Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

torstai 20. syyskuuta 2018

Ne hyvät ja huonot sosialistit

Kun tarttuu uuteen kirjaan, on varmasti jo ennalta tehnyt oletuksia siitä, minkä takia tällainenkin kirja on kirjoitettu ja julkaistu. Joskus kirjan lukeminen ei oikein vastaa, vaan synnyttää pikemminkin uusia kysymyksiä. Lasse Lehtisen ja Risto Volasen sinänsä ilahduttavan ohut kirja 1918 : Kuinka vallankumous levisi Suomeen (Otava 2018) kuuluu tähän ryhmään. Kysymys motiiveista on väistämätön, koska tämä kirja nojaa kokonaan olemassa jo olevaan tutkimukseen ja kaikkien ulottuvilla oleviin julkaisuihin. Kun kirjoitetaan suurelle yleisölle poliittisesta historiasta ilman omaa, uutta tutkimusta, lukija odottaa vähintäänkin omaperäisiä, ennen julkaisemattomia näkökulmia ja johtopäätöksiä.

Lehtinen & Volanen eivät tarjoa sellaisia juuri lainkaan. Kirja on sinänsä sujuvasti kirjoitettu tarina vuosien 1917-1918 tapahtumista. Teksti on sujuvuutensa lisäksi myös varsin maltillista ja suorastaan yllättävän neutraalia kirjoittajien taustat tuntien. Ongelmaksi kuitenkin jää, ettei kirja tarjoa oikeastaan mitään uutta ja yllättävää. Sellaisena ei nimittäin voi pitää kirjan punaista lankaa, jonka mukaan Suomessa oli hyviä työläisiä ja heidän viisaita johtajiaan eli (oikeisto)demareita ja sitten niitä kiihkoilevia, Venäjän kommunisteilta ohjeita ja ideoita ottaneita ei-viisaita johtajia, jotka onnistuivat johtamaan myös osan työläisistä ja punakaartilaisista huonoille teille.

Lasse Lehtinen tiedetään vankaksi tannerilaiseksi antikommunistksi, joka kuitenkin pitää tässä kirjassa verbaalisen fokusoinnin aisoissa ja tähtää sormella osoittelun sijasta siihen, että kirjoittajien valitsemat yksityiskohdat osoittavat tannerilaisuuden viisauden suhteessa vallankumoushenkisiin bolševikkeihin. Ratkaisu on varmasti viisas, koska Besserwisser-Lehtinen ärsyttää jo olemuksellaan isoa lukijajoukkoa poliittisen kentän eri laidoilla. Onkin todettava, että Lehtinen ja Volanen onnistuvat kohtalaisen hyvin rakentamaan historiallisen palapelinsä niin, että tapahtumat näyttävät aatteellisten lähtökohtien loogisilta seuraamuksilta.

* * *

Kirjoittajat ovat myös päättäneet, etteivät he rakenna Leninistä sellaista demonia, johon antikommunistinen kirjallisuus normaalisti mielellään nojaa. Lenin esitetään terävänä ja kaukonäköisenä, vaikka tietysti myös kovaotteisena ja jääkylmänä politiikan realistina. Myöskään suomalaisia vasemmistodemareita kirjoittajat eivät suuremmin demonisoi, vaikka tietysti kuvaa heidät Väinö Tannerin rinnalla osaamattomiksi ja viime kädessä Venäjälle luikkiviksi pelkureiksi. Santeri Alkio on porvaripuolen hahmoista oikeastaan ainoa, joka nousee suuremmin esiin kaukonäköisenä ja viisaana. Oikeiston perinteiset sankarit Svinhufvud ja Mannerheim vain vilahtavat tarinassa.

Tämä onkin kirjan vahvuus ja heikkous samaan aikaan. Keskittymällä toisen osapuolen sisäiseen taisteluun kirja antaa kohtuullisen monipuolisen kuvan siitä, miksi punaiset lopulta päätyivät - tai ajautuivat - vallanottoon. Ratkaisu saa kuitenkin valkoisten puolen toimet näyttämään todellisuutta paljon vaisummilta ja jotenkin vähemmän vastuullisilta. Lehtinen ja Volanen antavat toisin sanoen rivien välistä eli valkoisen puolen prosesseista pääosin vaikenemalla sellaisen kuvan, että sisällissodan kauhuilta olisi kyllä vältytty, jos vain punaisten puolella tannerilaiset olisivat voittaneet sisäisen mittelön.

Tämä ei mielestäni vastaa historian todellisia tapahtumia ja antaa siksi sisällissodan syttymisestä vääristyneen kuvan vain toisen osapuolen aktiivisuuden ikävänä seurauksena. Paikka paikoin Lehtinen ja Volanen toteavat valkoisten puolellakin jotain tehdyn ja erityisesti punavankien hoitamisen epäonnistumisen. Mutta mitään systemaattista valoa valkoisen puolen ratkaisuihin kirja ei luo, vaikka hyvin tiedetään, miten erilaisia näkemyksiä myös siellä puolen oli ja voimakkaita ristiriitoja eri asioissa (jääkärit vs ryssänupseerit, tasavaltalaiset vs monarkistit, saksanmieliset vs kaikki muut jne). 

* * *

Kun monimutkaisesta tapahtumien vyörystä näytetään lähinnä toisen osapuolen valtataistelu, on tietysti tehty kirjoittajille kuuluvan oikeuden mukainen rajaus ja keskittyminen. Kun tarkoin rajatusta alueesta ei kuitenkaan ole saatu irti varsinaisesti mitään uutta, jää kaltaiseni poliittisen historian harrastaja tyytymättömäksi. Miksi kirjoittajat eivät ole pohtineet erilaisten vaihtoehtoisten ratkaisujen tarjoamia mahdollisuuksia? Itseäni on aina mietityttänyt, olisiko sisällissota todella voitu estää sillä, että tannerilainen siipi olisi voittanut? Olisiko valkoinen Suomi pysähtynyt ja Mannerheim luopunut pakkomielteestään palauttaa Venäjälle rakas tsaari? Olisiko valkoisen armeijan rakentaminen ja käyttäminen keskeytynyt, jos Väinö Tanner olisi Helsingissä ilmoittanut, että vallankumousta ei tule, hän menee siitä takuuseen?

Minusta Lehtinen ja Volanen ovat päästäneet mehevän jossittelun mahdollisuuden käyttämättä. He harrastavat sitä hitusen kuvatessaan Leninin onnekkaita matkustuksia läpi sotaakäyvän Euroopan ja Suomen ja Venäjän välisen rajan yli, mutta eivät suhteessa suomalaisten poliittisiin ratkaisuihin. Entä jos sosialistienemmistöistä eduskuntaa ei olisikaan hajotettu Venäjän ja Suomen porvareitten yhteistyöllä ja sen tilalle saatu niukasti mutta riittävää porvarienemmistöä torjumaan sosialistien vaatimuksia? Entä jos maalaisliitto olisi liittoutunut sosialistien eikä oikeiston kanssa? Eivät punaisten vallankumousyritys ja sisällissota tietenkään vääjäämättömiä olleet, mutta tällaista pohdiskelua ei Lehtisen ja Volasen kirjassa valitettavasti ole ollenkaan.

Kun tiedämme, kuinka pienestä oli kiinni, että punaisten puolella lopulta vallankumouksen mahdollisuuteen uskovien puoli voitti, ei silmiä kannattaisi ummistaa. Lehtinen ja Volanen ovat halunneet esittää toteutuneen historian ennen muuta Venäjän bolševikkien ja Leninin hellittämättömän painostuksen tuloksena. Koska se toteutui, se tietenkin on totta. Mutta kuinka väistämätöntä se oli, sitä kannattaa pohtia ennen muuta tulevaisuutta ajatellen. Esimerkiksi Väinö Tannerhan jätti taistelun ja väistyi sivulliseksi. Jos hän olisi pysynyt mukana, ehkä Leninin yllytys ei olisi onnistunut. Tällaiseen spekulointiin eivät kirjoittajat ymmärrettävästi, mutta myös valitettavasti ole lähteneet. Hehän ovat toteutuneeseen historiaan loppujen lopuksi erittäin tyytyväisiä. Näin asiat menivät ja näin niiden pitikin mennä. Vuoden 1918 uhrit olivat kurja juttu, mutta nehän eivät olleet tannerilaisten vastuulla, eiväthän?


PS. Kun väitin, ettei kirjassa ole mitään uutta, olin kyllä hiukan liian jyrkkä. Lehtinen ja Volanen ovat nimittäin keksineet, että Väinö Linna on johtanut Suomen kansan harhaan Pohjantähti-trilogiallaan. Linnan päätyminen kirjan konnagalleriaan takautuvasti oli ainakin itselleni jonkinlainen yllätys. Olen tähän asti luullut, että demarit arvostavat Väinö Linnaa vuoden 1918 tulkkina. Ehkä jotkut arvostavatkin, mutta eivät ainakaan kaikki.

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Loinen loisii koska voi

Tuomas Aivelon kirja Loputtomat loiset (Like 2018) ei ole ihan sitä mitä kansikuvan perusteella voisi luulla. Kirjassa ei esitellä pieneliöiden luokituksia tai biologisia peruspiirteitä. Loisista puhutaan, mutta näkökulma on toisaalta evoluutiossa, toisaalta ihmisessä ja loisten aiheuttamissa sairauksissa. Kirja on kirjoitettu jokamiehelle, sen tyyli on leppoisa ja tarinoiva. Yleistä asioiden esittelyä ja pohdintaa rytmittävät Aivelon kertomukset Madagaskarin kenttätutkimuksista, joiden kohteena ovat "maailman söpöimmät eläimet" eli hiirimakit. Tarinat ovat näennäisen irrallisia, mutta konkretisoivat loisia tutkivan evoluutiobiologin tutkimusmenetelmiä ansiokkaasti. Ehkä sen hiirimakin olisi voinut sijoittaa myös kansikuvaan?

Tuomas Aivelo on maanläheinen ja samalla humaani tutkija. Hän ei kaunistele, ei ylidramatisoi eikä varsinkaan sorru hollywoodmaisiin liioitteluihin, vaikka tosiasiat siihenkin tarjoaisivat mahdollisuuksia. Pidän hänen tyylistään popularisoida aiheita, jotka tarjoaisivat houkuttelevia mahdollisuuksia karmaiseviin yksityiskohtiin ja apokalyptisiin tulevaisuudennäkymiin. Kukaan ei voi syyttää tätä tutkijaa liioittelusta, ja minusta se on hyvä asia.

Loisiva elämäntapa on häkellyttävän yleinen evoluution tuottama ratkaisu pärjätä. Kaikilla lajeilla on loisia, myös loisilla itsellään. Aivelon kirjan suuri ansio onkin siinä, että hän "normalisoi" koko loismaisuuden käsitteen toteamalla, että useimmat lajit ovat todellisuudessa loisia. Arkikäsityksemme loisista kun on kovin lattea. Ne ovat paljon muutakin kuin lapamatoja ja hyttysen puremasta leviäviä tauteja. Käytännössä vain isommat eläimet joutuvat hankkimaan elantonsa ilman mahdollisuutta loiselämään. Toisaalta mitä isompi eläin on, sitä enemmän siihen mahtuu pieniä loisia.

* * *

Evoluutio on pärjäämisen menetelmä. Sillä ei ole mitään erityistä suuntaa saati tavoitteita. Loisiminen on osoittautunut miljardien vuosien aikana erinomaiseksi tavaksi varmistaa lisääntyminen eli pärjätä evoluution armottomassa karsinnassa. Kuten kaikessa muussakin elämään liittyvässä, myös loisimisessa on rajat joita on vaikea tai mahdoton ylittää. Perushaaste on isännän ja loisen suhde. Loisen ei kannata yleensä vaivata isäntäänsä liikaa, tai muuten loisiminen loppuu lyhyeen. Merkittävä osa loisista elääkin käytännössä symbioosissa siten, että molemmat hyötyvät suhteesta. Monet elimistön pienistä loisista on kantajalleen jopa hyödyllisiä mm. pitämällä haitallisemmat loiset loitolla.

Tuomas Aivelo on kiinnostunut erityisesti siitä, miten loisten aiheuttamat vaivat ja sairaudet ihmisille ja eläimille voitaisiin pitää mahdollisimman vähäisinä. Tässä suhteessa hän on enemmän humanisti kuin biologi ja pohdiskelee pitkään menetemiä, joiden avulla ihminen on voinut hävittää muutamia tautejaan kokonaan, vaikka taistelu onkin loputonta. Aivelon perusviesti on, ettei loinen ole hyvä tai paha sinänsä, kaikki riippuu näkökulmasta, ajasta ja paikasta. 

Aivelon painopiste on tartuntataudeissa ja hänellä on paljon mielenkiintoista kerrottavaa tautien historiasta, biologiasta ja tulevaisuudesta. Sen kummemmin asiaa dramatisoimatta Aivelo toteaa, että samalla kun moderni tutkimus ja tekniikka ovat tehneet mahdolliseksi taistella tehokkaastikin monia tartuntatauteja ja niitä levittäviä loisia vastaan, ihmisen oma evoluutio on tehnyt meistä tavattoman houkuttelevia potentiaalisia isäntiä lukuisille loisille, joista osa onkin erikoistunut pelkästään ihmisiin (eräät täit ja lutikka ovat tällaisia). Monet tartuntataudit ovat mahdollisia vain, kun ihmisiä on paljon lähekkäin. Monet epidemiat ovat mahdollisia vain siksi, että ihmiset liikkuvat nopeasti ympäri maailmaa. Lyhyesti: olemme luoneet monille loisille loistavan elinympäristön.

* * * 

Evoluutiobiologi ei tietenkään voi julistaa katteetonta optimismia, joten myös Tuomas Aivelo muistuttaa tuon tuostakin, että ihmisen voitot ovat aina tilapäisiä. Pieneliöitten evoluution vauhti on niin kova, että ne pärjäävät ihmisen vastatoimille yllättävän hyvin. Aivelo ei varsinaisesti esitä kysymystä loisten vastaisen taistelun yleisestä mielekkyydestä, mutta ainakin rivien välistä voi kyllä lukea, ettei mihinkään erityiseen optimismiin ole aihetta. Vaikka tieteellinen tutkimus etenee valtavin harppauksin, uudet löydöt pikemminkin lisäävät haasteiden määrää kuin vähentävät niitä. Sitä mukaan kun tietämyksemme pieneliöistä ja niiden evoluutiobiologisasta lisääntyy, sitä monimutkaisemmaksi käy loputon taistelu tartuntatauteja vastaan. Antibiooteille vastustuskykyiset loiset eivät silti ole mitään ilmestyskirjan petoja vaan evoluution prosessin luonnollisia seurauksia.

Vaikka yksiselitteisen kauhistuttavia ja torjuttavia loisten aiheuttamia tauteja on kasapäin, Aivelo muistuttaa asioiden ja riippuvuussuhteiden monimutkaisuudesta. Me tarvitsemme joitakin loisia, mutta toisista meille on vain haittaa. Osa loisista on täysin riippuvaisia ihmislajista ja jos me kuolemme, myös ne kuolevat ja katoavat sukupuuttoon. Koko ajan syntyy myös uusia loisia, jotka etsivät sopivaa ekologista lokeroa. Luonnosta vieraantunut, ihoaan raivokkaasti koko ajan kuuraava ihminen voi kuvitella pitävänsä loiset loitolla, mutta se on paha harha. Tavanomaisen loiseliöstön poistaminen voi tehdä tilaa aivan uusille loisille, joille emme pärjää ollenkaan. Allergiat ja monet ns. elintasotaudit ovat seurausta väärästä ja liiasta hygieniasta, ei sen puutteesta.

Jotenkin Tuomas Aivelo onnistuu kirjoittamaan rauhoittavasti myös niistä asioista, joista on perusteltu syy olla huolissaan. Loiset ovat erottamaton osa Maapallon ja ihmisen biologiaa, vaikka kaikki loiset eivät ole tervetulleita. Olen itse jo koulupoikana lukenut kauhistuneen kiehtoutuneesti kuvausta guineanmadon hitaasta vetämisestä kolostaan tikun ympärille pyörittämällä. Kun Tuomas Aivelo toteaa, että kivulias prosessi voi kestää kaksikin kuukautta, sitä vilkaisee oikein tyytyäisenä suomalaiseen luontoon, jonka hyttyset, lutikat, paarmat, hirvikärpäset ja lapamadot tuntuvat jotenkin "inhimillisiltä" guineanmatoon verrattuna. Niin, loiset ovat kaikkialla, se on hyväksyttävä, koska sille ei voi mitään. Mutta inhottavimpia loisia vastaan voidaan taistella, biologian ja lääketieteen keinoin. Esimerkiksi tutkimalla hiirimakien ulosteita ja kirjoittamalla onnistunut tietokirja.

maanantai 17. syyskuuta 2018

Mukarasismi


Ensin tenniksenpelaaja Serena Williams pelasi huonosti, sai itkupotkuraivarin kentällä, haukkui tuomarin ja sai siitä rangaistuksen. Jokainen tuon raivarin videolta nähnyt joutuu myöntämään, että Williams menettää täysin hermojensa hallinnan ja käyttäytyy tilanteessa kuten kiukutteleva lapsi. Jälkikäteen on tilastoilla osoitettu, että Williamsin pääargumentti - tuomarit ovat naispelaajille ankarampia kuin miehille - on vieläpä perätön. Miehet saavat rangaistuksia paljon enemmän kuin naiset (heitä tosin on myös enemmän ja ehkä he myös käyttäytyvät huonommin, mutta se on sivuseikka). Pelaajien huono käyttäytyminen unohtuu normaalisti saman tien, kunnes taas joku saa raivarin. Tällä kerralla ei päässyt unohtumaan, kun australialaisen Herald Sun -lehden pilapiirtäjä Mark Knight teki raivoavasta Williamsista karikatyyrin.

Koska karikatyyrin kohteena ei ollut valtaa käyttävä valkoihoinen mies, vaan valtaa käyttävä mustaihoinen nainen, nousi kuvasta tietenkin valtava kohu (mediatutkijat ehkä joskus jälkikäteen selvittävät, missä määrin se oli masinoitu, kuten Muhammed-kuvien nostattama raivo). Yhdysvalloissa kuvaa pääosin kritisoitiin ja pidettiin rasistisena, muualla maailmassa taas ei ole pidetty. Helsingin Sanomien pikagallupissa noin 85 % vastanneista ei ole pitänyt kuvaa rasistisena. Ja miksi olisikaan? Piirros saattaa olla vähän häijy, mutta rasistista viestiä siinä ei ole. Kuva on varsin näköinen, vaikka piirtäjä on vaalentanut Williamson tumman ihon lähes olemattomiin. Se on karikatyyrinä varsin mallikas eli piirroksessa ovat Williamsin piirteet selkeästi tunnistettavina. Kuvan olennainen sisältö on Williamsin raivarin näyttäminen ja tässä Knight on mielestäni onnistunut vielä paremmin, ruhjotun tennismailan vieressä kellottavaa vauvantuttia myöten.

Minusta piirroksen kyseenalaisin asia tapahtuu taustalla, kun tuomari ehdottaa japanilaiselle Naomi Osakalle, pelin voittajalle, että tämä vaan antaisi Williamsin voittaa niin säästyttäisiin raivareilta. Minusta tämä on aika rumasti vihjailtu varsinkin tuomarin näkökulmasta. Hänellä jos kellä olisi ollut syytä olla tuohtunut. Mutta tietenkin pilapiirrosten maailmassa myös tällainen vihjailu on siedettävä, koska se kuuluu asiaan. Jotkut kiihkoilijat ovat olleet tuohtuneita jopa siitä, että kuvassa hyvin pienenä näkyvä Osaka on piirretty ”liian valkoiseksi”. Voin vain kuvitella sen raivon, jolla samat kiihkoilijat olisivat nimitelleet piirtäjää, jos tämä olisi tehnyt Osakasta ”keltaihoisen”. 

* * *

Suomessa Hesarin NYT-toimituksen Juuso Määttänen päätti kysyä tutkijalta, ”miksi kuva on rasistinen”. Hän ei siis päättänyt kysyä tutkijalta, ”miksi kuva on muka rasistinen”, joten vastaajaksi valikoitui Leena-Maija Rossi, joka toimii sukupuolen tutkimuksen lehtorina Lapin yliopistossa. Rossi kommentoi kuvaa ja sen synnyttämiä reaktioita käsittämättömän köykäisesti, putkinäköisesti ja yksipuolisesti. Toisenlaista näkökulmaa Määttänen ei oletettavasti ole halunnutkaan juttuun mukaan. Minusta Rossi edustaa tyylipuhtaasti niitä ihmisiä, jotka etsimällä etsivät ympäriltään rasistisia motiiveja pitääkseen yllä itselleen mieluista mielikuvaa mieshegemonistisen patriarkaatin sisäänrakennetusta, ikuisesta rasismista.

Rossi: ”Kuva jatkaa mustien ihmisten naurunalaiseksi tekemisen traditiota. Tähän perinteeseen kuuluu sekä naisten että miesten kohdalla tiettyjen fyysisten piirteiden, kuten huulien ja hiusten stereotyyppinen karrikointi, ja etenkin mustien naisten vihaisena esittäminen”

Rossi ei näytä tunnistavan karikatyyrin keskeisiä piirteitä tai ymmärtävän mitään sen todella pitkästä perinteestä. Karikatyyrien historiassa ei mustaihoisia naisia juurikaan näy, mutta kaikkien piirteitä tyylissä liioitellaan. Rossi väittää perinteeseen kuuluvan etenkin mustien naisten vihaisena esittämisen. En ole itse koskaan aikaisemmin törmännyt sellaiseen karikatyyriin. Vihaisia valkoihoisia miehiä olen karikatyyreissä kyllä nähnyt.

”Pilakuvan voi nähdä myös lapsellistavan Serena Williamsia. Tämä on niin ikään yksi perinteinen rasistinen tapa, jolla valkoiset ovat esittäneet mustia, ja näin oikeuttaneet omaa ylivaltaansa holhoajina.”

Tietenkin karikatyyri esittää Williamsin "lapsellistaen", koska niin pelaaja käyttäytyi ja karikatyyri tarttuu tietenkin juuri siihen. Rossin yritys rinnastaa tämä historiallisiin "holhoaviin" kuvastoihin kompastuu jo siihen, että Williams itse tuotti tämän elementin, ei piirtäjä. Rossin logiikalla on aina rasistista piirtää mustaihoinen nainen tekemässä jotain muuta kuin jotain ylevää ja hienoa. 

”Pilapiirrokset toki perustuvat juuri liioitteluun, mutta miksi jotkut liioittelun tavat liitetään niin sanottuun rotuun, toisia ei? Miksi valkoisuus ei ole pilapiirroksissa relevantti asia?”

En tiedä, onko Rossi koskaan nähnyt esimerkiksi isonenäisistä valkoihoisista miehistä piirrettyjä karikatyyrejä. Nenät vastaavat tässä sitä, että Knight liioittelee Williamsin huulia. Aiheeseen voi perehtyä googlaamalla kuvahakua sanalla "caricature" (tai "caricature black women"). Ehkä Rossikin havaitsee, että valtaosa karikatyyreistä liioittelee valkoihoisten miesten fyysisiä piirteitä. Paksuhuulisia valkoisia miehiäkin on paljon, ei se ole mustaihoisten omaisuutta.

”Poliittisen satiirin perinteeseen kuuluu, että karikatyyrejä esitetään erityisesti niistä henkilöistä, jotka edustavat jonkinlaista valtaa. Esimerkiksi urheilun hierarkioissa mustat naiset eivät ole kovin korkeassa asemassa.”

Edes Rossi ei kykene löytämään urheilun piiristä naista, joka olisi Serena Williamsia korkeammassa hierarkisessa asemassa. Silmien sulkeminen tältä tosiasialta juuri tässä tilanteessa mielestäni todistaa, että oli miten oli, asia on kuten sukupuolentutkija sanoo. Ja kun kaikki muut argumentit pölähtävät savuna ilmaan, Leena-Maija Rossi vetää pakasta sen viimeisen perälautakortin, jonka avulla minkä tahansa valkoihoisen toimen voi todeta rasistiseksi.

”Valkoiset eivät voi määritellä, mikä mustia loukkaa tai ei loukkaa, vaan on kuunneltava representaation kohteita itseään”.

Tämä väite ihmisten subjektiivisesta oikeudesta määritellä itse, mikä on rasistisesti loukkaavaa, mikä ei, on tyypillinen filosofinen kikka tyyliin "kaikki mitä sanon on valhetta". Siitä, että meidän on tietenkin aina kuunneltava muita ihmisiä, ei voi eikä pidä tehdä johtopäätöstä, että yhteisen kulttuurin ilmentymien arviointi loukkaavuuden tai rasistisuuden suhteen olisi jätettävä pelkästään kohteelle. Siitähän loogisesti seuraisi, ettei feministi koskaan saa sanoa miehistä mitään, minkä yksikin mies kokee loukkaavaksi ja Richard Dawkins joutuisi vaieten seuraamaan sivusta uskontojen aiheuttamia tuhoja. Ihonväri ei ole sama kuin ihminen, se on biologinen pigmentti-ilmiö. Ihmisen pelkistäminen ihonvärinsä edustajaksi on naurettavan lapsellista ja lyhytnäköistä - ja tavallaan erittäin rasistista.

* * *

Minusta on tavattoman vaarallista, että rasismia vastaan käydään niin heppoisin perustein kuin Leena-Maija Rossi näyttää käyvän. Rasismi on aito ongelma, mutta se ei ole minkään yksittäisen ihonvärin, maailmankatsomuksen tai kielialueen ongelma. Kaikenväriset ihmiset osaavat ja myös käyttäytyvät rasistisesti. Se ei riipu ihmisen sukupuolesta, iästä, uskonnosta tai kulttuurista. Mutta se riippuu sivistyksestä ja kasvatuksesta. Rasistisia ennakkoluuloja on käytännössä kaikilla ihmisillä, mutta niitä vastaan voi ja täytyykin taistella. Tärkeintä on tutkia omia, ei muitten asenteita. Leena-Maija Rossinkin kannattaisi mieluummin tutkia itseään kuin tuomita Mark Knight rasistiksi yksittäisen karikatyyrin perusteella.

Miksi olen näin ärtynyt yhdestä NYT-jutusta (sen lisäksi, ettei juttua voinut NYT-tyyliin kommentoida)? Koska tässä Williams-Knight -kohussa kiteytyy se vaarallinen ilmiö, että käydään raivoisasti "mukarasismin" kimppuun, mutta jätetään rakenteellinen, vallankäytöstä ja omistamisesta syntyvä rasistinen ihmisten kohtelu rauhaan. Kun tätä mukarasismia "löydetään" kaikkialta, seurauksena ei ole sivistyneen käyttäytymisen lisääntyminen, vaan huonon käytöksen lisääntyminen, puolin ja toisin. Tilannetta kärjistää se, että jotkut ihmiset ovat ottaneet itselleen oikeuden edustaa "oikeaa" mielipidettä, vaikka heillä ei ole todellisuudessa näkemykselleen kunnon perusteluita.

Maailman vaikutusvaltaisimman naisurheilijan "joutuminen" pilapiirroksen kohteeksi siitä huolimatta, että hän on mustaihoinen, voi olla mukarasismikiihkoilijoille järkytys. Meille muille se on luonnollista ja myönteinen esimerkki siitä, että poliittinen karikatyyri on jälleen kerran täyttänyt tehtävänsä eli näyttänyt vaikutusvaltaisen hahmon tavallisena kuolevaisena ihmisenä huumorin keinoin. Yhdysvalloissa rasismi on edelleen arkipäivää ja on ymmärrettävää, että siellä monet asiat nähdään sen takia toisin kuin Suomessa. En silti keksi mitään järkevää syytä tukea kiihkoilua, joka keskittyy mukarasistisiin ilmiöihin, mutta ei uskalla keskittyä kaikkein vahvimman ja vaarallisimman rasistisen kohtelun vastaiseen taisteluun. 


torstai 6. syyskuuta 2018

Riitelevät sotilaat

Sotilasuralle hakeudutaan tai joudutaan tietysti monista syistä. On vaikea arvioida, kuinka paljon keskimääräisestä suomalaisesta miehestä ammattisotilaat poikkeavat tai missä suhteissa. Vielä vaikeampaa on arvioida, mitkä piirteet loppujen lopuksi ratkaisevat sen, ketkä ylenevät johtaviin tehtäviin. Maallikkokin silti ymmärtää, ettei ole yhdentekevää, onko rauhan oloissakin sotaan valmistautuva kenraali tasapainoinen, maltillinen ja moraalisesti luja ihminen vai jotain ihan muuta, kuten alkoholisti, itsekeskeinen narsisti, vimmainen pilkunnussija, seksuaalisesti holtiton tai jollain muulla tavalla henkisesti ei-niin-ihanteellinen.

Lasse Laaksosen tiiliskivikirja Viina hermot ja rangaistukset : Sotilasjohdon henkilökohtaiset ongelmat (Docenco 2017) pyrkii nostamaan itsenäisen Suomen sotilasjohtajien luonteiden ikävämmät piirteet kaiken kansan arvioitavaksi. Sotahistoriaan keskittynyt Laaksonen on jo vuonna 2004 eritellyt Gustaf Mannerheimin ja hänen alaistensa suhteita, nyt hän on suorittanut eräänlaisen ruuminavauksen paljon suuremmalle joukolle suojeluskuntien ja armeijan johtajia. Tulos on selvästi kaksijakoinen. Kirja dokumentoi everstien ja kenraalien loputtoman riitelyn ja nahistelun perusteellisesti - joskin tiukasti aihepiirit rajaten - mutta ei kykene tarjoamaan lukijalle sujuvaa tarinaa tai analyysiä sen paremmin törttöilyiden syistä kuin seurauksista.

Laaksosen tapa kirjoittaa pedanttisen tarkasti dokumenttien kertoma ja vain se on hänen oma ihanteensa, mikä käy ilmi kollegoiden vähemmän pedanttiseen tapaan kohdistuvana kritiikkinä. Seurauksena on kuitenkin antiinsa nähden kohtuuttoman pitkä ja tasapaksu luettelo ihmisistä, teoista, kirjelmistä, syytöksistä, riidoista ja kaikenlaisesta muusta inhimillisestä ikävyydestä. Laaksonen ei kerta kaikkiaan ole osannut - tai halunnut - rakentaa vähäisintäkään draaman kaarta sen paremmin yksittäisten sotilaitten kuin koko ammattikunnan vaiheisiinsa. Pienet ja isot asiat vellovat samanarvoisina detaljien meressä. Ilmeisesti kustantaja ei ole halunnut tai voinut toimittaa kirjaa luettavammaksi, eikä myöskään oikolukea pieniä kielioppivirheitä pois.

* * *

Mielestäni on sääli, ettei Laaksonen ole osannut kiteyttää ja tiivistää viestiään, joka lienee muistutus siitä, että päätöksiä tekevät sotilaat ovat samojen inhimillisten epätäydellisyyksien kirjomia ihmisiä kuin me siviilitkin. Kyllä se viesti rivien välistä huokuu, mutta vain jos jaksaa kahlata tekstin läpi. Minusta Laaksonen on tehnyt epäviisaan ratkaisun laajentaessaan henkilögallerian näin valtavaksi. Vain sotahistoriaan erikoistuneet tuntevat kaikki nimet, suuremmalle yleisölle kaksi kolmannesta on varmasti aivan tuntemattomia ja sen myötä myös merkityksettömiä. Laaksonen ei ole myöskään osannut tai halunnut tehdä eroa pikkujuttujen ja valtakunnan kohtaloihin vaikuttaneita isoja asioita. Suurin osa kirjan sivuista kuvailee asioita, joilla ei ollut omana aikanaankaan mitään vaikutusta mihinkään muuhun kuin katkeruuden lisääjänä tai vähentäjänä. Parempi olisi ollut keskittyä merkityksellisiin henkilöihin ja heidänkin kohdallaan asioihin todella vaikuttaneisiin piirteisiin.

Minusta on jotenkin outoa, ettei Laaksonen juuri lainkaan pohdi sotilaitten henkilökohtaisten ongelmien todellista vaikutusta, vaan keskittyy selittämään, miten ne vaikuttivat komentosuhteisiin, urakehitykseen ja henkilökemioihin. Lukija jää miettimään, oliko ankarakaan juopottelu loppujen lopuksi ongelma sotatoimille eli tuliko tappiota vain siksi, että päällikkö teki ratkaisuja kännissä tai krapulassa. Ns. hermojen pettämisen vaikutukset ovat selkeämmin hahmotettavissa, vaikkei Laaksonen niittenkään osalta erityisiä johtopäätöksiä tee. Lukijaa kiinnostaisi esimerkiksi pohdinta siitä, olivatko upseerit sotamiehiä heikko- vai vahvahermoisempia. Ylimmät upseerithan eivät olleet normaalisti kuolemanvaarassa kuten poteroissa kyhjöttävät sotilaat ja heidän lähiesimiehensä.

Laaksonen on rajannut "henkilökohtaiset ongelmat" käytännössä kolmeen asiaan: alkoholiin, hermoihin ja ihmissuhdetaitoihin. Itseäni kummastuttaa, että ulkopuolelle on jätetty sekä muut huumaavat ja piristävät aineet että seksuaalinen käyttäytyminen. Selitys voi olla siinä, ettei näistä löydy riittävästi aineistoa siinä lähteistössä, johon tutkimus on nojannut. On kuitenkin selvää, ettei hermojen kestämisestä voi mielekkäästi puhua irrallaan niistä keinoista, joilla jaksamista pyrittiin kemiallisesti parantamaan, vaikka ns. viihdekäyttö jätettäisiin ulkopuolelle. Kun tiedetään, että amfetamiinipohjaisten piristeiden muuttui virallisesta "lääkinnästä" usein ja myös monen komentajan kohdalla vakavaksi riippuvuudeksi, olisi tämä puoli ehdottomasti pitänyt jotenkin ottaa mukaan.

* * *

Korkea-arvoisten sotilaitten seksuaalisen käyttäytymisen pohtiminen on varmasti virallisten dokumenttien valossa vaikeaa. Voidaan myös kysyä, onko se voinut vaikuttaa sotilaallisiin ratkaisuihin niin merkittävästi, että asiaa kannattaa edes pohtia. Laaksosen käsittelemän ajanjakson ihmisille seksuaalisuudesta puhuminen oli vahva tabu. Homoseksuaalisuus oli rikollista, eikä myöskään heterosuhteista puhuttu muuten kuin eräänlaisella kerskailevalla tai vitsikkäällä väistökielellä. Se tiedetään, että miehitysvuosina Itä-Karjalassa suomalaiset sotilaat syyllistyivät myös seksuaalirikoksiin ja ainakin alempiarvoisia sotilaita myös tuomittiin. Minusta on selkeä puute, ettei Laaksonen edes viittaa tähän asiaan. Lienee selvää, että pelkkä epäily homoseksuaalisuudesta on ollut merkittävä uralla etenemisen este, ellei sitä sitten ole ylimmissä piireissä taitavasti salaten sallittu, kuten siviiliyläluokan puolella.

Vaikka Laaksonen on päättänyt, ettei Mannerheim ole tämän kirjan päähenkilö, uskoisin lukijoiden suuren enemmistön etsivän juuri häneen liittyviä uusia tietoja. Niitä ei juuri ole tarjolla, vaikka Laaksonen toki jatkuvasti valottaa varsinkin sotavuosien osalta ylimmän päättäjän keskeistä roolia sekä henkilövalinnoissa että alaisten mokailujen arvottajana. Se ei yllättäne ketään, että Mannerheim ei juopottelusta hermostunut, olihan hän itse alkoholin päivittäiskäyttäjä. Sen sijaan Mannerheimin tiukka suhtautuminen alaistensa stressinsietokyvyn ongelmiin on ehkä yllättävää sitä tietoa vasten, että Mannerheim itse oli taipuvainen vainoharhaisuuteen ja - ainakin jälkiviisaasti arvioiden - selvään ajoittaisiin pelkuruuteen. Sen pontimena saattoi kuitenkin olla enemmän narsismi kuin varsinainen kuolemisen pelko.

Laaksosen kirja antaa suomalaisista johtavista sotilaista aika masentavan yleiskuvan, vaikka kuinka ajattelisi, että tässä keskitytäänkin niihin ikäviin piirteisiin. Sotilaat tulevat uskomattoman huonosti toimeen toistensa kanssa, ovat kateellisia ja pikkumaisia, epälojaaleja ja itserakkaita, jääräpäisiä ja sovittelukyvyttömiä. Sen jotenkin ymmärtää, että rauhan oloissa upseerin ainoa tavoite on uralla eteneminen, mutta Laaksosen todistuksen perusteella vaikuttaa siltä, että kaikkina aikoina hyvin keskeinen tavoite on ollut sen ja sen kollegan etenemisen vaikeuttaminen. Myös valtionjohto on yllättävän paljon sotkeutunut sotilaiden keskinäisiin riitoihin. Se oli itselleni ehkä merkittävin uusi tieto. Varsinkin presidentit Ståhlberg, Relander ja Svinhufvud joutuivat jatkuvasti ratkomaan objektiivisesti arvioiden mitättömiä kenraalien kiistoja. Oikeastaan on aika yllättävää, että näinkin hyvin selvittiin, keskenään riitelevistä sotilaista huolimatta.

 

lauantai 1. syyskuuta 2018

Hienoja kuvia, puolivillaista tekstiä

Kun armeija vapautti vanhat sotien aikaiset valokuvat SA-kuva-arkiston kautta kaikelle kansalle, innostuivat monet julkaisemaan "omia" kuvakirjojaan. Valitettavasti monet näistä ovat olleet kaikkea muuta kuin ammattilaisia. Itseäni on hämmentänyt eniten into muuttaa mustavalkoinen autenttisuus modernilla photoshoppailulla epäaidoiksi värikuviksi. En väitä, että nuo teokset olisivat huonosti tehtyjä, mutta kyllä niissä silmäkarkin vikaa on. Aitojakin värikuvia toisen maailmansodan ajoilta on, mutta niitä on aika vähän.

Toinen systemaattisesti harmittava piirre on kirjojen julkaiseminen vaivoin peitellyn isänmaallisen intoilun motiivilla. TK-kuvaajien julkisuuteen päässeet kuvathan olivat oman aikansa sotapropagandaa, joiden tehtävänä oli näyttää vain sotimisen mukavat puolet. Kun sotaonni kääntyi, se vaati jo luovaa mielikuvitusta. Kun näitä sotapropagandakuvia kootaan kirjoiksi kuvia mitenkään kommentoimatta, tehdään lukijoille kaksinkertainen karhunpalvelus. Puhdas propaganda ja hieno valokuvataide jäävät erittelemättä ja historian propagandistista tulkintaa jatketaan.

En tunne Juha Vartiaista, joka jo 2016 julkaisi kirjan Suursaaresta Petsamoon : pakkoluovutettua Suomea TK-miesten ikuistamana (Alfamer). Nyt on vuorossa Kuvia vanhan rajan takaa 1941-1944 (Alfamer 2018) eli jatkosodan TK-kuvia hyödyntävä kirja. Pääosan kirjasta vievät juuri nämä SA-valokuvat, lisäksi Vartiainen on kirjoittanut muutaman kymmenen sivua taustatekstiä. Kirjoittaja tai kustantaja on katsonut asialliseksi kieltää myös kirjassa olevien kuvien jäljentämisen tekijänoikeuslakiin vedoten. Siihenhän ei ole mitään perustetta, julkaiseminen ei tuota kuviin mitään tekijänoikeutta eli lause pätee vain tekstin osalta.

* * *

On hienoa, että TK-kuvaajien töitä julkaistaan. Monet kuvaajista ovat olleet "vain töissä", mutta toisaalta monen kuvista näkyy sekä luova taito että ammattimaisuus. Vaikka julkisuudessa sodan aikana ja myös pääosin sen jälkeen näkyneet kuvat muodostavat vain pienen ja "siistin" jäävuoren huipun (sotasensuuri koski myös TK-miehiä ja sodan jälkeen ei tullut kuuloonkaan, että viholliseen kohdistunutta halveksuntaa olisi sensuroitujen kuvien muodossa esitelty), niillä on itsenäistä valokuvataiteellista ja kulttuurihistoriallista merkitystä sen lisäksi, että ne tietysti kuvaavat itse sotatapahtumia jos ei nyt aivan rehellisesti, niin kuitenkin osittain realistisesti.

Vähemmän hienoa on, että kuvat alistetaan toisaalta nostalgiseen, oikeistolais-isänmaalliseen muisteluun ja toisaalta ne pääosin on sullottu pieneen kokoon ja jätetty oman ajan dokumentoinnin varaan. Vartiaisen kirjat syyllistyvät molempiin synteihin. Hänen tekstinsä ovat näennäisen "puolueettomia", mutta silti asenteellisia - ja asiallisesti ottaen tarpeettomia muille kuin sotahistorian osalta täysin tietämättömille.  Vartiainen on myös julkaissut jokaisen kuvan yhteydessä alkuperäinen propagandistisen kuvatekstin, vaikka ei missään korosta, mistä ne ovat peräisin. Näin on reipas ryssittelykin saatu kirjaan mukaan, vaikka Vartiainen itse varoo moiseen syyllistymästä.

Minusta on lähinnä masentavaa, kun valokuvia sullotaan Vartiaisen tyyliin niin sanotusti marginaalista marginaaliin. Tavoitteena on selvästikin ollut julkaista niin monta kuvaa kuin mahdollista, mutta sen hintana on tukkoinen taitto ja monen hienon kuvan latistuminen sekä taiton että pienen koon takia. Todella sääli, mutta onneksi kuvia voi tutkia myös verkkopalvelun kautta. Kuvien yhteydessä on se informaatio, joka SA-kuvien suunnalta on ollut saatavana, mutta tässäkään kirjassa Vartiainen ei ole vaivautunut tekemään kuvaajista edes luetteloa, hakemistosta puhumattakaan. Miksi ei kuvaajille anneta heille kuuluvaa arvostusta? Vartiainen ei omien sanojensa mukaan ole hakenut varsinaisia sotakuvia, vaan "sitä elinympäristöä, jonka sotilaamme kohtasivat bolsevikkien hallitsemassa Itä-Karjalassa". On kirjan otsikko silti jotenkin vähättelevä. Minäkin erehdyin ajattelemaan, että kyse on kansatieteellisestä kuvateoksesta.


* * *

Lienee selvää, että Juha Vartiaisen ja monen muun valitsema tapa hyödyntää TK-kuvaajien kuva-aarteistoa sopii hyvin siihen myyttiin, jota jatkosodasta on haluttu oikeistohenkisissä piireissä pitää yllä siitä huolimatta, mitä uudempi historiantutkimus on paljastanut Suomen armeijan toiminnasta miehitetyssä Itä-Karjalassa. Vartiainenkin viittaa ei-niin-kunniallisiin tosiasioihin, mutta kiirehtii heti korostamaan kiitollisuudenvelkaamme vastoin tahtoaan kuolleille ja veteraaneille: "Heidän ansiostaan voimme elää vuonna 1917 alkaneessa suomalaisessa demokratiassa." Eli pohjimmiltaan motiivit olivat eettisesti oikeat, vaikka yhtä ja toista ikävää tapahtui, muuallakin kuin siirtoleireiksi kiireesti nimetyillä keskitysleireillä.

Olisi todella virkistävää kohdata SA-kuvista koottu kirja, jossa pääroolissa ei olisi sotapropaganda, vaan valokuvataide ja kuvaajat. Suurin osa Vartiaisen hyödyntämistä kuvaajista ei ole suurelle yleisölle tuttuja, vaikka osa oli ammattikuvaajia. Kim Borg tuli sittemmin tunnetuksi laulajana, mutta ihan hyvin hän olisi valokuvaajanakin luultavasti pärjännyt. Monet hienot kuvat ottanut Olavi Aavikko oli ammattilainen, mutta kovin paljoa eivät Suomen valokuvataiteen museokaan hänestä tiedä kertoa. Otso Pietinen on varmaan monelle jo tunnetumpi tekijä, mutta silti näissä nostalgiakirjoissa vain nimi, ei valokuvia usein hankalissakin olosuhteissa ottanut taiteilija.

En ajattele, että Juha Vartiainen tai muut kuvaajia tietoisesti tai tarkoituksellisesti väheksyvät. Mutta jotain outoa ja vääristynyttä siinä on, ettei TK-kuvaajien arvostus nouse, vaikka aika kuluu ja SA-kuvapalvelun kautta heidän töihinsä voi todella tutustua. Oletettavasti maksava yleisö koostuu ihmisistä, joille se nostalgia oikein esitettynä on pääasia, eivät kuvat sinänsä tai edes niihin kätkeytyvä historia. Se on sääli. Siksi kannustan jokaista valokuvauksesta ja sen historiasta kiinnostuneita suuntaamaan klikkauksensa osoitteeseen SA-KUVA.FI. Sielläkään ei nitiä taustatietoja juuri ole, mutta ovat kuitenkin kuvat, joista voi lähteä liikkeelle ja päätyä muuhunkin kuin selittelemään 56 500 uhrin mielekkyyttä heppoisin perusteluin.



Otso Pietinen: Hakkila, Witting ja Rangell Kesärannassa kesäkuun 20 päivänä 1941. (SA-kuva)

Tässä vaiheessa kaikki näytti valoisalta, jatkosota alkoi menestyksellisesti viikkoa myöhemmin. Sodan aikana pääministerinä toiminut Edistyspuolueen Jukka Rangell ehti hallituskumppaniensa kanssa ottaa vielä rauhallisesti. Eduskunnan puhemiehenä toiminut Väinö Hakkila oli demari, mutta silti vannoutunut Suur-Suomi-mies. Rolf Witting oli RKP:n edustajana Suomen ulkoministerinä Rangellin hallituksessa ja tunnettiin tiukasta saksalaismielisyydestään.