Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

maanantai 30. joulukuuta 2019

Hautuumaan vaellusopas

Kai Sadinmaa hankkiutui hellekesänä 2018 Malmin hautuumaalle koeluontoisesti vaeltelevaksi ja pohdiskelevaksi papiksi. Tuloksena oli Kuolleiden kirja (Into 2019), joka pohtii jokseenkin kaikkea maallisen ja taivaallisen väliltä, kaikkea mitä hautoihin kätkettyjen jäänteitten omistajat eläneet edustivat. Paitsi että Sadinmaa on jättänyt varsinaiset uskonnolliset pohdiskelut lähes kokonaan kirjansa ulkopuolelle. Ratkaisu ei varmaan kaikkia miellytä. Itse olin siitä tyytyväinen. Ei uskonnoille mitään yksinoikeutta kuolemaan tai hautuumaihin tule antaa.

Kirja on rakennettu ovelasti. Se käynnistyy viihteen tunnettujen tähtien elämän ja kohtaloiden esittelyllä, näitä Tauno Paloa, Laila Kinnusta, Tapio Rautavaaraa ja Armi Aavikkoa käsitteleviä jaksoja moni on varmaan arvannut odottaakin. Mutta Sadinmaa onkin taitavasti houkutellut lukijan Suomen suurimman hautuumaan uumeniin ja tarjoaa iskelmämuistoihin tuudittautuneelle rautaisannoksen myös Suomen poliittista historiaa, krematorion arkea ja dendrologiaa eli tietoa puuvartisista kasveista.

Sadinmaa ei puhu hautuu- vaan hautausmaista. Itseäni tuo vanhentunut termi miellyttää rytmillisesti ja tunnelmallisesti.  Pidän varsinkin vanhoista hautuumaista, koska ne ovat järjestään rauhallisia keitaita röhisevän modernin elämän keskellä ja koska niissä on keskimääräistä enemmän isoja, vanhoja puita. Näitä jättipuita on hautuumailla enemmän kuin tavallisessa suomalaisessa talousmetsässä. Kivisiä muistomerkkejä suosivasta hautauskulttuurista en suuremmin piittaa, vaikka sillä vissi historiallinen ulottuvuus onkin ja hoidettu hautakivi voi tarjota muuten kadonneen tarkan syntymä- ja kuolinaikatiedon. Toisaalta kivet edustavat sitä lapsellista kuvitelmaa, että ihmisen elämä olisi mittaansa kestävämpi. Itse ajattelen, että vain ihmisiä koskettavat teot voivat johtaa kuolemattomuuteen. Jykevinkään kivipaasi ei sitä tarjoa.

* * *

Sadinmaan yllättävistä pohdinnan ja esittelyn kohteista nostan esiin kolme, vaikka muutakin kiinnostavaa olisi ollut tarjolla, kuten ihastuttava puutietous. Kuolleen tuhkauksen toteuttava laitos, krematorio, ei kuulu yleissivistykseen, joten Sadinmaan johdatus Malmin pienehkön yksikön maailmaan on arvokas. Laitosta hoitava Carita Laine-Tossavainen on kiinnostavasti työstään kertova ammattilainen, joka ymmärtää vaeltavan papin ahdistuksen kalman koskettamassa paikassa, jossa ihminen palaa sanan molemmissa merkityksissä takaisin hiilen kiertokulkuun. Krematorion hoitajakin joutuu hoitamaan mieltään elämästä muistuttavilla kuvilla. Kuolema on päätepiste, mutta sitä edeltää elämä.

Itseni yllätti eniten laaja luku "Vaiettu katastrofi", joka käsittelee lasten pakkosiirtoja Ruotsiin ja pienessä määrin muihin Pohjoismaihin. Sadinmaa nostaa kissan pöydälle kaksin käsin ja syyttää suorin sanoin tuhansien lasten traumatisoimisesta niitä päättäjiä, joille Ruotsin miellyttäminen oli tärkeämpää kuin lasten mielenterveys. Sadinmaa antaa ymmärtää, että aloite tuli Ruotsista, joka kaipasi täydennystä alentuneeseen lapsilukuunsa ja Suomessa ei haluttu olla rehellisiä, jotta ruotsalaiset eivät suuttuisi ja lopettaisi tukeaan. Olen itse ollut tietoinen siirtojen ristiriitaisesta luonteesta, mutta Sadinmaa menee paljon syvemmälle ja näyttää taas yhden Suomen historian perusteetta vaietun salaisuuden.

Yhtä perusteellisesti ja sydämellisesti Sadinmaa osoittaa kunniaa äärimmäistä pasifistista linjaa edustaneelle Arndt Pekuriselle, jonka arvovaltaansa puolustavat sotilasjohtajat halusivat nostaa esimerkiksi kohtalosta, joka odottaa sotimisesta kieltäytyviä. Samanlaiseen koston ja vihan kujanjuoksuun päättyi myös Martta Koskisen elämä. Molemmat murhattiin luokkavihan ja väkivaltaisen hallintokulttuurin voimalla tilanteessa, jossa ihmisarvo oli Suomessa poikkeuksellisen alhaalla. Sadinmaa ei ole etäinen ulkopuolinen, hänen tekstinsä kertoo vahvasta eläytymisestä heikomman puolelle.

* * *

En itse pysty eläytymään ihan kaikkiin Sadinmaan eksistentiaalisiin pohdintoihin, koska suhtaudun kuolemaan enemmän biologisena vääjäämättömyytenä kuin psykologisena ongelmana. On silti totta, että jotkut kuolemat eivät todellakaan jää biologisiksi tapahtumiksi. Kun joku kuolee ennenaikaisesti, varsinkin lapsi, biologia unohtuu ja ihminen janoaa vastausta kysymykseen miksi? Sadinmaa ei viisaasti tarjoa kristillistä tai uskonnollista vastausta, joka riittää joillekin, mutta ei kaikille. Lapsen kuolema on melkein aina vain surullinen sattuman isku, mutta silti etsimme selitystä omista vääristä ratkaisuistamme, siitä minkä ehkä olisimme voineet tehdä väärin.

Hautuumaat eivät minulle ole entisten elävien tai kuolleitten asuinsijoja vaan elävien toivon ja pelon peilejä. Ikävöin vuonna 1997 kuollutta äitiäni edelleen, mutta ei hänen muistonsa Hietaniemen hautuumaalla muistokiven luona vahvistu ollenkaan. Kaikki kaipuu on omissa aivoissani ja niin on tietysti jokaisella muullakin elävällä. Mutta jos hautuumaa lohduttaa, mikä minä olen sitä arvostelemaan saati epäämään. Vaikken itse halua muuttua muistokiveksi, vaan tulla sirotelluksi tuulessa huokailevien honkien ravinnoksi, ehkä jotenkin ymmärrän myös niitä, joille se kivi tai muu muistomerkki on tärkeä asia.

Kai Sadinmaan kirja on mainio opas hautuumailla käyskentelyyn yleensä ja tietysti Malmilla aivan erityisesti. Kuolleiden kirjaa lukemalla ei opi mitään kuolemasta, mutta ehkä jotain elämästä ja sen arvosta eläville. Kirjan luettuaan ymmärtää myös, miksi kirjoittaja on kirkon piirissä ristiriitainen ja torjuttukin toimija, vaikka esimerkiksi homoparien vihkimisen kaltaisia höpsöjä kiistoja kirja ei edes hipaise. Itse arvelen, että Sadinmaa on meille kaikille parempi ajattelijana ja kirjailijana kuin pappina.

 

sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Meillä on oikeus saada kuulla Oskar Merikannon oopperat

Fredrik Pacius: Kung Karls jak - Prinsessan av Cypern - Loreley, kaikki levytetty. Selim Palmgren: Daniel Hjort, levytetty. Leevi Madetoja: Pohjalaisia - Juha, molemmat levytetty. Aarre Merikanto: Juha, levytetty. Jean Sibelius: Jungfrun i tornet, levytetty. Bernhard Henrik Crusell: Den lilla slavinnan, levytetty. Armas Launis: Aslak Hetta, levytetty. Erkki Melartin: Aino, levytetty. Oskar Merikanto: Pohjan neiti - Elinan surma - Regina von Emmeritz, kaikki levyttämättä.

Suomalaisen oopperan lyhyt historia yltää 1800-luvun puolelle. Kuten yllä oleva listaus osoittaa, kiinnostuneella on mahdollisuus tutustua henkilökohtaisesti käytännöllisesti katsoen kaikkiin Suomessa ennen toista maailmansotaa sävellettyihin oopperoihin. Vain yksi on joukosta poissa, Oskar Merikanto kolmine oopperoineen, joiden joukossa on historian ensimmäinen täysin suomalainen ja suomalaiseen tekstiin sävelletty ooppera Pohjan neiti (1898). Sitä on jonkun kerran esitetty pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Levytystä ei kuitenkaan ole tehty.

Olen harmitellut tilannetta 1990-luvun alkupuolelta lähtien, kun kokosin ensimmäisen kerran Merikannon teosten luettelon. Tuolloin oli puhetta - oletettavasti 1970-luvun oopperabuumin jälkikiehuntana - hankkeesta saada historialliset oopperamme levylle. Pekka Hako sitä projektia veti ja aika hyvin siinä onnistuttiinkin. Mutta Oskar Merikanto kierrettiin silloinkin hyvin tarkkaan. Sain käsityksen, että vaikka Merikanto olisi kuinka suosittu kansan keskuudessa, musiikkialan portinvartijoiden mielestä hänen oopperansa eivät kuulu kyseisen taiteenlajin parhaimmistoon eivätkä ansaitse levytyksen vaivannäköä ja kustannuksia.

 * * *

Se tiedetään, että Merikanto keskittyi pieniin muotoihin ja että varsinkin Pohjan neiti on pikemminkin laulunäytelmä, Singspiel, kuin varsinainen ooppera. Sekin tiedetään, että Merikanto voitti ensimmäisen suomalaisen oopperan sävellyskilpailun lähinnä sen ansiosta, ettei muita kilpailijoita ilmaantunut. Ainakin osa juryn jäsenistä suhtautui oopperaan ja varsinkin sen säveltäjään valmiiksi kielteisesti. Hyvin poikkeuksellisesti annettiin myös Merikantoa inhonneelle Karl Flodinille mahdollisuus jo ennen kilpailun ratkeamista julkaista oopperasta erittäin tyly arvio. Oopperan ensiesitys järjestyikin vasta kymmenen vuotta myöhemmin Viipurin laulujuhlilla 1908.

Merikanto sävelsi Pohjan neidin kohtalosta piittaamatta kaksi muutakin oopperaa. Elinan surma (1910) oli jo merkittävästi dramaattisempi tuotos ja Regina von Emmeritz (1919) yhdisteli  Wagneria ja Puccinia. Mitään suuria menestyksiä nämä oopperat eivät olleet ja säveltäjän terveys sekä ennenaikainen kuolema lopettivat sarjan kolmeen. Merikanto ei ollut kokenut orkesterisäveltäjä, hänen olisi pitänyt päästä vielä ainakin vuodeksi Saksaan opiskelemaan orkesterille säveltämistä. Mutta kyllä hän perusasiat hallitsi ja toimi oopperassa jatkuvasti kapellimestarina, myös muitten kuin omien töittensä johtajana.

Merikannon julkinen rooli oli hänen elinaikanaankin kaksijakoinen. Hänellä oli valtaisa kansansuosio, monista sävellyksistä tuli suoranaisia hittejä (esimerkiksi pianovalssia Valse lente, op. 33 oli jo 1940-luvulle tultaessa painettu 100 000 kappaletta), urkujen asiantuntijana hän oli kiistaton auktoriteetti, samoin koti- ja ulkomaisten taiteilijoiden säestäjänä. Karl Flodinin ja Robert Kajanuksen kaltaiset vaikuttajat olivat kuitenkin lyöneet Merikantoon leiman, joka nakersi hänen arvostustaan ammattipiireissä. Ei ole kaukaa haettua arvella, että sama aliarvostus on myös oopperoiden levyttämättömyyden taustalla.

* * *

Tietysti on kysymys myös rahasta. Vaikka täysimittaisen oopperan levytys voidaan toteuttaa ilman näyttämöteknistä vaivannäköä, ihan ilmaista se ei ole. Nuottimateriaali täytyy kirjoittaa puhtaaksi, esiintyjille täytyy maksaa ja päälle vielä kaikki teknisen toteutuksen kustannukset. Mutta jos tämä raha on löytynyt kaikkien muiden historiallisten oopperoidemme taltioimiseen, miksi sitä ei voisi löytyä myös Oskar Merikannon oopperoihin? Meillä suomalaisilla on mielestäni sivistyksellinen ja kulttuurinen oikeus omin korvin kuulla, millaisia Merikannon oopperat ovat. Itse en piittaa vihamielisten kriitikoiden tai omaa etuaan ajavien kollegoiden näkemyksistä. Haluan arvioida musiikin itse.

Olen mennyt niinkin pitkälle, että lähetin kesällä 2019 suorasukaisen kerjuukirjeen Supercellin toimitusjohtaja Ilkka Paanaselle. Vastausta ei ole tosin kuulunut, enkä rehellisesti puhuen tietysti mitään innostunutta vastaanottoa tohtinut odottaakaan. Ehkä minun täytyy seuraavaksi kääntyä Anders Wiklöfin puoleen. Vaikka hän ei ole profiloitunut taidemusiikin sponsorina, ehkä Oskar Merikanto - joka oli myös täysin kaksikielinen - olisi Wiklöfin mielestä tukemisen arvoinen kansanmies. Useimmat kotimaiset varakkaat ovat niin selkeästi kulttuurinvastaisia, etten heidän varaansa laske. Tärkeintä olisi tietenkin saada jokin organisaatio tällaista levytyshanketta ajamaan. Valitettavasti meillä ei ole Oskar Merikanto -seuraa, ja kuten 150-vuotisjuhlavuosi 2018 osoitti, mitään tarvetta Merikannon profiilin nostoon ei näytä löytyvän, useimmille riittää, että hänen suosikkilauluillaan voi ansaita itselle.

* * *

Taidemusiikin historia on täynnä epäoikeudenmukaisuutta, karua jäämistä vaille sekä perusteltua että kohtuutonta huomiota. Tuskin siellä pöytälaatikoissa varsinaisesti nerouden tuotteita on piilossa, mutta paljon vähempikin on kulttuurisesti harmillista. Sillä vaikka tämä Merikannon oopperoiden kohtalo on harvinaisen räikeä ja epäoikeudenmukainen, ei Merikanto tietenkään ole ainoa säveltäjä, jonka kohtalona on ollut jäädä hyvin suppean arvion vangiksi. Olen itse ollut vuosikausia tekemässä paremmin tunnetuksi Erkki Melartinin musiikkia, josta löytyy jatkuvasti uusia helmiä, ehdottomasti kaikkien kuultavaksi kuuluvia sävellyksiä, kuten vaikka orkesteriteos Traumgesicht, op. 70 tai ensimmäinen suomalainen koko illan baletti Sininen helmi, op. 160, josta ei ole vielä olemassa kokonaislevytystä, vain sarja.

Kenellä on viime kädessä vastuu säveltaiteen historian tuomisesta nykypäivän kuulijan ulottuville? Ankaran periaatteellisesti ajatellen vastuu voisi olla Opetus- ja kulttuuriministeriöllä, joka hallinnoi suurinta osaa määrärahoista. Toisaalta on selvää, ettei OKM ole mikään oopperatuottaja, vaan sen luonteva rooli olisi osoittaa pyydettäessä realistiselle hankkeelle voimavaroja. Säveltäjäseurat voivat toimia aktiivisesti ja tuloksellisesti, kuten Melartinin tapauksessa. Mutta jos ja kun omaa säveltäjäseuraa ei ole, kenen voisi toivoa ottavan vastuuta? Minulla ei ole tähän kysymykseen viisasta ratkaisua, mutta olen varma, että vain yhteistyöllä ja historialliset leimakirveen jäljet ohittaen ratkaisuja on mahdollista löytää.

Tämä teksti on toki vain yksilön huuto erämaassa, missä välttämättä kukaan ei ole kuuntelemassa ja vaikka kuulisi, ei viestistä välitä. Haluaisin kuitenkin korostaa, että viime kädessä kyse on vain kulttuurisesta, sivistyksellisestä tahdosta. Oopperan levytys rahoittuisi yhdellä Hornetin rutiinilennon hinnalla. Kyse on arvovalinnoista. Suomessa Oskar Merikanto on Sibeliuksen rinnalla de facto toinen kansallissäveltäjämme. En pitäisi mitenkään kohtuuttomana, että Suomen valtio rahoittaisi - vaikka jälkikäteen unohtuneen 150-vuotisjuhlan kunniaksi - Merikannon kolmen oopperan levytykset. En tiedä, mitä nykyinen kulttuuriministeri Hanna Kosonen (Kesk) @KosonenHanna Merikannosta tuumii, mutta kyllä hän edelleen on koko kansan rakastama säveltäjä. Blink blink!

lauantai 21. joulukuuta 2019

Aito Anders

Anders Wiklöf on niin epätodennäköinen persoona, että häntä voisi hyvin perustein epäillä romaanin tai elokuvan henkilöhahmoksi. Mutta kyllä hän oikeasti on olemassa, enkä keksi yhtään syytä epäillä, että Staffan Bruunin kokoama muistelus olisi muuta kuin totta joka sana. Vaikka oikein kanteen on merkitty kirjoittajaksi Staffan Bruun, kyllä Muurarin pojasta miljonääriksi (S&S 2019) on Anders Wiklöfin monologi. Se polveilee ja kääntyilee kuin takan ääressä kerrottu tarina, jossa kokonaisuus nousee yksityiskohtia isommaksi. Viesti on yksinkertainen ja kirkas: tällainen minä olen, näin ajattelen ja tällainen on elämäni ollut. Ota tai jätä.

Jotkut Wiklöfin tempaukset voivat synnyttää mielikuvan, että hän on rahassa piehtaroiva miljonääri, joka pystyy toteuttamaan mitä omituisimpia juttuja vain rikkautensa ansiosta. Tietenkään joku Bill Clinton ei tullut keikalle Ahvenanmaalle hyvää hyvyyttään, mutta ei hän pelkän palkkion takiakaan matkaa tehnyt, myös hän oli jäänyt Anders Wiklöfin persoonan vangiksi. Wiklöf perustelee varsin uskottavasti, ettei hän ole koskaan tavoitellut rikkaaksi tulemista, se on ollut eräänlainen sivuseuraus, kun hän on halunnut tehdä bisnestä, voittaa ja joskus myös kostaa kokemansa huonon kohtelun. Luja tahto on voittanut useimmat vastukset. Maarianhaminan formulakisan jääminen haaveeksi taitaa olla ainoa selvä epäonnistuminen.

Wiklöf näyttää onnistuneen käytännöllisesti kaikessa, mihin on tosissaan tarttunut. Tuskin ihan sattumasta on ollut kyse, vaikka toisaalta jotkin Wiklöfin luonteenpiirteet antaisivat olettaa, että täytyyhän niin jääräpäisen ja "hullun" miehen välillä karahtaa kunnolla kovalle karille. Vaan ei ole karahtanut, vaan ihmeellisellä vaistolla ja täysin vastoin monen kokeneen neuvoja hän on noussut köyhän muurarin köyhästä pojasta Ahvenanmaan epäviralliseksi kuninkaaksi. Tätä kuningasta eivät kilpailijat rakasta ja varmaan joku kateuttaan suorastaan vihaakin. Mutta se ei Anders Wiklöfin yöunia vie. Kirjan perusteella hänen omatuntonsa ei kolkuttele mistään tehdystä.

* * *

On vaikea olla pitämättä miehestä, joka inhoaa metsästystä ja Itämeren likaajia, kerää taidetta ja kirjoittaa "Lahjoitan tauluni mieluummin köyhille lapsille kuin myyn ne rikkaille kapitalisteille." (s. 165) Wiklöf on pysytellyt visusti poliittisten ympyröitten ulkopuolella, eikä tunnusta virallisesti mitään väriä. Näkemystensä perusteella hän on kuitenkin rohkea demari, ehdottomasti yhteiskunnallisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden kannattaja. Ehkä oireellista on, ettei koko kirjassa ole riviäkään Suomen ruotsinkielisten omasta puolueesta SFP:stä. Ei myöskään monien raharikkaiden puolueesta, Kokoomuksesta. Puolueet voisivat tarvita Wiklöfiä. mutta hän ei tarvitse puolueita.

Minusta Anders Wiklöfin persoonan kiinnostavin piirre on sen ilmeinen aitous. Tietenkin maallinen rikkaus helpottaa omien näkemysten esille saamista ja kuulijoiden huomiota, mutta eiköhän Anders Wiklöf olisi aivan sama Anders, vaikka bisnes ei olisi kohtaan lähtenyt toimimaan. Aiheesta riippumatta Wiklöfin tarina on johdonmukainen ja aidon oloinen, ilman teeskenneltyä vaatimattomuutta tai jälkiviisautta. Ehkei kansien välissä ole ihan kaikkea, mutta se mikä on, se tuntuu tulevan vilpittömästi duunarimiljonäärin sisimmästä.

Ristiriitaa yhteiskunnallisten näkemysten ja henkilökohtaisen vaurauden välille voisi periaatteessa rakentaa, mutta Wiklöf riisuu kriitikkonsa aseista paitsi haukkumalla huonosti käyttäytyvät, ahneet ja työläisistä piittaamattomat kapitalistit, myös avaamalla vapaaehtoisesti ajatteluaan. Se on hyvin käytännöllistä, ihmisläheistä ja epäteoreettista. Wiklöf ei käytä uusinta tietotekniikkaa, puhelin riittää ja välttelee kokouksia viimeiseen asti. Hän ei hyväksy perintöveroa tai korkeita ylinopeussakkoja, mutta kertoo maksaneensa aina kaiken kiltisti ja tappelematta. Panaman papereista kysyneille Wiklöf toteaa, että jos sieltä löytyy hänen rahaansa, löytäjä saa pitää ne.

* * *

Kyynikko voi kuitata Wiklöfin muistelmat valkopesuna, johon ultrarikkaalla on varaa ja ehkä tarvettakin. Itse en sellaiseen usko ollenkaan. Wiklöfillä ei ole alemmuudentunteita, hänhän on onnistunut kaikessa, myös kostossaan Ålandsbankenille, joka aikanaan eväsi Wiklöfiltä pienen lainapyynnön. Muistelmista rakentuu kuva miehestä, joka on omalla rosoisella tavallaan hyvin tavallinen, vaikka on elänyt hyvin poikkeuksellisen elämän. Wiklöfillä on itsetuntoa olla oma itsensä hyvässä ja pahassa. Jälkimmäistä edustavat monet jääräpäisyydet, joille Wiklöf itsekin tuntuu hiukan ironisesti ilkkuvan, kuten päätökselleen lentää vain yksityiskoneilla, koska häntä ei kerran otettu myöhästymisen takia reittilennolle.

On helppo uskoa, että Anders Wiklöf voi olla bisnesasioissa ärsyttävä ja periaatteissaan raivostuttavan itsepäinen. Mutta sen vastapainona on aidosti kanssaihmisten hyvinvoinnista välittävä duunarikapitalisti, jonka mielestä yrityksen tärkein tavoite ei ole tuottaa voittoa, vaan varmistaa, että työntekijät saavat kohtuullisen palkan. Moni kollega varmaan kiroaa Wiklöfin kerettiläisiä ajatuksia, joita hän ei vaivaudu kietomaan pehmeisiin kääreisiin. Hän on kapitalisti, mutta vastuunsa tiedostava ja kantava kapitalisti. Se on niin harvinaista, että tekee mieli puhua suomalaisesta Don Quixotesta tai yksinäisestä äänestä korvessa. Wiklöf on myös tunnettu sponsori, joka ei kitsastele, kun asia on hänen mielestään tärkeä.

Anders Wiklöfin kaltaisesta asiallaan omistautuneesta on vaikea olla pitämättä. Jos kaikki kapitalistit olisivat hänen kaltaisiaan, systeemi voisi vaikka toimiakin. Mutta eivät tietenkään ole ja taitaa Wiklöf sen itsekin ymmärtää, kun välillä pauhaa lähetyssaarnaajan innolla. Hänelle on tärkeintä olla rehellinen itselleen ja näkemyksilleen. Kuvaavaa on tyly suhtautuminen testamentin tekemiseen ja eläkevuosista puhuvia kohtaan. Wiklöfillä ei ole mitään aikomusta lopettaa bisnesimperiuminsa johtamista saati kuolla pois kateellisia ärsyttämästä. Hän haluaa jatkaa työtään ahvenanmaalaisten hyväksi Suomessa ja maailmalla.



tiistai 17. joulukuuta 2019

MAGA capo vai Amerikan il Duce?

Washingtonissa asuva toimittaja Markus Tiittula on kirjoittanut pamfletin Yhdysvaltain ei-maltillisen oikeiston tilanteesta Donald Trumpin virkakauden kääntyessä kohti loppua ja muodollista syytettä virkarikoksista. Valkokaavuista punahattuihin (Into 2019) on pamfletti, vaikka nojaakin kirjallisiin lähteisiin ja omiin haastatteluihin. Tiittolalle Trump on pahis, ja kirjan tavoitteena on pohtia sitä, minkä tyyppinen pahis hän on. Tiittula pitää Yhdysvaltain demokraattisia rakennelmia vahvana esteenä, mutta ei pidä mahdottomana sitäkään vaihtoehtoa, että Trump käynnistää - tai antaa käynnistää - fasistisen vallankaappauksen tilanteessa, jossa uhkaa jäädä yhden kauden presidentiksi tai tulla tuomituksi vankilaan.

Tiittulan teksti on avoimen yksipuolista, puolustuksella ei ole juuri suunvuoroa. Kauhean analyyttiseksikään kirja ei muodostu, vaikka se otsikkoaan myöten pyrkii näkemään Trumpin hallinnossa jonkinlaisen jatkumon äärioikeiston muille muodoilla kuten Ku Klux Klanille. Lähinnä Tiittula vyöryttää sivu sivun jälkeen kuvauksia siitä, miten oikeisto on sekä radikalisoitunut että yhdistänyt voimansa palvontaa lähenevällä ryhmittymisellä Donald Trumpin kaoottisen, systemaattisesti valehtelevan, lakeja ja mediaa halveksivan hallinnon tueksi.

Vähänkin vasemmistolaisittain ajattelevalle Tiittulan kirja on masentavaa luettavaa, mutta toivon mukaan myös ns. maltillisen oikeiston puolella tunnetaan huolta niistä seurauksista, joita trumpistisella ajattelutavalla on ympäri maailmaa. Kysymyshän ei ole pelkästään populismista, joka on ikivanha politiikan ilmiö. Kysymys on populismin ja häikäilemättömän fasistisen vallantavoittelun liitosta, joka näyttää muuttaneen Yhdysvaltain poliittisen maiseman perusteellisesti vain muutamassa vuodessa. Tätä muutosta Tiittula kuvaa selkeästi ja ymmärrettävällä tavalla. Yhdysvalloissa asuvana kirjoittajan näkökulma on yksityiskohdissa tarkempi kuin täältä valtameren toiselta puolelta.

* * *

Kirjan pääosin vastaamatta jäävä ydinkysymys on, miten konservatiivisesta, mutta yleensä pragmaattisesta republikaanipuolueesta on muutamassa vuodessa tullut Trumpille typeryyteen asti uskollinen tukijoukko, josta ei nouse kuin satunnaisesti vaimea kriittinen ääni (varsinkin kun John McCain on nyt kuollut), vaikka presidentin käytös muuttuu koko ajan holtittomammaksi ja demokratiaa halveksivammaksi. Tiittula viittaa Trumpin taitavuuteen ja häikäilemättömyyteen, jollaiseen edes politiikan ammattilaiset eivät ole tottuneet. Trumpin rahoittajista Tiittula ei valitettavasti kerro mitään, ei myöskään maansisäisistä etnisistä liittolaisryhmistä, kuten juutalaislobbystä. Uskonnolliset tukijoukot kirja erittelee paremmin.

Tiittulalla ei tosiaankaan ole selitystä sille, miten ja miksi Trumpiin avoimen halveksivasti esivaaleissa suhtautunut puoluekoneisto on kääntänyt takkinsa oikein kunnolla ja tekee nyt kiltistä Trumpin haluamaa tukityötä. Yksi selitys on hävityissä välivaaleissa; puolue takertuu Trumpiin, ettei se menettäisi kongressin lisäksi myös senaattia ja presidentin virkaa (korkeimman oikeuden puolue on varmistanut epäeettisellä häikäilemättömyydellä jo aikaisemmin). Vähemmän todennäköinen selitys lähtee siitä, että oikeistossa olisi tapahtunut aito paradigman muutos eli radikalisoituminen Trumpin tyyliin.

Oma käsitykseni on, että Trumpin valintaa tukeneet yritykset ja miljardöörit ovat määränneet republikaanipuolueen tukemaan Trumpia edelleen. Kaikki puolueen edustajat senaatissa ja kongressissa ovat taloudellisesti sidottuja, vaikka eivät luontaisesti jakaisi Trumpin valtaan liittyviä poliittisia pyrkimyksiä. Tuloksena on demokraattien lakiesitysten torjumiseen keskittyvä rintama, joka ei edes yritä tehdä omaa politiikkaansa. Kun korkeimman oikeuden nimitykset ja rikkaimpien verohelpotukset on hoidettu, motiivia ongelmien ratkaisemiseen ei kerta kaikkiaan ole. Senaatin portinvartija Mitch McConnell on avoimesti ilmoittanut, ettei anna yhdenkään demokraattien lakiesityksen edetä senaatissa.

* * *

Tiittula pohdiskelee paljon sitä, merkitseekö Trumpin hallinto maan luisumista avoimesti fasistiseksi valtioksi. Trumpin ja Benito Mussolinin vertailu osoittaa yllättävänkin paljon samankaltaisuutta, vaikka Trumpilla itsellään ei selvästikään ole mitään poliittista agendaa, joka menisi ohi henkilökohtaiseen vaurastumiseen ja vallan lisäämisen yli tai ohi. Tiittula pitää mahdollisena, että vallan menettämisen pelko voi yllyttää yrittämään vallan kaappaamista perinteisiltä instituutioilta. Sokeasti tottelevan kannattajakunnan tuki Trumpilla jo on. Todennäköisesti myös poliisikunta tiukan tullen olisi Trumpin takana. Mutta vaikka Trump itse mahtailee armeijayhteyksillään, ei ole ollenkaan varmaa, että armeijan kaikki haarat asettuisivat poikkeustilanteessa Trumpin tueksi. Salaiset tiedusteluorganisaatiot ovat nekin melkoinen kysymysmerkki.

Itse näen Trumpin enemmän tyypillisenä mafian capona, häikäilemättömänä pullistelijana, joka kuitenkin on viime kädessä riippuvainen itsensä yläpuolella olevista näkymättömistä vallanpitäjistä. Trumpin ongelma on, että presidentin toimikausi on vain neljä vuotta ja kun toimikausi on ohi, sitä ollaan taas ihan tavallisia pulliaisia. Ainoa ratkaisu on toimikausi, joka ei koskaan pääty. Näinhän on myös mafiosoilla; sitä joko on luotettu ja vallassa omalla alueellaan, tai sitten on finito. Trump tietää, että ilman presidentin virkaa hänet tuomitaan vankilaan monista ei rikoksista.

Trumpin heikkous uskottavana fasistisen vallan kaappaajana ja diktaattorina on hänen hedonistinen persoonansa. Trump haluaa kyllä alaistensa pokkurointia, katteetonta ihailua ja imartelua, mutta tuskin hänellä on päättäväisyyttä ja keskittymiskykyä sitä hankkia ilman muodollista asemaa. Jos valitsijat tai rahoittajat vetävät tukensa pois, Trump on tyhjän päällä. Hänestä ei kerta kaikkiaan ole edes Il Duce Mussolinin kaltaiseksi tilapäädiktaattoriksi. Kaiken mahtailunsa keskellä Trump on itse asiassa varsin avuton; faktoista tietämätön, käytännössä lukutaidoton yhden valheita syytävän televisiokanavan seuraaja, joka suhtautuu alaisiinsa ja liittolaisiinsa mafiajohtajan tapaan. Mutta jos fasistiselle USA:lle tarvitaan näköisdiktaattoria, siihen virkaan Trump kyllä soveltuu.

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Fasismin houkutuksesta

Miksi niin monessa maailman maassa historiallisen fasismin henkiset perilliset ovat nousseet julkisuuteen ja saavat avointa tukea paitsi muodollisestikin äärioikeistolaisilta toimijoilta, myös fasismiyhteyden kiistäviltä kuten Donald Trumpilta tai Jussi Halla-aholta? Onko kyseessä oikeiston uusi strateginen linjaus vai taisteleeko uusfasismi perinteisen oikeiston kanssa vallasta? Jos katsoo Yhdysvaltoja ja Suomea, on lähes pakko todeta, että mistään taistelusta ei voi puhua, fasismi on omaksuttu työkalupakkiin myös aiemmin maltillisessa oikeistossa.

En itse usko, että Suomessa Perussuomalaisten gallup-kannatusluvut kertovat joka neljännen äänestysikäisen kannattavan fasismia. Mutta jotain houkutusta PS:n viestissä on, eikä siihen houkutukseen ole oikeutta suhtautua vähätellen. Oli vain muutamasta kymmenestä tuhannesta äänestä - tai muutamasta viikosta - kiinni, ettei Halla-ahosta tullut hallituksen muodostajaa. Tälläkin hetkellä meillä on ns. punamultahallitus vain niin kauan kun Keskustan päättäjät pelkäävät uusia vaaleja. Aatteellisestihan hallituksen ääripäät ovat varsin kaukana toisistaan.

Timo Soinin aikana PS flirttaili satunnaisesti uusnatsien ja fasististen liikkeiden kanssa, mutta puoluejohto oli selvästi kiusaantunut kuvista, joissa joku Olli Immonen tepastelee tunnettujen uusnatsien seurassa. Aina silloin tällöin Soini todisteli asiaa heittämällä puolueesta jonkun James Hirvisaaren kaltaisen ekstremistin. Halla-ahon puolueessa moiseen ei ole enää ollut tarvetta. Vaikka Halla-aho itse kertoo eronneensa Suomen Sisusta, puolueella ei ole enää mitään tarvetta hajurakoon "kansallismielisiin" ääriliikkeisiin päin. Syykin on selvä: ääriliikkeiden kannattajille vain Perussuomalaiset on riittävän fasistinen puolue.


* * *

Olen vuosien mittaan kiistellyt ihmisten kanssa siitä, onko Jussi Halla-ahoa syytä pitää nuivaksi tekeytyväksi pikkuhitleriksi, joka vain odottaa tilaisuuttaan. Halla-ahon tyylinä on ollut vetäytyä ylimielisesti sivuun ja jättää muut pohdiskelemaan. Tälläkin tyylillä on puolueen kannatus noussut huippulukemiin. Halla-ahon pakkomielteinen suhtautuminen islamiin ja maahanmuuttoon ei tietenkään estä häntä olemasta sisimmässään palavasieluinen fasisti. Mutta onko PS:n puheenjohtaja aidosti kiinnostunut vallasta vai pelkästään yksinvallasta? Kaikkea vastuuta Halla-aho ainakin kaihtaa, hän ei ota vastuuta edes omista sanomisistaan, puolueen ratkaisuista nyt puhumattakaan.

Itse arvelen, että Halla-ahoa ei kiinnosta ns. parlamentaarinen valta vähimmässäkään määrin. Sehän edellyttää yhteistyötä, neuvotteluja, kompromisseja ja ennen muuta joistakin omista tavoitteista tinkimistä. Sen sijaan Halla-aho olisi todennäköisesti hyvin kiinnostunut yksinvallasta eli tilanteesta, jossa voi ilman kompromisseja toteuttaa ideologisesti viritettyjä suunnitelmia ja "korjauksia". Suomessa tällaiseen asemaan pääseminen edellyttäisi yli 50 %:n vaalikannatusta ja sen lisäksi hyviä suhteita poliisiin, rajavartiolaitokseen ja armeijaan. Näitä suhteita Halla-aho tarvitsisi, koska hänellä ei ole Hitlerin SA-joukkojen kaltaista öykkäriarmeijaa. Soldiers of Odin herättää useimmissa suomalaisissa lähinnä ärtynyttä myötähäpeää. Pikaista muutosta tähän ei ole näköpiirissä.

Todennäköisesti Halla-ahon suunnitelmissa parlamentaarinen vastuu ja yhteistyö ovat epätoivottavia ilmiöitä. Yleensä valtaan ja vastuuseen pääseminen sulattaa ns. gallupkannatuksesta kaiken ylimääräinen ja jäljelle jäävät vain ideologisesti kovimmat kannattajat. Heitä on todennäköisesti edelleen niin vähän, ettei mikään fasistinen vallankaappaus ole mahdollinen. PS:n kannattajia nimittäin houkuttanee eniten lupaus ikävien ilmiöiden korjaamisesta tai poispyyhkimisestä, ei Suomen muuttuminen fasistiseksi.


* * *

Jos Halla-ahon gallupkannatus sikiää yleisen tyytymättömyyden lisäksi vahvan johtajan kaipuusta, mitä PS:lla on tarjota? Kun seuraa puolueen kansanedustajien julkisia möläytyksiä, voi kyllä nähdä kaikuja natsijohtajien typerimmistä maneereista. Mutta pystyisikö kukaan puolueessa olemaan vahva johtaja, joka ottaa myös vastuun päätöksistään? Itse en tällaista potentiaalia näe. Halla-aho on tyypillinen sivusta lankoja nykivä eminenssi, jonka kuivannuiva ja pilkallinen kirjoitustapa ei toimi puheessa ilman erinomaista ulosantia. Sitähän Halla-aholla ei tunnetusti ole edes sekatyömies Putkosen verran.

Kaipaako PS:n puolueväki fasistista johtajaa ja yksinvaltaa Suomeen? Luultavasti suurimmalle enemmistölle riittäisi, että maahanmuutto estetään, homot pidetään poissa televisiosta ja porukka saa jatkaa epäterveellisiä elämäntapojaan myös jatkossa. Suomessa aktiivisia kiihkoilijoita on aina ollut kourallinen ja vastapainona hitaita, laiskoja ja mukavuudenhaluisia arvokonservatiiveja ison voimistelusalillisen verran. Kyllä Halla-aho tajuaa, että kansallismielinen kiihkoilu ei ole erityisen suosittu urheilulaji hyvinvoivassa Suomessa.

Fasismin houkutuksen suurin uhka liittyy ympäröivän maailman epävarmuuden kasvuun. Miljoonat ympäristöpakolaiset voisivat suistaa hitaan suomalaisenkin antamaan valtuudet fyyrerille, joka lupaa pitää Suomen suomalaisena eli muusta maailmasta erillään olevana lintukotona. Vaikka lupaus on katteeton, on se ihana valhe karun todellisuuden rinnalla. Aivan kuten Boris Johnsonin brexit tai Trumpin MAGA-maailma. Yksinvaltaan pyrkivälle katteeton lupaus on turvallinen konsti. Jos siihen diktaattorin valtaan pääsee käsiksi, kukaan ei enää uskalla kysyä lupausten perään. Siksi peli täytyykin viheltää poikki ajoissa.



Tämä Hikipedian photoshopattu kuva Halla-ahosta natsiunivormussa on häijyä poliittista propagandaa. Lainaan sen tähän pelkästään blogin teeman takia. Itse en usko, että Halla-ahosta olisi ollut Hitleriksi, Göbbelsiksi tai Himmleriksi. Mutta onhan se mahdollista, että hän 1930-luvulla olisi kuitenkin ryhtynyt Saksan kansallissosialistisen puolueen innokkaaksi jäseneksi. Oikeanpuoleinen kuva näyttää Jussi Halla-ahon ilman photoshoppailua, tosin olen rajannut Päivi Tuovisen oivaa kuvaa tasapainon takia.

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Kolonialismi ei ole ohi

Dosentti Antti Kujala on tarttunut monitahoiseen haasteeseen kirjallaan Kivenmurskaajat : Kolonialismin historia (Atena 2019). Jos haluaa vastata alaotsikon lupaukseen, pitää käsitellä valtava määrä tapahtumia globaalista ja paikallisesta näkökulmasta, tehdä yhteenvetoa kolonialismin keskeisistä piirteistä ja taustatekijöistä sekä tietenkin arvioida kysymystä siitä, onko kolonialismi taakse jäänyt surullinen luku ihminen historiassa vai onko se vain muuttanut muotoaan.

Mielestäni Kujala on tehnyt kunnioitettavan määrän työtä ja kerännyt suomalaisille lukijoille mittavan tietopaketin kolonialismista ilmiönä ja käytännön tapahtumina. Tästä huolimatta Kivenmurskaajat on ongelmallinen julkaisu ainakin sille, joka odottaa tarkkaan punnittuja ja kiteytyneitä yhteenvetoja. Lähdeluettelo ja viitteet vievät yli 50 sivua, mutta en pitkään asiaa mietittyänikään oikein hahmota Kujalan sisäistä logiikkaa, joka on yhdistelmä maantieteellistä ja kronologista lähestymistapaa. Juuri minkäänlaista yleisestä yksityiseen tai toisin päin etenevää analyysiä en kyennyt kirjasta löytämään.

Ainakin tässä tapauksessa Antti Kujalan kyky popularisoida monimutkainen ilmiö viattomalle lukijalle ei vakuuta. Vaikka yksittäiset luvut, kappaleet ja lauseet todistavat aihepiirin laajasta tuntemuksesta ja myös itsenäisestä analyysistä, Kivenmurskaajat on enemmän akateeminen meriittitutkimus kuin tavalliselle historiasta ja yhteiskunnasta kiinnostuneelle lukijalle sopiva yhteenveto. Informaatiota on valtavasti, mutta esitystapa eli tapahtumien kronikointi nopeasti maasta ja ajasta toiseen hyppien on lukijalle epäkiitollinen. Jos kustannustoimittaja on yrittänyt tiivistää tekstiä tai lisätä sen hahmottumista, hirveän hyvin ei valitettavasti ole onnistuttu.

* * *

Kujalalle voi antaa kiitokset siitä, ettei hän edes yritä silotella kolonialismin raadollista perusmotivaatiota eli siirtomaan asukkaiden ja luonnonvarojen hyödyntämistä emämaan toimijoiden parhaaksi. Kujala näkee selkeästi kolonialismin ja nousevan kapitalismin yhteyden, vaikkei sitä käsitteellisesti korostakaan. Kirjoittaja ei myöskään peittele sitä näkemystään, että kolonialismi on tarkoittanut aina ja kaikkialla alkuperäisväestön brutaalia kohtelua, aktiivista rasismia ja pahimmillaan kansanmurhaksi tulkittavaa väkivaltaa. Kujala kuitenkin edellyttää lukijan jo valmiiksi tuntevan kapitalismin historiaa ja vaiheita Euroopan maissa, joten yhteys voi jäädä hiukan abstraktille tasolle. Lakonisesti Kujala kyllä noteeraa, kuinka sen ja sen siirtomaan nettovaikutus emämaan taloudelle oli milloin hyvin plussalla, milloin suorastaan miinuksella. Tätä kapitalismianalyysiä olisi ollut hyvä syventää, koska se eri kolonialistimaiden kohdalla ilmeni hiukan eri tavoin.

Kujala on rajannut kirjansa käsittelemään lähinnä Euroopan maiden ja Japanin siirtomaavalloituksia. Yhdysvallat ja Venäjä/Neuvostoliitto on jätetty pääosin käsittelemättä, koska kirjoittaja ei pidä kumpaakaan aitona siirtomaavaltana. Venäjän laajentuminen kohdistui vain raja-alueisiin ja Yhdysvaltojen myöhäinen mukaantulo ja menetelmien erilaisuus tekevät siitä varsin erilaisen isännän kuin perinteisistä Euroopan maista. Ehkä hiukan väkisin Kujala on halunnut muistuttaa suomalaisia siitä, että vaikka Suomi ei ole koskaan omistanut siirtomaita, suomalaisia on ollut muiden maiden palveluksessa siirtomaita alistamassa. Sitä ainoaa todellista tilannetta, jolloin Suomi oli hankkimassa itselleen siirtomaata eli jatkosotaa, Kujala ei ole määritellyt kirjansa aihepiiriin kuuluvaksi.

Kujalan perusteellinen ja paikoitellen suorastaan puuduttava faktojen latelu muistuttaa lukijaa siitä, että vaikka kaikilla kolonialismiin ryhtyneillä valtioilla on paljon yhteisiä taka-ajatuksia, menetelmiä ja tavoitteita, käytännön tasolla toimintatavat olivat yllättävänkin erilaisia. Ei niin, etteikö alkuperäisväestöön olisi aina ja kaikkialla suhtauduttu brutaalilla ylimielisyydellä, vaan niin, että osaa kiinnosti ensi sijassa taloudellinen hyödyntäminen, toisia myös imperialistinen kansallisen vallan levittäminen maapallon eri osiin. Espanjalaiset halusivat kiihkeästi pakkokäännyttää alistamansa kansat roomalaiskatoliseen uskoon, brittejä uskonto ei kiinnostanut vähäisessäkään määrin. Pahuuden toteuttamiseen oli monia tapoja.

* * *

Kujala ei suoraan vastaa kysymykseen siitä, onko kolonialismi mennyttä historiaa vai jatkuuko se edelleen. Rivien välistä ja hiukan itse tekstistäkin voi silti päätellä, että tutkijana Kujala ei näe perusteita ajatella, että siirtomaaisännät olisivat irrottaneet otteensa entisistä omistuksistaan. Vaikka siirtomaat ovat muodollisesti itsenäistyneet, varsinkin Ranska on hyvin herkästi lähettänyt sotilasjoukkojaan Afrikkaan "palauttamaan järjestystä". Kujala myös muistuttaa siitä, ettei kansainvälinen kauppa ja rahoitusmaailma vieläkään kohtele entisiä siirtomaita reilusti vaan reilun kapitalistisen itsekkäästi. Rasismi - joka valkoisen ylivallan muodossa on aina ollut kolonialismin ytimessä - on edelleen voimissaan ja usein hyvin huonosti peiteltyä. Orjakauppakaan ei ole kadonnut, vaan se on muuttanut muotoaan.

"Kolonialismin jättämä perintö on osasyynä monien kolmannen maailman maiden talouskehitykseen ja niissä raivoaviin sotiin." (s. 452) Valitettavasti Kujala ei ole tämänkaltaisia kiteytyksiään avannut kunnon analyyseiksi, ei tässäkään. Vaikka siirtomaavallan perinnössä on jotain pieniä myönteisiäkin elementtejä, pääosin se on ollut tuhoisaa ja on sitä edelleen. Afrikan valtiolliset rajat ja väkivalloin pakotettu "päällikkövaltainen" hallintomalli estävät edelleen maanosan luonnollista kehitystä. Latinalaisen Amerikan maanomistusolot ovat edelleen pääosin siinä tilassa, jonka kolonialismi synnytti. Näennäinen valtiollinen itsenäisyys on ani harvoin merkinnyt aitoa itsenäisyyttä ja tasa-arvoista roolia kansainvälisessä kaupassa ja politiikassa.

Kolonialismin ja kapitalismin yhteen kietoutunutta historiaa ei Suomessa tunneta alkuunkaan riittävän hyvin (en itsekään, tiedän sen mainiosti). Kujalan kirja on tervetullut lisä harvalukuiseen suomenkieliseen joukkoon, mutta sitä ei pidä ajatella viimeisenä sanana tästä aiheesta. Itse kaipaisin sekä brittiläisen että espanjalaisen kolonialismin modernia erityistutkimusta, joka lähtisi liikkeelle yhteiskunnallisesta talouden ja vallan analyysistä. Kolonialismin historian synkeät yksityiskohdat on syytä pitää mielessä, mutta niistä ei aina nouse esiin tärkein opetus: alistamisen ja riistämisen keinovalikoima on laaja eikä valtiollinen itsenäistyminen välttämättä ole kuin mahdollisuuden alku.