Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Sokeana pisteenä ”taistolaisuus”

Meistä jokaisella on sokea pisteensä. Myös sillä, joka on omistautunut sokeiden pisteiden paljastamiseen. Hannu Lauerma on tehnyt pitkään arvokasta työtä rikollisuuteen, pahuuteen, psykopaatteihin ja moniin muihin ihmismieltä kuohuttaviin aiheisiin liittyvien väärinkäsitysten ja ennakkoluulojen oikaisemiseksi. Hänen tuore kirjansa Hyvän kääntöpuoli (WSOY 2014) jatkaa tällä tiellä ja romuttaa erinomaisesti perustellen lukuisia kansan keskuudessa eleleviä myyttejä mm. suomalaisen miehen väkivaltaisuudesta.

”Psykiatriaa ilman psykiatrista tietämystä tarkastelevien tutkijoiden helmasynti on Suomessa ollut se, että omasta tietämyksestä luullaan liikoja. Koska kokonaiskuvaa ei osata hahmottaa, yksittäiset ja hyvinkin kyseenalaiset tietolähteet ja jopa omat kuvitelmat saattavat sanella johtopäätöksiä.” (Lauerma 2014, s. 266) Terävästi sanottu, mutta jostain syystä tämä terävyys on kokonaan kadoksissa kirjan luvussa ”Tulipunaista ja sinimustaa”, jossa Lauerma on ryhtynyt poliittisen historian analyytikoksi. Tulos ei mairittele kirjoittajaansa, niin täydellisesti hän edellä siteeraamani kriittisen asenteen on kyennyt unohtamaan.

Lauerman alkuperäisenä pyrkimyksenä lienee ollut vertailla 1930-luvun äärioikeistolaista ajattelua ja 1970-luvun ”taistolaisuutta”, mutta käytännössä hän päätyy toistamaan samoja ennakkoluuloja kuin muutkin ”taistolaisuuden” kriitikot. Tämä on peräti harmillista, sillä juuri Lauermalta olisi voinut odottaa sekä lähdekriittisyyttä että kykyä nähdä asioita vähän syvällisemmin. Latteus seuraa toistaan, eikä edes vertailu ”sinimustaan” ole synnyttänyt uusia oivalluksia.

Jollekulle toiselle kirjoittajalle voisi osan kritiikittömistä yleistyksistä antaa anteeksi iän perusteella. Lauerma on syntynyt vuonna 1961, joten hänellä ei ole omakohtaista kokemusta kommentoimastaan. Juuri kukaan liikkeessä mukana olleesta ei allekirjoita esimerkiksi seuraavia oikeiston vuosikymmeniä harrastamia karkeita yleistyksiä ”liike ilmaisi ihailunsa totalitaariselle Neuvostoliitolle”, ”taistolaiset olivat valmiit hyväksymään väkivaltaiset keinot yhteiskuntajärjestyksen muuttamisessa”, ”taistolaisuus oli militanttia toimintaa, joka erottui selkeästi rauhaa ja rakkautta kaupittelevasta hippiaatteesta”, ”tähän joukkoon kuuluvia leimasi eräänlainen synkeys ja vakavuus”, ”on ymmärrettävästi perin vaikea suhtautua neutraalisti aikoinaan hyvin näyttävästi ja röyhkeästi esiintyneeseen ryhmään” jne.

Lauerma on perinteisen oikeistotulkinnan tavoin täysin kyvytön tai haluton tekemään eroa 1970-luvulle ja kaikille sen ajan toimijoille ominaisen räikeän vastakkainasettelun retoriikan ja todellisten pyrkimysten välille. Hän on ostanut sellaisenaan oikeistolaisen tulkinnan, joka ei missään vaiheessa ole halunnut mennä pintaa syvemmälle, koska sieltä olisivat alkaneet paljastua ne todelliset syyt niin monen nuoren reaktioille. Ne taas ovat olleet aivan liian vaarallisia julkisesti käsiteltäviksi.

Lauerman asiantuntemattomuus ”taistolaisuuden” edessä ilmenee myös siitä, ettei hän taustoja pohtiessaan osaa edes välillisesti viitata ns. kolmannen maailman liikkeeseen (Tricont & Co), joka kuitenkin oman kokemukseni ja tietämykseni valossa oli opiskelijaliikkeessä hyvin määräävä tekijä. Opiskelijaliikkeen radikalismin synnytti Yhdysvaltain toiminta latinalaisessa Amerikassa ja ennen muuta Vietnamin sota. Se oli täysin ratkaiseva sysääjä useimpien tuntemieni radikaaliopiskelijoiden elämässä, vaikka muitakin tekijöitä toki oli ”isäkapinasta” vuoden 1918 traumoihin.

Lauerman ”synninpäästö” useimmille ”taistolaisille” voi olla vilpitön, mutta hän ei tunnu oivaltaneen – ja mistäpä sen tuon ikäinen olisi voinut oivaltaakaan, kun vakavasti otettavaa ja neutraalia tutkimusta ei kerta kaikkiaan ole – sitä valtavaa kuilua, joka erotti ainakin opiskelijamaailmassa ns. johdon näkyvän esiintymisen ja perustason toiminnan. Yhteisiä tavoitteita toki oli, oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen maailma kaikille, mutta se mitä käytännössä tehtiin, oli perustasolla aika erilaista kuin se, mihin unestaan herätetty ja ärsyyntynyt porvari reagoi.

Sosialistisen opiskelijaliiton perustasolla tehtiin ihan normaalia yhteiskunnallista työtä, haluttiin sitä jälkikäteen miten tahansa demonisoida tai mystifioida. Opiskeltiin, keskusteltiin, jonkin verran politikoitiin ja sen vastapainona juhlittiin, tehtiin ja jaettiin lehtiä ja käytiin lehtipolemiikkia, tutkittiin oman tieteenalan ideologisia painotuksia (joskus se oli aika vaikeaa) ja nahisteltiin opiskelijajärjestöissä. Suurin ero ”muihin” oli intensiteetissä. SOL:n järjestöissä tehtiin rajusti töitä, ahkeroitiin aatteen voimalla ilman henkilökohtaisia etuisuuksia tai edes lupauksia sellaisista. Jokainen myös tiesi, että SOL-aktiivisuudesta oli tiedossa vain ongelmia myöhemmässä elämässä. 1970-luvun maanlaajuinen kattava virkakieltosysteemi tunnettiin opiskelijamaailmassa aika hyvin ja siksi valmistumisen jälkeen haettiin kiltisti syrjä-Suomen virkoja, joihin ei ollut muita hakijoita, se kun oli ainoa tapa saada töitä. Jotkut käänsivät myöhemmin takkinsa ihan tästä syystä, kun ei muuten töitä löytynyt.

Lauerma on ihmeellistä kyllä sortunut ”taistolaisuuden” psykologiaa pohtiessaan siihen samaan miinaan kuin valtaosa porvarillisista kriitikoista. Hän näkee vain pinnan ja senkin yleistäen karkealla tavalla. Hän näkee ihmisten tasollakin vain sen pienen takinkääntäjien ja katujien joukon, joka on saanut auliisti palstatilaa porvarillisilta tiedotusvälineiltä. Yritykset tulkita liikettä muutaman yksilön avulla epäonnistuvat kuitenkin järjestään, koska he eivät edusta ”taistolaisuuden” suurta enemmistöä, joka on asettunut suomalaiseen yhteiskuntaan kuka minnekin ilman sen suurempia ongelmia.

* * *

Oliko ”taistolaisuus” edes hurmoksellinen ja epärationaalinen liike, kuten Lauerma pyrkii jos ei todistamaan, niin ainakin korostamaan. Kyllä sellaisia piirteitä oli, mutta minun lähemmin tuntemistani ehkä sadasta ”taistolaisesta” sopii noiden adjektiivien piiriin vain muutama yksilö. Se, että juhlissa ja mielenosoituksissa oli mukana vahvaa yhteishenkeä ja hurmosta, ei tarkoita, että se olisi ollut myös arjen käyttövoima. Ihanteellisiin tavoitteisiin kyllä uskottiin lujasti ja useimmat uskovat niihin edelleen, vaikka eivät välttämättä tee siitä isoa numeroa. Minusta se ei ole hurmoksellisuutta vaan pitkällisen ajattelun tulosta.

Epärealistinen ei ole epärationaalisen synonyymi. Jälkikäteen on helppo arvioida, että ”taistolaisuuden” tavoitteet olivat pääosin epärealistisia, vaikka osavoittoja saatiinkin (kuten Vietnamin sodan lopettaminen). Kommunismin ja sosialismin määrittäminen epärationaalisiksi on taas puhtaasti ideologinen kannanotto, jossa iloisesti sekoitetaan tavoitteet ja teot. Opiskelijaliikkeessä ei ihailtu Stalinia, vaikka Lenin ja Che Guevara saivat symbolisen johtajan roolin kaikkine omituisuuksineen. Omassa piirissä Neuvostoliiton epäkohdista puhuttiin usein hyvinkin railakkaasti, vaikka ulospäin sitä tuettiin. Ei kuitenkaan niinkään sen saavutusten, vaan Yhdysvaltojen vastapainona toimimisen takia ja epäkohdista huolimatta. Tätä faktaa ei oikeisto ole koskaan voinut sietää, joten se on aina kiistetty.

Olimme monissa asioissa sinisilmäisiä, ihanteellisuutemme oli usein sekä naiivia että epärealistista, kuten nuorisolla usein tuppaa olemaan, mutta kyllä se arjen toiminta pohjimmiltaan hyvin rationaaliseen erittelyyn nojasi. Tuota erittelyä – oikeistolaisen politiikan nojautumista suurteollisuuden ja yrittäjien valtaan – eivät vastustajat ymmärrettävästi halunneet avata, siksi strategiaksi valittiin leimaaminen, mustamaalaaminen ja erityisesti 1970-luvun jälkeen suloisen jälkiviisauden valossa äärimmäinen demonisointi. Lauermakin joutuu vastentahtoisen oloisesti myöntämään, että ne taistolaisten ”synnit” olivat loppujen lopuksi aika vähäisiä, pääosin kyse oli vain ”vastenmielisestä käyttäytymisestä”, mitä ihmettä sillä itse kukin sitten tarkoittaakin. Lauerma kirjaa yhden ainoan esimerkin eli Matti Rossin ja Dénes Kissin tapauksen. Miten ”taistolainen liike” senkin olisi voinut estää?

* * *

Hannu Lauerman ”taistolaiskritiikki” ei ole millään muotoa ainutlaatuista, pikemminkin se on selkeästi jälkijunassa ja vieläpä ilman varsinaisia uusia ajatuksia saati oivalluksia. Olen kiinnittänyt siihen tällaista yhden ihmisen huomiota lähinnä sen takia, että olisin kuvitellut ja toivonut Lauerman kokemuksella ja ajattelukyvyllä varustetun ihmisen kykenevän paljon parempaan. Olen siis odotuksiini nähden pahasti pettynyt.

Lauerman kirjoituksessa toistuu toive siitä, että joku tutkisi ja antaisi vastauksia kysymyksiin. En tiedä, kelpaako mikään edellä olevista, nekin ovat vain yhden ihmisen kokemuksiin perustuvia tulkintoja. Sekin on täysin mahdollista, ettei ”taistolaisuutta” kukaan rupea tutkimaan vielä pitkään aikaan, koska neutraalia lähestymistapaa ei yksinkertaisesti haluta. Oikeistossa pelätään ehkä aidosti, että joku tutkija perkaa asioita ja osoittaa oikeistolaisen demagogian perusteettomuuden. Eiköhän benzyskowiczien vaikutusvalta vielä siihen riitä, että orastava kiinnostus muuhun kuin demonisointia jatkavaan ”tutkimukseen” jää apurahoitta.

Myös vasemmiston itsensä keskuudessa kiinnostus oman historian perusteelliseen avaamiseen näyttää vähäiseltä. Joillakin saattaa olla oma lehmä ojassa, tehtyjä mokia ei haluta tunnustaa, vaikka sellaiset kuuluvat jokaisen poliittisen liikkeen vaiheisiin. Olen keskustellut asiasta kaltaisteni kanssa ja yllättävän monelle riittää, että itse tietää, mitä tehtiin ja mitä ei tehty. Kun en itse näe mitään tarvetta ”hävetä” saati ”pyytää anteeksi” radikaalin opiskelijaliikkeen toimintaa, toivotan tervetulleeksi jokaisen, jota kiinnostaa tutkia 1970-lukua (ja samalla toivottavasti myös 1960-lukua) ilman asenteellisia pullonpohjia.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että jos aitoa tosiasioiden selvittämisen halua on, aikalaistiedon keräämistä ei voi loputtomiin lykätä. Useimmat 1970-luvun poliittiset toimijat ovat jo eläkeiässä ja vanhimmasta päästä alkaa viikate heilua ideologiaan katsomatta. Jos Hannu Lauerman ikäiset vähän nuoremmat haluavat saada muutakin kuin toisen tai kolmannen käden informaatiota, sitä pitäisi kerätä nyt. Eikä tyytyä niihin, joiden motiivina on patoutunut katkeruus tai jokin vastaava. ”Taistolaisuus” kun oli toimivien yksilöiden tasolla aivan muuta, se oli kaikkine virheineen ja ylilyönteineen (te virheettömät, heittäkää kivenne nyt!) pääosin upea kokemus. Oikeistolaisten syvä ja leppymätön viha todistavat myös, että oikeilla jäljillä oltiin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti