Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

perjantai 29. tammikuuta 2016

Miehen "kunnia" naisen haarojen välissä

On vaikea kirjoittaa rauhallisesti raakalaismaisesta perinteestä, joka kukoistaa monissa klaanikulttuureissa olematta kuitenkaan sidottu vain niihin tai edes islaminuskoisuuteen sinänsä. On vaikea kohdata edes teoriassa maailmankatsomusta, jossa miehen "kunnia" ei ole kiinni hänen omista teoistaan vaan lähipiiriin kuuluvan naisen tekemisistä tai tekemättä jättämisistä.

Tämän perinteen monipuolinen ja avoin naisiin kohdistuva väkivaltaisuus ei ole sen ainoa vastenmielinen piirre. Taustalla on myös hyvin vahva käsitys siitä, että nainen on aina jonkun miehen omaisuutta. Häpeäkulttuuri ei suo naiselle itseisarvoa, hänellä on vain miehen määrittelemä käyttöarvo. Mies on mitättömänä tollonakin arvokkaampi kuin nainen.

Häpeäkulttuurin äärimmäiset ilmiöt eli murhat, raiskaukset, ulkonäön ja terveyden tuhoaminen heittämällä happoa kasvoille ovat jäävuoren huippu, joka helposti saa unohtamaan paljon laajemmalle ulottuvan jatkuvan henkisen painostamisen ja alistamisen. Häpeäkulttuureissa tietenkään kaikki miehet eivät ole murhanhimoisia raakalaisia, mutta liian moni mukautuu ja kuljettaa pahan siemeniä mukanaan. Häpeäkulttuuri elää myös siksi, että liian monet naiset hyväksyvät sen tai ovat ainakin alistuneet sietämään sen.

* * *

Häpeäkulttuurissa toimivan miehen ajatusmaailmaan on vaikea eläytyä. Tuskin edes kaikki kiihkeimmät väkivallan soveltajat ovat henkisesti sairaita, tunnekyvyttömiä yksilöitä. Ylenpalttinen huoli omasta maineesta tosin on psykopaattisen käyttäytymisen yksi tunnusmerkki ja kai ihminen on jollain lailla sisäisesti rikki, jos voi yllyttää tai antaa yllyttää itsensä murhaamaan esimerkiksi oman lapsensa tai sisarensa.

Häpeäkulttuurin on täytynyt joissain yhteiskunnallisissa olosuhteissa toimia mielekkäänä ratkaisuna joihinkin ongelmiin, muuten se kai olisi kadonnut myös naisen pysyvästi kakkosluokan kansalaiseksi määrittävissä muslimikulttuureissa. Häpeäkulttuurin yhteisöllistä hyötyä on vaan vaikea tavoittaa, ellei oleteta samalla miehisen itsetunnon historiallista heikkoutta.

Aihe lienee äärimmäinen tabu näissä kulttuureissa yleensäkin ja "kunniaansa" väkivallalla puolustavien miesten keskuudessa vielä enemmän. On jokseenkin mahdotonta kuvitella, että hovioikeuden nyt ehdonalaiseen päästämä irakilaismies olisi reagoinut isänsä antamaan murhamääräykseen aloittamalla vakavan keskustelun siitä, olisiko isällä ehkä huono itsetunto, kun projisoi tyttären teot itseensä.

* * *

Hovioikeuden ratkaisu viitata kintaalla isän ja pojan murhasuunnitelmilla ja tuomita vain toteutuneista teoista saattaa olla Suomen lainsäädännön mukainen. Silti se oli äärimmäisen huono signaali ja häpeäkulttuurin piirissä Suomessa elävien naisten kannalta epäinhimillinen teko. Tuli todistetuksi, että jos kykenee naama vakavana väittämään, että rakastaakin siskoaan, jonka murhaamista oli sitä ennen suurieleisesti julistanut, mitään ongelmia ei oikeudessa ole.

Häpeäkulttuuri ei ole suomalaisessakaan yhteiskunnassa täysin vieras. Erityisesti Suomen romanien verikostoperinne kuuluu selvästi samaan ajattelumaailmaan. Ei sitä Suomessa ole koskaan hyväksytty, mutta kyllä sen torjunta ja poisjuuriminen on jäänyt puolitiehen, jos on kunnolla aloitettukaan. Sehän on ollut romanien "oma" ongelma. Nyt uhkaa käydä samoin klaani- ja muslimitaustaisen häpeäkulttuurin kanssa.

Oikeudellinen vastuu ei tietenkään yksin hillitse tällaisia vanhoja huonoja tapoja. Jos omaiset taputtavat selkään ja ottavat avosylin vastaan parin vuoden linnareissun jälkeen, mikään tuskin muuttuu. Jos häpeäkulttuuria harjoittava haluaa ruveta suomalaiseksi, hänelle on ainakin kyettävä sanomaan selvästi, että hänen raakalaismainen perinteensä ei ole tervetullut.


keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Kasvoilla on väliä

Eilisessä Helsingin Sanomissa toimittaja Satu Vasantola oli koepukeutunut vain silmät näkyviin jättävään niqab-asuun ja kuljeskellut Helsingin keskustassa samaiseen asuun omasta uskonnollisesta halustaan pysyvästi pukeutuvan Nina Mäkipään kanssa. Kansalaisten reaktiot ovat yllätyksettömästi vaihtelevia vihasta "lämpimiin hymyihin".

Itse jutussa muslimiksi kääntynyt Mäkipää perustelee ratkaisuaan jonkinlaisella uskonnollisella kilvoittelulla: "minä pidän niqabia ja saan siten kerättyä hyviä tekoja. Islamin mukaan palkkio on erityisen suuri, kun tekee jotain tai luopuu jostain Jumalan takia”. Palkkioiden lisäksi tarkoitus on vähentää seksuaalista viestintää: ”Kun peitän itsestäni mahdollisimman paljon, katoaa viimeinenkin mahdollisuus siihen, että sytyttäisin kipinän jonkun miehen mielessä. Sellainen kipinä kuuluu vain avioliittoon."

Kolmas Mäkipään jutussa mainitsema peruste on ehkä kiinnostavin: "Lisäksi niqab vie pois ulkonäön merkityksen muistakin kohtaamisista. Minua arvioidaan ajatusteni, ei ulkonäköni perusteella". Jostain syystä toimittaja ei kysy näitten perusteluiden yhteydessä, eikä Mäkipää oma-aloitteisesti kerro, miksi hän on tyytynyt niqabiin, kun tarjolla olisi ollut myös silmät peittävä burka. Mäkipään logiikalla sen avulla palkkio olisi vielä suurempi, seksuaalisen kipinän riski käytännössä olematon ja keskusteluissa huomio siirtyisi kokonaan pois ulkonäöstä.

* * *

Vai siirtyisikö? Ehkä suomalaisessa kulttuurissa syntynyt ja elänyt Mäkipää on tajunnut, että burka päällä hänen ulkonäkönsä olisi juuri se, mihin kaikki muut kiinnittäisivät huomiota, puheeseen ei kukaan. Mitä kohtaamista se on, jossa ei kohtaa toisen ihmisen silmiä?

Uskoisin, että tässä on ainakin suomalaisen ja ehkä laajemminkin ei-islamilaisen maailman nihkeän tai vihaisen reaktion ydin. Olemme tottuneet siihen, että toisen ihmisen kohtaaminen sisältää oikeuden kohdata se toinen kasvokkain, nähdä hänen silmänsä, hänen ilmeensä. Kommunikaatiomme tuollaisessa tilanteessa perustuu suurimmaksi osaksi puhekumppanin kasvojen ilmeisen seuraamiseen. Kun se kielletään, syyllistytään perustelemattomaan ylimielisyyteen.

Jumalan lisäpisteitten kerääminen tai seksuaalisuuden peittäminen ovat vielä jotenkin ymmärrettäviä naamioitumisen perusteluita, mutta väite kohtaamisen keskittymisestä ihmisestä ajatuksiin on yksinkertaisesti kestämätön. Kun emme voi tehdä välittömiä päätelmiä ihmisen kasvoilta, emme kuuntele hänen viestinsä semanttista sisältöä vaan yritämme kuulla, mitä hänen kasvoillaan näkyisi. Se on ihan eri asia.

* * *

Vain naisen kasvojen peittämisen kulttuuri ei koskaan tule hyväksytyksi ihmisten tasa-arvoa kunnioittavassa kulttuurissa. Perinne - maallinen tai uskonnollinen - joka pakottaa toisen sukupuolen piiloutumaan, ei kestä modernisaatiota. Se voi elää vain vanhoillisessa ja henkisesti pysähtyneessä tai pysäytetyssä kulttuurissa. Yritys pakottaa modernisaation jo kokenut maailma palaamaan 1000 vuotta taaksepäin johtaa vain väkivaltaan.

Kasvojen ja varsinkin silmien peittäminen arjessa ei voi myöskään yleistyä kulttuurissa, jossa niin tekevät rutiininomaisesti vain rikolliset kommandopipotyypit. Nina Mäkipää tämän varmasti ymmärtää "kantasuomalaisena", mutta jostain Afganistanista Suomeen tulleelle naiselle se voi olla käsittämätön fakta. Eihän hän ole rikollinen eikä aio rikoksia tehdäkään. Miksi häntä katsotaan epäluuloisesti? Selitä tämä sitten näille kantasuomalaisille, joitten mielestä rehellisellä ihmisellä ei ole syytä peittää naamansa, oli se nätti tai ei.

Olemme jo tottuneet kasvot paljaiksi jättävään hijabiin. Voimme ehkä jotenkin tottua niqabiin, varsinkin jos vanhojen parrakkaiden miesten määrittämä muoti joskus sallii niihin kuvioita ja kirkkaita värejä. Pelkkien silmien kanssa kommunikointi on outoa, mutta paremman puutteessa se on ehkä siedettävissä. Mutta burka on ja pysyy viestinä, johon eurooppalainen ei totu eikä mukaudu. Burkaan pukeutuja sulkee itsensä eurooppalaisen yhteisön ulkopuolelle, koska lähikommunikaatiomme perustuu kasvoihin. Kasvoton ihminen on meille pysyvä kauhistus.


Paahtoleipäjeesukset

Uskonnollisten uskomusten maailma on toisaalta rajaton inhimillisen mielikuvituksen leikkikenttä, toisaalta häkellyttävän epälooginen ja omaehtoisesti putkinäköiseksi rajoitettu ajattelun este. Jo pelkästään erilaisten uskonnollisten yhteisöjen määrä ja kirjo uhmaa suoraan useimpien uskontojen omaa näkemystä, että vain yksi on oikeassa, muut ovat harhaoppisia.

Itseäni ei niinkään kiinnosta uskomisen psykopatologia (näinkin ruma sana johtuu siitä, etten kykene eläytymään aitoon tarpeeseen uskoa johonkin mielikuvitusolentoon tai sellaisen järjestämään maailmankaikkeuteen, kun meillä on olemassa tieteen tarjoama kertomus), vaan enemmänkin uskonnollisten uskomusten aika yleiseen taipumukseen viis veisata arkijärjen logiikasta.

Joku voi sanoa, että uskonnollinen uskomus on väistämättä epälooginen, koska se ei ankkuroidu mistään kohdastaan todellisuuteen. Ehkä näinkin. Silti minua kiinnostaa uskonnollisten ajattelutapojen ponteva logiikanvastaisuus ja into tyytyä vastauksiin tyyliin "jaa jaa, ei sitä ihminen voi tietää, jumalan tiet ovat tutkimattomat".

* * *

Miksi meillä on vain yksi Jeesus? Miksi ei saman tien kymmenen Jeesusta, koska tuolle yhdellekin riitti aika paljon hommaa ja riesaa väitetyt 2000 vuotta sitten? Miksi kaikkivaltias Jumala ei tuottanut omaa Jeesusta jokaiselle vuosisadalle, jokaiselle mantereelle? Luulisi, että se olisi ollut hieman tehokkaampaa kuin yhdellä ainoalla operoiminen.

Ylipäätään se looginen ristiriita, joka vallitsee ihmisen tunteman kaoottisen maailman ja jumalten kovin ylittämättömäksi yleensä kuvaillun osaamisen välillä, jaksaa ihmetyttää minua. Tai siis se, miksi tuo ristiriita ei hämmennä jokaista ajattelukykyistä uskonnollista ihmistä siihen määrään, etteivät pappien tyhjää täynnä olevat "vastaukset" kerta kaikkiaan riitä?

Mikä ihme saa ihmisen heittämään vähäisenkin logiikan narikkaan, kun ruvetaan puhumaan uskonnollisista uskomuksista? Tuskin ne uskovaiset, jotka kumartelevat verta vuotavan kuvan äärellä ostaisivat autoa, jonka halpa hinta selitettäisiin moottorilla, joka toimii ihmeen avulla. Mikseivät uskovaiset odota ja toivo käytännöllisiä, ihmiselämälle hyödyllisiä ihmeitä?  Kuten maailmanrauhaa tai nälän ja sorron poistumista jumalallisen väliintulon avulla? Vai ovatko he vain jo todenneet, etteivät jumalat piittaa moisista maallisista?

* * *

Olen vähän kahden vaiheilla, onko reilua pilkata ns. paahtoleipäjeesuksiin uskovia ihmisiä. Siis näitä, jotka ovat näkevinään "Jeesuksen" tai joskus "Elviksen" mitä kummallisimmissa satunnaiskuvioissa paahtoleivän pinnalla, kadun asfaltissa tai edellä ajavan kuorma-auton ovien rasvaläiskissä. Tällaisesta "näen-mitä-toivon-näkeväni" -käyttäytymisestähän ei ole välttämättä mitään haittaa muille ihmisille.

Kuten lukija arvaa, en kuitenkaan voi vastustaa kiusausta, koska paahtoleipäjeesukset edustavat niin täydellisesti uskonnollista epäloogisuutta. Ensimmäinen moka on oletus, että joku tietäisi, miltä Jeesus näytti (tai vastaavasti, miltä näytti Muhammed, josta ei kuvia saa esittää). Kristillisten kauppiaitten luoma kuva partaisesta ja kauniskutrisesta arjalaismiehestä on puhdasta mielikuvitusta, silti moni "näkee" juuri tuon kauppiaskuvan milloin missäkin.

Toinen moka on olettaa, että Jeesuksella olisi jokin tarve ilmaantua paahtoleivän pintaan tai että tällaisella ilmaantumisella olisi mukanaan jokin tietty viesti. Kolmas moka on tietysti jättää kysymättä, miksi Jeesus ei yksinkertaisesti ilmaannu jollekin näkyvällä torille ja siinä todista alkuperäänsä ja kykyjään, miksi homma pitää jättää paahtoleivälle? No, tämän kysymyksen jättävät kyllä systemaattisesti kysymättä jokseenkin kaikki maailman uskovat ihmiset.

* * *

Todennäköisesti vastaus kaikkiin edellä esittämiini kysymyksiini on se, että monia ihmisiä ei lainkaan kiinnosta tietää, miten asiat ovat vaan totuuden voittaa aina kiva tarina. Ilmeisesti paahtoleivän pintaan ilmaantuminen on parempi tarina kuin sodan ja väkivallan lopettaminen ikiajoiksi. Se olisi ehkä liian tavallista tai arvattavaa. Mutta herranjestas kun Jeesus ilmestyy vaikka toissakesäisen hillopurkin peittäneen homeen pintaan niin onhan se totta tosiaan ihmeiden ihme! Mitä muutakaan se voisi olla!


perjantai 22. tammikuuta 2016

Suomi Pietarin tiellä

Voin kuvitella, ettei professori Markku Kuisman tapa kirjoittaa suurelle yleisölle miellytä kaikkia perinteisen tyylin edustajia. Minua Kuisman illuusioton ja paikoin inhorealistinen perusasenne miellyttää, koska olen lukenut liian monta jossittelevaa, selittelevää, puolustelevaa ja kaunistelevaa teosta, vaikka tarkoitukseni on ollut etsiä näkemystä historiallisten tapahtumien todellisuuden eri puolista.

Markku Kuisma on eri maata, myös kirjoittaessaan näennäisesti haukotuttavasta aiheesta kuten Suomen ja Venäjän taloussuhteista kolmen vuosisadan ajalta (Venäjä ja Suomen talous 1700-2015 - Siltala 2015). Kuisman käsittelyssä talous muuttuu yhteiskuntien ja yksilöiden vaiheita rytmittäväksi voimaksi, joka ei näytä perusrakenteiltaan muuttuvan, vaikka kaikki näyttäisi muuttuvan.

Kuisman tapa puolihuolimattomasti ja rennosti tiivistää valtavia asioita tyyliin "Valkoinen Suomi oli kesän 1918 alkaessa keisarillisen Saksan miehittämä vasallivaltio, halusi se tai ei." (s. 182) on traditionalistien näkökulmasta liki hävytöntä. On tällaisissa yhteenvedoissa aina riski yksinkertaistaa asioita liikaakin, mutta toisaalta on terveellistä saada kuin rättinä naamalle kiteytys, jollaista kukaan ei ole uskaltanut aikaisemmin tehdä. Tai ei ainakaan haluaisi lukea.

* * *

Historiaan suhtaudutaan Suomessa perinteisesti jotenkin "kunnioittavasti", ikään kuin se ei olisi yhtä hyvin tavallisten kuin epätavallisten ihmisten historiaa. Kuisma tarkastelee ns. suurmiesten tekoja ilman katteetonta ihastelua tai taivastelua. Se on minusta aina tervetullut muistutus siitä, että kansakunnan kaapin päälle nostetut henkilötkin ovat toimineet oman aikansa sallimissa puitteissa usein hyvin vääristyneen informaation ja erilaisten paineiden vaikutuksen alaisena. Kuisma ei pilkkaa, mutta ei myöskään kaunistele rooleja, joita yksilöt ovat itselleen ottaneet tai joihin he ovat joutuneet.

Silti kaiken läpi kulkee voimakkaan värisenä (en sano, minkä värisenä) yksilöistä riippumattomana kansakuntien välisen vuorovaikutuksen vuo, joka ei näytä vuosituhansienkaan aikana suuremmin muuttuneen, vaikka toimijoiden nimet ja eri aikoina valojen vannomisia vastaanottaneet ideologiat ovat vaihdelleet. Kuisman mielestä historiasta ei yleensä opita mitään, mutta tiettyjen isojen kuvoiden ymmärtäminen ja hyväksyminen voisi olla ainakin pienille kansakunnille hyvä asia.

Erityisesti suhtautumisessa Venäjään ja muihin Euroopan valtatekijöihin kuten Saksaan ja Isoon-Britanniaan näitten isojen kuvioiden toistumisen Kuisma näyttää mielenkiintoisella tavalla. Sijaintimme Pohjois-Euroopan ja Venäjän välissä pysyy kuten myös suurvaltojen pyrkimys häikäilemättä edistää omia etujaan pienten kustannuksella. Tässä suhteessa Kuisma ei päästä mitään valtaa muita vähemmällä.

* * *

2010-luvun aktiivisen Venäjän-vastaisen propagandameren tyrskyissä Kuisman teksti muistuttaa toistuvasti siitä, että Venäjän naapuruus on aina säädellyt Suomen pärjäämistä myös hyvässä mielessä. Kuisma ei ole Matti Klingen symboloimalla tavalla keisarivallan ihailija, mutta vakuuttavasti hän osoittaa, kuinka monta kertaa historian aikana juuri Pietari on ratkaissut suomalaisen talouselämän isot kuviot tavalla tai toisella.

Yllättävän hyvin Kuisma kuljettaa tapahtumien yleisen logiikan nykyhetkeen asti. Toisin kuin yleiselle vihapuheelle kuuliaiset propagandistit, hän tarkastelee viileän analyyttisesti myös Putinin Venäjää yhtenä loogisena vaiheena prosessissa, jossa todelliset päättäjät eli suuryritysten johtajat ja omistajat keskinäisiä välejään selvittelevät. Venäjä on aina kokonsa ja sen mittaisten intressiensä takia uhka, mutta samoista syistä myös valtava mahdollisuus.

Ehkä hiukan yllättäen Kuisma analysoi kirjansa lopulla myös Suomen EU- ja euro-ratkaisuja huonosti peitetyllä sarkasmilla: "Päätös tehtiin koko sillä kansanvallan voimalla, jonka neljänkymmenen prosentin tuki kaikista äänioikeutetuista soi." (s. 327) Kuisma on sitä mieltä, että EU-kriitikkoja pilkkaavat "länsikiihkoilijat" edustavat asenteessaan itäeurooppalaista alemmuudentuntoa. Ehkä saammekin seuraavaksi lukea inhorealistisen analyysin Suomen EU-ratkaisuista?

"Kaikki voi muutenkin olla toisin. Voisihan Suomi olla kuin Ruotsi 1809 jälkeen. Pysyä suvereenissa ja rauhallisessa puolueettomuudessaan ja noukkia tilaisuuden tullen kastanjat tuhkasta  kuin kunnan kauppakansa. Se edellyttää vain halua ja rohkeutta olla vapaasti ja itsenäisesti oma itsensä". (s. 335)


keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Somejuoppo, laitenarkkis ja tsekkaushullu

Kuuntelin muutama päivä sitten Lapinlahden Lintujen laulua Tenukeppi, joka listaa Mikko Kivisen suulla mittavan valikoiman alkoholisteille keksittyjä lempi- tai haukkumanimiä. Äsken luin valokuvaaja Jonna Rutasen haastattelun, jossa hän kertoo sanoin ja kuvin modernien viestintälaitteiden synnyttämästä kaikille tutusta ilmiöstä eli siitä, miten "älylaitteet ovat tulleet ihmisten väliin". (Minä en näille laitteille äly-etuliitettä antaisi, mutta olkoon tämän kerran).

Kyllähän se addiktiosta, riippuvuudesta vihjaa, jos toisiaan teoriassa rakastavat ihmiset räpläävät ruokapöydässäkin mieluummin laitteita kuin katsovat silmiin, kuuntelevat ja keskustelevat. Tarkoitukseni ei ole nyt moralisoida ihmisten valintoja vaan pohtia lyhyesti sitä, onko jo syytä puhua somejuopoista, laitenarkkareista ja tsekkaushulluista (nämä käsitteet tulvivat mieleeni, kun Mikko Kivinen ja Jonna Rutanen yhdistyivät aivoissani).

Jos addiktiomme on tilapäinen ilmiö, johon kyllästytään kuten leipäkoneeseen tai porealtaaseen, huolta ei varmaankaan ole. Ihan siltä ei kuitenkaan näytä. Pikemminkin tämä kaikki näyttää vain leviävän ja saavan koko ajan groteskimpia muotoja. Minun verkkokalvoilleni on syöpynyt lyhyt videonpätkä kiinalaisesta naisesta, joka valvontakameran todistaessa kävelee kännykkäänsä tuijottaen laiturin reunan yli ja katoaa veteen. Tämä nainen kuoli addiktionsa takia.

* * *

Itseäni on mietityttänyt erityisen paljon se, kuinka suuri vetovoima uusilla laitteilla ja niiden tarjoamalla maailmalla näyttää olevan sellaisiin ihmisiin, joita itse pidän fiksuina. Kyllähän järki sanoo, että viestintävälineitä ei pitäisi käyttää kohtuuttomasti. Mutta kovasti näyttää siltä, että kohtuukäyttö on yhtä vaikeaa alkoholistille kuin somejuopollekin. Kun joku pimeässä katsomossa elokuvan jo alettua ottaa kännykän esiin, riippuvuus on yhtä vahvaa kuin kemiallisilla aineilla.

Ehkä siitä onkin kysymys. Ehkä pienillä näytöillä varustetut laitteet tarjoavat ihmisaivoille mielihyvää loputtomalla datan (joskus myös informaation) virralla, joka tuntuu lupaavan, että tämä hauskuus ei lopu koskaan. Kuten ei lopukaan, kun selataan ruudun alareunasta loputtomasti esiin nousevaa pikkuviestien ja kuvien, vitsien ja videoklippien vuota. Ehkä somejuoppo pelkää virran loppumista kuten alkoholisti sitä hetkeä, jolloin kaikki on juotu, viimeisetkin tipat tiristetty kumollaan olevista pulloista.

Jos somejuoppous ja laitenarkkarius ovat oire todellisesta mielen sairastumisesta, taidamme olla pahassa pulassa. Entä jos kaikkialla riehuva vihapuhe on ainakin osittain sairastuneiden mielten reaktiota? Kun istun junassa kirjaa lukien, useimmat kanssaihmiset näpelöivät kännykkäänsä. Minä vilkuilen heitä, he eivät vahingossakaan vilkaise minuun päin. Minua ei ole, koska edustan ikävää todellisuutta, en kännykän mitä tahansa lupaavaa virtuaalimaailmaa.

* * *

Onko pakonomainen statuksen tsekkaus sairaus? Pitäisikö kutsua lääkäri, jos kokoukseen kutsutut ihmiset kiinnittävät päähuomio henkilökohtaiseen näyttöönsä ja häiriintyvät heille esitetyistä kysymyksistä? Jos kännykkä täytyy vaihtaa uusimpaan malliin hinnalla millä hyvänsä, onko potilas jo hoidon ulottumattomissa? En tiedä, tuskin tietää kukaan muukaan.

Asiat näyttävät päällisin puolin sujuvan kuten ennenkin. Vai onko sekin harhaa, jonka synnyttävät miljardit somejuopot ja laitenarkkarit teeskentelemällä olevansa läsnä, täällä, paikalla, mukana? Entä jos SSS-hallituksen hirvittävän huono työnjälki johtuu somesairauksista? Stubb tiedetään someaddiktiksi, Soinikin kirjoittaa plokiaan. Ehkä Sipilä on kaappisomettaja ja Björn Wahlroos pelaa salaa Grand Theft Auto vitosta muiden raharikkaiden kanssa?

Joudun selittelemään, miksi en ole vastannut puheluun tai tekstiviestiin, koska en kanna kännykkää mukanani ja merkkiäänet voivat jäädä kuulematta. Minua painostetaan, koska en ole FB:ssä ja jään paitsi niin paljosta. Joskus tunnen itseni Hollywoodin kauhuelokuvan päähenkilöksi, joka elää somezombien kansoittamassa maailmassa laina-ajalla odottaen sitä hetkeä, jolloin poikkeavuuteni paljastuu. Ja paljastuuhan se väkisinkin, kun kännykkä on taas unohtunut ottaa mukaan ja minua ei saa kiinni koiranulkoilutuslenkiltä. Kohta ne tajuavat, että tein sen tahallani.

Ehkä me tarvitsemme tulevaisuudessa alueita ja ajanjaksoja, joilla ja jolloin ei ole kenttää kenellekään. Jolloin laite kuin laite muuttuu takaisin kimpaleeksi metallia ja muovia. Jolloin kommunikaation ainoa mahdollinen muoto on ihmisten välinen katse-, puhe- ja kosketuskontakti. Jos ajatuskin synnyttää vieroitusoireita, tarve on ilmeinen.

tiistai 19. tammikuuta 2016

Varasta vain luovasti

Näitä aina tulee. Syksyllä 2015 Panu Rajalan Inha-aiheinen romaani Intoilija herätti kiistelyä siitä, missä menee tekijänoikeuslaissa mainitun hyvän maun raja toisen tekstin suorassa lainaamisessa ilman lähdeviittauksia. Panu Rajala ei myöntänyt tehneensä mitään väärää, mutta taisi siinä ihanan julkisuuden hulmutessa loppujen lopuksi tulla enemmän sitä ikävää sorttia.

Samaa voi sanoa Raija Orasen vastikään tekijänoikeusneuvostolta saamista pyyhkeistä, joilla vailla oikeusistuimen valtaakin on vahva leimaava vaikutus. Oranen yritti vielä esittää, että historiallisten romaanien kirjoittaminen tulee mahdottomaksi, jos muka hänen soveltamaansa tekniikkaa ei saa käyttää. Orasen kannalta kiusallista on itse moraalisen tuomion lisäksi se, ettei hän näytä tuntevan tekijänoikeuden alkeitakaan antaessaan ymmärtää, ettei suomentajilla mitään oikeuksia ole.

Yhteistä näille tapauksille on paitsi kirjailijoiden vahva haluttomuus myöntää omaa virhettään, myös syvä epätietoisuus siitä, mikä ero on taiteellisella varastamisella ja juridisella rikkomuksella. Näyttää olevan helpointa ottaa oppia suomalaisista poliitikoista ja yritysjohtajista ja kiistää kaikki. Edes stubbismi "sori siitä" ei ole vielä tarttunut välineistöön.

* * *

Toisinkin voi toimia. Kirjailija Tiina Raevaara julkaisi tänään Helsingin Sanomissa kolumnin otsikolla "Edes pultit eivät estä kirjailijaa varastamasta". Siinä hän paitsi luettelee hauskasti omia kirjallisia varkauksiaan, myös nopeasti läpivalaisee edellä mainitsemani kaksi tapausta kollegan näkökulmasta ja toteaa vallan osuvasti: "Ehkä kaikkein vähiten noloa olisi kuitenkin ollut se, että Rajala olisi kirjoittanut kaiken tekstin romaaniinsa itse."

Minusta Raevaara osuu kolumnissaan asian ytimeen luomalla yhteyden varkauden ja luovuuden välille: "Todellinen ammattikirjailija varastaa myös seinät, mutta tekee niistä taloonsa katon". Juuri näin, luova kirjoittaja hyödyntää armotta mitä tahansa tarkoitukseen sopivaa aineistoa, mutta tekee sen omaperäisellä, uutta luovalla tavalla. Parhaassa tapauksessa varkauden kohde tuntee ylpeyttä tapahtuneesta.

Laiska toimija ajattelee pääsevänsä vähemmällä, kun ottaa suoria lainauksia uutta luoneen toisen kirjailijan tekstistä ja upottaa ne jalostamatta oman tekstinsä joukkoon. Sellainen on lukijan näkökulmasta noloa ja tylsää. Miksi lukea kirjailijan X tekstiä kirjailijan Y tekstin keskellä, kun voi ottaa sen alkuperäisen tekstin ja lukea siitä. Homma voi vielä jotenkin toimia, kun lukijaa muistutetaan siitä, että nyt äänessä on se ja se, koska kirjailijan mielestä ei itse olisi asiaa paremmin tai osuvammin ilmaista. Nolous muuttuu perustelluksiksi kumarrukseksi ja kaikki ovat tyytyväisiä.

* * *

Tiina Raevaaran ääneen lausuma asenne lienee kirjailijoiden keskuudessa yleisempi kuin Rajalan ja Orasen, vaikka eivät he tietenkään ainoita ole. Lieneekö sitten läpikaupallistuneen ajan ilmiö, että kirjallisuuden omaperäisyys ei ole enää kaikille kilpailuetu? Kyllä kai kokeneet Rajala ja Oranen ovat asiaa harkinneet ja ratkaisuunsa tietoisesti päätyneet, yksin tai yhdessä kustantajan kanssa?

Raja nolon lainaamisen ja plagiaatin välillä on hämärä. Rajala ei väittänyt Inhan tekstiä omakseen, vaikka asioiden tila ei ehkä kaikille lukijoille ollut yhtä selvä kuin Rajalalle itselleen. Inhan tekijänoikeudellinen suojakin on jo rauennut.. Oranen puolestaan näyttää ajattelevan, että suomentajaa saakin plagioida. Se on jo vähän huolestuttavaa muutenkin sotkuisen asian lisähämärtämistä. Lait säädetään edelleen eduskunnassa, ei kirjailijan työhuoneessa.

Tietokirjoittamisessa plagiointia on usein vaikea välttää tai todistaa tapahtuneeksi, koska faktat ovat kaikille samat, eivätkä ne nauti tekijänoikeuden suojaa. Eettisessä mielessä lienee silti selvää, ettei aito plagiointi, toisen tekstin hyödyntäminen alkuperä piilottaen, voi olla koskaan hyväksyttävää. Popmusiikin kaltaisella luovuuden alueella pientä plagiointia on vaikea välttää, kun hyviä melodioita ja sointukiertoja on niin rajallinen määrä. Tekstipuolella voi kuitenkin antaa neuvon, että älä rupea kirjailijaksi, jos et pysty varastamaan uutta luovalla tavalla.

maanantai 18. tammikuuta 2016

Sukupuolittuneen tahdon armoilla

Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen työntyi suoraan kusiaispesään väittämällä, että modernissa suomalaisessa parisuhteessa "mies ei päätä juuri mistään". Reaktiot olivat odotetun kaltaisia: moni ilahtui ja kiitti, että nainen uskaltaa tällaista sanoa ääneen, ja yhtä moni muistutti happamasti kaikenlaisista miesten ikävistä ominaisuuksista. Mutta ainakin Hesarin keskusteluketjun perusteella yksi ja toinen myönsi Vaarasen jutun antaneen ajattelemisen aihetta.

Vaarasen puheenvuoro tuli julki hetkellä, jolloin myös naisiin kohdistuva häirintä ja seksuaalinen ahdistelu on lievästi ilmaisten iso kansainvälinen puheenaihe sekä tuoreitten (Köln) että vanhempien (Rotherham) tapausten takia. Näennäisestä ristiriitaisuudestaan huolimatta nämä asiat liittyvät toisiinsa. Avainsana on sukupuolittunut suhtautuminen toiseen ihmiseen. Kun lähimmäinen ei ole ensisijaisesti ihminen, yksilö, vaan sukupuolen edustaja, syyllisyydenkantaja ja vastuussa kaikesta.

Sukupuolittunut suhtautuminen pohjautuu tietenkin vahvasti biologiseen eläimeemme. Hormonit ja vietit vievät helposti niitäkin, jotka eivät vientiä tahtoisi. Erilaisista kulttuurisista tavoista kasvaa meille jokaiselle monimutkainen vyyhti, jossa sukupuolella on hyvin keskeinen merkitys. Valitettavan usein tuo monimutkaisuus ei ole voimavara vaan huonon käytöksen, epätasa-arvon ja rikosten lähde.

* * *

B. Virtanen on Ilkka Heilän luoma sarjakuva, jonka satirisoimaan johtamiskulttuurien maailmaan hyvin monen ihmisen on helppo samastua. Päähenkilö B. Virtanen on nujerrettu ja niin kotona kuin työpaikallakin väheksytty puurtaja, jonka elämän valopilkut ovat todella harvassa. Kotioloissa B. Virtanen on klassinen tanttamaisen vaimon tossun (tai nyrkin) alla elävä nössö, jonka kohtalo ilmeisesti kuitenkin vuodesta toiseen huvittaa lukijoita tai antaa samastumisen aiheita.

Ilkka Heilän piirtämä kuva suomalaisesta parisuhteesta on hyvin lähellä sitä, mistä Heli Vaaranen kirjoittaa. Sarjakuvassa tilannetta on helpotettu piirtämällä miestään väheksyvä vaimo fyysisesti ylivoimaiseksi ja otteissaan suoraviivaisen häikäilemättömäksi. Toisaalta suhde on pysyvästi epätasa-arvoinen, Heilä ei anna kummallekaan hahmolle muuttumisen mahdollisuutta. Sarjan voisikin lopettaa, jos B. Virtaseen ruvettaisiin työpaikalla ja kotona suhtautumaan inhimillisesti ja ystävällisesti.

Miksi tällainen tilanne on ehtymätön lähde humoristisille piirroksille ja jutuille? Onko ihmisen systemaattinen väheksyminen aidosti huvittavaa, vai kumpuaako huumori siitä, että yleensä fyysisesti ylivoimainen ja perinteistä hegemoniaansa herkästi puolustava mies on vuorostaan alistettu? Lienee selvää, ettei B. Virtasta olisi sarjakuvana olemassakaan, jos etunimen takaa löytyisi Bertta tai Beatrix.

* * *

Itseäni ahdistaa sarjakuvassa B. Virtanen enemmän kuin huumorin lähteen valinta sinänsä se toivottomuus, joka sarjaa luonnehtii. Mikään ei muutu paremmaksi, tapahtui mitä hyvänsä. On kuin piirtäjä olisi todennut, että ihminen ei muutu. Nainen alistaa siinä missä mieskin, kun tilaisuus tulee (B. Virtasessa useimmat sortajat ovat toki työpaikan miehiä) ja mies voi jäädä pysyvästi nyrkin ja hellan väliin.

On vaikea kuvitella, että missään maailmalla ilmestyisi sarjakuvaa, jossa kuvattaisiin humoristisesti naisten ahdistelun ja seksuaalisen riiston täyttämää maailmaa. Jossa päivästä toiseen vitsailtaisiin sillä, miten julmasti ja useimmiten rankaisematta miehet loukkaavat naisten ja lasten koskemattomuutta. Tuoreen B.Virtas-stripin viimeisessä ruudussa vaimo roikottaa miestään kurkusta kuristamalla ja määrää miehen ajamaan partansa, ei johtajan vaan vaimon käskystä. Tälle on tarkoitus nauraa.

Yhdessä kulttuurissa on luonnollista, että nainen on toisen luokan kansalainen, miehelle luotu huvitus ja käskytettävä palvelija. Toisessa taas se, että naisen toteuttama miehen kaltoinkohtelu on lähinnä vitsin kaltainen asia, ei vakavasti otettava ongelma, koska naisen euro on 80 senttiä ja useimmat raiskaajat ovat kuitenkin miehiä. Molemmat ovat minusta kauhistuttavia asenteita ja ajattelutapoja. Sukupuolittuneet asenteet ovat lujassa, mutta siitä ei pidä seurata, että niihin alistutaan.

Kuvan © Ilkka Heilä, käytetty tekijänoikeuslain sitaattipykälän nojalla

Janne, The Drama Queen

Musiikin historiaa ja säveltäjäelämäkertoja lukeva saa varautua siihen, etteivät jumaloidut sävelten nerot aina ole nokakkain kohdattuna niitä maailman mukavimpia tyyppejä. Tähän voi suhtautua olkia nostellen tai pahastumalla ja lopettamalla moisen tyypin musiikin kuuntelemisen. Eihän se enää niin hyvältä kuulostanutkaan...

Vuoden 2015 juhlakalun eli Jean Sibeliuksen päiväkirja julkaistiin jo vuonna 2005 alkukielisenä muodossaan eli ruotsinkielisenä. Suomennos valmistui kätevästi juhlavuoden lopulla, eikä päässyt pilaamaan kekkereitä. Mielensäpahoittamisiin tämä päiväkirja kyllä tarjoaa aineksia ihan riittävästi.

Jean Sibelius oli aikalaistapaan armoton antisemitisti ja harmittelee päiväkirjassaan, kun joutui matkustamaan "kolmen haisevan juutalaisen kanssa". Vuonna 1943 Hitlerin sotaonnen selvästi jo muututtua hän kyllä sitten torjui natsien rotuopit. Sibelius suhtautui myös armottomasti "roskaväkeen", johon hän niputti kapinoivien työläisten lisäksi helposti myös musiikkinsa kriitikot. Omatekoisen "aristokraatin" luonnolle kävi, kun joku uskalsi sukututkimuksen keinoin osoittaa, että tuo "Ihana Ego" saattoi olla musiikillinen nero, mutta silti myös ihan tavallisten suomalaisten maajussien sukua.

Kun lukee päiväkirjan loputtomia itsesäälisiä vuodatuksia, jotka Sibelius aina välillä katkaisee hyvin kylmäverisellä ja tarkkanäköisellä itseironialla, on vaikea olla antamatta säveltäjälle arvonimeä drama queen par excellence. Ja silti - koko ajan syntyi hienoa musiikkia, jolla ei tunnu olevan mitään yhteyttä päiväkirjassa kiukuttelevaan hemmoteltuun pikkupoikaan. Suunnaton mysteeri!

* * *

Mozartia hieman vanhempaa Josef Myslivečekiä (1737 - 1781) pitivät aikalaiset vastenmielisen näköisenä, koska ilmeisesti kuppatauti oli runnellut säveltäjän kasvoja ja joku kömpelö puoskari täydentänyt tuhon. Silti Mysliveček sävelsi paljon ihastuttavaa musiikkia, niin hienoa, että hänen aariansa Il caro mio bene oopperasta Armida kelpasi uusilla sanoilla Ridente la calma Mozartin omaan ohjelmistoon. Tänäkin päivänä monet pitävät teosta aitona Mozartina.

Monen säveltäjän kohdalla tuntuu siltä, että yksityiselämään liittyvät arveluttavuudet eivät ainakaan vähennä suuren yleisön uteliaisuutta. Richard Wagner ei tunnetusti ollut maailman kivoimpia ihmisiä ja jakoi - toki tietämättään - monet näkemykset paljon myöhemmin tahtipuikkoon tarttuneen Adolf Hitlerin kanssa. Se ei ole estänyt miljoonia ihmisiä hullaantumasta Wagnerin musiikista, myös Saksan ulkopuolella.

Meillä Suomessa muistetaan toimittaja Seppo Heikinheimon manailut siitä, miten tylsää oli kirjoittaa Oskar Merikannon elämäkertaa, koska mies eli kunniallista ja tylsää taideporvarin elämää, josta ei irronnut kovallakaan yrityksellä meheviä juoruja (pelkkä hedonistinen hyvän ruoan ja juoman nautinta ei siihen riittänyt). Poikansa Aarre Merikanto oli sentään vähän särmikkäämpi kohde, vaikka hänenkään lääkemorfiiniriippuvaisuudestaan ei kovin meheviä otsikoita saanut. Juoppoja säveltäjiähän meillä on riittänyt Sibeliuksen ajoilta ja jälkeen niin paljon, ettei moisesta kukaan jaksa kiinnostua.

* * *

Mutta palataan tuohon mystiseen tosiasiaan, ettei säveltäjän luonteenlaadulla ja hänen tuottamallaan musiikilla näytä olevan ainakaan sellaista yksioikoista yhteyttä, jota juorulehdet rakastaisivat. Edustan itse niitä askeetikkoja, joita häiritsee jopa säveltäjän ulkonäön tietäminen. Esimerkiksi Debussy ei ulkoisesti muistuta musiikkiaan yhtään tippaa. Musiikin kuuntelemista helpottaisi myös, jos säveltäjät jättäisivät sanat rauhaan. Niistäkin tulee helposti kaikenlaista ylimääräistä ja yleensä asiaan - musiikkiin - liittymätöntä mieleen.

Arjen käytännöllisten syiden takia on tarpeen, että taideteoksilla on tekijänsä, jotka myös huomioidaan asiaankuuluvalla tavalla. Mutta ajatusleikkinä voi miettiä tilannetta, jossa kukaan ei tiedä kuultavan musiikin tekijää (näinhän oli ja on sävellyskilpailuissa edelleen). Sitä vaan kuunnellaan ja arvioidaan musiikkina sinänsä ilman taustainformaation aiheuttamia vääristymiä. Menettäisimmekö jotain vai saisimmeko jotain, mikä nyt ei ole mahdollista?

Jean Sibeliukselle moinen olisi voinut olla viimeinen pisara, jonka tähden hän olisi ehkä lopettanut aktiivin säveltämisen jo paljon aikaisemmin. Persous kiitokselle ja kunnialle on biologisestikin vahva ihmispersoonan osa. Kai meidän täytyy sallia se myös säveltäjille.

maanantai 11. tammikuuta 2016

Kun mies muuttuu ympäristön ongelmaksi

Alkuvuoden uutisia ovat säväyttäneet väitteet siitä, että Eurooppaan olisi rantautunut - tai jalkautunut - uusi epämiellyttävä kulttuurinen ilmiö eli naisten seksuaalinen häirintä ja ahdistelu isolla miesjoukolla. Lisämakua uutisille on antanut se, että ilmiö näyttää liittyvän maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden kulttuuritaustaan ja sen mukaiseen käyttäytymiseen aivan erilaisessa ympäristössä.

Maahanmuuttokeskusteluun liittyvän ulottuvuuden lisäksi poliisin sekavat toimet niin Saksassa, Ruotsissa kuin Suomessakin ovat herättäneet levottomuutta ja vakavia kysymyksiä siitä, onko poliisi vähätellyt, liioitellut vai pelkästään ollut sormi suussa. Suomessa on herättänyt kiihtymystä joidenkin poliisien huonojen sanavalintojen (toivottavasti vain niistä oli kysymys) synnyttämä mielikuva, että naisten seksuaalinen häirintä olisi jotenkin uusi ilmiö suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kiihkeän keskustelun ytimessä on arabi- tai afrikkalaistaustaisessa kulttuurissa kasvanut mies, joka ei näytä ymmärtävän tai haluavan ymmärtää, että Euroopassa naiset ovat täysivaltaisia kansalaisia ja että täällä ei raiskattua naista kivitetä kuoliaaksi, vaan viha ja rangaistus kohdistuu raiskaajaan. Kaikkien maahanmuuttajien ja turvapaikkaa etsivien kannalta on äärimmäisen vahingollista, että nämä ympäristölleen ongelmaksi muuttunut miehet hallitsevat uutisia.

* * *

On pötypuhetta, että naisia olisi alettu seksuaalisesti ahdistella Suomessa vasta kun muslimikulttuureista tulleet miehet ovat menettäneet itsehillintänsä tai vaihtoehtoisen tulkinnan mukaan toimineet kuten ovat tottuneet toiminaan. Kyllä se kantasuomalaiselta mieheltäkin on aina sujunut, meillä vaan tarvitaan yleensä alkoholia niitä estoja ja itsehillintää poistamaan. Kännissä se Suomi-pojan käsi kourii yhtä häikäilemättä kuin arabinkin.

Minusta on todettava ilman kiertelyjä, että seksuaalinen ahdistelu ja häirintä on kaikissa tapauksissa sietämätöntä, tuomittavaa ja anteeksiantamattoman huonoa käytöstä. Sovinistinen ja eriarvoinen kulttuuritausta ei ole lieventävä asianhaara, se on tehtävä selväksi jokaiselle, joka haluaa kulttuurissamme elää. Voimme ymmärtää, että esimerkiksi turvapaikanhakijan vankilamainen odotus synnyttää voimakasta turhautumista ja seksuaalisia paineita, joita on vaikea siivosti purkaa. Ymmärtäminen ei silti voi tarkoittaa, että törkeä käytös pitäisi myös hyväksyä. Ei pidä.

Osalle miehistä on aina tuottanut vaikeuksia pitää näppinsä ja kielensä kurissa, kun lähistölle ilmestyy seksuaalista vetovoimaa tihkuvia kansalaisia. Tätä joukkoa ei yhdistä kulttuuri, uskonto tai tavat, vaan biologisperäinen vietin ohjaama vimma, joka kuitenkin menetti yleisen hyväksyttävyytensä jo vuosisatoja sitten - ainakin useimmissa Euroopan maissa. Nämä miehet eivät vaan itse tunnu ymmärtävän tätä muutosta. Ja jos ymmärtävät, eivät hyväksy.

* * *

Eurooppalaisiin keskuksiin pakkautuvat yksinäiset, toimettomat miehet ovat potentiaalinen ympäristöongelma, vaikka suinkaan kaikki eivät käyttäydy huonosti. On täysin mahdollista, että tuoreet uutiset ovat vasta alkusoittoa vielä isommille ongelmille. Eikä tilanne muutu rajoja sulkemalla, nuo turhautuneet miehet ovat jo täällä Pariisista Tornioon, Kölnistä Tukholmaan. Jokainen turhautunut lisäpäivä kasvattaa painetta, joka ei katoa itsestään.

Modernin kansainvaelluksen monet lieveilmiöt voidaan välttää vain sillä, ettei nuorilla miehillä ole tarvetta ja houkutusta lähteä turhautumaan Euroopan vastaanottokeskuksiin ja työttömien kansoittamiin lähiöihin. Maasta- ja maahanmuutto sinänsä ei ole ongelma, vaan sen mittaluokka ja yhteiskuntien täydellinen varustautumattomuus, mitä tuoreet raiskausuutiset symboloivat.

Meillä pitäisi kuitenkin olla myös rohkeutta tunnustaa, että monet - eivät kaikki - pakolaisia tuottavien maiden ongelmat ovat ns. länsimaitten häikäilemättömän oman edun tavoittelun seurausta. Yhdysvalloille kelpaa muslimimaiden öljy, muuten suhtautuminen on lähinnä halveksuvaa salamurhaamista. Eurooppalaisten maiden syntilista on sekin pitkä ja verinen, vaikkapa vain Algeria ja Kongo ääneen mainiten.

* * *

Naisia sortavat ja häpäisevät miehet pilaavat helposti kaikkien maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden maineen. Ei auta, vaikka näitä mätiä yksilöitä olisi pieni vähemmistö kaikista, heitä on silti liikaa. Äärioikeistolaiset katupartiot kiittävät vetoavusta. Kaikilla muilla on syytä olla huolissaan tilanteesta.

Turhauttavasta pakolaisten asioiden käsittelytavasta tulee päästä irti ja samaan aikaan rikoksiin syyllistyville maahan haluaville on tehtävä selväksi, ettei heille ole tarvetta suomalaisessa yhteiskunnassa, meillä on rikollisia riittävästi ihan omastakin takaa. Pelin säännöt on tehtävä yksiselitteisen selväksi niin suomalaisille kuin suomalaisiksi haluavillekin.Jos naisia sortavasta kulttuurista tuleva mies ei haluakaan muuttua, hän ei ole koskaan tervetullut.


tiistai 5. tammikuuta 2016

Kenen kultaa te oikein kaivatte?

Yksityinen maanomistus on yleensä Pyhä ja Koskematon Asia. Mutta sitäkin pyhempi on oikeus tehdä kaivosvaltaus, tuosta noin vain, kenen tahansa maalle. Oikeus etsiä ja louhia mineraaleja on meillä suunnilleen samaa kuin Yhdysvalloissa oikeus kantaa henkilökohtaista asetta. Molemmat oikeudet ovat myös yhtä kyseenalaisia.

Muista mineraaleista harvemmin kukaan piittaa, mutta kulta on eri juttu. Se herättää monissa ihmisissä kiihkoa, joka ylittää kohtuuden rajat ja useimmiten myös ymmärryksen. On herättänyt aina ja herättää edelleen. Tämän kiihkon ja kohtuuttomuuden suomalainen symboli on kaivinkoneen kansallispuistoon raahannut kaivuualan yrittäjä.

Vaskoolilla sitä jättihippuaan jahtaavaan huuhtojaan suomalainen suhtautuu perinteisesti romanttisella ymmärryksellä. Kaivinkoneella kansallispuistoa raiskaavaa kulta-alan yrittäjää sen sijaan ymmärtää korkeintaan toinen samanlainen, hänkin toki vain, jos löytää itse enemmän. Jopa lainsäätäjä taipui taannoin lopettamaan laillistetun ympäristötuhon vuoteen 2020 mennessä.

* * *

Kultaa Lemmenjoen hiekasta siilaavat eivät tunnetusti riko lakia, mutta mistä ihmeestä he ovat saaneet oikeuden ryövätä itselleen maaperässä uinuvat uusiutumattomat kansallisaarteet? En puhu nyt umpisurkeasta kaivoslaistamme vaan yleisestä oikeustajusta ja kohtuudesta. Nämä kaivinkoneyrittäjäthän ovat olleet raivoissaan siitä, että heidän elinkeinoaan vaikeutetaan. Mutta mistä he katsovat saaneensa moraalisen oikeuden tuhota yhteistä suojeltua ympäristöämme henkilökohtaisen hyödyn tavoittelullaan?

Minusta asia on harvinaisen selvä. Kultaa muualta kuin omistamaltaan maalta kaivava ottaa itselleen oikeuksia, joita ei pitäisi olla olemassakaan. Mahdollisuus tehdä kaivosvaltaus on täysin moraaliton asia, vaikka sitä voidaan perustella kustannus- ja teollisuuspoliittisilla järkisyillä. Mutta miksi maansisäisten aarteiden himo on poliittisesti arvioitu tärkeämmäksi kuin yksityinen maanomistusoikeus, sitä on todella vaikea käsittää. Mahtanevatko nykyiset päättäjätkään asiaa ymmärtää. Tuskin, jos voi jotain päätellä siitä löperyydestä, jolla kaivosteollisuuteen suhtaudutaan.

Olenko tässä maassa ainoa, jonka mielestä oikeus kaivaa kultaa kansallispuistossa on rikos niin ympäristöä kuin yhteiskuntaakin kohtaan? Olenko ainoa, joka pidän kullankaivajia itsekkäinä oman edun tavoittelijoina, verhottiin heidän työnsä miten romanttisen raadannan asuun tahansa? Olenko ainoa, jonka mielestä kullan kaivaminen kansallispuistossa on yksiselitteisesti väärin?

* * *

Minusta yksityinen maanomistusoikeus on sinänsä älytön asia (vielä enemmän sitä on veden tai ilman "omistaminen"), mutta historiallisista syistä siihen on hankala kajota. Olisi kuitenkin järkevää päättää, että omistusoikeus on luonteelta käyttöoikeutta, joka ei ulotu sattumoisin omalle palstalle osuneeseen malmiin, joka tulisi uusiutumattomana luonnonvarana säätää kansallisomaisuudeksi, jonka ryövääminen, tärveleminen tai hukkaaminen on rikos.

Suomen kaltaisessa maassa kaikki kaivostoiminta tulisi ottaa valtiovallan valvontaan ja kaupallinen hyödyntäminen hyväksyä vain sellaisissa tapauksissa, joissa kaupallinen toimija sitoutuu täysimääräisesti vastaamaan aiheuttamistaan vahingoista ympäristölle ja maksamaan kaivamastaan malmista käyvän hinnan Suomen valtiolle eli meille kaikille.

Jos kukaan ei uskalla tällaista "riskiä" ottaa, malmi on syytä jättää odottamaan aikaa parempaa tai sitten ihan muuten vaan antaa olla siellä missä se on. Ei ole mitään pakkoa kaivaa esiin kaikkea mitä maan sisällä on, jos sitä ei välttämättä tarvita johonkin järkevään tai jos haitat olisivat hyötyjä suuremmat. Pahinta mitä voidaan tehdä, on sallia jonkun kuorivan hiout itselleen ja jättävän vahingot kansalaisten vastuulle. Näinhän käytännössä nykyään usein tapahtuu. Ei se kulta niitten kaivajien kultaa ole, vaan meidän yhteistä.

perjantai 1. tammikuuta 2016

"Jumalan siunausta"?

Eihän tämä edes ensimmäinen kerta ollut, mutta syystä tai toisesta olen poikkeuksellisen ärtynyt siitä, että tasavallan presidentti Sauli Niinistö taas sokeroi muuten asiallisen ja suhteellisen intohimottoman uudenvuodenpuheensa jenkkityylisellä "God Bless You" -fraasilla. Sillä, että hän sentään käytti suomenkielistä ilmaisua, ei tässä tapauksessa ole juurikaan lieventävää vaikutusta.

Miksi ihmeessä kaikille suomalaisille ainakin näennäisesti puhunut presidentti tyrkyttää myös uskonnottomille kansalaisille nimellä "Jumala" tunnetun mielikuvitusystävän "siunausta", mitä ikinä se sitten tarkoittaakin? Eikö olisi paljon tarpeellisempaa käskeä hallitusta lopettamaan heikkojen kurittaminen ja käymään rikkaiden kimppuun? Siunauksillako se sivistysyhteiskunta pelastetaan?

Tapauskolliset ihmiset tietysti närkästyvät närkästymisestäni. Heidän mielestään Niinistö vain käyttäytyy hyvin ja ketä nyt tällainen hyväntahtoinen ele voi loukata muuta kuin tiukkapipoista ateistikiihkoilijaa? Mutta jos Niinistö olisikin sanonut "Allahin siunausta" tai "Joulupukin siunausta" tai "Spagettihirviön siunausta", nämä samat ihmiset olisivat todennäköisesti saaneet sätkyn. Vai ettekö?

* * *

Kyynikko tietysti toteaa, että Niinistö siinä vain maksimoi tulevien presidentinvaalien äänisaalistaan olemalla "perinteinen" ja ottamalla huomioon kansalaisten enemmistön näkemyksen. Tai että kyseessä on tyhjä fraasi, joka ei merkitse henkilökohtaista kannanottoa tai kannanottoa ollenkaan. Suomalaista small talkia, ei sen kummempaa.

Useimmat presidenttimme eivät tätä jenkkityyliä ole käyttäneet. Ei edes Mauno Koivisto, joka kyllä muuten suhtautui ateisteihin toisen luokan kansalaisina heitä julkisesti halveksien. Tavan aloitti Martti Ahtisaari - yllättyikö joku? - vuonna 1995, myöhempi tutkimus selvittänee, kuinka harkitusta teosta oli kyse. Itse arvelen, että hyvinkin harkitusta. Tarja Halonen jatkoi perinteisellä neutraalilla linjalla, jonka sitten "työväenpresidentti" Niinistö taas kampesi Ahtisaaren tyyliseksi.

Totta kai Sauli Niinistö tietää, että Suomen tasavallan presidentit ovat jättäneet tällaiset siunaukset perinteisesti pois, joten hänenkin ratkaisunsa on ollut harkittu. Suosiolukujen perusteella ratkaisu ei ole ollut mitenkään huono. Mutta onko siinä siltikään mitään tolkkua, on kokonaan eri asia.


* * *

Ajatus siitä, että toivotaan jonkun mielikuvitusystävän siunausta kokonaiselle kansakunnalle, on tosiasioiden valossa tolkuton. Eihän sitä siunausta nyt mitenkään voi tasaisesti kaikille tulla, sehän olisi jotain kommunismia tai jotain vielä pahempaa. Jos se "Jumala" siunaisi meitä kaikkia kuten Björn Wahlroosia, niin eihän siitä mitään tulisi. Yhteiskuntahan pyörii vain, kun toisilla on enemmän kuin useimmilla ja ahneus saa kaikki touhuamaan.

Yhdelle kansakunnalle osoitettuna tällainen siunaustoivotus on myös aika moraaliton. Eikö sitä voisi saman tien esittää kaikille ihmisille - ja eläimille myös? Miksi juuri suomalaisten pitäisi sitä saada, olemmeko me muka joku valittu kansa? Vai onko tässäkin taustalla ajatus rikkaan pöydältä köyhälle vierähtävästä murusesta eli oikein rutkasti siunaantunut Suomi voi sitten jakaa hyväänsä eteenpäin esimerkiksi muutamalla valikoidulle irakilaiselle ja syyrialaiselle turvapaikanhakijalle?

Vähän tässä myös mietityttää toiveiden ja todellisuuden välinen kuilu. Ympäri maailmaa taatusti vaikutusvaltaiset miehet toivottelevat tuon tuostakin jumalansa siunausta, mutta mitä siitä on ollut seurauksena muuta kuin rikkaiden rikastumista entisestään ja köyhimpien rimpuilua kohti ennenaikaista kuolemaa? Vai olisiko sitten tosiaan niin, että sitä se "jumalansiunaus" juuri tarkoittaakin, että jatkukoon maailmassa eriarvoisuus kuten tähänkin asti? Siunausten saldo näyttää pienen ja heikon ihmisen näkökulmasta joka tapauksessa aika miinusmerkkiseltä.

* * *

Jos Sauli Niinistö olisi oikeasti rohkea, eikä pyrkisi enää toiselle kaudelle, hän ehkä jättäisi siunailut sikseen ja sanoisi suoraan, että tasan eivät käy onnen lahjat, mutta yrittäkääs nyt taas vuosi sinnitellä!