lukijan pakko sallia, koska tämä on minun eikä Michael Pollanin blogi. Mika Pekkola on suomentanut alkutekstin todennäköisesti hyvin uskollisena alkutekstille, mutta kyllä minua lukijana hiukan hirvittää lukea kirjan lopusta kääntäjän viesti "Toivon, että Tuntematon mieli ilahduttaa ja avartaa lukijaansa yhtä paljon kuin kääntäjäänsä."

Tarkka lukija lienee jo huomannut, että suomennokseen on valittu otsikko, jonka viesti on tyystin erilainen kuin alkuteoksessa. "Tuntematon mieli" vs. "Kuinka muuttaa omaa mieltään" on uskoakseni kustantajan arvio siitä, että Suomi ei kuitenkaan ole ainakaan vielä ihan sama kuin Yhdysvallat. Michael Pollan ei ole kemisti, biologi, psykiatri tai sosiologi, vaan tiede- ja ympäristöjournalismin professori. Onkin tärkeää ymmärtää, että hänen kirjansa on valistuneen maallikon kuvaus aihepiiristä, joka kiinnostaa kertojaa suuresti, mutta ei ole hänen oman ammatillisen pätevyytensä keskiössä. Sanon myös suoraan, että mielestäni kustantajan kirjoittama takakansiteksti antaa kirjoittajan asenteesta väärän todistuksen. Pollan ei ole neutraali tarinankertoja, vaan innostunut koehenkilö, joka ei peittele haluaan löytää tietä jonkin "tuonpuoleisen" kokemiseen, vaikka sitten sienten tai konnanmyrkyn avulla.

Yksi ärtymykseni lähtökohdista on selkeä. Kuvittelin ryhtyväni lukemaan kirjaa, jossa biologia ja neurotieteet ovat pääossa kemian kanssa. Ne eivät ole. Pollan ei varsinaisesti kiistä sitä, että "psykedeelit" näyttävät toimivan aivojen kautta. Mutta ei hän toisaalta näe paljoakaan vaivaa valaistakseen maisemaa modernin aivotutkimuksen kautta. Syntyy mielikuva, että nämä kovat luonnontieteet jätetään kirjassa sivuraiteelle siitä yksinkertaisesta syystä, ettei niiden voi odottaa kertovan mitään "yliaistillisesta", joka kaiken taustalla kuitenkin tuntuu koko ajan olevan. Pollan kätkee tuota ydintä puhumalla "henkisyydestä" ja "hengellisyydestä" ikään kuin ne riittäisivät viemään ajattelun turvallisen kauas perinteisestö uskonnollisesta "yliluonnollisesta". 

* * *

Kirjan lukuisat kertomukset tietoisuutta ja tajuntaa vääristävistä "matkoista" eivät ole minusta lainkaan kiinnostavia. Tiukasti aivotutkimukseen kytkettyinä niistä olisi kenties noussut jotain kiinnostavaa yleistettävää, mutta tällaisinaan ne ovat lähinnä jostain viihdelukemistosta peräisin olevia trippikuvauksia asioista, joita ei voi sanoin kuvata. En tällä halua mitätöidä kenenkään subjektiivisia kokemuksia ja niistä tehtyjä johtopäätöksiä. Mutta en toisaalta löydä niistä mitään vakavasti otettavaa. Kaikkein vähiten ne "todistavat" jonkin yliaistillisen tai toisen todellisuuden olemassaolosta. Minusta ne todistavat vain sen, minkä pitäisi muutenkin olla jo ilmeistä, että aivoilla on kyky loihtia mieleemme paljon sellaista, mitä ei varsinaisesti ole olemassa, vaikka voimme sen subjektiivisesti aistia, joskus äärimmäisen vahvastikin. Pollan ei ainakaan raportoi tripeiltä tuoduista uusista keksinnöistä ja tieteellisistä oivalluksista. Ongelma on sama kuin Maan ulkoisten sivilisaatioiden edustajia tavanneilla; jostain syystä näillä superälykkäillä muilla ei ole tarjota kuin kuluneita kosmisia latteuksia, vaikka uskottavuus olisi paljon suurempi esimerkiksi päästöttömän energian tekniikan lahjoituksella.

Ajoittain Pollanin teksti menee niin mielikuvitukselliseksi, että lukija pohtii, onko luettavana ihan oikeasti ns. tietokirja. Olen valmis uskomaan, että väheksymme aiheetta eläinten, kasvien ja sienten kykyjä. Eläinten tietoisuus ei uskoakseni eroa ihmisen vastaavasta niin paljoa kuin kuvittelemme tai toivomme olevan. Pidän myös todennäköisenä, että kasvien ja sienten viestintä ja elämä on paljon monimutkaisempaa kuin totunnaisesti ajattelee. En tarkoita, että vanamo kirjoittelee hempeitä runoja tai että vanha mäntymetsä koostuu itse asiassa entti-olioista. Mutta en pysty suhtautumaan vakavasti Pollaniin, joka esittelee teoriaa sienistä koko eliömaailman oppaina ja neuvonantajina. On löydetty ainakin yksi sienilaji, joka kykenee valtaamaan muurahaisen tahdon ja pakottamaan sen nousemaan alueensa korkeimpaan kohtaan, mistä sienen on hyvä levittää itiöitään. Minulle tällainen on kuitenkin esimerkki biologisesta evoluutiosta, ei mikään sienten jumalaisen vallan ja voiman todiste.

Pollanin maailmankatsomus näyttää olevan vahvasti "pohjoisamerikkalainen" ja ei-suomalainen. Ristiriita hektisen dollarienmetsästyksen ja hyvän elämän välillä on Pollanille ja kumppaneille totisinta totta, joten ei ihme, jos suuret ihmisjoukot jonottavat aikaa psykiatrille tai vaihtoehtoisesti etsivät uutta tietä huumeiden tai psykedeelien maailmasta (Pollan tekee selvän eron huumeisiin, ne ovat vain hetken mielihyvän etsimistä, kun taas psykedeeleillä tavoitellaan pysyvää tietoisuuden tilan muutosta). Varmasti on Suomessakin vaihtoehtoista elämäntapaa etsiviä ihmisiä, mutta meillä kuilu loputtoman rahajahdin ja tavallisen elämän välillä ei ole erityisen realistinen. Me tyydymme paljon vähempään ja jätämme oravanpyörän tilanteessa, jossa aito ja isänmaallinen jenkki vain puree hammasta ja tekee kahdeksanpäiväistä viikkoa, että se dollarimiljoona eräänä päivänä olisi totta.

* * *

Vaikka Pollan on minun mielestäni moderni okkultisti, hän erittelee terävästi Yhdysvaltain viranomaisten suhtautumista psykedeeleihin. Toisin kuin täällä puolen Atlanttia helposti "muistetaan", LSD ja psilosybiini eivät olleet alusta lähtien torjutttuja. Ennen 1960-luvun nuorten vallankumousta psyyken kemikaaleja tutkittiin ennakkoluulottomasti, ei varmasti vähiten siksi, että armeijaa tietysti kiinnosti saada käsiinsä tehokkaita psykologisia kemikaaleja. Hallinnon kanta muuttui vasta 1960-luvulla, kun nuoriso alkoi laajasti käyttää aineita, jotka eivät muistuttaneet enää vanhaa kunnon känniä. Hallinto tajusi järkyttävän tosiasian: LSD & Co tuottivat yhteiskuntaan nuoria, joita ei kiinnostanut havitella dollareita eikä varsinkaan tarjota nuorta lihaansa grillattavaksi Vietnamin napalmnuotioissa. Kun hallinto tajusi, että psykedeelit tekevät kakaroista kommunisteja, sävellaji vaihtui kerralla ja kaikista mahdollisista psykedeeleistä tehtiin laittomia ja pelolla hunnutettuja hirviöitä.

On vaikea tietää, kuinka tietoinen tämä vastareaktio oli, mutta se on alkanut hälvetä vasta 2010-luvulla, mahdollisesti internetin ja sosiaalisen median tarjoamien kokemusten valossa. Varmuuden vuoksi konservatiivinen hallintokoneisto suhtautuu psykedeeleihin joka tapauksessa epäluuloisesti. Täällä eivät mitkään antikapitalistiset kemikaalit temmellä ilman valvontaa! Samaan aikaan monet lupaavat mielenterveydelliset hoitonäkymät puhuvat vahvasti sen puolesta, ettei näitä kemikaaleja tule tarkastella sen paremmin pyhinä kuin peripahoinakaan. Oli kyseessä LSD, DMA, psilosybiini, ayahuasca tai konnanmyrkky, kaikki ne ovat kemiallisia yhdisteitä, joilla on (ihmis)aivoihin monenlaisia vaikutuksia. Koska osa näistä vaikutuksista näyttää olevan hyödyllisiä eli sairauksia ehkäiseviä tai parantavia, niitä on järkevää tutkia ja valjastaa lääketieteen kautta yleiseen käyttöön.

Toisin kuin Michael Pollan, en näe ns. psykedeeleissä mitään "yliluonnollista". En myöskään usko, että trippailemalla opitaan aivojen toiminnasta murto-osaakaan siitä, mitä tieteellisillä menetelmillä. Ihmisellä on halu ja tarve kuvitella, että normaalisti havainnoimamme maailman lisäksi on jokin toinen, missä kaikki on paremmin, mieli on tasapainossa ja kuolema hävitetty. Yksille tuon maailman nimi on Paratiisi tai Taivas, toisille pysyvästi muuttunut tietoisuuden tila, nirvana tai jotain muuta vastaavaa. Luonnontieteellinen tutkimus tai ajattelu ei kuitenkaan hyödy sellaisesta ajattelusta millään lailla. Subjektiivinen "totuuden" löytäminen on merkityksellistä vain yksilölle itselleen. Jos joku uskoo sen löytyvän sienillä, siitä vaan (itse tyydyn paistamaan  herkkutatteja pannulla). Mutta sellaisen mielikuvan synnyttäminen, että psykedeelien nauttiminen muuttaa reaalimaailmaa, on toistaiseksi aika vastuutonta. Vaikka toisaalta, jos voidaan todistaa, että poliittinen oikeistolaisuus on vain aivokemiallinen harha...

PS. Olin ehtinyt unohtaa kommentoineeni kirjaa tuoreeltaan Helsingin Sanomien verkkokeskustelussa 28.3.2021. Seuraava kommentti ei kohdistu itse julkaisuun, jota en ollut tuolloin vielä lukenut, vaan eräiden muiden keskustelijoiden näkemyksiin. En osaa sanoa, onko kommentillani relevanssia, mutta tulkoon tässä muistetuksi sekin:

"Ei ole mitään rationaalista perustetta torjua erilaisiin kemiallisiin yhdisteisiin liittyvää perustutkimusta, jonka yhtenä tuloksena voi olla toimiva ja ihmiselle vaaraton lääke. Selkeästi rationaalisen päättelyn tuolla puolen on esittää tutkimuksen torjumisen syyksi epäily, että joku voi saada tutkimusten tuloksena uuden huumaavan aineen. Toisten trippejä kadehtiva rahakirstun vartija on kelvoton.

Kannatan 'psykedeelien' aktiivista tutkimusta, vaikka pidän puheita taikasienistä, pyhyydestä ja jumalten lihasta hölmönä liioitteluna. Jokainen lasten kanssa elänyt tietää omasta kokemuksestaan, että me todella unohdamme jossain vaiheessa sen vapauden valtakunnan, joka useimmille lapsille on aivan totta. Ilmiön kemiallisneurologinen tausta on varmasti hyödyllistä yrittää selvittää.

Yhteisö, joka torjuu monialaisen perustutkimuksen 'sosiaalisin' tai 'uskonnollisin' perustein, ei ole onnellinen ja anti-hauras."

 

Atlanttinen Kekkos-syndrooma

Gordon F. Sanderin oudosti nimetty Kekkos-tutkielma Kansalainen Kekkonen : Suuri suunnitelma (WSOY 2021) ei ole järin onnistunut hybridi. Sander on tavoitellut Urho Kekkosen presidenttiuran ensimmäisten vuosien yksityiskohtaista analyysiä yhdistettynä jonkinlaiseen uuteen ja omaperäiseen henkilötutkielmaan. Sellaiseen Sander on oletettavasti nähnyt tarvetta siksi, että hän on yhdysvaltalaisena toimittajana ja tietokirjoittajana poikkeuksellisen kiinnostunut Suomesta, vaikka tällä hetkellä asuukin Riiassa. Valitettavasti joudun toteamaan, että se mikä saattaa toimia lehtiartikkelissa, ei ole onnistunut 500-sivuisen tietokirjan muodossa. Ei, vaikka WSOY:n kirjallisuussäätiö on tukenut taloudellisesti. En oikein ymmärrä tämän kustannuspäätöksen motiiviakaan. Kuka jaksaa lukea 2020-luvulla kylmän sodan hengessä kirjoitettua jälkiviisastelua?

Suomennos on Heidi Tihveräisen ja Lauri Sallamon käsialaa. Olen taipuvainen olettamaan, että tekstin ongelmat ovat peräisin alkutekstistä, sillä useimmat niistä eivät selvästikään selity käännöksen ratkaisuilla. Ensinnäkin kirja olisi kaivannut kustannustoimittajaa, joka ei pelkää tarjota punakynää, kun kirjoittaja syyllistyy jatkuvasti samojen asioiden toisteluun. Kun kirja päättyy noin viidennen kerran Jaakko Kalelan suuhun laitettuun viisauteen "Hän pelasi aina omaa peliään", lukija turhautuu. Eikö kirjoittaja tosiaan muista, vai olettaako hän, että lukijalle pitää jankuttaa? Kirjan ratkaisut sitaattien käytöstä ja typografiasta ovat erikoisia. Sitaatteja on paljon, mutta välillä ne ovat leipätekstissä, välillä typografisesti sisennettyjä ja erilaisella fontilla kirjoitettuja. En ollut vaikuttunut ratkaisusta.

Sanderin kirjoitustavassa on ärsyttäviä maneereja. Sen lisäksi, että hän suhtautuu lähtökohtaisesti kohdehenkilöihin arvottavasti eli konnat (kaikki venäläiset, kommunistit ja Kekkosen lakeijat) ja sankarit (kaikki muut) saavat arvoaan kuvaavia adjektiiveja niskaansa, Sander harrastaa erittäin ärsyttävää jälkiviisastelevaa sanailua, jonka ainoana motiivina on "keventää" usein piinallisenkin yksityiskohtaista erittelyä ja esitellä kirjoittajan nokkeluutta. Lukijalle tulee todellisuudessa vaivautunut olo, koska maneeri myös lisää kirjoitteluun uuden alatyylin neuvostojohtajia pilkkaavien luonnehdintojen rinnalle. Sander näyttää olevan niin vahvasti lehtimies, ettei hän malta pysyä asialinjalla. Minusta ratkaisu on ollut epäonninen. Vanhan viisauden mukaan mitä vähemmän huutomerkkejä asiatekstissä on, sitä punnitumpaa teksti on. Sander rakastaa huutomerkkejä.

* * *

Vaikka Sander on kirjoittanut kirjan Kekkosesta ja Suomen sisä- ja ulkopolitiikasta, todellisia voimapisteitä ovat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto. Jokin määrä isänmaallista sokeutta lienee pakko sallia, mutta sen päälle Sanderin sokeroitu näkemys Yhdysvalloista kylmän sodan sankarina ja "vapauden" puolustajana on käsittämättömän vanhanaikainen. On monasti vaikea uskoa lukevansa 2020-luvulla kirjoitettua kirjaa, niin syvällä kylmän sodan ideologisessa jähmeydessä Sander liikkuu. Yhdysvaltain itsekkäät juonittelut ovat kaikki ymmärrettäviä ja moraalisesti hyväksyttäviä, kun taas Neuvostoliiton ymmärrettävätkin operaatiot ovat moraalisesti ala-arvoisia. Hyvän esimerkin tarjoaa Sanderin suhtautuminen Neuvostoliiton ydinaseiden räjäytyksiin, joita hän moralisoi ilman tietoisuutta siitä, että hän itse edustaa ainoata valtiota, joka on käyttänyt ydinaseita surmaten satoja tuhansia ihmisiä.

Kekkostakin suurempi hahmo Sanderille on Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov, jonka vaikeasti ymmärrettävää persoonaa kirjoittaja esittelee ilmeisen viha-rakkaus-linssin kautta. Vaikka kaikki Neuvostoliittoa edustaneet miehet ovat Sanderille häijyjä juonittelijoita (Mikojanilla vielä viiksetkin!), joiden tavoitteena on "vapaan maailman" tuhoaminen,
hurrikaani-Hruštšov (ilmaisu Sanderin) kiehtoo, ei vähiten siksi, että kirjoittaja on päättänyt selittää osan tapahtumista Kekkosen ja omapäisen neuvostojohtajan keskinäisen sympatian ja ystävyyden avulla. Hruštšovin rinnalla Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy näyttäytyy harkitsevana, johdonmukaisena ja oikealla tavalla isänmaallisena johtajana, jolle Kekkonen on älyllisesti vertainen keskustelukumppani, vaan ei moraalisesti. 

Niin, Kekkonen. Sander ei nähdäkseni edes pyri peittelemään pohjimmaista antipatiaansa. Hänelle Kekkonen on taitava, mutta moraalisesti kyseenalainen peluri. Sander ei kiistä Kekkosen pohjimmaista isänmaallisuutta tai sitä, että monimutkainen ja usein hyvin vaikea taiteilu Neuvostoliiton ilmaisemien toiveitten ja suomalaisten omien näkemysten välillä tuotti pitkällä aikavälillä erinomaisen tuloksen, vaikkakaan ei vielä kirjan käsittelemänä ajanjaksona. Mutta Sander käyttää myös runsaasti halveksivia adjektiiveja kuvatessaan Kekkosen "pimeää puolta" ja suhtautumista vastustajiinsa. Erityisesti Olavi Hongan kohtelua Sander näyttää pitävän kohtuuttomana, vaikka tämä oli täysivaltaisena aikuisena vastannut myöntävästi tannerilaisten demarien houkutukseen.

* * *

Siinä ei ole mitään ongelmaa, että Kekkonen on Sanderille Hruštšovin tapaan ihailun ja inhon kohde. Ongelmana on enemmänkin se, miten subjektiivisella tavalla kirjoittaja asian ilmaisee. Hän ei malta pysytellä ulkopuolisen roolissa. Seurauksena on kirjaan syntyvä henkilökohtaisen kiukuttelun punainen lanka, joka voi olla kirjoittajalle tärkeä, mutta joka ei tarjoa lukijalle mitään lisäarvoa. Kun subjektivismiin liittyvät ideologisesti motivoituneet virheet ja vyön alle lyönnit (Sander puhuu vuoden 1948 "kommunistisesta vallankaappauksesta" epäonnistuneena tosiasiana; Sander ei muista, että myös Nato-maa Norja on Neuvostoliiton rajanaapuri; Sander vihjailee Maarit Tyrkön olleen Kekkosen rakastajatar; Sander kuvailee Eljas Erkkoa "veitikkamaiseksi"; Sander kutsuu Ahti Karjalaista Kekkosen "verikoiraksi"; Sander vertaa Kekkosen herkkänahkaisuutta Donald Trumpin luonteeseen), lukija alkaa vaistomaisesti kerätä omaa adjektiivivarastoaan.

Minulle jäi arvoitukseksi, mihin kirjan otsikko viittaa. "Kansalainen Kekkonen" on Sanderin itsensä tuon tuostakin käyttämä ilmaisu, mutta mihin se liittyy, jäi ainakin itseltäni ymmärtämättä. Lyhyet piipahdukset Kekkosen yksityiselämään eivät otsikkoa ainakaan selitä, eikä hän presidenttinä tietenkään ollut vain yksi kansalainen. Myös kirjan alaotsikko "Suuri suunnitelma" tuntuu jäävän ilman perustelua. Varmasti Kekkosella oli suuria suunnitelmia, mutta kun Sander itsekin kallistuu sille kannalle, ettei Kekkonen tilannut noottikriisiä, mikä se vielä suurempi suunnitelma oikein oli. Kekkoslovakiako?

Kovin erikoinen on Sanderin ratkaisu lisätä kirjaan "Jälkinäytös Mäntyniemessä", jossa hän istuttaa tasavallan presidentti Sauli Niinistön tukemaan kirjansa sanomaa. Täytyy olettaa, että Niinistö on tarkastanut suuhunsa laitetut tekstit, mutta jotenkin epämukava hyödyntämisen tunnelma lyhyestä jaksosta jää. Erityisesti viimeinen lypsy jättää Niinistön tylysti myötäilijäksi: "Sanders: Mutta hän oli omalla tavallaan suuri mies - - hän vain oli vallassa liian pitkään." "Niin, siltä vaikuttaisi", Niinistö vastasi hetken aprikoituaan. "Hän rakastui valtaan", tuumin. "Niin, siltä vaikuttaisi", presidentti totesi. - En oikein usko, että Sauli Niinistön tarkoitus oli jättää ilmaan näin vahvaa pässinnarun narinaa.