Filosofi tuhovimman kimpussa

Timo Airaksinen on aina osannut provosoivan ja monikerroksisen (tai tulkitsijasta riippuen rönsyilevän epäselvän) tekstin tuottamisen. Nyt, kun hänen ei enää tarvitse piitata suurten kustantajien herkkähipiäisyydestä (Airaksinen kuvaa itse, miten hänen käsikirjoituksensa eivät enää kelvanneet Otavalle tai muille isoille, joten hän siirtyi pienten kustantajien puolelle), uuden kirjan otsikoksi on voinut tulla aika nihilistiseltä kuulostava 7 tapaa tuhota ihminen (Robustos 2022). Kyseessä on tietenkin pelkästään ajatusten voimalla tapahtuva pohdinta, jossa räväkkä otsikko on vain houkute empivälle lukijalle, joka ei suin surminkaan halua ruveta pohtimaan ihmisenä olemisen syntyjä syviä. Itse tartuin kirjaan Airaksisen aiempien kirjojen synnyttämässä jatkumossa, en kuvitellen, että nyt se Airaksinen on ruvennut antamaan konkreettisia ohjeita kiusaajille ja pahantekijöille.

Airaksinen kirjoittaa kuten ennenkin kevyesti kulkevaa, mutta lukijalta jatkuvaa tarkkaavaisuutta vaativaa tekstiä. Kustantaja kuvailee tyyliä "kyyniseksi realismiksi", kai sen on kirjoittajakin hyväksynyt. Itse en pidä Airaksista varsinaisena kyynikkona. Jos hän olisi sellainen, tuskin hän vaivautuisi filosofiseen pohdiskeluun keskittyvien kirjojen kirjoittamiseen vaan kiertelisi yritysseminaareissa ja muissa vastaavissa pippaloissa hyvin palkattuna ja hyvältä tuoksuvan hevonpaskan erittelijänä ja jakelijana. Silti on myönnettävä, että aika raadollisesti Airaksinen meidän olemistamme ruotii, eikä aina erityisen helppotajuisesti. (Jos teksti olisi kovin helppotajuista, Airaksinen ei tietenkään voisi käyttää titteliä filosofi.) Ajoittain lukija pääsee nauttimaan todellisista kielellisistä helmistä kuten tässä: "Ukko ristinpuulla ja toinen pöntössä valmiina puhumaan mukavia urkusoolon ja epävireisen veisuun päätyttyä vihjaa kirkossa oloon." (s. 118) Hitusen olisi Robustoksen kustannustoimittaja voinut silti tekstiä vahtia, vähän turhan monta kertaa Airaksinen käyttää sanaa "joka", vaikka pitäisi käyttää sanaa "mikä", eikä sitä "neuronipommia" olisi pitänyt jättää huomaamatta.

Airaksinen ei ole poliittisesti kantaa ottavan maineessa, mutta taitavasti hän sujauttaa näennäisen ulkopuolisen tekstiinsä kevyttä vittuilua mm. Yhdysvaltain asehulluudesta (s. 113) ja Israelin apartheid-hallinnosta (s. 117). Saavutuksena voinee pitää sitäkin, että hän ehtii muutamalla rivillä pilkata kolmen suurvallan johtajaa (Xi, Putin ja Trump, s. 106). Hänestä kuoriutuu paikka paikoin myös perinteinen antikommunisti, joka - ehkä tasapainoakin tavoitellakseen - roimii joskus osuvasti, joskus omituisia fantasioita kehräillen: "Kommunistit haaveilivat aikoinaan kaikkien kapitalistien dekapitoinnista, siis vallankumouksesta, jossa riistäjät tapetaan isossa juhlassa ihan kaikki, viimeiseen ihmiseen." (s. 178) Eipä muistanut laittaa viitettä tämän haaveen lähteeseen. Eikä ole päivittänyt biologista yleistietoaan siltä osin, että vaikka Trofim Lysenko oli Stalinin suosikki kestämättömin perustein, sattumalta Lysenkon harrastamissa lamarckistisissa ajatuksissa oli kuin olikin totuuden siemen, kuten moderni epigenetiikka on osoittanut: myös hankitut ominaisuudet voivat periytyä (katso tarkemmin https://fi.wikipedia.org/wiki/Epigenetiikka).

* * *

Vaikka Airaksisen astaloa ei oikeastaan mikään tai kukaan pysty väistämään, jää lukijalle jossain määrin vaivaannuttava olo tämän kirjan äärellä. Vaikka kirjoittaja kiistämättä pohdiskelee ajoittain pontevastikin ihmisen viehtymystä sekä itsensä että erityisesti muiden tuhoamiseen, teksti ei jotenkin ole kuitenkaan riittävän koherenttia tieteenfilosofisessa mielessä. Yksinkertaisemmin sanoen pirullinen lukijakaan ei ota selvää siitä, mitä Airaksinen oikein ajaa takaa. Paitsi että hän on halunnut kirjoittaa kirjan, koska kasvatustieteen professori Erkki A. Niskanen joskus kauan aikaa sitten loihe taksissa lausumaan, että "On seitsemän tapaa tuhota ihminen.", mutta ei sitten koskaan ehtinyt kertoa uteliaalle matkaseuralaiselleen, mitä nämä tavat voisivat olla. En usko olevani tässä mitenkään vainoharhainen, sillä esipuhetta edeltävässä motossakin Airaksinen muistelee lukijatoivetta "Kirjoita oikein vittumainen kirja!" ja hurskaasti tai hurskastellen heti myöntää "Taivas tietää, että olen yrittänyt."

Ei pidä ajatella, etten lukisi mielelläni myös vittumaisiksi kirjoitettuja kirjoja. En itse kuitenkaan ole kiinnostunut ajatuksellisesta nihilismistä, jolla tarkoitan asennetta, että vain kirjoittaja saa ymmärtää, mistä on kysymys, lukijan kärryillä pysymisellä tai mutaiselle tielle putoamisella ei ole niin väliä. Minulla oli tuon tuostakin aika mutainen olo, vaikka yritin kyllä pontevasti (oma arvio) lukea myös rivien välit ja ivan, satiirin ja sarkasmin lukuisat kerrostumat. En silti tiedä, löysinkö niitä kaikkia vai jäikö jokin olennainen pois, kun en ollut kirjan luettuani sen paremmin virkistynyt kuin kiukkuinenkaan, vaan epämääräisesti tyytymätön. Minusta Airaksinen pyörittää asioita, mutta ei oikein vastaa huutoonsa. On tietysti myös mahdollista, että tarkoituksena ei edes ole ollut, että lukija virkistyisi tai kokisi valaistumisen tunteita.

Airaksinen on ryhmitellyt seitsemän tapaansa kolmeen osioon niin, että lukuja on loppujen lopuksi 21 ja vielä esipuhe ja loppulausahdus siihen päälle. Hän on siis pannut Erkki A. Niskasen ilmaisevan alustavan väittämän paremmaksi ja tarjoaa 21 tapaa, seitsemän omalle itselle, seitsemän ihmiselle ja seitsemän kaikelle. Ehkä hiukan vähemmänkin olisi riittänyt, mutta lyhyessä kirjassa symmetria on tietysti tärkeä osatekijä. Olisihan ollut tasapainotonta, että kaikki, ihminen tai yksilö olisivat saaneet aivan eri määrän tuhoutumistapoja. No, hiukan kyynisyyteen taipuvaisena saatan ajatella myös, että Airaksinen ei halunnut julkaista hädin tuskin satasivuista ja alalukujen osalta linkuttavaa tekstien kokoelmaa, joten hän lihotti sen osin vanhaa kierrättämällä ja erilaisia täyteaineita käyttäen soman symmetriseksi ja kätevästi taskussa kulkevaksi, mutta samalla riittävän kirjamaiseksi kohteeksi.

* * *

Filosofien tapa pyöritellä asioita, heittää välillä jokin naseva kiteytys, mutta välttää viimeiseen asti perusteluvastuuseen johtavat päätelmät on ikiaikainen, pätevä ja oikeutettu. Meillähän ei ole velvollisuutta lukea filosofien kirjoittamia kirjoja, joten voimme syyttää vain itseämme, emme filosofia itseään. Paneudun silti Airaksisen loppulukuun, jossa hän "pyöristää esityksensä ison tuhon pohdinnalle" (s. 178). Harkitsin pitkään, jaksanko kritisoida Airaksisen pitkää ja mielestäni aika heppoista taidekriittistä osiota (s. 127-138), mutta totesin sitten, ettei tila riitä eikä myöskään kärsivällisyys, niin pinnallisesti ja piinallisen latteasti hän ymmärtää esimerkiksi musiikin (eikä ole esimerkiksi nykymusiikkia nälviessään käsittänyt, että Osmo Tapio Räihälän kirjan nimessä Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa ei ole kysymysmerkkiä, johon Räihälä odottaisi Airaksisen epäasiantuntevaa kommenttia, vaan kysymysmerkki on jätetty pois juuri siksi, että Räihälä vastaa). 

Olin hiukan yllättynyt siitä, ettei Airaksisen täystuhon palettiin ole osunut sitä mahdollisuutta, että minä, ihminen ja (elollinen) Maa tuhoutuvat kertakaikkisesti kosmisessa katastrofissa tai myöskään sitä, ettei minua, ihmistä ja Maata olisi koskaan tullutkaan olemaan ja maailmankaikkeus olisi ilman niitä tai peräti ilman itseäänkin eli että sen sijaan että on jotain, ei olisi mitään. Yllätykseni johtunee siitä, että Airaksinen tulee päätelmään, että vaikka tapoja tuhota ihminen olisi enemmänkin kuin 21 kappaletta, täydellistä tuhoa ei omin konstein oikein ole. Yksittäiset eläinlajit ihminen pystyy hävittämään sukupuuttoon, mutta Airaksinen arvelee, että ihmisiä on liikaa vimmaisimmallekin joukkomurhaajalle. Todellisuudessa ei tarvita kuin riittävän lähellä räjähtävä supernova ja me haihdumme avaruustomuksi nopeasti, kivuttomasti ja lopullisesti. No, samalla tietysti haihtuu asioita pohtiva filosofi, joten näköala on epäkiinnostava.

Ei voi kiistää sitä, että Airaksisen tämäkin kirja panee kyllä lukijan miettimään, ehkä jopa syntyjä syviä ja omia tuhoisia mietteitään. Silti minulle jäi päällimmäiseksi tunne, että en ole tai en ainakaan halua olla osa Airaksisen kuvailemaan todellisuutta. Pyydän anteeksi ilmaisua, mutta tekstin "postmoderni sarkasmi" ja ulkopuolisuus jättivät ainakin minut jotenkin kylmäksi sille viestille, jota Airaksinen mahdollisesti on tavoitellut. Tai sitten vain perusteetta oletan, että Airaksinen on tavoitellut lukijalle jotain reaktiota, joka poikkeaa suuntaan tai toiseen välinpitämättömyydestä. Tuhon ajatteleminen ei kiehdo minua, voin pinnistellen kuvitella, että jotakuta toista se voi kiehtoa. Siksi haluan ajatella, että 7 tapaa tuhota ihminen on kirjoitettu ei minulle, mutta jollekulle toiselle. - Ja jos joku kirjan jo lukenut arvelee, että olen kirjoittanut arvioni Airaksisen postmodernin sarkasmin tyyliä matkien, myönnän hänen olevan aivan oikeassa. 

 

Vihan puhetta

Voimattomana olen joutunut seuraamaan, kun Suomen valtiovalta opastaa kansalaisensa taas kerran vihaamaan Venäjää. venäläisyyttä ja venäläistä. Ilmaisut eivät ole verkkokeskusteluiden anonyymimölisijöiden tasoa, mutta viesti on selvä. Venäjästä ei tarvitse enää piitata eikä varsinkaan pelätä, uusi herra ja "ystävä" löytyy nyt - puhujasta riippuen - joko Washingtonista tai Pentagonista. Itärajamme sulkeutui venäläisiltä turisteilta helposti ja hetkellä, jolloin suurta joukkoa asevelvollisia miehiä uhkaa joutuminen Yhdysvaltain toimittamien aseiden surmaamaksi Ukrainassa. Nopeasti nousi myös vaatimus rakentaa itärajalle aita, siis muuri, jonka tarkoitus on pitää rajan toisella puolella turistien lisäksi mistä tahansa syystä kohti Suomea suuntaava ihmisjoukko, joka maailman päättäjien nykyisillä toimilla tulee  todennäköisesti koostumaan ilmastopakolaisista. Eduskunta ehti jo siunata satojen miljoonien Trump-henkisen muurin rakentamisen lähes yksimielisesti. Aitaa on kritisoitu, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta.

Seuraan rasistiseen vihaan perustuvaa julkista puhetta surullisena ja ahdistuneena. Sivistynyttä Suomea ei enää ole, on vain militarismia uhkuva pikkumaa, joka kuvittelee "sen toisen suurvallan" ystäväkseen ja suojelijakseen. Iltapäiväroskalehtien kannessa komeilee vähintään joka toinen päivä Venäjän presidentti Vladimir Putin joko avoimesti "pahan" edustajana tai ainakin taas jotain häijyä suunnittelevana idän hirmuhallitsijana. Diplomaattinen kohteliaisuus on jätetty käytettäväksi ehkä muissa yhteyksissä, Venäjään suhtaudutaan asiasta riippumatta kuin mätään lihakimpaleeseen, eikä tuolloinkaan ilahtuneen kärpäsen näkökulmasta. TP Niinistö ja ulkoministeri Pekka Haavisto, taannoiset kilpailijat presidentinvaaleissa, kilpailevat nykyään korkeintaan siitä, kumpi pystyy suhtautumaan Venäjään halveksivammin ja Yhdysvaltoihin nöyristelevämmin. Subjektiivisen arvioni mukaan Niinistö johtaa tätä kilpaa niukemmin kuin vaaleja.

Ahdistukseni kumpuaa osittain siitä, miten vihan puhe on kiihtyvällä vauhdilla kohdistunut Ukrainan sotaan täysin syyttömiin venäläisiin. Osa Suomeen elämään päätyneistä venäläisistä tiettävästi välttelee venäjän julkista puhumista, eikä nimen vaihtaminen turvallisemmaksi ole mitään tieteistarinaa. Olin toukokuussa 2022 pienessä valokuvanäyttelyssä, joka oli sijoitettu tiloiltaan ahtaan, mutta kokoelmiltaan rikkaan antikvariaatin tiloihin. Vastaan tuli pariskunta, josta toinen tuhahti venäjänkielisten kirjojen hyllyn kohdalla, kuinka häntä inhottaa nähdäkin venäjänkielisiä kirjoja. Kun totesin, että sillä kielellä on kuitenkin kirjoitettu valtavasti hienoa maailmankirjallisuutta, sain vastaukseksi äkäisen ilmeen, mutta toiselta puolisolta hyväksyvän nyökkäyksen. Tuhahtelija ei voinut tietää taustaani, eikä hän siitä ehkä olisi piitannutkaan. Kommentin syvä sivistymättömyys jäi silti raskaana muistiini.

* * *

Olen isäni puolelta pääosin venäläistä syntyperää. Isäni äiti oli täysin venäläinen Maria Ivanova, isäni isä 1800-luvulla Helsinkiin asettuneen venäläisen emigrantin, Grigori Dementjevin jälkeläinen (tämä Grigori rakennutti Katajannokalle Uspenskin katedraalin taakse ison kerrostalon, mutta epäonnistui lopulta yrityksissään). Isoisäni Nikolai vaihtoi sukunimensä Dementjev (suomalaisittain "Dementjeff") muotoon Borgelund, joka oli hänen isoäitinsä tyttönimi. 1920-luvulla ja myöhemmin ei ollut järkevää antaa jo nimestä päätellä, että voi olla venäläistä sukua, vaikka isoisäni oli isänsä tavoin syntynyt Suomessa. Isoisäni veli Boris Dementjeff joutui vielä hankalampaan tilanteeseen. Venäjän keisarillisen armeijan kouluttamana upseerina hän toimi vuoteen 1925 Porin rykmentissä. Kun hänet nimettiin tilapäiseksi komendantiksi Suomenlinnan varuskuntaan, pohjalaiset lehdet Ilkka etunenässä käynnistivät häväistyskampanjan saadakseen "ryssänupseerin" pois tästä virasta, johon liittyi myös passien hyväksymistä. Nimettömissä kirjoituksissa väitettiin mm. valheellisesti, ettei Boris edes osannut suomea, vaikka hän oli Suomessa syntynyt ja täysin suomalainen kieltä myöten (puoliso tosin oli hänelläkin venäläinen).

Häväistyskampanja tehosi, nimitys peruttiin ja Boris Dementjeff joutui eroamaan armeijasta (tosin luultavimmin omasta aloitteestaan). Hänellä oli kuitenkin jo valmiiksi katsottuna uusi työpaikka Turun suojeluskunnan päällikkönä. Suojeluskunnassa ei koulutustausta ratkaissut, vaikka kiistat Saksassa koulutettujen jääkäriupseerien kanssa jatkuivatkin vielä pitkään. Todennäköisesti suojeluskuntalaiset kuitenkin antoivat ymmärtää, että herra majurilla voisi mieluusti olla suomalainen sukunimi, ja vihjeen ymmärtänyt Boris otti omatekoisen sukunimen "Linnanlehto", joka oli suomennos isoisäni Borgelundista. Boris Linnanlehto, häväisty ryssänupseeri, teki lyhyeksi jääneen, mutta arvostetun uran suojeluskunnissa ja sai 44-vuotiaana kuoltuaan 1936 juhlalliset hautajaiset, joista turkulaiset lehdet uutisoivat näyttävästi. Ortodoksisen uskontonsa Boris säilytti ja hänen hautansa onkin Helsingin ortodoksisella hautausmaalla. Sukuhaara sammui, kun perheen ainoa poika Georgi eli varmuuden vuoksi Yrjö Linnanlehto kaatui heinäkuussa 1941 jatkosodan hyökkäyksessä.

Oma identiteettini on täysin suomalainen, mutta sukulaisteni vaiheet muistuttavat siitä, miten kaukaa viisaita isoisäni ja ruotsalaisen sukunimensä varmuuden vuoksi vielä "suomentanut" isäni olivat ottaessaan etäisyyttä venäläiseen taustaansa. En voi tietää, olisiko minua koulussa kiusattu, jos olisin käynyt sen nimellä "Genrih Dementjeff." Mutta viimeistään nyt joutuisin varmaan jatkuvasti vakuuttamaan olevani kyllä aivan tavallinen suomalainen, jolla vain sattuu olemaan venäläinen nimi. Olen joskus miettinyt, millaista on elämä niillä supisuomalaisilla, joille on langennut sukunimi Venäläinen. Se on 2405 elossa olevalla ihmisellä, se on ollut 2280:llä kuolleella ja 1135 on muuttanut sen joksikin muuksi. Yhtä suurta nimenmuutoskohdetta joutuu etsimään. "Ruotsalaisen" on hylännyt tosin vielä isompi joukko, mutta myös kokonaismäärä on ollut paljon suurempi. Suomalaiset eivät selvästikään halua olla Ruotsalaisia eivätkä Venäläisiä.

* * *

Viron pääministeri Kaja Kallas (s. 1977) pääsi syyskuussa 2022 otsikoihin väittämällä, että jokainen venäläinen on vastuussa Putinin hallinnon hyökkäyksestä Ukrainaan ja välillisesti myös jokaisesta sodan uhrista. Pidin ja pidän Kallasin ajattelua sekä epäloogisena että propagandistisena (ainakin sillä oli selkeä propagandistinen tavoite eli kannustaa Suomea sulkemaan raja venäläisiltä turisteilta). Kallasin logiikalla vastarintaliike Saksassa oli osaltaan vastuussa Hitlerin joukkojen rikoksista, Stalinin teloituttamat omasta kuolemastaan ja esimerkiksi oma isäni (ikä tuolloin 20 v) Suomen hyökkäyksestä Itä-Karjalaan Hitlerin rinnalla. Tietenkään Kallas ei tarkoittanut tätä. Hän halusi sanoa, että jokainen venäläinen on vastuussa siitä, että on ylipäätään olemassa eikä ole vaan älynnyt vapauttaa maailmaa siltä kauheudelta. Kallasin viesti oli häkellyttävän avoimesti rasistinen, enkä toivo kuulevani Sanna Marinin suusta koskaan yhtä alatyylisistä viestintää. Varma en tosin voi enää olla, niin jyrkiksi ovat puheet myös Suomessa nopeasti kääntyneet varsinkin sen jälkeen, kun Ukrainan joukot alkoivat vallata takaisin menettämiään alueita.

Ei, emme ole kansakuntina tai kansalaisyksilöinä vastuussa päättäjien huonosta tai rikollisesta toiminnasta, ellemme anna sille konkreettista tukea. Varmasti on myös sellaisia venäläisiä, jotka tietoisesti kannattavat Putinin sotaa Ukrainassa. Aivan kuten on ollut Hitlerin vannoutuneita kannattajia. Aivan kuten on ollut George W. Bushin & Tony Blairin Irakin sodan vannoutuneita kannattajia. Kyllä sotatoimiin aina jonkinlaista kansallista tukea tarvitaan. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että edes enemmistö, saati kaikki, olisi sotimisesta ja sotarikoksista innoissaan ja vastuussa. Sotilaat on paradoksaalisesti vapautettu rikosoikeudellisesta vastuusta, kun he toimivat järjestäytyneen armeijan puitteissa ja käskyjen mukaan. Miksi ei sitten siviilejä pidettäisi syyttöminä sotimiseen vähintään yhtä hyvin perustein? Puhuminen kollektiivisesta vastuusta vain venäläisten kohdalla (eikä vahingossakaan esimerkiksi Israelin osalta, vaikka siellä voidaan kiistatta todeta kansalaisten äänestäneen kerta toisensa jälkeen sionistista apartheid-hallintoa kannattavat poliittiset toimijat valtaan) on lyhytnäköistä vihapuhetta, joka perustuu oletukseen, että Venäjä kärsii tappion ja sen hallinto vaihtuu (mikä on epäilemättä Yhdysvaltain hallinnon tavoite sen rahoittaessa ja varustaessa Ukrainan armeijaa).

Pohdintani on tietenkin retorista. Kaja Kallas & Co syyttävät venäläisiä Putinin teoista, koska kaikki puhe on tällä hetkellä propagandaa. Vanhemmilla virolaisilla voi olla perusteltua kaunaa konkreettisia venäläisiä miehittäjiä vastaan aivan kuten talvisodassa kaatuneiden suomalaisten jälkeläisillä. Mutta jos ei kyetä eikä varsinkaan haluta tehdä eroa toisaalta päättävien poliitikkojen ja sotilasjohtajien, toisaalta asioita voimattomasti sivusta katsovien siviilien välillä, syyllistytään pohjimmiltaan rasistiseen propagandaan, joka ei ole koskaan eikä missään eettisesti kestävää. Pahimmillaan valmistellaan tällaisilla väitteillä hetkeä, jolloin kokonaista kansaa voidaan ja halutaan rangaista kollektiivisesti johtajien tekojen takia. Näinhän usein käy hävinneelle osapuolelle, jonka siviilit joutuvat maksamaan moraalittomista ja epäonnistuneista sotatoimista. Oma myötätuntoni on kokonaan niiden puolella, jotka itse ovat vaarassa joutua sotakoneen jauhamiksi tai joiden lapset, puolisot ja vanhemmat ovat siinä vaarassa. Kaja Kallasin kaltaiset historiattomat ja empatiavajeiset päättäjät ovat jokaisen kansakunnan suurin uhka. He eivät suojele kansalaisiaan sodalta, heitä kiinnostaa olla sodan päättyessä voittaneen puolella ja tietenkin itse elossa.

Upea, mutta aika surullinen tarina

En tiedä, kuinka monta kirjaa Jimi Hendrixistä on kirjoitettu. Sen kuitenkin arvaan, ettei tämä Wild Thing : Jimi Hendrixin lyhyt ja vaikuttava elämä (Aviador 2022) tule jäämään viimeiseksi, vaikka pontevasti pyrkiikin olemaan "the definitive" tarina. Philip Norman on ykkösrivin rock-artistien elämäkertoihin erikoistunut englantilainen kirjailija, jonka bibliografiasta löytyvät The Beatles, John Lennon, Paul McCartney, The Rolling Stones, Mick Jagger, Elton John, Buddy Holly ja Eric Clapton. Kirjoittajana Norman on herättänyt ristiriitaisia näkemyksiä, eikä tämä Hendrix-kirja muuttane tilannetta. Muodollisesti kirja on asiallisen kronologinen tarina, jossa on paljon henkilöitä, paljon jännittäviä tapahtumia, jonkin verran "paljastuksia" ja erittäin paljon subjektiivisia mielipiteitä muiltakin kuin kirjoittajalta itseltään. Vaikka Norman kirjoittaa sinänsä sujuvasti ja kiistämättömällä rutiinilla, lieneekö jo ikä (80 vuotta 2023) jo vaikuttamassa siihen, että tarinassa on jonkin verran toistoa ja valtavan henkilögallerian hallinta tuottaa ajoittain vaikeuksia niin Normanille kuin lukijallekin.

Kirjan on suomentanut Jussi Niemi, pääosin musiikkijournalistina Musassa ja Soundissa vaikuttanut kirjoittaja, joka  on toiminut myös kääntäjänä, eniten 2010-luvulla (Tony Iommi, Charles Mingus, Madonna, Johnny Winter ja Eric Clapton). Niemellä on vahva rutiini, mutta kyllä jonkun olisi siellä kustantamossa pitänyt oikolukea tämä teksti, jossa on aivan liikaa lukemista ärsyttäviä pikkuvirheitä (vojeristinen po. voyeristinen, harpsichord po. cembalo, Mafia po. mafia, länsi-saksalainen po. länsisaksalainen, postyymi po. postuumi, Englanninkiertue po. Englannin kiertue tai kiertue Englannissa, australiandollari po, Australian dollari jne.), eikä Niemi tunnu muistavan, mitä eroa on sivulauseen aloittavilla sanoilla "joka" (viittaa konkreettiseen asiaan) ja "mikä" (viittaa abstraktiin asiaan). Myös Niemen jälkisanat tuntuivat vahvassa subjektiivisuudessaan ja joittenkin sanavalintojen ("Koen itseni ylempää siunatuksi kun sain kääntää tämän kirjan...", "Voi jumpe!!!") myötä olevan väärässä paikassa, kun kyseessä ei ole fanikirja. Ymmärrän toisaalta hyvin, että vuonna 1950 syntynyt Niemi on halunnut kertoa olleensa toukokuussa 1967 Hendrixin keikalla Kulttuuritalolla. Tällainen vierailu oli mahdollinen, koska Hendrix ei ollut vielä se maailmantähti, jollaiseksi hän pian muuttui.

Enempää hammastelematta voi todeta, että Wild Thing on ihan hyvin suomentamisen ja julkaisemisen ansainnut, sillä tätä ennen on suomeksi julkaistu yllättävää kyllä vain kolme kirjaa: David Hendersonin Jimi Hendrix (Love 1984), Sharon Lawrencen Jimi Hendrix : Mies, musiikki ja totuus (Like 2006) ja Leon Hendrixin Veljeni Jimi Hendrix (Minerva 2020). Normanin ulkopuolisen näkökulmasta kirjoitettu kirja täydentää valikoimaa oikein hyvin. Norman onnistuu myös suhtautumaan kohteeseensa kohtuullisella intensiteetillä sortumatta kuitenkaan ylenpalttiseen ylistämiseen. Ajoittaiset kaunotaiteelliset kiemurat uppoavat näin täydellisesti hippivuosille osuvan elämäkerran tyyliin varsin hyvin. Norman on myös onnistunut varsin hyvin välttämään tietokirjoittajia uhkaavan "puolen valinnan" ongelman. Hän ei sorru haukkumaan erilaisten kiistojen joitakin osapuolia, vaan tuo varsin tasapuolisesti esiin erilaisia motiiveja.

* * *

 Wild Thing ansaitsee kiitokset siitä, ettei siinä juuri sorruta anakronistiseen 1960-luvun tarkasteluun 2000-luvun lasien läpi. Norman on 1960-luvun aikuisena eläneenä perillä aikakauden käytännöistä ja kertoo esimerkiksi Yhdysvaltain rasistisesta rotusorrosta kiertelemättä, mutta myös mässäilemättä (Jimi Hendrixillä oli kaksi leimaa, afroamerikkalainen ja alkuperäiskansan). Myös hänen kuvauksensa muusikkopiirien päihde- ja seksikulttuurista on sievistelemätöntä, mutta ei kuitenkaan sensaatiohakuisuutta. Jimi Hendrixin seksuaalinen aktiivisuus, suorituskyky ja normimiesten näkökulmasta valtava suosio kaikenikäisten naisten keskuudessa on kuvattu jos ei nyt ihan brittiläisen kuivasti, niin kuitenkin ilman sensaatiovetoista moralismia tai tirkistelyasennetta. Normanin kuvauksissa "vuoroaan" jonottavista naisista eri majoituspaikkojen ulkopuolella on suorastaan tahatonta huumoria, jolle ehkä tiukasta feministisestä näkökulmastakin voi naurahtaa.

Norman käyttää melko paljon palstatilaa Hendrixiin liitettyjen myyttien purkamiseen. Hänen todistelunsa mukaan Jimi Hendrix ei ollut kova juopottelija, vaikka ajoittain hän erehtyi nauttimaan viskiä, aina ikävin seurauksin (se laukaisi muuten täysin olemattoman väkivaltaisuuden). Hendrix rakasti LSD:tä ja käytti ilmeisesti satunnaisesti myös kokaiinia ja amfetamiinia marijuanan lisäksi. Sen sijaan hän ei ollut heroinisti, osittain siksi, että kammosi piikittämistä. Norman korostaa Hendrixin luontaista kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä, jotka olivat osittain seurausta kovasta kotikurista, osittain lempeästä ja ajoittain suorastaan maailmaa syleilevästä perusluonteesta. Jimi Hendrix oli tummaihoinen hippi, mikä ei ollut ollenkaan tavallista, koska hippiliike sinänsä oli lähinnä valkoihoisten nuorten puuhaa. Rakkaus koristeellisiin vaatteisiin ja rohkeus olla sen näköinen kuin halusi ei tänä päivänä ehkä tunnu erityisen radikaalilta, mutta sitä se kyllä oli 1960-luvulla ja erityisesti vanhoillisessa USA:ssa.

Norman ei juutu Hendrixin traumaattisiin nuoruudenkokemuksiin, mutta toteaa elämän aikaisin kuolleen Lucille-äidin muiston ja tylyn, empatiakyvyttömän Al-isän kanssa olleen tavallaan ongelma, jonka vain varhainen oma kuolema saattoi ratkaista. Useimmille lukijoille tullee yllätyksenä se, että nuorena Jimi oli varsin urheilullinen ja meni vapaaehtoisena armeijaan - jälkimmäiseen tosin vain vielä huonomman vaihtoehdon eli vankilan sijasta. Mutta hyvin pienestä pitäen Hendrixillä oli vain yksi intohimo eli kitaran soittaminen. Sen kanssa kilpaili vain seksi, eikä sekään aina voittanut. Mutta ihmissuhteissa Hendrix oli hankaluuksissa. Seksuaalinen uskollisuus oli mahdottomuus, mutta miesten välisissä suhteissa hän oli usein hyväuskoinen, eikä pärjännyt kierojen häsläreiden kanssa, Tätä kaikkea Norman kuvaa välillä turhankin yksityiskohtaisesti. Lukija ei pysy kymmenien ympärillä pyörineiden miesten ja naisten karusellissa oikein kyydissä.

* * *

Siitä tärkeimmästä eli Jimi Hendrixin musiikista Norman kirjoittaa sinänsä kohtuullisen paljon, mutta ei erityisen syvällisesti. Hendrixin kitarismin ainutlaatuisuus saa kohtuullisen hyvän analyysin, kuten myös se, kuinka huonosti Hendrix sopi mihinkään 1960-luvun valmiisiin genrejaotteluihin. Hän oli hippi, blues-mies, heavy-kitaristi ja psykedeelisen rockin yksi edelläkävijä. Hän synnyttikin aivan oman genren, johon ei sitten muita mahtunutkaan. Kiinnostavaa on lukea siitä pääosin rasistisesta vähättelystä, josta Hendrix kotimaassaan sai kärsiä, myös omiensa puolelta, koska ei soittanut sitä mitä olisi pitänyt mustien edustajana soittaa. Paradoksaalisesti Hendrix nousikin huipulle Isossa-Britanniassa soittamalla valkoisten rock-miesten kanssa pääosin valkoihoiselle kuulijajoukolle, joka ei ollut yhtä rasistista kuin Yhdysvalloissa. Kotimaassa arvostusta alkoi tulla vasta sitten, kun eurooppalaiset myyntiluvut tulivat tutuiksi myös Atlantin toisella puolella.

Norman pitää selvänä, että Hendrix kuoli kesken vahvan luomis- ja uudistumiskauden. Hänen mielestään Hendrix ei ollut millään tavalla musiikillisessa umpikujassa, vaikka olikin fyysisesti väsynyt ja henkisesti kyllästynyt vääntämään hittejään jokaisessa konsertissa, kun mieli paloi jo kokonaan uuden musiikin pariin. Ennen kuolemaansa Hendrix puhui jopa sinfonioista ja isoista kokoonpanoista; ne jäivät kuitenkin toteuttamatta ja loputtoman spekuloinnin kohteiksi. Se lienee kuitenkin varmaa, ettei Hendrix omasta mielestään ollut vielä näyttänyt yleisölleen kaikkea osaamistaan. Siksi hänen äkillinen kuolemansa Lontoossa 1970 synnytti paitsi edelleen jatkuvan kiistelyn kuoleman yksityiskohdista ja jopa sen luonteesta (itsemurha, vahinko, tilattu murha) myös spekuloinnin siitä, mihin suuntaan hän olisi musiikillisesti lähtenyt. Vastausta emme koskaan saa, mutta aina voi spekuloida, näyttää myös Philip Norman ajattelevan.

Jälkimaineeseensa nähden on yllättävää, miten vähän levytyksiä Jimi Hendrix ehti tehdä ja miten harvat nousivat varsinaisiksi ykköshiteiksi. Sekavat levy-yhtiösopimukset ovat tuottaneet maailmalle monen tasoisia levyjä, vaikka todellisuudessa Hendrix julkaisi virallisesti vain neljä albumia elinaikanaan: Are You Experienced (1967), Axis: Bold as Love (1967), Electric Ladyland (1968, 2 LP) ja Band of Gypsys (1970). Kaikki muut noin 12 albumia ovat postuumista julkaistuja, vaikka monia niistä pidetäänkin täysipainoisina suorituksina siitä huolimatta, etteivät ne olleet Hendrixin itsensä jäljiltä valmiita. Jimi Hendrix muistetaan parhaiten ainutlaatuisena kitaristina, mutta hän oli myös merkittävä säveltäjänä, joka ei jäänyt junnaamaan sen paremmin rockin kuin bluesinkaan perinteeseen vaan keksi koko ajan luovasti uusia asioita, ennen kuolemaansa selvästi kohti jazzia ja taidemusiikkia kohti lipuen. Normanin kirjasta jää vähän apea olo, mutta se kyllä hälvenee, kun soittaa muutaman valikoidun helmen Jimi Hendrixin levytetystä tuotannosta. Ihmiset kuolevat, paras musiikki jää.

 

Kestokolonialistin painajainen

Afganistanin sota : Pentagonin salaiset paperit (Docendo 2022, sujuva käännös Kyösti Karvonen) on kirja, jonka kahlaaminen läpi käy työstä, mutta joka kansainvälisestä politiikasta, geopolitiikasta ja kolonialismin vaihtuvista kasvoista kiinnostuneen on syytä lukea. Craig Whitlock on Yhdysvaltain suurimpiin kuuluvan The Washington Post -lehden toimittaja. Valitettavasti hän ei ole onnistunut puhaltamaan monitasoiseen aiheeseensa henkeä, joka tekisi lukemisesta kiehtovaa. Pääsyyllinen on ehdottomasti kirjan aihe, loppumattoman painajaisen kaltainen Yhdysvaltain sota Afganistanissa, mutta ei pelkästään se. Whitlock on omassa kuplassaan kriittinen ja valtaa kumartelematon, kuten Watergate-skandaalin paljastaneen lehden toimittajan odotetaankin oleva. Whitlock uskaltaa arvostella sekä poliittisia että sotilaallisia johtajia, mutta rajansa hänenkin radikalismillaan. Kirja onkin tylsähkö kronikka loputtomista virheistä, joihin Yhdysvaltain ylimielinen, sivistymätön ja rahaa palvova eliitti on Afganistanissa syyllistynyt. Whitlock ei kuitenkaan uskalla tai ymmärrä avata sotimisen taloudellisia, ideologisia ja viime kädessä kolonialistisia motiiveja. En itse usko, että syynä on se, että Washington Postin omistaa nykyään Jeff Bezos. Sen sijaan on syytä epäillä, että Whitlock on eurooppalaisesta näkökulmasta naiivilla tavalla "patrioottinen eli hän ei kerta kaikkiaan kykene näkemään Yhdysvaltain toimintaa ulkopuolisen tavoin lähtökohdiltaan "pahana" tai tuomittavana. (Vaikka kirjassa on konkreettisesti satoja aktiivisia henkilöitä, siihen ei ole vaivauduttu liittämään henkilöhakemistoa. Nolostuttavan huono ratkaisu, tosin linjassa kirjan käsittelemän aiheen kanssa.)

Hyvin kapeasta näkökulmasta kirjaa voi pitää veret seisauttavan rehellisenä kuvauksena kunniattomasta sodasta ja sen virheistä. Karu tosiasia kuitenkin on, että kirja perustuu avomielisyyteen, jota ei ole alkujaan tarkoitettu julkisuuteen ja joka kaikissa tapauksissa on jälkikäteistä ja toteutunut siinä vaiheessa, kun puhuja on turvallisesti eläkkeellä tai muuten irrallaan sotilas- ja poliitikkojärjestelmistä. Suoraan sanovista kenraaleista useimmat ehtivät kirjassa kunnostautua myös julkisen valehtelun ja kansalasten harhaanjohtamisen jalossa taidossa. Jälkiviisastelu tapahtuu myös historiallisesti hetkenä, jolloin Yhdysvallat oli myöntänyt tappionsa, poistunut Afganistanista ja jättänyt hallinnan virallisesti vihaamalleen Talebanille. Kymmenen vuotta sitten kirja olisi sohaissut kovasti, nyt se tuntuu jo liki turhalta itsensäruoskinnalta. Voi tietysti olla, että kirjan harvat kaukonäköiset toimijat ilahtuvat jonkinlaisesta kunnianpalautuksesta. Mutta edes kriittinen Craig Whitlock ei huudahda kirjansa lopuksi "Ei enää koskaan kolonialistista sotaa veronmaksajien rahoilla".

En paneudu enempään Whitlockin motiiveihin, vaan otan kirjan raporttina, jota parempaa ja enempää Yhdysvalloista käsin tullaan koskaan saamaan. Se on tällaisenaankin silmiä avaava kuvaus järjestelmästä, joka tuntuu tuottavan systemaattisesti virheellisiä johtopäätöksiä tarjolla olevan datan ja informaation määrästä ja laadusta riippumatta. Whitlockin kuvauksen perusteella Yhdysvaltain siviili- ja sotilashallinto ("Washington" ja "Pentagon") ovat lyhyestä sanoen uskomattoman epäpäteviä, korruptoituneita ja jonkinasteiseen itsetuhoon tuomittuja. Kummassakaan järjestelmässä ei pärjää olemalla rehellinen, suorapuheinen, eettisesti periksiantamaton ja ihmisoikeuksia kunnioittava. Vielä huonommin pärjää, jos uskaltaa olla sitä mieltä, ettei kolonialistinen ja imperialistinen hyökkäily ympäri maailmaa ole ollenkaan OK ja kansainvälisen toiminnan ajattelun perusteet pitäisi miettiä kokonaan uusiksi.

* * *

Whitlockin esittämän todistusaineiston perusteella yhdysvaltalaisille niin rakas ja luonteenomainen kostamiseen perustuva toimintalogiikka ei toimi, mutta tulee hirvittävän kalliiksi ja tuottaa loputtoman paljon inhimillistä kärsimystä. Yhdysvaltain toimissa ympäri maailmaa ei ole eettisesti mitään kestävää, sillä kuilu kaunopuheisten puheiden ja arjen toiminnan välillä on ylittämätön. Yhdysvaltalaiset eivät muka ymmärrä, miksi heitä niin paljon vihataan eri puolilla maailmaa. Whitlock kuvailee perusteellisesti, miksi tätä vihaa tunnetaan ja miksi se ei ole historiaan jäänyt ongelma, vaan jatkuvasti uusiutuva, rakenteellinen vika. Tuon rakenteen selkeimmin piirtyvät osatekijät ovat (1) rahan eli rikkaiden yletön valta, (2) perusteeton kulttuurinen ylimielisyys ja (3) kyvyttömyys nähdä maailman muut kulttuurit edes ihmisten tasolla samanarvoisiksi.

Whitlock kuvaa raadollisesti sitä, kuinka tyhjän retorisen uhoilun perusteella Yhdysvallat sotkeutui Afganistanin asioihin ensin osana suurvaltapoliittista taistelua Neuvostoliittoa vastaan ja sitten pyrkimyksenä kostaa WTC-isku Talebanille, jolla ei ollut sen kanssa mitään tekemistä, mutta joka pystyi nöyryyttämään öljypoliittista asemaansa turvaavaa suurvaltaa mennen tullen ja oli siksi sopiva koston kohde. Whitlock ei sinänsä kykene kunnolliseen tausta-analyysiin, mutta rivien välistä älykäs lukija kyllä ymmärtää, ettei Yhdysvaltain presidenttien into sotia Afganistanissa todellakaan johdu halusta puolustaa sikäläisiä naisia, vaan yksinkertaisesti maan strategisesta sijainnista ja hyödyntämättömistä luonnonvaroista. Whitlock ei kykene sanomaan ääneen, että Yhdysvallat soti toisella puolella maapalloa imperialistisista ja kolonialistista eli taloudellisista syistä.

Yhdysvaltain hallinnon ja virkakoneiston kulttuurisen ylimielisyyden Whitlock kuvaa musertavalla tavalla. Vaikka presidenttien suulla väitettiin, että Yhdysvallat on tukemassa Afganistanin muuttumista vakaaksi, demokraattiseksi maaksi, todellisuudessa ani harvalla toimijalla oli alkeellisintakaan afganistanilaisen kulttuuri, historian ja perinteiden tuntemusta. Maassa puhuttujen kielten osaajia oli äärimmäisen vähän, eikä edes islamin osalta ymmärretty, ettei Afganistan ole osa arabimaailmaa. Afganistaniin syydettiin valtavia rahamääriä ilman mitään asiantuntemukseen perustuvaa arvioita siitä, miten omavaraistaloudessa elävä kansa yhtäkkiä voisi siirtyä kapitalistiseen rahatalouteen ja yhdysvaltalaiseen kulttuurin. Sitä kuitenkin yritettiin, äärimäisen huonoin tuloksin. Vaikka korruptio ei ollut maassa tuntematonta ennen kolonialistien tuloakaan, vasta vastikkeeton dollareitten syytäminen Afganistanin eliitille muutti perinteisen klaanipohjaisen kulttuurin "sotalordien" johtamaksi korruption kyllästämäksi riistoksi.

* * *

Whitlock kertoo myös paljon siitä toiminnasta, jonka tavoitteena oli lopettaa Afganistanin kukoistava oopiumunikon viljely ja heroiiniteollisuus. Kirjassa ei väitetä, että Yhdysvaltain hallinto pelasi kaksilla korteilla eli teki yhtä aikaa huumebisnestä ja rahoitti sotaa oopiumin viljelyä vastaan. Lukijalle syntyy kuitenkin mielikuva, että Yhdysvaltain hallinto joko hakkasi täysin harkiten päätään kiviseinään vuosikausien ajan tai sitten koko huumeidenvastaisuus oli puhdasta julkisuuspeliä. Vieläkään emme tiedä, keiden taskuun valtavat huumetulot ovat loppujen lopuksi kulkeutuneet. Yhdysvaltain virallisen propagandan mukaan Taleban rahoitti huumekaupalla toimintaansa. Toisaalta tiedetään, että vain Taleban on kyennyt käytännössä rajoittamaan tai suoraan kieltämään oopiumunikon viljelyä syöksemättä rutiköyhiä viljelijöitä perikatoon. Vain se on varmaa, että kymmenille tuhansille pienviljelijöille länsimaitten pysyvä heroiinintarve tarkoitti kohtuullista elintasoa, kun taas unikkoviljelmien väkivaltainen tuhoaminen syöksi lähinnä epätoivoon. Oliko yllätys, että viljelijöiden rakkaus yhdysvaltalaisia hyväntekijöitä kohtaan ei oikein syttynyt?

Itselleni oli uutta tietoa, että ajoittain Afganistaniin ahdettiin enemmän rahaa kuin mitä maan talous ja kulutus pystyi imemään ja käyttämään. Toiminta voi vaikuttaa äkkiseltään kovinkin filantrooppiselta (dollareilla piti kääntää kansalaisten mielen Yhdysvalloille myönteisiksi), mutta Whitlockin analyysin mukaan kyse on surkeasta suunnittelusta ja vielä huonommasta seurannasta ja valvonnasta. Rahaa levitettiin, koska byrokratia oli päätynyt johtopäätökseen, jonka mukaan afganistanilaiset voi ostaa dollariavulla. Tulos oli katastrofaalisen huono: kaikki rahat valuivat korruptoituneille paikallisille johtajille, eivät lainkaan köyhälle kansalle. Kun samaan aikaan Yhdysvaltain hallinto veljeili ja vehkeili avoimesti näitten omaa kansaansa riistävien rikollisten kanssa, saattoiko kukaan yllättyä siitä, ettei tuloksena ollutkaan vakaa demokratia.

Vaikken pidä itseäni vähimmässäkään määrin Yhdysvaltain hallintojärjestelmän ihailijana, Whitlockin loputon vyörytys ahneuden, epäpätevyyden, tolkuttoman syvän ylimielisyyden ja tietämättömyyden luoman kaaoksen keskellä alkoi tuntui melkein epäuskottavalta. Miten Yhdysvallat voi mitenkään olla maailman johtava valtio näin epäpätevän eliitin hallitsemana? Vai onko kyse vain siitä, että liittovaltion keräämillä rahoilla ei ole kunnollista valvontaa ja eliittiä kiinnostavat vain omat rahat? Siitä, että Yhdysvallat on moderni siirtomaavalta, ei sen sijaan jää mitään epäselvyyttä. Aivan kuten Vietnamista, myös Afganistanista Yhdysvallat joutui vetäytymään nolostuttavasti hävinneenä ihmisille, joiden ihmisarvoa se ei koskaan tunnustanut. Mutta täysin avoimeksi jää, onko kummastakaan sodasta opittu mitään - tai edes haluttu oppia. Joku sotimisesta aina hyötyy, mutta aseteollisuuden taustaroolin avaamiseen Whitlockin into ei ole riittänyt. Ehkä olisi pitänyt.

Kun mikään ei riitä

Samalla otsikolla voisi kirjoittaa malmiyhtiöistä, Kokoomuksen himosta polkea köyhien oikeuksia tai ylipäätään hyväosaisten ahneudesta. Tällä kertaa nostan kuitenkin virtuaalisen tikun nokkaan ns. lähioikeudet, joiden tuotto ei levy-yhtiöiden ja niiden leipäpappien eli Gramexin toimihenkilöiden mielestä ole riittävän suuri. Nyt ei kuitenkaan puhuta absoluuttisista summista vaan ollaan avoimesti kateellisia luoville tekijöille, joiden turvaksi tekijänoikeuslainsäädäntö on alkujaan säädetty. Kateutta ja ahneutta ilmentää tällä(kin) kerralla Gramexpress-lehden päätoimittaja, lakimies Lauri Kaira, jonka kyky kirjoittaa toistuvasti niskakarvat pörhistäviä tekstejä on ilmiömäinen. Kairahan toimii tunnetusti myös Kokoomuksen valtuutettuna Vantaalla sekä kaupunginhallituksen ja seurakuntaneuvoston jäsenenä ja konsernijaoston varapuheenjohtajana eli ei tyydy olemaan puolueeton tekijänoikeusjärjestön johtaja.

Kairan kirjoituksen Vahvemmat oikeudet muusikoille ja tuottajille (Gramexpress 3/2022, s. 10) teesinä on vaatimus ns. lähioikeuksien (Kaira puhuu suoraan Gramex-oikeuksista) vahvistamista yhdenmukaisiksi varsinaisen tekijänoikeuden (Kairan terminä Teosto-oikeudet) kanssa. Kun tekstiä lukee tarkemmin, Gramexin ajatuspajassa ärsyttää erityisesti se, ettei lähioikeuksien haltijoilla (joita Gramex järjestönä siis edustaa) ole valtaa pysäyttää (siis estää) musiikin käyttämistä, jos korvauksista ei päästä sopuun. Taustatukea Kaira on hakenut ääniteteollisuuden edustajilta eli Musiikkituottajat IFPI Finlandin toimitusjohtaja Antti Kotilaiselta, jonka mielestä "On todella erikoista, että 2020-luvulla lainsäädäntömme edelleen kohtelee muusikoita ja tuottajia huonommin kuin musiikin säveltäjiä ja sanoittajia."

Molempien herrojen päivittely ja ihmettely on tietenkin pelkkään amatöörinäyttelemistä. Kumpikin tuntee tekijänoikeusjuristina oikein hyvin nykyisen lainsäädännön historian ja sen ajattelun, joka siellä taustalla on. Teatterin tarkoituksena on vain jatkaa viime vuosina yleistynyttä pyrkimystä hämärtää eroa luovien tekijöiden ja luovien tekijöiden työn hyödyntäjien välillä. Gramex edustaa näitä hyödyntäjiä ja sitä kismittää, että laki antaa historiallisesti suojaa ensi sijassa luoville tekijöille, ei kuppareille. Todellisuudessa lakiin on jo kauan aikaa sitten lisätty elementtejä, joiden ansiosta myös luovan työn tekijöiden tuloksia hyödyntävät saavat osuuden tuloista. Kairan ja Kotilaisen operaatiossa onkin kysymys vain siitä, että levy-yhtiöt haluavat potista aiempaa suuremman osuuden.

* * *

Kaira yrittää väittää, että "monissa muissa maissa" lähioikeudet ovat yhtä vahvat kuin luovilla tekijöilläkin. Esimerkkeinä hän mainitsee kuitenkin vain Ison-Britannian, jonka tekijänoikeuslainsäädäntö poikkeaa muutenkin täysin mannereurooppalaisesta ja Espanjan, jonka tilannetta en tunne, mutta joka EU-maana on sidottu yhteisiin periaatteisiin. Fakta on, että EU:ssa vallitsee sama periaate kuin Suomessa eli että lähioikeudet katsotaan varsinaisesta tekijänoikeudesta periaatteellisesti poikkeavaksi suojan kohteeksi. Mitään muutosta tähän periaatteeseen ei EU:n tasolla ole vireillä. Jos olisi, Kaira olisi siihen tietenkin viitannut ja vedonnut. Jos EU haluaa muuttaa näin keskeistä periaatetta, sen täytyy käynnistää kansainvälinen muutosprosessi.

Kaira kirjoittaa etujärjestövetoisesti, vaikka lainsäädäntö lähtee oikeudenhaltijoista ja lähioikeuksien haltijoista, ei näiden järjestöistä. Teoston vahva asema on lakiin kirjattu, järjestön nimeä tosin mainitsematta. Lukijan kannattaakin lukea rivien välistä, että lisää valtaa, oikeuksia ja rahaa himoitsevat juuri lähioikeuksia hallinnoivat yritykset, eivät niinkään muusikot. Gramex teetti keväällä 2022 kyselyn Gramex kuuntelee, jonka mukaan 58 % vastaajista piti tekijänoikeudellista suojaansa sopivana. Kun kaikista kyselyyn vastaajista 85 % oli artisteja eli muusikoita, ei ole hankalaa huomata, että suojaa haluavat vahvistaa lähinnä levy-yhtiöt ja niiden välilliset asiamiehet. Muusikkojen liiton puheenjohtaja Ahti Vänttinen on toki saatu huokailemaan, että "Niin sanotulla pakkolisenssillä luotu korvausoikeus ei anna musiikin esittäjille ja tuottajille yhtä vahvaa neuvotteluasemaa kuin yksinoikeus antaisi."

Konkreettista näyttöä siitä, että lähioikeuksien edustajien asema olisi jotenkin kohtuuttoman vaikea, ei ole. Se on loogista sitä taustaa vasten, että vaikka lähioikeudet eivät ole luovan tekijän oikeuksien vahvuisia, niitäkin on vastikään vahvistettu EU:n ns. lex Beatlesin muodossa eli suoja-ajan merkittävällä pidennyksellä. Varsinkin Kotilaisen ajatuksista voi lukea suoraan, että levy-yhtiöt haluaisivat ansaintalogiikkaketjussa päästä eroon säveltäjän ja sanoittajan viimekätisestä oikeudesta antaa tai kiistää lupia. Järjestöjuristien mielessä hiertää epäilemättä edelleenkin se, että säveltäjä-sanoittaja Jussi Hakulinen voitti markkinaoikeudessa kiistan Sanoma Media Oy;n ja televisio-ohjelman Vain elämää kanssa sävellyksen Joutsenlaulu muokkausoikeuksista.

* * *

Gramexin ajama muutos romuttaisi koko eurooppalaisen tekijänoikeusajattelun perustan, joka korostaa alkuperäisen luovan yksilön suojaa ja määrittelee jatkohyödyntäjät siksi mitä ne ovatkin eli jatkohyödyntäjiksi. Kaunis termi "lähioikeus" muistuttaa siitä, että muusikoilla ja taloudellisesti hyödyntävillä yrityksillä ei olisi mitään tulonlähdettä, ellei ensin olisi luovaa tekijää. Levy-yhtiöiden historiallisen ahneuden ja häikäilemättömyyden takia tuskin kukaan odottaa niiden aidosti arvostavan luovan tekijän roolia. Ne ovat aina kupanneet ja aikovat jatkossakin kupata luovan tekijän työtä, toki mielellään ottaisivat myös muusikon osuuden kokonaan itselleen, jos laki vain sallisi. Sen sijaan on syytä ihmetellä Muusikkojen liiton alttiutta lähteä peesaamaan tällaista linjaa. Ovathan perinteisesti muusikot samalla myös itse luovia tekijöitä, joilla ei ole vähäisintäkään syytä ruveta heikentämään suhteellisesti omaa neuvotteluasemaansa.

Gramex ajeleekin tässä asiassa selvästi muusikoiden rattailla vain siksi, ettei varsinainen toimeksiantaja eli levyteollisuus pilaisi huonolla maineellaan yritystä heti alkuunsa. Siksi onkin ääneen sanottava, että Gramex ajaa levy-yhtiöiden omistajien etua, vaikka mainitsee myös muusikot. "Maailma ja markkinoiden toimintaympäristö on muuttunut reilussa kuudessakymmenessä vuodessa ja lainsäädännön tulisi seurata kehitystä", vaatii Antti Kotilainen kuitenkaan kertomatta, mikä tuossa kehityksessä antaisi objektiivista perustetta (siis muuta kuin silkkaan ahneuteen perustuvaa) vahvistaa lähioikeuksia tekijänoikeuden kustannuksella. Minun mielestäni mitään tällaista muutosta ei ole tapahtunut, pikemminkin lähioikeuksien haltijoiden asema on muista syistä vahvistunut kohtuuttomasti.

Tekijänoikeuden tulkitseminen "oikeudenomistajaoikeudeksi" on ollut vahva tendenssi siinä prosessissa, jolla eurooppalaista tekijän asemaa korostavaa ajattelua on pyritty kääntämään angloamerikkalaisen taloudellisten oikeuksien omistamisen ajattelun suuntaan. Muusikoilla ei pitäisi olla mitään intressiä tukea tätä kehitystä, eikä säveltäjillä tai sanoittajilla tietysti sitäkään vähää. Muusikon tärkein kumppani on luova säveltäjä ja sanoittaja, ei rojalteja itselleen rohmuava levy-yhtiö. Kaikille musiikin harrastajille ja sen luojille painajaismainen tilanne on se, että maailman gramexit pääsevät määräämään sen, missä ja milloin jokin musiikki saa soida. Lainsäätäjä on antanut lähioikeuksien kautta hyödyntäjille oikeuden saada osuuden luovien tekijöiden leipomasta kakusta, Jos se ei riitä, voitte rauhassa poistua kuvioista, kukaan ei jää kaipaamaan.

 

Jussi Hakulisesta tuli tekijänoikeuden ydinasian symboli, joka ei

kuole esitaistelijansa ennenaikaisen poismenon takia. R.I.P.