Näpit irti luonnosta!

Jostain syystä sain Riikka Kaihovaaran kirjan Villi ihminen (Atena 2019) luetuksi vasta nyt. Onneksi kirjan teemat eivät vanhene yhtä nopeasti kuin muoti-ilmiöt. Mutta kirja on kirjoitettu ennen maailmanlaajuista koronapandemiaa ja kaikkea siitä seurannutta. En tiedä, olisiko Kaihovaaran viesti siitä miksikään muuttunut. Luultavasti ei. Mutta ainakin näkökulmiin se olisi jotenkin vaikuttanut. Kaihovaara kirjoittaa selkeästi argumentoidusti, kuten kokeneelta toimittajalta voi odottaa. Tekstissä on myös jokseenkin vimmainen taustaääni, joka heijastanee kirjoittajan ei-ammatillista suhtautumista asiaan. Se ääni on kärsimätön, oikukas, jopa ”villi”, jos tätä avainsanaa nyt uskaltaa käyttää. Myönnän avoimesti, että luin mieluummin sitä argumentoivaa Kaihovaaraa. Enimmäkseen nyökytellen, myötäillen ja arvellen ymmärtäväni, mitä kirjoittaja ajaa takaa. Paikoitellen olin eri mieltä, tartuin yksittäisiin lillukanvarsiin ja vähän isompiinkin.

Kaihovaaran ajattelua kuvannee parhaiten hänen itsensäkin toistuvasti mainitsema syväekologinen maailmankatsomus. Jaan monet syväekologian keskeiset ideat ja kärjistän asian otsikon vaatimukseen ”näpit irti luonnosta!” eli mitä vähemmän ihminen vaikuttaa Maan elämänkehään, sitä parempi. Sen sijaan Kaihovaaran villiyden käsitettä en pysty ihan ymmärtämään. En osaa nähdä sitä minään itseisarvona, ”hyvän” syväekologisen ihmisen mallina. Mutta en tunne myöskään tarvetta polemisoida vastaan, jos joku tällaista tuntemusta kaipaa, etsii ja toivoo löytävänsä. Itse ajattelen, että villeys Kaihovaaran tarkoittamassa mielessä on romanttinen ajatus, jollaiseen on varaa hyvin harvoilla Maan asukkailla. Mutta toisaalta en usko, että villeyden tavoittelusta on mitään haittaakaan.

Kaihovaara nostaa esiin lukuisia ajattelijoita, joita siteeraamalla hän pyrkii havainnollistamaan syväekologisen ajattelun historiaa ja yksityiskohtia. Ehkä yllättäen syväekologian ”isänä” pidetty Arne Næss vain vilahtaa, enemmän äänessä ja esillä ovat Henry David Thoreau, Tere Vadén, Yrjö Haila ja ennen muuta Gary Snyder, jota Kaihovaara tuntuu arvostavan eniten. Jostain syystä on kustantaja päättänyt määritellä Villin ihmisen kaunokirjalliseksi teokseksi. Vaikka tekstissä monin paikoin onkin kaunokirjallista ilmaisua, pidän määritelmää yksiselitteisesti vääränä. Villi ihminen ovat vahvasti tietopuolinen esseekokoelma. Sen sijoittaminen kaunokirjallisuuteen olisi luokitusvirhe, joka heikentää tekstin todistusvoimaa.

* * *

Runsaan nyökyttelyn lisäksi Kaihovaaran kirja sisältää kohtia, joissa omat ihokarvani alkoivat törröttää. Seuraavat esimerkit eivät ole varsinaisia moitteita, vaan kiinnittävät huomiota siihen, miten kirjoittaja suhtautuu erilaisiin asioihin. ”Evoluutio on aina elämää säilyttävää ja siinä mielessä tarkoituksenmukaista.” (s. 34) ”Ehkä evoluutio on havainnut virheen järjestelmässä.” (s. 186) Vaikka Kaihovaara toisaalla toteaa, ettei evoluutiolla ole ”ohjelmaa”, sitaatit kertovat jossain määrin ei-biologisesta evoluutionäkemyksestä. Eihän evoluutio tähtää mihinkään, se on vain nimitys mekanismille, joka tuottaa eliöihin muuntelua, joka puolestaan vaikuttaa siihen, miten hyvin eliöt sopeutuvat muuttuneisiin olosuhteisiin. Ajatus evoluutiosta jonkin järjestelmän ”valvojana” on minusta suorastaan lapsellinen, vaikka ei tässä ehkä tarkoitettu kirjaimellisesti otettavaksi.

Kaihovaara kuvaa itseään ateistiksi tai vähintäänkin agnostikoksi, mutta toisaalta hänen elämässään ”on aina ollut uskonnon mentävä aukko.” (s. 162) On kai selvää, ettei ihminen ole ateisti, jos puhuu vakavasti uskonnon mentävästä aukosta. Kirjan perusteella vaikuttaa selvältä, että Kaihovaaralla on luonnonmystiikkaan taipuvainen puolensa, joka on synnyttänyt ajoittain tekstiä, jota itse luen hiukan vaivaantuneena. Puhe luonnon ”pyhyydestä” (s. 164-167) kuulostaa moniin muihin kirjan teksteihin verrattuna heppoiselta new age -tyyppiseltä ajattelulta. En tällä tarkoita, etteikö Kaihovaara kaikin mokomin saa olla luontomystikko, mutta hänen pyhyys-puheensa ei tunnu painavalta, punnitulta ja kestävältä. Itselleni ainakin riittää mainiosti luonnon kunnioittaminen, sen itseisarvon myöntäminen. Olemme osa luontoa ilman mitään pyhyyskerrostumiakin.

Kaihovaara kritisoi antroposeenin käsitettä mielenkiintoisesti ja perustellusti. Samassa yhteydessä hän paljastaa itselleni läheisen ei-romanttisen suhtautumisen elolliselle tuhoisaan ”maailmanloppuun”. Antroposeeni – jos se on ylipäätään todellisuutta vastaava päätelmä – on niin lyhyt hetki Maan elollisen elämän historiassa, että on perin ennenaikaista väittää, että sillä olisi niitä tai näitä vaikutuksia. On kiistatonta, että ihmisen vaikutus maapallolla on globaali. Mikään elonkehän elementti ei ole turvassa ihmisen tuhoisalta hyväksikäytöltä, anteeksiantamattomalta piittaamattomuudelta ja törkeältä huolimattomuudelta. Silti olen samaa mieltä kuin Kaihovaara siinä, ettei meillä ole kykyä tuhota Maan elokehää, vaikka voimme sitä vaurioittaa pahasti. Elämää on ollut ennen ihmistä ja sitä tulee olemaan senkin jälkeen, kun ihminen lajina on tuhoutunut. Luonto ei kaipaa suojeluamme. Me ihmiset itse sitä kaipaamme, kipeästi.

* * *

Kaihovaara kirjoittaa (s. 180), että ”Luonto ei tunne eikä noudata lakeja.” No, ei tietenkään ihmisen kirjoittamia lakeja, mutta kyllä kaikki luonnossa palautuu fysiikan lakeihin ja alkeishiukkasten armottomaan peliin, jossa elollinen joutuu sopeutumaan fyysisiin ja kemiallisiin olosuhteisiin. Eikä tässä kannata vedota kvanttifysiikkaan ja sen sattumanvaraisiin piirteisiin (eikä Kaihovaara niin teekään). Se mitä tapahtuu kvanttitasolla, myös jää kvanttitasolle. Makromaailmassa noudatetaan tiukasti fysiikan lakeja, tai jos asia halutaan ilmaista ilman lakiterminologiaa, noudatetaan tiukasti niitä reunaehtoja, joita fysiikka luonnolle asettaa. Ajatus siitä, että luonto olisi jotenkin ”villi” myös suhteessa fysiikan perusteisiin, on joko tietämättömyyttä tai höttöistä romantisointia. Luonnon monimuotoisuus ei johdu sääntöjen puutteesta vaan siitä, että fysiikan lait eivät riipu elämästä vaan toisinpäin.

Ehkä hiukan yllättäen Kaihovaara ei pohdi laajemmin elollisen luonnon ja teknologian suhdetta, vaikka juuri se on tehnyt ihmisestä niin tehokkaan muun luonnon piinaajan. ”En kuitenkaan näe mitään syytä, miksi juuri teknologia olisi se osa ihmisyyttä, joka säilyy ja jatkuu katastrofinkin jälkeen.” (s. 216) Olemme tottuneet ajattelemaan, että vain elollinen, monimutkainen rakennelma eli ihminen kykenee tietoiseen, abstraktiin ajatteluun. Vaikka alkaa näyttää siltä, että monet muutkin eläimet pystyvät hyvin ”inhimillisiin” suorituksiin, kiista tekoälystä eli ei-elollisesta älystä ja tietoisuudesta on kaukana ratkaisusta. Olisi ollut kiintoisaa lukea Kaihovaaran näkemyksiä mm. siitä, onko ihmisen tasolle tai jopa ohi yltävä tekoäly osa Maan luontoa vain jokin siitä erillinen, irrallinen tekijä. Itse olen miettinyt asiaa paljon, koska pidän mahdollisena (todennäköisyyteen en osaa ottaa kantaa) sellaista superälyä, joka rakentuu elottomien koneiden laskentatehon varaan.

Kaihovaaran ”villi ihminen” lienee mahdollinen vain, jos ihmiskunnan koko pienenee kymmenesosaan tai vähempään nykyisestä. Keräilyyn, kalastukseen ja metsästykseen perustuva elämä ei ole rajallisella planeetalla mahdollista kymmenille miljardeille ihmisille. Iso kysymys – johon Kaihovaara ei ymmärrettävästi ota kantaa – onkin se, onko mitään muuta tapaa pitää ihmisen näpit irti luonnosta eli jättää se mahdollisimman suuressa määrin rauhaan. Politiikkaan Kaihovaara ei koske, hänelle ihmisen ”villiintyminen” on yksilön prosessi. Itse ajattelen, että ilman ihmisen itsetuhoisia ratkaisuja heikentäviä poliittisia päätöksiä yksilölliset ratkaisut jäävät juuri siksi, mitä ne ovat eli yksilöllisiksi ratkaisuiksi ilman sen suurempaa vaikutusta mihinkään. Itse ajattelen, että ihminen on pakotettava toimiin, joilla lyhytnäköinen hedonismi muuttuu kestäväksi kohtuullisuudeksi. Valistuneet yksilöt eivät globaalia ongelmaa ratkaise, tarvitaan laajempaa yksimielisyyttä siitä, mikä on välttämätöntä tehdä.

Metsät ja puut ovat tärkeimpiä

Dendrologian Seuran julkaisema Vihreät jättiläiset : Suomen suurimmat puut (Metsäkustannus 2021) on hyvin kaksijakoinen kirja. Jos ei ajattele sen otsikointia, kädessä on hienosti puuvartisten kasvien kiehtovaan maailmaan johdatteleva opas, jonka jälkeen ei kukaan enää ajattele, että niitä puulajeja, mitä niitä nyt oli, viidestä kymmeneen. Lajien paljous yllättää sellaisenkin, joka suhtautuu dendrologiaan myötämielisesti olematta mitenkään asiantunteva. Erittäin mielenkiintoista on myös oppia uutta puiden keskinäisistä suhteista ja joskus hyvin harhaanjohtavista nimistä. "Valesypressi" on todellisuudessa ihan aito sypressi, mutta erotukseksi "aitosypressistä" on tähän outoon ratkaisuun päädytty. Toisaalta ainakin kaikkien helsinkiläisten tuntema hevoskastanja ei ole oikeasti kastanja, eivätkä sen kastanjamaisia pähkinöitä tiettävästi hevonenkaan pysty hyödyntämään.

Kirjan luettelemista suvuista huomattava osa on sellaisia, joista en ole koskaan kuullut puhuttavankaan, vaikka kirjaan on otettu mukaan vain ne lajit, joista kasvaa ainakin yksi tunnettu yksilö Suomessa. Käsi ylös (etänä), jos kaikki seuraavat puusuvut ovat sinulle tuttuja jo ennestään: lapapihlajat, keltikset, katsurat, lakkipuut, sorvarinpensaat, haprapaatsamat, neidonhiuspuut, sahapihlajat, tulppaanipuut, maakkiat, kiinanpunapuut, humalapyökit, korkkipuut, siipipähkinät, epolettipuut, varjostinkuuset, pagodipuut ja hibatuijat. Ja nämä olivat vasta sukujen nimiä. Niiden sisältämien lajien määrä on moninkertainen, vaikka tähän kirjaan monesta suvusta onkin päässyt vain jokin edustaja. Lyhyesti: tällaisen tietoannoksen äärellä kuvitelmat omasta tietämisestä saavat nopeasti arvoisensa lopun.

Kirja kertoo lajeista perustietoja, mutta kirjan informaation painopiste on Suomessa kasvavien lajiyksilöiden häkellyttävän tarkka listaaminen ja kuvailu. Kaiken tämän tiedon kokoaminen, jonka ensimmäiset tulokset julkaistiin jo 1995 samalla otsikolla, on ollut valtava fyysinen urakka, mutta ennen muuta kulttuuriteko. Sillä jostain syystä meitä kiehtovat sellaiset sinänsä merkityksettömät asiat kuten jättiyksilöiden pituus, paksuus ja kuutiomäärä. Olen itse pari kertaa elämässä törmännyt paikalliseen kiivailuun siitä, onko se pitäjän korkein kuusi tai mänty tilan X vai Y pihalla. Jostain syystä meitä ihmisiä ilahduttaa tavattomasti, että Suomen suuri jonkin puulajin yksilö kasvaa juuri omalla pihalla tai ainakin lähistöllä - tai ainakin omassa kunnassa. Minusta jättipuihin liittyvä sinänsä huvittava kilpailu on pohjimmiltaan tervehenkistä kotiseutuylpeyden lämpimänä pitoa.

* * *

Palaan alussa mainitsemaani kaksijakoisuuteen. On vaikea kiistää, etteikö kirjasta löytäisi tarkkaa informaatiota Suomen suurimmista puista. Se tieto on siellä ja vielä täsmällisemmin karttapohjaisissa liitteissä, joiden avulla sitkeä etsijä voi päästä näitä ihmeitä myös näkemään omin silmin. Mutta sille, joka odottaa otsikon perusteella näyttävää kuvateosta Suomen komeimmista puuyksilöistä, kirja tuottanee jonkinasteisen pettymyksen (näin kävi itselleni). Tiedän valokuvausta harrastaneena, miten sadistisen vaikeata on saada isoa puuta kuvattua niin, että edes jotain sen koko mahtavuudesta tulisi talteen. Yleensä lopputulos on täydellinen pettymys ja vain osakuvat oksista ja vastaavista onnistuvat. Tähän kirjaan on kyllä koottu paljon kuvia, mutta ei otsikon vihjaamalla logiikalla. Osa kuvista on saanut koko B5-kokoisen julkaisun tarjoaman tilan, useimmat paljon vähemmän. Mukana on myös kuvia, joiden informaatio- ja esteettistä visuaalista arvoa on vaikea löytää.

Tekijät ovat tietenkin olleet pahassa valintatilanteessa. Aitoa kuvateosta isommassa formaatissa ei ole ehkä ollut varaa tehdä. Ehkä ei ole myöskään haluttua alistaa tekstiä liikaa kuville, koska kirjan pohjimmainen anti on juuri tekstissä, ei kuvissa. Tai sitten tekijöiden arvomaailmasta katsoen mikä tahansa kuva isosta puusta on surkea imitaatio todellisuudesta, joten sitä ei kannata edistää. Olen periaatteessa itse tällä kolmannella kannalla. Toki maailmalla on otettu myös hienoja puukuvia. Mutta useimmiten ne ovat jossain kuivalla aavikolla ilman häiritseviä sivuelementtejä seisovia ikuisia dokumentteja, enemmän patsaita kuin metsän puita. Puitten oma elämähän on enemmän yhteisön eli metsän kuin yksilön suoritusta, johon ihminen kiinnittää huomionsa. Niin tai näin, tämä kirja ei ole kuvateos Suomen vihreistä jättiläisistä. 

Minun makuuni kirja on taitettu turhan ahtaasti ja kaksipalstaisuus näinkin pienessä formaatissa tuntuu liioittelulta. Kun kirja on painettu kauttaaltaan nelivärisenä, olisi pientä lukemista ja hahmottamista helpottavaa väriä voinut toivoa myös tekstilohkoihin. Ne ovat nyt harmaiden laatikoiden rytmittämää erämaata, joka kieltämättä vähän uuvuttaa lukijaa. Mutta nämä huomiot eivät vähennä kirjan arvoa, jonka erityisesti liitteet kruunaavat, kun karttojen avulla konkreettisesti näytetään, missä niitä ihmepuita kasvaa. Voidaan tietysti pohtia sitä, onko puiden kilpaurheilulla mitään tieteellistä tai edes pedagogista arvoa. Minusta ei, ainoa arvo on viihteellinen. Sitä, onko joku puu 33,4 metriä ja toinen vain 33,0 metriä korkea, ei kuitenkaan ihmisen aisteilla pysty hahmottamaan sen paremmin kuin maailman korkeimpia vuorenhuippuja. Sen sijaan puitten paksuus on ihmisläheinen luku, koska voimme tutkia itse, kuinka monen ihmisen syliväli tarvitaan ympäröimään ikivanha tammi.

* * *

Kirjoitin tämän tekstin, koska haluan nostaa esiin Dendrologian Seuran työtä ja koska rakastan puita ja metsiä, en ole ihan varma, kummassa järjestyksessä enemmän. Ihailen puita eliöinä, niiden valtavan monimutkaista ja hienostunutta tapaa elää hitaasti ja pitkään vaihtuvissa olosuhteissa. Näistä eliöistä koostuva metsä on minulle kaiken elollisen symboli ja säilymisen ehto. Tiedän, että ilman metsiäkin elämää esiintyy. Mutta se ei ole sellaista elämää, joka minua virvoittaisi. Metsää ei tarvitse olla kaikkialla, hienoja ovat myös metsän, kallion ja veden kohtauspisteet. Pientä kalliopohjaista vanhojen mäntyjen täyttämää saarta tai niemenkärkeä kirkkaassa vedessä viehättävämpää yhdistelmää en osaa kuvitella. Tiedän hyvin, että se viehättää lukemattomia muitakin nykyihmisiä. Muinaisille ihmisille hiekkaranta oli parempi, koska siihen sai saviastian tukevasti pystyyn.

Ihminen hyödyntää Maan puuvarantoa sekä häikäilemättömästi että lyhytnäköisesti. Metsää verottavien oma kelomökki ei tietenkään koskaan sijaitse tyhjäksi hakatulla kuviolla, jonka takia moni ei tunne edes vähäistä huonoa omaatuntoa. Vaikka meillä ei olisi nykyistä ilmaston jyrkkää lämpenemisprosessia, metsiin pitäisi mielestäni suhtautua aivan toisin kuin nykyään suhtaudutaan. Metsänkaatajan pitäisi aina anoa lupaa, perustella tarpeensa riittävän hyvin eikä saada lupaa pelkästään siksi, että haluaa muuttaa metsän rahaksi. Sillä ei kukaan oikeasti voi omistaa metsää ja sen puita. Sellaisen kuvittelu on härskiä itsekkyyttä, jonka ihminen on kehittänyt pitkälle. Kaikkien metsien pitäisi olla yhteisessä omistuksessa, poikkeuksetta. Ei ole mitään kestävää perustelua vaatia, että metsät ovat vain joidenkin omistuksessa. Kaiken sen omistuksen takana on omavaltainen ryöväys, joskus kruunun luvalla, joskus ei. Kukaan ei synny metsänomistajaksi, siihen hakeudutaan kieroudella tai silkalla rahalla.

Oma näkökulmani ei ole varsinaisesti dendrologinen, koska suhtaudun kaikkiin puulajeihin sinänsä isolla halauksella. En pidä pimeistä ja tiheistä kuusikoista, mielimetsäni on avara, vanha männikkö, jossa näkee puut, metsän ja kaiken sen takanakin olevan. Mutta kaikilla puilla on oma arvonsa, minulle käsite "roskapuu" on täysin käsittämätön. Laajemmin runolliseksi ryhtymättä kirjaan tähän loppuun erään mieleen vahvasti jääneen metsä- ja puuelämyksen. Oli lämmin kesäpäivä Sotkamon Hiukan harjulla, ei siinä turistipäädyssä vaan toisessa. Rantatörmä on vahvasti kulunut, mutta männyt juurtuvat heti kun vain pystyvät. Menin niin lähelle törmää kuin uskalsin ja yhtäkkiä koko ilman täytti alhaalta nouseva männyn eteeristen yhdisteiden täyttämä lämmin virtaus. Se oli huumaava, suoraan mielihyväkeskukseen iskenyt kokemus. Seisoin siinä mäntyjen keskellä ties kuinka kauan hengittäen sitä virtausta, jonka koin mäntyjen lahjaksi meille ei-männyille. Se oli tietysti fysiikkaa, mutta eliöiden hienovaraista, omaperäistä fysiikkaa, jota ilman emme pärjää.

Kuvan jättiläinen kasvaa Vantaanjoen vartta seurailevan kävely- ja pyöräilyreitin varrella Toivolanpuistossa. Se on kaunis kaikkina vuodenaikoina, mutta tietysti vain kesällä sen valtavalle alueelle ulottuva vihreä kruunu on hahmotettavissa.

Aurinkokuningattaren iranilaiset kirjeet

Pidin tavattomasti Silvia Hosseinin esseekokoelmasta Pölyn ylistys (Savukeidas 2018),  joten tartuin kiinnostuneena uutuuteen Tie, totuus ja kuolema (Gummerus 2021). Vaikka monet elementit ovat tallella, yhtä monet asiat ovat lukijan näkökulmasta muuttuneet. Ennallaan on Hosseinin rehellinen ja rohkea ääni, josta ei kuulla minkäänlainen laskelmointi tai teatraalisuuden tavoittelu. Ennallaan on myös kirjoittajan uskallus olla eri mieltä kenen tahansa kanssa, samoin kyky käyttää kieltä luontevana viestin kantana riippumatta siitä, onko aiheena Jack Kerouacin matka vai peräsuolivaivojen helvetti. Itse koen tämän kokoelman kirjoitusteknisesti isompiskaalaisena kuin ensimmäisen. Osa teksteistä on lähempänä runoutta kuin esseistiikkaa (Kuka minä olen?). Myönteisesti Hosseini yllättää tiukalla pääoma-analyysillä, jonka taustana on Jane Austenin romaani Pride and Prejudice (1813), jota edelleen luetaan ja ennen kaikkea mainostetaan ennen muuta vain romanttisena tarinana.

Vaikka voin älyllisesti lukea Hosseinin matkustamiseen liittyviä ajatuksia mielenkiinnolla, ne eivät ulotu tuntemuksiini siitä yksinkertaisesta syystä, että minulta puuttuu kokonaan tuo halu tai tarve matkustaa, lähteä ja olla poissa. Asia näyttäisi olevan jotenkin perinnöllistäkin laatua: isäni oli matkalla koko elämänsä. Hänelle elämän huippuhetkiä näyttivät olevan juuri lähdöt. Hän sai matkustaa valitsemiensa työtehtävien ansiosta (sotilasasiamiehenä Lontoossa ja Varsovassa, Palloliiton pääsihteerinä ja eläkeläisenä UEFA:n toimitsija), mutta pienessäkin mittakaavassa hän pitkästyi nopeasti. Kun olimme ajaneet puolentoista tunnin matkan Lohjansaaressa olleelle mökille, ei mennyt kauaakaan, kun hän jo istui taas ratin takana tööttäämässä meille, jotka olisimme mielellään viettäneet rauhallisen sunnuntai luonnon helmassa. Kolmesta sisarestani yksi on selvästi perinyt tämän reissuluonteen, me muut emme.

Hosseinin painiskelua lentomatkailun aiheuttaman älyllisen häpeän ja matkalla olemisen nautinnon välillä on mielenkiintoista lukea. Kirjoittaja pohtii myös kiinnostavasti sitä, miten mahdotonta matkaa on tallentaa millään tavalla. Kun elämys on ohi, sen jättämä kirkas kuvio mielessämme alkaa hapertua reunoistaan. Kun matka lopulta päätyy takaisin kotiin, jotkut elämykset tuntuvat jo lähes epäilyttäviltä, suuntaan tai toiseen. Hosseinilla on ilmeisesti hyvä muisti, mutta hän ymmärtää, ettei se ole sama asia kuin itse kokemus. Tämä pohdinta koskee sitä paitsi muutakin kuin matkaelämää. Varsinkin visuaaliset elämykset voivat olla tavattoman vahvoja, mutta silti ne kaikki haalistuvat, eikä siinä riitä hyvälaatuinen valokuvakaan. Sellainen mielemme on.

* * *

Ehkä hiukan yllättäen pidin eniten Iranilaisista kirjeistä, joita Hosseini kirjoitti rakastetulleen Tampereelle kesällä 2019. Ne ovat muodollisesti perinteisiä havaintoja silmin ja aistein, joille kohdemaa on jotenkin tuttu, mutta ei kirjeiden lukijalle. Yksi kiinnostava taso on täysin yleinen: on etuoikeus voida lukea iranilaissyntyisen kirjailijan kuvauksia maastaan, joka on kansainvälisen politiikan takia äärimmäisen propagandan, vihapuheen ja suoranaisten valheiden verhon takana kaikille meille suomalaisille. Hosseini ei karta puhumasta teokratiasta ja demokratiavajeesta, mutta antaa voimakkaasti ymmärtää, ettei ahdasmielinen pappisvalta millään tavalla edusta tavallisten iranilaisten, ainakaan kaupunkilaisten näkemyksiä elämästä ja uskonnosta.

On viehättävää lukea yksityiskohtiin menevää teksti iranilaisten ruokailu- ja huumorikulttuurista. "Aamiainen ei ole Iranissa päivän tärkein ateria. Jokainen ateria on." (s. 139) Niiden kauttahan ihmisten globaali samankaltaisuus on helpointa tajuta. Kaikki iranilaisessa kulttuurissa ei välttämättä heti houkuttele jäyhää suomalaista, mutta tapa, jolla Hosseini kuvailee tätinsä ja isoäitinsä touhuja, herättää voimakasta myötätuntoa ja viihtyisän turvallista oloa.  "Eniten pidän siitä, kun isoäiti tanssii länsi-iranilaisen luri-kansan tyyliin. Hänen liikkeensä ovat hallittuja ja sensuelleja, ja näyttää ihan siltä, kuin kumaraisen, ryppyisen ruumiin sisällä asuisi vielä flirttaileva nuori nainen. Tosin välillä isoäiti pelleilee tanssiessaan, nostelee roikkuvia tissejään musiikin tahtiin ja kikattaa." (s. 149)

Iranin-kuvausten edellä oleva luku Kuka minä olen? on niin modernistisesti rakennettu, etten saanut siitä kiinni kuin hetkittäin. Syy on todenäköisesti enemmän minussa kuin kirjoittajassa. Sen sijaan luin mielenkiinnolla, kuinka Hosseini analysoi Kerouacin autofiktiivistä romaania On The Road (1957) mies- naispuheen tai feministisyyden näkökulmista. Hosseini on erityisesti kiinnostunut romaanin alkuperäisestä, yhdelle paperikäärölle kirjoitetusta versiosta, joka uskallettiin julkaista Yhdysvalloissa vasta vuonna 2007. Kuten yleensäkin, alkuperäisversion rujompi kuin julkisiin kirjakauppoihin ja kirjastoihin tarkoitettu kaupallinen versio. Kerouacin rinnalle ja modernin feministisen ajattelun edustajaksi Hosseini nostaa Saara Turusen palkitun näytelmän Meduusan huone, jota kirjoittaja pitää älyllisesti laiskana ja populistisena (s. 83). Yleisellä tasolla Hosseini on armoton: "

"Minua ihmetyttää monien feministiksi itseään kutsuvien ehdoton usko ideologiansa iankaikkiseen oikeellisuuteen. Ikään kuin historia tuntisi yhtäkään ismiä,. joka olisi kestänyt aikaansa pidemmälle. / Siksi en halua olla feministi, vaan ihminen, joka käyttää feministisiä työkaluja. Hyödynnän feminismiä ajattelussani, teksteissäni ja elämässäni - kuten hyödynnän humanismia, biosentrismiä, ateismia, eksistentialismia, intellektualismia, optimismia ja perfektionismia." (s. 87)

* * *

Silvia Hosseini kirjoittaa myös Sisiliasta, ei pelkästään sitruunan takia, mutta siksikin. Hosseini muistuttaa varsinkin nykymaailmassa mielellään unohdetun tosiasian, että Euroopan nousu keskiajan melkoisesta pysähdyksen tilasta renessanssin symboloimaan loistoon oli lähinnä arabikulttuurin ansiota. Myös sitruuna ja kymmenet muut lajit (aprikoosi, artisokka, meloni, munakoiso, pinaatti, pistaasi, persikka, granaattiomena, taateli ja sokeri sekä vielä durum-vehnän) viljelymenetelmineen arabien tuomia. Sisilia kuului abbasidien kalifaattiin aina 1200-luvulle asti, jolloin mongolien ryntäys. Vaikkei sano asiaa aivan suoraan, Hosseinin mielestä mafian hallitsema Sisilia on nykyään samassa jamassa kuin ennen abbasidien tuloa. Renessanssia eivät luoneet arabit yksinään, mutta ilman heidän pitkälle kehittynyttä tiedettään mitään ihmeellistä olisi tuskin tapahtunut.

Hosseini ei varsinaisesti selitä arabikulttuurin nykyistä alennustilaa: "- - syyt ovat niin monimutkaisia, ettei niitä pysty tässä tyydyttävästi käsittelemään. (- - ) Keskiajan arabitutkijat eivät tavoitelleet ensisijaisesti taloudellista etua, vaan syvempää ymmärrystä luomakunnan ihmeistä. (- -) Muslimivalloitusten jälkeen eurooppalaiset ryöväsivät arabimaiden luonnonvaroja satojen vuosien ajan." (s. 57) Kolonialismin varjo lepää edelleen myös eurooppalaisten ja arabien välien päällä. Tällä hetkellä on vaikea nähdä, millainen myrsky sen hajottamiseen tarvitaan. Arabimaitten johtajien esimerkkiä Hosseini ei pidä sen paremmin myönteisenä kuin optimismia herättävänäkään. Vaikka rahaa olisi, tutkimukseen tai arabialaisen kulttuurin julkaisemiseen sitä ei käytetä. Mieluummin perustetaan taas yksi siirtotyöläisten ruumiitten varaan rakennettu pramea ostoskeskus niille, joilla on jo kaikkea.

Hosseini päättää kokoelmansa lukuun Aurinkokuningatar, joka käsittelee inhorealistisesti, mutta koko ajan analyyttisesti ja opettavaisesti hirvittävistä kivuista selviämisen anatomiaa tilanteessa, jossa ihmisen oma peräaukko päättää ruveta hankalaksi. Aihe on tietysti vakava, mutta kuin Hosseini nostaa rinnalleen Ranskan Aurinkokuninkaan eli Louis IV:n, joka kärsi samasta vaivasta eli fistelistä, tarina muuttuu sairaskertomuksesta jännittäväksi tarinaksi. Täysin vastoin odotuksia Louis IV selvisi edistyksellinen parturikirurginsa operaatioista ja kuoli paljon myöhemmin ihan muista syistä. Myötätuntonsa ilmaukseksi hännystelijät joko vaativat itselleen samanlaista leikkausta tai käärivät ainakin persuksensa sideharsoihin. Sen sijaan Hosseinin paikkoja ei moderni lääketiede tahdo millään saada kuntoon. Lukijan myötätunto pursuaa yli laitojen, niin surkea tilanne on. Paitsi ettei fisteliin kuole. Kaiken intimiteettisuojansa joutuu luovuttamaan, alistumaan loputtomaan kopelointiin (naisilla on siitä muutenkin paljon kokemusta, joka meille kikkelinkantajille on jokseenkin tuntematonta). Mihail Bahtinin karnevalismiteorian kautta Hosseini pääsee juhlavaan loppuhuipentumaansa, joka pätee ennen kuoleman saapumista: "Käärikää kankkunne sideharsoon ja kumartakaa. Minä olen, jumalauta, Aurinkokuningatar!"

Kannattaako musiikista kirjoittaa?

On myönnettävä, että kun Tommi Uschanov kirjoittaa otsikolla Kuinka musiikkia käytetään (Teos 2020), hän ei tarkasti ottaen kirjoita musiikista. Mutta niin läheltä liippaa, että päätin käyttää puheenvuoron aktiivisena kirjoittajana, jonka mielestä musiikista ei yleisesti ottaen kannata eikä pidä kirjoittaa yhtään mitään. Uschanov on vanhimpien lasteni sukupolvea, joten meitä erottaa vääjäämättä kolmen merkittävän vuosikymmenen kuilu. Siksi jätän suosiolla pohtimatta monet Uschanoville tärkeät teemat, kuten musiikin ja tanssin suhteen. Mutta musiikkikirjastotyön ammattilaisena tietenkin kiinnostaa, mitä teoreettista filosofiaa opiskellut nuoremman polven kulttuurikirjoittaja ajattelee hyvästä ja huonosta musiikista tai miten hän on kokenut ääniteteknologian käänteet, jotka ovat meille vanhemmille viime kädessä sanelleet sen, mitä musiikkia olemme voineet koskaan kuunnella.

Uschanovin tapa kirjoittaa ei suuremmin miellytä minua. Loputon angloamerikkalaisten tutkijoiden ja journalistien siteeraaminen muistuttaa toki kirjoittajan lukeneisuudesta ja tavallaan avartaa näkemyksiä. Viime kädessä on kuitenkin kysymys näkemyksistä, tulkinnoista ja mielipiteistä, joita kulttuuritausta pitelee armottomissa teräspihdeissään. Vaikka olen itsekin lukenut Simon Frithin tekstejä, niitä paljon kiinnostavampia ovat kirjoittajan omat näkemykset, joita kyllä on, mutta jotenkin ujosti ulkomaisten kirjoittajien näkemysten väliin sujautettuna. Suurin osa sitaateista on muutenkin sellaisia, ettei kirja olisi huonontunut niiden poissaolosta. Kun esimerkiksi Uschanov siteeraa Evan Eisenbergin lausuntoa päivittäisen tenorisaksofoniannoksen tarpeestaan (s. 109), olisi minusta mielenkiintoisempaa lukea Uschanovin omista käyrätorvi- ja sähköpianoannoksista.

Silti – Uschanov kirjoittaa asioista, joita musiikkia kuunteleva ihminen ei voi väistää tai välttää. Musiikkimaun arvottaminen on tuttua meistä jokaiselle, eikä mikään määrä harrastusta tai lukeneisuutta – oppiarvoista puhumattakaan – poista sitä tosiasiaa, että olemme ihmisinä taipuvaisia arvottamaan paitsi itse kuuntelemaamme musiikkia, myös sitä, mitä muut kuuntelevat. Jälkimmäinen ilmiö on tässä se mielenkiintoisempi, koska omat arvotukset voi jättää omaan arvoonsa tai avata niitä muille kaikessa rauhassa. Ketään ei ole maailmassa tuomittu siitä, miten hän suhtautuu omaan makuunsa. Sen suhteen olemme absoluuttisen itsekkäitä ja itseriittoisia. Mutta mikä saa meidän käyttämään muiden kuuntelemasta musiikista arvottavia ilmaisuja tai ylipäätään ottamaan kantaa, se on minusta mielekäs puheenaihe. Se ei ole puhetta musiikista, vaan ihmisen psykologiasta ja jopa sosiologiasta.

* * *

Musiikkikirjastonhoitajana on pakko oppia – ja varsin nopeasti – suhtautumaan asiakkaan musiikillisiin mieltymyksiin asteikolla neutraali – imartelevan myönteinen ja tukeva. Minkäänlainen oma-aloitteinen kritiikki ei kuulu asiaan, koska kukaan ei sellaista halua kuulla. Joskus asiakas pyytää meiltä suositusta tai arvoarvostelmaa. Silloin täytyy olla varovainen, mutta tehdä työtä käskettyä. Yleensä riittää, että nyökyttelee ja toistelee asiakkaan iskusanoja kuten "on se kova!" tai "uskomattoman hienoa musiikkia!". Kyse ei ole dialogista, vaan sosiaalisesta oman maun asianmukaisuuden vahvistustarpeesta. On hyvää asiakaspalvelua jättää asiakas siihen tunteeseen, että tiskin toisella puolella jaetaan hänen hyvä makunsa. Se ei ole keneltäkään pois, mahdollinen valhe on lumpeenvalkoinen ja kaunis. Ja aika usein ihan tottakin.

Uschanov lähestyy makua myös ammattikritiikin näkökulmasta. Vaikka hän käsittelee suomalaiset klassikot Erik Tawaststjernan ja Seppo Heikinheimon erikseen, hän ei käytä tilaisuutta näiden kahden vertailuun, kuten itse olen tottunut tekemään musiikkikritiikistä puhuttaessa. Molemmathan olivat omalla tavallaan sujuvia kirjoittajia, mutta taustalla oli täysin vastakkainen suhtautuminen muiden ihmisten musiikkimakuun. Heikinheimolle se oli tunnetusti asia, jonka saattoi kuitata joko nostavalla kehulla (kun kyse oli yhteisestä ihailun kohteesta) tai karkeuksiinkin ulottuvalla ivalla ja pilkalla (kun kohteen maku poikkesi Heikinheimon mausta). Tawaststjerna puolestaan ei käytännössä koskaan haukkunut ketään tai mitään. Mahdollisen kritiikin hän kääri niin pehmeästi, ettei sitä aina edes huomannut. Oikeasti Tawaststjerna oli varmaan samanlainen musiikkisnobi maultaan kuin Heikinheimo, mutta hän ei tuntenut tarvetta nostaa musiikkimakua puheenaiheeksi.

Uschanov kirjoittaa myös siitä, miten osa julkisesti tunnustetusta musiikkimausta on aina sosiaalista hyväksyntää etsivää. Muistan itse, miten tärkeää 1960-luvulla oli ilmaista, ettei kuuntele kotimaista iskelmä- ja tanssimusiikkia, koska on ensin Beatles-fani ja sitten hippi. Todellisuudessa olen kuunnellut valtavasti kotimaista viihdettä, koska radiosta ei juuri muuta populaarimusiikkia voinut kuulla. Nykyään se herättää minussa nostalgisia ja lempeitä muistoja, vaikken edelleenkään kestä Erkki Junkkarisen ääntä. Olen kirjaston tiskillä seurannut musiikkimuotien vaihtumista ja nuorimman asiakaskunnan sosiaalista liikettä sen mukana. Minulle on selvää, että mikä tahansa ilmiö voi nousta rooliin, jossa tykkääminen tai torjuminen ratkaisee ihmisen sosiaalisen asennoitumisen. Yhtä selvää on se, että tältä osin maku on prosessi, ei mikään geneettinen koodi ihmisyksilön perimässä. Kykenemme nauttimaan mistä tahansa ja inhoamaan mitä tahansa musiikkia.

* * *

Uschanov uhraa äänitteille ison osan kirjastaan ja hyvä niin. Hän myös nostaa esiin suomalaisen äänilevytutkija Pekka Gronowin, joka kuuluu niiden harvojen joukkoon, joiden suomalaisille kirjoittama kirja on käännetty englanniksi. Uschanovin näkökulma ei ole kuitenkaan sama kuin Gronowilla. Hän pohtii kiinnostavasti sitä, miten äänitetyn musiikin kuunteleminen ja ylipäätään mahdollisuus siihen on muuttanut suhdettamme musiikkiin. Käytännössä 1900-luvun alkuun asti kaikki musiikki oli elävää, akustista ja kertaluonteista. Jos ei ollut varaa palkata soittajia tai laulajia, piti soittaa ja laulaa itse. Äänilevy oli valtaisa psykologinen ja sosiologinen muutos, jota on tutkittu yllättävän vähän. Itsestäni voin sanoa, että olen puhdasverinen äänilevyihminen (synnyinkö juuri oikealla hetkellä juuri oikeaan maailmaan, sitä en osaa sanoa). Kaikesta siitä musiikista, joka on aivoihini elämäni aikana välittynyt, vain hyvin pieni osa on ollut elävää. Olen rimputellut kitaraa vuodesta 1964 tai 1965, mutta olen huono laulaja enkä muista sanoja. Sen sijaan olen rakastanut äänilevyjä, joiden kautta kaikki maailman musiikki on tullut ulottuvilleni ilman pakkoa alistua radiotoimittajien valintoihin ja aikatauluun tai konsertinjärjestäjien ratkaisuille ja minua usein ärsyttäville tavoille (minua ahdistaa ns. taidemusiikin konserttimaailman jäykkyys; haluaisin hyräillä, huitoa ja polkea tahtia – äänilevyn äärellä se kaikki on sallittua).

Ilman äänitettyä musiikkia olisin ties mitä. Nuoruudessani levyt maksoivat 20 markkaa ja albumeja tuli – siis brittiläistä popmusiikkia – harvaan tahtiin. Jokaista ostoa varten piti säästää pitkään. Kaikki armeijavuoteni 1968-1969 päivärahat menivät muutamaa munkkipossua lukuun ottamatta äänilevyihin, joiden maailmaan lyhyinä lomaviikonloppuina upposin. Altistuin varhain myös ns. vanhan musiikin harvoille äänitteille, joita erityisesti levymerkillä Nonesuch sai suhteellisen halvalla. Minusta tuli Aleksanterinkadun Fazerin lisäksi myös tuolloin Fredalla sijainneen Fugan asiakas. Kalliiden levyjen tarjontaa täydensi äänittäminen radiosta. Se alkoi kurjalla paristokäyttöisellä Aiwa-nauhurilla, jonka isäni toi joltain ulkomaanreissultaan. Sillä äänitin radiosta suoraan mikrofonilla, joten läsnäolijoiden täytyi pitää suunsa kiinni. Muuten kiva, mutta pariston heikentyessä nauhan kulkuvauhti hidastui ja lopputulos oli aika "outo".

Pekka Gronow lanseerasi jo 1960-luvulla ajatuksen musiikkikirjastosta, jonka kautta utelias mieli voi tutustua mihin tahansa musiikilliseen ilmiöön, säveltäjään ja artistiin. Olen nimennyt tämän ajatuksen Gronowin maksiimiksi, koska se hallitsi yleisten kirjastojemme kokoelmapolitiikkaa 1970-luvulta 2000-luvun alkuun ja synnytti sen valtavan äänitetyn musiikin aarteiston, joka kirjastoissa ja varastokirjastoissa edelleen on olemassa (Olen kirjoittanut asiasta laajemmin kokoomateoksessa Maagisessa paikassa, joka on juuri ilmestynyt. Tommi Uschanov ei valitettavasti ole uhrannut sivujaan musiikkikirjastoille, mutta hänen kirjansa kolmannen luvun lukemista – siis ainakin sen – voi suositella jokaiselle musiikkikirjastossa työskentelevälle ja asioivalle.). Nämä sadat tuhannet musiikkiartefaktit ovat ulottuvilla silloinkin, kun suoratoistopalvelusta jokin katoaa tekijänoikeudellisista syistä. Siellä ovat myös ne levyt, joita ei koskaan suoratoiston piiriin tule. Se ei ole makuasia, se on fakta. Eikä äänitetyn musiikin rakastaminen todellisuudessa ole pois elävän musiikin harrastukselta. Ne ovat eri asioita, mutta ne tukevat toisiaan, aina ja iankaikkisesti. 

PS 16.7.2021 Tommi Uschanov on kommentoinut kiintoisin taustatiedoin. Kannattaa ehdottomasti lukea ne!

Ajassa matkustamisen turhuudesta

Fyysikot ovat vakuuttaneet aivoni siitä, että ajassa ei voi matkustaa, koska tulevaisuus ei ole vielä ja menneisyys ei ole enää olemassa. Tai aikaa ei välttämättä edes ole arkisessa mielessä. On vain tämä nykyhetki, joka ei tunnu kiinnostavan sen paremmin nostalgikkoja kuin futuristejakaan. Ihmismielelle ominaista lienee, ettei fysiikan selkeistä toteamuksista ole juurikaan piitattu, kun on päästetty mielikuvitus laukkaamaan joko tulevaan, menneeseen tai edestakaisin. Olen itsekin lukenut ja katsellut elokuvan muodossa lukuisia tarinoita, jotka perustuvat kuvitelmaan ajassa matkustamiseen. Koko elokuvasarja Terminator rakentuu ajassa matkustamisen idean varaan, samoin esimerkiksi televisiosarjat Futurama ja The Umbrella Academy. Olen kohtalaisen vakuuttunut siitä, että näiden kaikkien suosio nojaa pitkälle juuri ajan taivuttelun läsnäoloon, vaikka myöntäisimme luonnenäyttelijä Arnold Schwarzeneggerin laukomien älyllisten vitsien merkityksen.

Olen pohtinut ajassa matkustamisen viehätysvoiman eri puolia. Osa niistä on kaikkea muuta kuin arvoituksia. Jatkuvasti mokaileva ja ratkaisujaan katuva ihminen on luonnostaan kiinnostunut mahdollisuudesta pikakelata taaksepäin, korjata moka, ja palata sitten taas muina ihmisinä jatkamaan elämää. Muistan elävästi, kuinka vapauttavaa oli pelata aikoinaan sellaisia tietokonepelejä, joissa "kuolema" ei tarkoittanut enää koko savotan aloittamista alusta, vaan pelkästään edellisestä tallennuspisteestä. Se oli vapauttava tunne, joka vähensi merkittävästi tutinaa tilanteissa, joissa piti liikkua pari senttiä leveällä harjanteella. Kuoleman peruminen on ihmiselle aina tavoiteltava asia.

Toinen ilmiselvä – ja paljon hyödynnetty – syy aikamatkailun suosioon on mahdollisuus tehdä takautuvia sankaritekoja tiedolla, jota menneisyyden mänteillä ei ole. Erittäin suosittuja ovat tarinat myöhempien aikojen diktaattoreiden ja tuhon enkeleiden syntymisen estäminen tai ainakin heidän inhan luonteensa muovaaminen siten, että Hitler valitsee töhertelyn siveltimillä ja Stalin jää pappisseminaariin (en osaa sanoa, mihin vaiheeseen Mao Zedongin tai Donald Rumsfeldin olisi ollut parasta jäädä). Jälkiviisastelevan aikamatkustamisen eräs genre rakentaa tarinoita ns. vaihtoehtoisen historian varaan eli ei tyydy tukahduttamaan pahaa kehtoonsa, vaan haluaa sadistisesti pohtia, miten tosielämässä toteutumattomista ikävistä käänteistä saa kaupallisesti tuottavan elokuvan tai romaanin. Ahneuden voi aina kuorruttaa moraalisen pohdinnan sokerikerroksen avulla.

* * *

Jos palaamme viihdeteollisuudesta jokaisen ulottuvilla olevaan omatoimiseen pohdiskeluun, liittyy menneisyyteen ja tulevaisuuteen paljon muutakin outoa kuin nykyhetken väheksyntä. Menneisyys on kerran ollut olemassa ja parhaassa tapauksessa siitä on jäänyt pitkäikäisiä muistumia eli aineellisia artefakteja (kirjeitä, tauluja, nuottikäsikirjoituksia ja käsin tehtyjä esineitä). Tavallaan nämä artefaktit todistavat menneisyyden olemassaolon, vaikka tietysti joudumme käytännössä luottamaan informaatioon, jota emme pysty objektiivisesti todentamaan. Emme varsinaisesti tiedä, että kädessämme on noin 2000 vuoden ikäinen kolikko tai että vitriinissä oleva kirje on kirjoitettu juuri vuonna 1739, ei joskus muulloin. Edes silloin, kun kyseessä on henkilökohtaisen elämän artefakti, olemme tavallaan uskon varassa. En voi olla aivan varma siitä, että vuonna 1964 zakopanelaisesta matkamuistokaupasta ostettu puinen vaelluskeppi oli paikallista tuotantoa eikä Made in China (siihen aikaan se paikallinen alkuperä oli kyllä todennäköisempää kuin olisi nyt). 

Menneisyys on oikeasti kovin vahvan usvan takana. Esineet nyt ovat sentään esineitä, mutta kun ruvetaan puhumaan muistikuvista, joista ei ole vahvistavaa tai heikentävää valokuvien tarjoamaa aineistoa, menneisyyden olemus muuttuu selvästi enemmän fiktiota kuin faktaa muistuttavaksi kasaksi tätä ja tuota, niitä ja näitä, kaikki jotenkin surullisesti epäjärjestyksessä ja ääriviivoiltaan epämääräisinä. Jos olemme rehellisiä, myönnämme menneisyyden olevan suurelta osin keinotekoinen rakennelma. Osa sen rakennustiilistä voi hyvinkin olla todellisia sanan totuusteoreettisessa merkityksessä, mutta osa ei varmasti sitä ole, koska olemme ne itse muokanneet täyttämään isoja aukkoja menneisyyden muistamisessa aivan kuten paleontologi rekonstruoi muutamasta kallonpalasesta kokonaisen pääkallon. Emme ehkä tiedä, minkä värinen oli lapsuudenkodin keittiön pöytä, mutta se ei ole aivoillemme mikään ongelma. Jonkin värisenä sen muistamme ja niin on menneisyydelle annettu väri.

Moderni psykologia on todistanut, että käsityksemme menneisyydestä ei ole vain reikäinen, vaan se saattaa olla käytännössä kokonaisuudessaan kuviteltu. Tämän tekstin näkökulmasta sepitetty menneisyys ei poikkea mitenkään sepitetystä scifi-tarinasta. Tunnemme silti kaikki ihmisiä, jotka tuntuvat muistavan menneisyydestä häkellyttävän paljon sellaisia yksityiskohtia, joita emme voi enää tarkistaa, mutta joiden uskottavuutta meillä ei ole toisaalta painavaa syytä epäillä. Tällaisten muistien edessä menneisyys tulee keskimääräistä todellisemmaksi ja vaikuttavammaksi. Muutama viikko sitten nyt 95-vuotias Erik Bruun kertoi muistavansa hyvin, että isoisäni kesähuvila Neionniemi Karjalankannaksella oli 1930-luvulla ulkoapäin ruskea. Se oli häkellyttävä muistikuva, koska kaikki säilyneet valokuvat ovat tietenkin mustavalkoisia. Vain yhdellä edelleen elävällä ihmisellä on mielikuva rakennuksen oikeasta väristä.

* * *

Tiedän sekä elämänkokemuksesta että kirjallisuudesta ja varsinkin elokuvista, että monelle ihmiselle tulevaisuus on "jo tapahtunut" tai "tapahtuu koko ajan", emme vain pääse siihen käsiksi. Minulle tällainen ajatus on vieras ja outo, koska tulevaisuus ei ole "paikka", vaan nimitys tapahtumille, joiden syyt eivät ole vielä realisoituneet. Tulevaisuudesta tulevat vieraat voivat tuntua viihteessä hupaisilta, mutta todellisuudessa koko ajatuksessa ei ole mielestäni mitään järkeä. Ei ainakaan, jos ajattelee, että aika on tapa ilmaista ilmiöiden esiintymisjärjestystä. On myös niin, että jos uskoo tulevaisuuden olevan jo olemassa, täytyy uskoa myös pysyvään menneisyyden olemassaoloon jonkinlaisena nyt-hetkien pysyvänä sarjana. Itselleni molemmat ovat sekä tarpeettomia että höpsöjä ajatuksia, vaikka tarjoavatkin scifi-tarinoille rutkasti materiaalia, jota ilman koko genre olisi aika tylsä.

Tutkijat eivät ole yhtä mieltä. Osa korostaa, ettei aikamatkustuksen mahdottomuutta ole kyetty todistamaan tieteellisesti. Toinen joukko taas katsoo, että Gödelin pyörivä maailmankaikkeus,  madonreiät ja kosmiset jänteet ovat teoreettisia ajatuskokeita, eivät paljon muuta. Vaikka voitaisiin kokeellisesti osoittaa poikkeamia ajan nuolen suunnassa alkeishiukkasten maailmassa, ei siitä vielä seuraa mitään käytännöllistä ihmisen kokoisille materiakasaumille. Makromaailman havainnot näyttävät tukevan vahvasti näkemystä, että kaikki tuntemamme maailmankaikkeuden ilmiöt ovat tapahtuneet yhteen ajan nuolen suuntaan ilman epäröintiä tai poikkeuksia. Minulle se riittää.

Voi vain kuvitella sitä sotkua, joka seuraisi laajamittaisesta ihmisten aikamatkailusta. Siitä saa viihdyttäviä fiktiivisiä tarinoita, mutta todellisuudessa seuraukset olisivat kaoottisia ja meille kaikille vaarallisia. Em. televisiosarja The Umbrella Academy on vienyt tämän ajatuksen pitkälle jaksoissa, joissa yritetään estää Kennedyn salamurha, mutta toistuvasti huomataan, että maailma, jossa Kennedy ei kuole Dallasissa, ajautuu tuhoisaan ydinasemaailmansotaan. Tunnen oloni helpottuneeksi siitä, ettei kukaan pääse tuolla lailla ähräämään menneen tai tulevan kimpussa. Paljon tärkeämpää olisikin, että nykyhetkessä tehdään kauaskantoisia ratkaisuja, joiden ansiosta ihmiskunnalla ylipäätään on jonkinlainen tulevaisuus.

Kun älykäs mokaa

David Robsonin Älykkyysloukku (Tuuma 2020) on Kaisa Koskelan sujuvasti suomentama, helppolukuinen ja vain vähäisessä määrin ärsyttävän USA-keskeinen johdatus ongelmiin, joista älykkyys sinänsä ei pelasta vaan voi jopa olla niihin ajava. Robson on itse lontoolainen tiedetoimittaja, joten hänen keskittymisensä angloamerikkalaisen maailmaan ja sen tieteen tuloksiin on sinänsä ymmärrettävää. Hiukan pisteitä tulee siitä, että Robson mainitsee "suomalaisen Nokian" esimerkkinä jääräpäisen ylimmän johdon aiheuttamasta katastrofista innovatiivisuutta edellyttävän liike-elämän piirissä. Robsonin yleinen tekniikka on yksinkertainen: hän kuvaa ongelman, kaivaa esiin sitä tutkineen ja havainnollistaneen tutkijan tai tutkijaryhmän ja hahmottelee sitten tien pois ongelmasta – tai ainakin työkaluista, joilla ongelmaa voi yrittää ratkaista.

Kirja taustoittaa varsin perusteellisesti niitä ongelmia, joita arkisesti sovellettu "älykkyyden" määritelmä aiheuttaa. Robson aloittaa tarinan nuorista älyköistä, jotka saavat ns. Mensan testissä pistemääriä kuten 192. Kirjan teeman kannalta merkittävä havainto on kuitenkin, ettei älykkyystesti todellisuudessa ennusta kovinkaan hyvin tulevaa pärjäämistä. Itse asiassa varsin harvan määritelmällisesti huippuälykkään pisteluku ennustaa yhtään mitään. Robsonin "älykkyysloukuksi" nimeämä ilmiö tai inhimillinen piirre nimittäin pitää huolen siitä, että vaikka – ja tätä Robson ei edes yritä kiistää – millä tahansa mittarilla havaittu "älykkyys" yleisellä tasolla on myönteinen havainto, mikään yleinen tai rajattu älykkyys ei yksinään takaa onnistumista kaikissa niissä vaihtelevissa tilanteissa, joita eteemme tulee.

Kirjan näennäinen päähavainto – että älykkäät ihmiset ovat usein vähemmän älykkäitä alttiimpia systemaattisille virheille – on epäilemättä tervetullut ja lohduttava viesti meille, jotka emme millään mittarilla yllä Gaussin käyrän fiksuimpaan lonkeroon. En itse kuitenkaan korostaisi sitä älykkäiden erityisongelmana. Mielestäni kaikki kirjassa esiin nostetut virheiden lähteet ovat viime kädessä kenen tahansa ongelma. Ainoa hyvä peruste puhua älykkyysloukosta on se tosiasia, että yleensä vain älykkäät ihmiset kykenevät nousemaan niin vastuullisiin asemiin, että loukkuun napsahtaminen voi johtaa inhimillisiin ja aineellisiin katastrofeihin. Toisaalta tiedämme, että ainakin poliittisiin johtotehtäviin voi nousta myös ihmisiä, joiden kuvaileminen älykkäiksi ei kuulosta uskottavalta. Siksi onkin varmista puhua näistä typeristä virheistä ja niiden välttämisestä ilman älykkyyden ylikorostusta.

* * *

Monet Robsonin käsittelemät ja nimeämät typeryydet ovat yleisesti tunnettuja, vaikka ei välttämättä juuri termillä, jota Robson käyttää. Seuraavassa on valikoima tällaisia käsitteitä allekirjoittaneen selittäminä, koska en pidä suomennoksia kaikilta osin onnistuneina:

• Ansaittu dogmatismi = Yliarvioimme asiantuntemuksemme ja muutumme ahdasmielisiksi torjuen muiden näkökulmasta. Tätä lähellä on juurtuminen.
  
• Dysrationalismi = Yhtäällä täysin rationaalisen ihmisen lankeaminen jossain muussa asiassa täysin epärationaalisten uskomusten valtaan.
• Kognitiivinen kitsaus = Henkistä laiskuutta, kun tyydymme intuitioon tarkemman analyysin sijasta.
• Liiallisen lahjakkuuden vaikutus = Tiimityössä ilmenevä liian monen vahvan egon aiheuttama yhteisen laadun romahdus.
• Metamuistamattomuus = Ylimielistä ja katteetonta uskoa kaiken opitun pysymisestä ulottuvilla.
• Motivoitu päättely = Jälleen henkistä laiskottelua, jonka takia käytämme ajattelua vain silloin, kun johtopäätökset tukevat meillä jo olevia näkemyksiä. Yksi ns. vahvistusharhan esiintymismuoto.
• Pilaantunut ajattelu = Virheellisestä perustiedosto seuraava irrationaalinen päättely, jonka varassa esimerkiksi uskotaan litteään Maahan.
• Sokeus omille vinoumille = Kerrankin termi määrittelee itse itsensä!
• Toiminnallinen tyhmyys = Haluttomuus tai kyvyttömyys kyseenalaistaa omat toimet ja niiden perustelut, vaikka tulokset puhuisivat puolestaan.

Myös viisauden hyveille Robson on antanut vastaavanlaisia nimityksiä, jotka tosin ovat mokia selkeämpiä:

• Aktiivisen avoin ajattelu = Valmius kyseenalaistaa omat näkemykset ja mielipiteet.
• Emotionaalinen kompassi = Kyky yhdistää kehollinen herkkyys, tunteiden erittely ja tunteiden säätely.
• Episteeminen uteliaisuus = Tiedonnälkäinen yleisasenne, jossa yhdistyvät kriittinen skeptismi ja uteliaisuus.
• Kognitiivinen rokottaminen = Itsensä altistaminen varoittaville esimerkeille toteutuneista vinoutumista ja epäonnistumisista.
• Kollektiivinen älykkyys = Toistaiseksi melko huonosti ymmärretty ilmiö, jonka ansiosta ryhmän yhteinen älykkyys ja ongelmanratkaisukyky ylittää mitattavasti yksilöiden yhteenlasketun kyvykkyyden.
• Moraalinen algebra = Vastalääkettä kärsimättömyydelle ja hätäilylle eli eri vaihtoehtojen hidas vertailu ja punnitseminen.
• Älyllinen nöyryys = Kaiken viisauden perustana oleva kyky vapaaehtoisesti hyväksyä ja myöntää oman ajattelun rajoitukset. Ehkä aliarvioiduin kaikista mahdollisista älyllisistä hyveistä.

* * *

Ilmaisu "järkevämpi päätös" on tietysti kiistanalainen, koska valtava määrä ihmisen ratkaisuista ei liiku millään selkeästi mitattavalla järkevän-ei-järkevän akselilla. Suuryrityksen johtajan älykäs ja järkevä päätös voi tarkoittaa tuhannen työntekijän potkuja tai valtavan metsän avohakkuuta. Vaikka on helppo löytää myös asioita, joiden yhteydessä tuntuu mielekkäältä puhua "järkevyydestä", paljon on jätettävä sen ulkopuolelle. Paitsi tietenkin, jos on niin "järkevä", että pitää esimerkiksi kaikki ihmisen tunnereaktioitakin rationaalisen päätöksenteon piiriin kuuluvina. Itse ajattelen, että esimerksi rakastumisen kaltainen ilmiö kannattaa jättää tässä pohditun aihepiirin ulkopuolelle. Ei siksi, ettei siihen liittymiä vinoumia olisi helppo löytää ja osoittaa, vaan koska ne ovat pääosin hormonaalisia ja siten inhimillisesti katsoen ulottumattomissa. 

Mutta vaikka jätämme suosiolla osan päätöksenteostamme rationalisointipyrkimysten ulkopuolelle, emmekä pidä "järkevyyttä" minään arvovapaana entiteettinä, kyllähän niitä kohennuskohteita löytyy lasten kasvatuksesta, koulutuksesta, työyhteisöjen organisoinnista ja poliittisesta päätöksenteosta. Robsonin kirjan suurin ongelma on ehkä siinä, että tavallinen ihminen musertuu siinä lueteltujen parannusta vaativien loukkujen silkasta määrästä. Tuntuu kuin Robson olisi halunnut koota mahdollisimman musertavan listan asioista, joissa fiksu ja pöljä melkein aina ovat vaarassa kävellä sokeasti loukkuun. Siksi pidän velvollisuutena yrittää tiivistää kirjan vinkkejä muutamaan keskeiseen.Ykkösenä pidän älyllistä nöyryyttä, jota ilman on vaikea saada mitään muutakaan aluetta kuntoon. Se on ehkä myös kaikkein vaikeimmin muutettava, koska olemme luontaisesti itserakkaita ja yliarvioimme systemaattisesti kykymme (kyselyiden mukaan autoilijoista yli 90 % pitää itseään keskimääräistä pätevämpinä).

Toiseksi tärkeintä on ehkä älyllinen joustavuus, kyky kuunnella ja omaksua omille ennakkoluuloillemme vastakkaisia ajatuksia. On ilmeistä, että ilman älyllistä nöyryyttä on vaikea omaksua vapaaehtoisesti joustavuutta suhteessa omiin nerokkaisiin ajatuksiin. Sukua tälle joustavuudelle on mielestäni kolmanneksi tärkein kyky eli taipumus hyväksyä ajatus joukon älykkyydestä tai parviälystä, joka ei rakennu yksittäisten järjen jättiläisten varaan, vaan siihen, että jokainen antaa panoksensa. Näitä ja muita hyveitä pitäisi jokaisen saada jo lapsena ja viimeistään koulujärjestelmässä. Jokainen voi osaltaan pohtia, onko mitään tällaista opetettu kenellekään meistä. Itselläni ei muistu mieleen yhtään esimerkkiä. Onneksi arjessa tapaa itseään älykkäämpiä, joiden olemassaolo muistuttaa nöyryydestä. Tiedän itse olevani kärsimätön, laiska ja mukavuudenhaluinen, mutta myös kohtalaisen kriittinen ja skeptinen, vaikka myös utelias. Ehkä tässä vielä ennen kuolemaansa ehtii hiukan kehittyä.