Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Vapaan tahdon vankina

Vähän on jäljellä siitä kuvasta, jossa ihminen istuu vain hiukan jumalaansa matalammalla jakkaralla luomakuntaa halliten ajasta ikuisuuteen. Nyt viimeksi uskontojen teurastaja Sam Harris* on käynyt käsiksi filosofeja vuosituhansia askarruttaneeseen kysymykseen ihmisen vapaasta tahdosta.

Harrisin käsittelyltä ei vapaasta tahdosta jää jäljelle kuin illuusioiden päättymätön ketju. Entä sitten? kysyy viaton sivullinen, joka ei ole koskaan joutunut vapaasta tahdosta käydyn kiistelyn tulilinjalle, eikä voisi vähempää piitata koko asiasta.
Saattaakin olla niin, että vapaata tahtoa julistaa vähiten juuri se, jolla ei ole mitään menetettävää. Palkkatyön orjallehan koko kysymys kiteytyy taisteluun siitä, saako kesälomansa pitää silloin, kun sää on parhaimmillaan.

Mutta oikeasti kysymys on paljon isommista asioista, sillä vain vapaasta tahdosta unelmoivan voi aidosti vangita. Siksi sen deletoiminen ei kerta kaikkiaan sovi monen vallankäyttäjän pirtaan, ei ollenkaan.

* * *

Ensimmäisenä barrikadeilla ovat kaikki ihmisen pelottelusta elävät organisaatiot. Synnin ja väärinteon rankaisemisella ihmisparkaa pelottelevan uskonnon näkökulmasta olisi kertakaikkinen kauhistus, jos ihmiset tajuaisivat, etteivät he ole vapaasti valitsemassa synnin ja ei-synnin välillä, vaan asiat riippuvat pääosin tuurista ja sattumasta.

Mitä olisi kristillinen kirkko ilman perisynnin käsitettä? Sen kaikki haarat saisivat pakata pyhäinjäännöksensä muovikasseihin ja lopettaa toimintansa, jos ihmisellä ei olekaan vapaata tahtoa valita parannus synninteon sijasta. Roomalaiskatolisessa kirkossa tosin oivallettiin jo varhain, että vain vapaa tahto tehdä syntiä ja parannus uudestaan ja uudestaan on epätäydellisten ihmisten maailmassa toimiva järjestelmä.

Mutta miten toimisi maailma uskonnollisten puuhasteluiden ulkopuolellakaan, jos ihmiset omaksuisivat Sam Harrisin näkemyksen siitä, että vapaa tahto on pelkkä illuusio? Luultavasti aika huonosti. Rikosseuraamusajattelumme menisi kokonaan uusiksi, kun tajuaisimme, ettemme ollenkaan ymmärrä rikosten taustalla vaikuttavia syitä. Kostolta ja ”ansaitulta rangaistukselta” putoaisi pohja pois. Parisuhteidenkin voisi käydä kehvelisti, kun myös se pöljempi osapuoli alkaisi tajuta, että yhteen mennään ja sitä rataa melko pitkälle sattuman ja tuurin avulla, ei millään ”vapaan tahdon ja harkinnan” teräskiskoilla.

* * *

Olisin valmis arvioimaan, että Harrisin ääneen sanoman asian laajamittainen sisäistäminen johtaisi ihmiskunnan tuhoon sen nykyisin tuntemassamme muodossa. Tällaisesta sisäistämisestä ei tosin taida olla mitään pelkoa. Liian monella on liian paljon menetettävää, joten asian oivaltaneistakin useimmat pitävät suunsa kiinni ja jatkavat illuusion palvelemista.

Myönnän itsekin jatkavani monin tavoin elämää vapaan tahdon illuusion varassa (joskaan en yhtä viattomasti kuin aikaisemmin). Haluan edelleen tuntea ärtymystä nähdessäni muiden ihmisten typerää käyttäytymistä. Olisi todella epätyydyttävää joutua ajattelemaan, ettei tuokaan pöljä juuri mitään sille voi, että typerehtii. Olisi silti myös kiinnostavaa kuulla, mitä Sam Harris itse arvelee elämästämme tulevan, jos ihmiset lukevat hänen kirjansa ja myös ymmärtävät sen.

Oliko minulla vapaa tahto kirjoittaa tämä teksti? Päätinkö aivan vapaasti julkaista sen? Olisiko ollut edes vähäisen vapaan tahdon ilmaisu, jos olisin jättänyt kirjoittamatta ja julkaisematta? Siinäpä se.

* Sam Harris: Vapaa tahto (Scanria 2013)


Vaalimainonnan tekopyhyydestä

On taas sellainen aika vuodesta, jolloin joutuu sietämään vaalimainoksia. En tarkoita niinkään puolueiden yleisiä lappusia, jotka rutiininomaisesti rakentavat ”voittoa” jonkin mainostoimistossa keksityn iskulauseen varaan. Kuka näihin mainoksiin on suhtautunut vakavasti toisen maailmansodan jännittävien vuosien jälkeen?

Itseäni askarruttaa se prosessi, joka saa yksittäisen poliitikon tai sellaiseksi haluavan käyttävän sekä rahaa että vaivaa mainoksiin, joiden tekopyhyyden määrä vaihtelee, mutta joita ei voi mitenkään ottaa vakavasti. Onko kysymys mainostoimistojen kyynisen välinpitämättömyyden ja ehdokkaiden sokeuden yhdistelmästä? Vaiko siitä, että ehdokkaat ihan oikeasti uskovat tällaisen hetkellisen itsekehun ja suoranaisen valehtelun vaikuttavan myönteisesti?

Minulla ei ole vastausta, joten pohdin asiaa kahdesta ihan eri näkökulmasta. 

* * *

Oletan monen poliittisen uran polkijan oppineen, että vilpittömyys ja aitous eivät viime kädessä kannata. Kun työssä joutuu joka tapauksessa valehtelemaan tai ainakin kiertämään totuutta, on järkevämpää rakentaa alusta alkaen äänestysbrändiä, joka tarjoillaan äänestäjille sillä rahasummalla, joka sattuu olemaan käytettävissä. Brändin ominaisuuksista lienee ykkösenä mielikuva ”luotettavasta minun asioitteni ajajasta”, toisena mielikuva ”jämerästä asiantuntijasta” tai vaihtoehtoisesti ”tavallisen ihmisen asioiden ymmärtäjästä”.

Äänestysbrändin ja todellisen toiminnan välillähän ei tarvitse olla mitään loogista yhteyttä, koska äänestäjien suuri enemmistö ei kuitenkaan seuraa päättäjän ratkaisuja saati osaa nähdä niissä itseään koskevaa linjaa. Tiedotusvälineet tekevät tämän äänestäjän puolesta äärimmäisen harvoin eivätkä koskaan ilman poliittisia taka-ajatuksia. Niinpä on ihan turvallista rakentaa brändi, joka on sekä tehokas että tarpeellisilta osiltaan pelkkää mielikuvitusta. Ei kannata kertoa, että ehdokasta vaivaa ajoittainen alkoholiongelma tai että hän ei ymmärrä talouspolitiikasta enempää kuin kissansa, kun tosiasioista voi vaietakin.

Toinen mahdollinen selitys vaalimainosten typerään omahyväisyyteen ja teennäisyyteen on se, että mainoksessa pällistelevä ihminen on alkanut itsekin uskoa siihen valheelliseen kuvaan, jonka poliittinen elämä on muovannut. Tällainen illuusio syntynee helposti varsinkin niille, jotka eivät tähtää aina vain pidemmälle (malli Katainen) vaan ovat tyytyneet kotimaiseen kaukaloon. Jos vielä on uurastavaa tai puuhastelevaa lajia, jota omaa uraansa suunnittelevat kilvan kehuskelevat tilaa saadakseen, helposti siinä varmaan syntyy tunne, että mähän olen ihan kertakaikkisen mahtava tyyppi!

Silti jätän mahdollisuuden myös sille kolmannelle vaihtoehdolle, että vaalimainokset onkin tarkoitettu mitä hupaisimmaksi viihteeksi meille äänestäjille. ”Parempi Eurooppa syntyy lupaukset pitämällä”? ”Fiksulla intohimolla”? ”Vähemmän mutta parempaa EU:ta”? ”Me kannatamme sinua”? ”Epätoivon Euroopasta toivon Eurooppaan”? ”Koti kuntoon – tuuletusta Eurooppaan”? ”För ett bättre Europa”? Puhumattakaan näistä ”rennoista” poseerauksista, jotka ovat tulleet myös suomalaisiin vaalimainoksiin epäsuomalaisista kulttuureista. Voisivatko ne olla vakavissaan tehtyjä?

Kukaan parlamenttipuolueiden ehdokas ei sano suoraan, että EU on epäonnistunut yhteiskuntakokeilu ja eurokuri yhtä kuin pienen kansakunnan sementtirengas kaulassa matkalla syvään veteen. Ehkä huumori syntyykin juuri todellisuuden ja puheiden välisestä epäsuhdasta, jolla ei ole oikeastaan mitään mittaa.


* * *

Vaalimainontaan käytetään joka tapauksessa vuodesta toiseen miljoonia euroja, vaikka olemme tässä suhteessa pahasti jälkijunassa, kun vertailukohdaksi otetaan vaikkapa rikkaan, valkoisen orjanomistajan vapauden kehto Yhdysvallat. Vaikka suurin osa yrittäjistä menettää rahansa takuuvarmasti, täytyy hommassa silti olla jokin mielekkyys, koska se jatkuu vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.


En vain ymmärrä, mikä mielekkyys. Jos ehdokas ei ole rakentanut suhdetta äänestäjiin vaalien välisenä aikana, eikö kaikki mainokseen keräilty itsekehu ole häpeämätöntä valehtelua? Eikö riittäisi numero, nimi, naama ja lause "Te tunnette tekoni ja pyrkimykseni. Äänestäkää sen mukaan."


Sokeana pisteenä ”taistolaisuus”

Meistä jokaisella on sokea pisteensä. Myös sillä, joka on omistautunut sokeiden pisteiden paljastamiseen. Hannu Lauerma on tehnyt pitkään arvokasta työtä rikollisuuteen, pahuuteen, psykopaatteihin ja moniin muihin ihmismieltä kuohuttaviin aiheisiin liittyvien väärinkäsitysten ja ennakkoluulojen oikaisemiseksi. Hänen tuore kirjansa Hyvän kääntöpuoli (WSOY 2014) jatkaa tällä tiellä ja romuttaa erinomaisesti perustellen lukuisia kansan keskuudessa eleleviä myyttejä mm. suomalaisen miehen väkivaltaisuudesta.

”Psykiatriaa ilman psykiatrista tietämystä tarkastelevien tutkijoiden helmasynti on Suomessa ollut se, että omasta tietämyksestä luullaan liikoja. Koska kokonaiskuvaa ei osata hahmottaa, yksittäiset ja hyvinkin kyseenalaiset tietolähteet ja jopa omat kuvitelmat saattavat sanella johtopäätöksiä.” (Lauerma 2014, s. 266) Terävästi sanottu, mutta jostain syystä tämä terävyys on kokonaan kadoksissa kirjan luvussa ”Tulipunaista ja sinimustaa”, jossa Lauerma on ryhtynyt poliittisen historian analyytikoksi. Tulos ei mairittele kirjoittajaansa, niin täydellisesti hän edellä siteeraamani kriittisen asenteen on kyennyt unohtamaan.

Lauerman alkuperäisenä pyrkimyksenä lienee ollut vertailla 1930-luvun äärioikeistolaista ajattelua ja 1970-luvun ”taistolaisuutta”, mutta käytännössä hän päätyy toistamaan samoja ennakkoluuloja kuin muutkin ”taistolaisuuden” kriitikot. Tämä on peräti harmillista, sillä juuri Lauermalta olisi voinut odottaa sekä lähdekriittisyyttä että kykyä nähdä asioita vähän syvällisemmin. Latteus seuraa toistaan, eikä edes vertailu ”sinimustaan” ole synnyttänyt uusia oivalluksia.

Jollekulle toiselle kirjoittajalle voisi osan kritiikittömistä yleistyksistä antaa anteeksi iän perusteella. Lauerma on syntynyt vuonna 1961, joten hänellä ei ole omakohtaista kokemusta kommentoimastaan. Juuri kukaan liikkeessä mukana olleesta ei allekirjoita esimerkiksi seuraavia oikeiston vuosikymmeniä harrastamia karkeita yleistyksiä ”liike ilmaisi ihailunsa totalitaariselle Neuvostoliitolle”, ”taistolaiset olivat valmiit hyväksymään väkivaltaiset keinot yhteiskuntajärjestyksen muuttamisessa”, ”taistolaisuus oli militanttia toimintaa, joka erottui selkeästi rauhaa ja rakkautta kaupittelevasta hippiaatteesta”, ”tähän joukkoon kuuluvia leimasi eräänlainen synkeys ja vakavuus”, ”on ymmärrettävästi perin vaikea suhtautua neutraalisti aikoinaan hyvin näyttävästi ja röyhkeästi esiintyneeseen ryhmään” jne.

Lauerma on perinteisen oikeistotulkinnan tavoin täysin kyvytön tai haluton tekemään eroa 1970-luvulle ja kaikille sen ajan toimijoille ominaisen räikeän vastakkainasettelun retoriikan ja todellisten pyrkimysten välille. Hän on ostanut sellaisenaan oikeistolaisen tulkinnan, joka ei missään vaiheessa ole halunnut mennä pintaa syvemmälle, koska sieltä olisivat alkaneet paljastua ne todelliset syyt niin monen nuoren reaktioille. Ne taas ovat olleet aivan liian vaarallisia julkisesti käsiteltäviksi.

Lauerman asiantuntemattomuus ”taistolaisuuden” edessä ilmenee myös siitä, ettei hän taustoja pohtiessaan osaa edes välillisesti viitata ns. kolmannen maailman liikkeeseen (Tricont & Co), joka kuitenkin oman kokemukseni ja tietämykseni valossa oli opiskelijaliikkeessä hyvin määräävä tekijä. Opiskelijaliikkeen radikalismin synnytti Yhdysvaltain toiminta latinalaisessa Amerikassa ja ennen muuta Vietnamin sota. Se oli täysin ratkaiseva sysääjä useimpien tuntemieni radikaaliopiskelijoiden elämässä, vaikka muitakin tekijöitä toki oli ”isäkapinasta” vuoden 1918 traumoihin.

Lauerman ”synninpäästö” useimmille ”taistolaisille” voi olla vilpitön, mutta hän ei tunnu oivaltaneen – ja mistäpä sen tuon ikäinen olisi voinut oivaltaakaan, kun vakavasti otettavaa ja neutraalia tutkimusta ei kerta kaikkiaan ole – sitä valtavaa kuilua, joka erotti ainakin opiskelijamaailmassa ns. johdon näkyvän esiintymisen ja perustason toiminnan. Yhteisiä tavoitteita toki oli, oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen maailma kaikille, mutta se mitä käytännössä tehtiin, oli perustasolla aika erilaista kuin se, mihin unestaan herätetty ja ärsyyntynyt porvari reagoi.

Sosialistisen opiskelijaliiton perustasolla tehtiin ihan normaalia yhteiskunnallista työtä, haluttiin sitä jälkikäteen miten tahansa demonisoida tai mystifioida. Opiskeltiin, keskusteltiin, jonkin verran politikoitiin ja sen vastapainona juhlittiin, tehtiin ja jaettiin lehtiä ja käytiin lehtipolemiikkia, tutkittiin oman tieteenalan ideologisia painotuksia (joskus se oli aika vaikeaa) ja nahisteltiin opiskelijajärjestöissä. Suurin ero ”muihin” oli intensiteetissä. SOL:n järjestöissä tehtiin rajusti töitä, ahkeroitiin aatteen voimalla ilman henkilökohtaisia etuisuuksia tai edes lupauksia sellaisista. Jokainen myös tiesi, että SOL-aktiivisuudesta oli tiedossa vain ongelmia myöhemmässä elämässä. 1970-luvun maanlaajuinen kattava virkakieltosysteemi tunnettiin opiskelijamaailmassa aika hyvin ja siksi valmistumisen jälkeen haettiin kiltisti syrjä-Suomen virkoja, joihin ei ollut muita hakijoita, se kun oli ainoa tapa saada töitä. Jotkut käänsivät myöhemmin takkinsa ihan tästä syystä, kun ei muuten töitä löytynyt.

Lauerma on ihmeellistä kyllä sortunut ”taistolaisuuden” psykologiaa pohtiessaan siihen samaan miinaan kuin valtaosa porvarillisista kriitikoista. Hän näkee vain pinnan ja senkin yleistäen karkealla tavalla. Hän näkee ihmisten tasollakin vain sen pienen takinkääntäjien ja katujien joukon, joka on saanut auliisti palstatilaa porvarillisilta tiedotusvälineiltä. Yritykset tulkita liikettä muutaman yksilön avulla epäonnistuvat kuitenkin järjestään, koska he eivät edusta ”taistolaisuuden” suurta enemmistöä, joka on asettunut suomalaiseen yhteiskuntaan kuka minnekin ilman sen suurempia ongelmia.

* * *

Oliko ”taistolaisuus” edes hurmoksellinen ja epärationaalinen liike, kuten Lauerma pyrkii jos ei todistamaan, niin ainakin korostamaan. Kyllä sellaisia piirteitä oli, mutta minun lähemmin tuntemistani ehkä sadasta ”taistolaisesta” sopii noiden adjektiivien piiriin vain muutama yksilö. Se, että juhlissa ja mielenosoituksissa oli mukana vahvaa yhteishenkeä ja hurmosta, ei tarkoita, että se olisi ollut myös arjen käyttövoima. Ihanteellisiin tavoitteisiin kyllä uskottiin lujasti ja useimmat uskovat niihin edelleen, vaikka eivät välttämättä tee siitä isoa numeroa. Minusta se ei ole hurmoksellisuutta vaan pitkällisen ajattelun tulosta.

Epärealistinen ei ole epärationaalisen synonyymi. Jälkikäteen on helppo arvioida, että ”taistolaisuuden” tavoitteet olivat pääosin epärealistisia, vaikka osavoittoja saatiinkin (kuten Vietnamin sodan lopettaminen). Kommunismin ja sosialismin määrittäminen epärationaalisiksi on taas puhtaasti ideologinen kannanotto, jossa iloisesti sekoitetaan tavoitteet ja teot. Opiskelijaliikkeessä ei ihailtu Stalinia, vaikka Lenin ja Che Guevara saivat symbolisen johtajan roolin kaikkine omituisuuksineen. Omassa piirissä Neuvostoliiton epäkohdista puhuttiin usein hyvinkin railakkaasti, vaikka ulospäin sitä tuettiin. Ei kuitenkaan niinkään sen saavutusten, vaan Yhdysvaltojen vastapainona toimimisen takia ja epäkohdista huolimatta. Tätä faktaa ei oikeisto ole koskaan voinut sietää, joten se on aina kiistetty.

Olimme monissa asioissa sinisilmäisiä, ihanteellisuutemme oli usein sekä naiivia että epärealistista, kuten nuorisolla usein tuppaa olemaan, mutta kyllä se arjen toiminta pohjimmiltaan hyvin rationaaliseen erittelyyn nojasi. Tuota erittelyä – oikeistolaisen politiikan nojautumista suurteollisuuden ja yrittäjien valtaan – eivät vastustajat ymmärrettävästi halunneet avata, siksi strategiaksi valittiin leimaaminen, mustamaalaaminen ja erityisesti 1970-luvun jälkeen suloisen jälkiviisauden valossa äärimmäinen demonisointi. Lauermakin joutuu vastentahtoisen oloisesti myöntämään, että ne taistolaisten ”synnit” olivat loppujen lopuksi aika vähäisiä, pääosin kyse oli vain ”vastenmielisestä käyttäytymisestä”, mitä ihmettä sillä itse kukin sitten tarkoittaakin. Lauerma kirjaa yhden ainoan esimerkin eli Matti Rossin ja Dénes Kissin tapauksen. Miten ”taistolainen liike” senkin olisi voinut estää?

* * *

Hannu Lauerman ”taistolaiskritiikki” ei ole millään muotoa ainutlaatuista, pikemminkin se on selkeästi jälkijunassa ja vieläpä ilman varsinaisia uusia ajatuksia saati oivalluksia. Olen kiinnittänyt siihen tällaista yhden ihmisen huomiota lähinnä sen takia, että olisin kuvitellut ja toivonut Lauerman kokemuksella ja ajattelukyvyllä varustetun ihmisen kykenevän paljon parempaan. Olen siis odotuksiini nähden pahasti pettynyt.

Lauerman kirjoituksessa toistuu toive siitä, että joku tutkisi ja antaisi vastauksia kysymyksiin. En tiedä, kelpaako mikään edellä olevista, nekin ovat vain yhden ihmisen kokemuksiin perustuvia tulkintoja. Sekin on täysin mahdollista, ettei ”taistolaisuutta” kukaan rupea tutkimaan vielä pitkään aikaan, koska neutraalia lähestymistapaa ei yksinkertaisesti haluta. Oikeistossa pelätään ehkä aidosti, että joku tutkija perkaa asioita ja osoittaa oikeistolaisen demagogian perusteettomuuden. Eiköhän benzyskowiczien vaikutusvalta vielä siihen riitä, että orastava kiinnostus muuhun kuin demonisointia jatkavaan ”tutkimukseen” jää apurahoitta.

Myös vasemmiston itsensä keskuudessa kiinnostus oman historian perusteelliseen avaamiseen näyttää vähäiseltä. Joillakin saattaa olla oma lehmä ojassa, tehtyjä mokia ei haluta tunnustaa, vaikka sellaiset kuuluvat jokaisen poliittisen liikkeen vaiheisiin. Olen keskustellut asiasta kaltaisteni kanssa ja yllättävän monelle riittää, että itse tietää, mitä tehtiin ja mitä ei tehty. Kun en itse näe mitään tarvetta ”hävetä” saati ”pyytää anteeksi” radikaalin opiskelijaliikkeen toimintaa, toivotan tervetulleeksi jokaisen, jota kiinnostaa tutkia 1970-lukua (ja samalla toivottavasti myös 1960-lukua) ilman asenteellisia pullonpohjia.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että jos aitoa tosiasioiden selvittämisen halua on, aikalaistiedon keräämistä ei voi loputtomiin lykätä. Useimmat 1970-luvun poliittiset toimijat ovat jo eläkeiässä ja vanhimmasta päästä alkaa viikate heilua ideologiaan katsomatta. Jos Hannu Lauerman ikäiset vähän nuoremmat haluavat saada muutakin kuin toisen tai kolmannen käden informaatiota, sitä pitäisi kerätä nyt. Eikä tyytyä niihin, joiden motiivina on patoutunut katkeruus tai jokin vastaava. ”Taistolaisuus” kun oli toimivien yksilöiden tasolla aivan muuta, se oli kaikkine virheineen ja ylilyönteineen (te virheettömät, heittäkää kivenne nyt!) pääosin upea kokemus. Oikeistolaisten syvä ja leppymätön viha todistavat myös, että oikeilla jäljillä oltiin.


lauantai 24. toukokuuta 2014

Mihin psykopaatteja tarvitaan?

Viaton ihminen kysyy, miksi evoluutio ei ole karsinut ihmisen geenipoolista psykopaatteja. Kun asiaa rupeaa pohtimaan, menettää viattomuutensa, mutta toisaalta myös looginen vastaus löytyy yllättävän helposti. Psykopaattisille persoonallisuuksille on runsaasti kysyntää.

Olin pohdiskellut psykopaatin ekologisen lokeron ongelmaa aikaisemminkin, mutta vasta Hannu Lauerman pääosin erinomaisen kirjoituskokoelman Hyvän kääntöpuoli (WSOY 2014) luettuani palaset naksuivat rimpuilematta paikoilleen.

Kukaan ei tykkää empatiakyvyttömästä lähimmäisestä, mutta kun tykkääminen vaihdetaan hyödyntämiseksi, tilanne muuttuu. Maailmassa on yllättävän paljon rakenteita, joissa psykopaattiselle tunnejärjestelmälle on hyötykäyttöä. Eivätkä nuo rakenteet ole missään kaukana, vaan jokaisen ihmisen elämässä.

Ääripäässä ovat ne väkivaltakoneistot, jotka voivat suoraan hyödyntää ihmistä, jolle ei tuota mitään vaikeuksia tuottaa elolliselle oliolle tuskaa ja kärsimystä, joka pystyy tunnonvaivoitta surmaamaan lähimmäisensä ja joka ei kärsi jälkikäteisistä traumaattisista oireista. Armeijat, poliisi, tiedustelupalvelut, ns. puolisotilaalliset väkivaltayksiköt ja rikollisuudella elävät organisaatiot eivät voi rakentaa toimintaansa pelkästään psykopaattien varaan, mutta sopivasti ohjatuille psykopaattisille yksilöille on pysyvä tarve.

Aihetta on varmasti vaikea tutkia, mutta rikollisista tällaista tietoa on tarjolla ja siellä puolella psykopaattisten persoonallisuuksien osuus on varsin korkea. Uskon, että samanlaista keskimääräisestä yli menevää esiintymistä löytyisi myös laillisten väkivaltajärjestelmien piiristä. Omat varusmiespalvelukokemukseni esimerkiksi toivat kokemuspiiriin kantahenkilökuntaa, jonka kohdalla näin jälkikäteen arvioiden olisi hyvin voinut puhua psykopaattisista asenteista. Mutta eipähän näitä tutkita ja jos tutkitaan, ei varmasti kerrota.

Toinen keskeinen elämänalue, jolla psykopaattisesta tunnekylmyydestä lienee pysyvää hyötyä, on liike-elämä. Monen "kivikovan saneeraajan" psykologinen syväanalyysi voisi paljastaa muitakin empatiakyvyn puutteesta kieliviä kykyjä kuin vain viattomien potkimisen työttömyyskortistoon. Oletettavasti myös suurista taloudellisista arvoista päätettäessä on hyötyä siitä, ettei mieli tutise riskejä otettaessa. Ainakin on kätevää, jos riskialttiin päätöksen voi delegoida alaiselle, joka ei rupea murehtimaan mahdollisia ikäviä seurauksia.

Kolmanteen koriin sijoitan juristit ja poliitikot. Kummassakaan ammatissa ei voine pitkään pärjätä olemalla täysiverinen, Robert Haren 20-kohtaisen piirrelistan joka kohdassa ruksin saava psykopaatti. Mutta monista tuon listan luettelemista ominaisuuksista on kummankin työssä epäilemättä myös hyötyä. Tästä lienee hyvin monilla kansalaisilla omakohtaista kokemusta, vaikka toisaalta hyvin moni on myös juuri noiden samojen ominaisuuksien lumossa.

Neljäntenä psykopaattista geenipoolia elossa pitävistä rakenteista mainitsen kaikki ihmisten hyväuskoisuuteen ja taikauskoisuuteen taipuvaisuuden hyödyntämisen varaan rakentuneet organisaatiot kuten järjestäytyneet uskonnot ja uskomushoitoteollisuus. Näihin pätee sama kuin poliitikkoihin ja juristeihin, täysiverisiä psykopaatteja ei parane suosia, mutta kyky kämmenten kostumatta ja silmiä räpsyttelemättä houkutella tavallinen ihminen uskomaan milloin mihinkin huijaukseen. Tätä hyödyllisyyttä ei poista se, että osa tällaisissa organisaatioissa toimivista toimii vilpittömästi.

Edellä kirjaamaani ei pidä lukea niin, että psykopaattisuus olisi mainitsemissani rakenteissa yleistä (paitsi rikollisten keskuudessa, missä syy-seuraus -suhde on hiukan erilainen). Olen tarkastellut asiaa vain tiettyjen luonteenpiirteiden hyödyllisyyden näkökulmasta, eikä listani varmaankaan ole kattava.

Uskoakseni psykopaattisuuden evolutiivinen selviäminen kuitenkin selittyy tämän monipuolisen hyödyllisyyden avulla, vaikka ei missään tapauksessa liene koko totuus asiasta. Voidaan esimerkiksi ajatella, että psykopaatin lyhytaikainen viehätysvoima ja petkuttamiskyky riittävät hyvin menestyksellisen geenien levittämisstrategian toteuttamiseen. Psykopaattisuus kun ei paista kasvoilta.

Heikki Poroila 24.5.2014 klo 11.50